Anielka I

by Henryk Sienkiewicz

ENSIMÄINEN OSA

Roomassa tammikuun 1 p:nä.

Muutama kuukausi sitte tapasin toverini ja ystäväni Josef Sniatynskin, joka viime aikoina on noussut niin huomattavalle sijalle kirjailijoittemme joukossa. Keskustellessamme kirjallisuudesta sanoi hän antavansa tavattoman arvon päiväkirjamuistiinpanoille. Hän huomautti, että ihminen, joka jättää jälkeensä päiväkirjan, olkoon se hyvin tai huonosti kirjoitettu, kunhan se vain on vilpitön, antaa tuleville psykologeille ja romaanikirjailijoille ei yksin kuvan ajastaan, vaan ainoat todelliset ja luotettavat inhimilliset asiakirjat. Hän väitti niinikään, että tulevaisuuden romaanimuoto on oleva yksinomaan päiväkirjan. Vihdoin hän vakuutti, että se joka pitää päiväkirjaa, samalla tekee työtä yhteiskuntansa hyväksi ja ansaitsee sen kiitollisuuden.

Koska olen kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen enkä muista tehneeni mitään yhteiskuntani hyväksi, jo senkin takia, että yliopistolukujeni päätyttyä, pieniä keskeytyksiä lukuun ottamatta, olen viettänyt elämäni ulkomailla; koska lisäksi, huolimatta koko siitä ivasta, jolla tätä asiaa ajattelen, ja kaikesta skeptillisyydestä, jonka läpitunkema olen kuin täyteen imeytynyt sieni ikään — ja tähän tunnustukseeni sisältyy koko joukko katkeruutta — olen päättänyt ruveta pitämään päiväkirjaa. Jos siitä todenteolla tulee hyödyllistä työtä ja jos se todella luetaan minulle ansioksi, niin hankinpahan ansiota edes sillä tavalla.

Mutta minun täytyy kun täytyykin olla täydelleen suora. En ryhdy tähän päiväkirjatyöhön yksin korkeampia näkökohtia silmällä pitäen, vaan sentähden, että tuuma huvittaa minua. Sniatynski väittää, että kun ihminen kerran tottuu panemaan paperille vaikutelmiaan ja ajatuksiaan, niin siitä tulee hänen rakkaimpia ajanviettojaan. Jos sitte osoittautuukin olevan päinvastoin, niin voi päiväkirja raukkaani! Pettäisin itseäni, jollen varmasti tietäisi, että se siinä tapauksessa katkeaa, kuten liiaksi jännitetty kieli. Minä olen valmis kärsimään yhtä toista kanssaihmisteni hyväksi, mutta ikävystyttämään itseäni lähimmäisteni takia — sitä en rupea tekemään, sillä siihen en pysty!

Sensijaan olen päättänyt, etten peräydy ensi vastuksien tullessa; koetan tottua ja mieltyä tähän työhön. Sniatynski toisti keskustelumme kestäessä toistamistaan: "Älä vaan lankea mihinkään tyyliin, älä vaan kirjoita kirjallisesti." Tottahan nyt! Ymmärrän mainiosti, että jota kuuluisampi kirjailija, sitä vähemmän kirjallisesti hän kirjoittaa; mutta minä olen diletantti enkä hallitse muotoa. Tiedän omasta kokemuksesta, kuinka usein ajattelevan ja voimakkaasti tuntevan ihmisen mieleen johtuu, ettei muuta kuin kirjoita mitä tunnet ja ajattelet, niin siitä syntyy jotakin erinomaista — mutta heti paikalla kun hän ryhtyy työhön, rupeaa hän käyttämään outoja tyylillisiä muotoja ja, vaikka kirjoittaisikin vain itseään varten, teennäisiä ja mauttomia puheen käänteitä; ajatus ei tahdo valua paperille käsivarren, sormien ja kynän läpi, ja saattaa käydä niinkin, ettei pää johda kynää, vaan kynä päätä ja että tämä johdatus on sekä köykäistä ja onttoa että keinotekoista. Sitä pelkään itseeni nähden, varsinkin siitä syystä, että jos minulta puuttuukin sujuvaa, kuvailevaa kieltä, kirjailijan alkuperäisyyttä j.n.e., niin ainakaan ei minulta puutu aistia ja oma tyylini saattaa alkaa inhoittaa minua siinä määrässä, että työ käy minulle suorastaan mahdottomaksi. Mutta sen näyttää aika myöhemmin. Aluksi aion varustaa itse päiväkirjan lyhyellä elämäkerrallisella johdannolla.

Nimeni on Leon Ploszowski, olen, kuten yllä mainitsin, kolmenkymmenenviiden vuoden vanha. Polveudun varakkaasta suvusta, joka viime aikoihin asti on säilyttänyt hallussaan tavallista suuremman omaisuutensa. Itse puolestani olen varma, etten tule enentämään enkä myöskään hävittämään sukuperintöäni. Asemani on sellainen, ettei minun tarvitse pyrkiä kiipeämään mihinkään korkeuksiin eikä tavoitella mitään etuja. Mitä taas tulee rahaa kysyviin ja rahaa hävittäviin huveihin, niin olen auttamaton skeptikko, joka tiedän minkä arvoiset ne ovat, tai toisin sanoen, joka tiedän, että ne ovat sangen vähän arvoiset.

Äitini kuoli viikkoa myöhemmin kuin synnyin maailmaan. Isä, joka rakasti häntä yli kaiken, vaipui hänen kuoltuaan raskasmielisyyteen. Haettuaan taudilleen parannusta Wienissä ei hän enään halunnut palata sukutilallemme, koska muistot siellä repivät hänen mieltään, vaan hän luovutti Ploszowin sisarelleen, tädilleni, ja muutti v. 1848 Roomaan, josta ei yli kolmeenkymmeneen vuoteen ole liikkunut mihinkään, koska ei ole tahtonut jättää äidin hautaa. Unohdin nimittäin mainita, että hän oli siirtänyt äitini tomun kotimaasta ja kätkenyt sen Campo Santoon.

Meillä on Babuinossa oma talo, joka sukukilpemme mukaan kantaa nimeä Casa Osoria. Se muistuttaa hiukan museota, koska isä omistaa harvinaisia kokoelmia, varsinkin kristinuskon ensi ajoilta. Ne muodostavat muuten pääsisällön hänen elämässään. Nuorena oli hän sekä ulkonaisten että sisäisten ominaisuuksiensa puolesta erinomaisen loistava ilmiö. Nimi ja melkoinen omaisuus avasivat hänelle kaikki tiet, ja hänen tulevaisuuteensa kiinnitettiin suuria toiveita. Olen kuullut sen niiltä, jotka olivat hänen toverejaan Berlinin yliopistossa. Siihen aikaan luki hän ahkerasti filosofiaa, ja yleisesti luultiin, että hänen nimensä kerran tulisi yhtä kuuluisaksi kuin Cieszkowskin, Libeltin [tunnettuja puolalaisia filosofeja] y.m. Toverielämä ja kuulumaton menestys naismaailmassa veivät hänet sittemmin pois ankarasta tieteellisestä työstä. Salongeissa kantoi hän nimeä "Léon l'Invincible". Kesken voittojaan ei hän kuitenkaan lakannut tutkimasta filosofiaa, ja kaikki odottivat, että hän jonakin päivänä julkaisee teoksen, joka tekee hänet kuuluisaksi kautta Europan.

Ne toiveet pettivät. Entisestä ulkonaisesta loistosta ei ole jäänyt muuta kuin sen verran, että hänen kasvonsa nyt ovat kauneimpia ja jaloimpia, mitä eläissäni olen nähnyt. Maalarit ovat samaa mieltä, ja joku aika sitte sanoi muuan heistä, että vaikeaa olisi ajatella täydellisempää patriisin perikuvaa. Tieteen kannalta katsoen isäni on ja tulee olemaan hyvin kyvykäs ja hyvin sivistynyt aatelisdiletantti. Luulenpa diletanttisuuden jossakin määrin kohtalokkaasti kuuluvan Ploszowskeille, mutta puutun tähän myöhemmin, kun kuvaan itseäni.

Isäni säilyttää laatikossaan kellastunutta filosofista käsikirjoitusta: "Kolminaisuudesta." Silmäilin läpi käsikirjoituksen, ja se tuntui minusta ikävältä. Mieleeni on ainoastaan jäänyt, että todellisuudesta oli otettu kolminaisuus: happi, vety ja typpi, ja näitä verrattu yliluonnolliseen kolminaisuuteen, joka kristillisyydessä on kiteytynyt Isän, Pojan ja Pyhän hengen käsitteeksi. Lisäksi oli teoksessa muitakin samankaltaisia kolminaisuuden kuvia estetiikan, etiikan ja logiikan alalta. Kaikki kummallista sekoitusta Hegelin ja mystikkomme Hoenowronskin filosofiasta. Monimutkainen mutta tulokseton ajatusten ponnistus. Olen vakuutettu, ettei isäni milloinkaan aio tätä teosta painattaa, ehkäpä siitä syystä, että spekulatiivinen filosofia hänen mielessään oli tehnyt haaksirikon jo aikaisemmin kuin muualla.

Syynä tähän haaksirikkoon oli äidin kuolema. Isäni, joka huolimatta "l'invincible" nimestään ja siitä, että häntä pidettiin sydänten valloittajana, oli tavattoman herkkä ihminen ja suorastaan jumaloi äitiäni, mahtoi varmaan tehdä filosofialleen joukon epätoivoisia kysymyksiä, mutta jäädessään sekä vastausta että lohtua vaille, tuntea filosofiansa koko tyhjyyden ja turhuuden elämän onnettomuuksien kohdatessa. Mahtoi todella olla tavaton kolaus hänen elämässään, kun häneltä samalla haavaa meni kaksi perustusta, kun häneltä luhistui sekä sydän että järki. Hän vaipui silloin, kuten jo huomautin, raskasmielisyyteen, ja palasi, parannuttuaan, uskonnolliseen elämään. Minulle on kerrottu, että hän yhteen aikaan rukoili yötä päivää, että hän polvistui kadulla kaikkien kirkkojen edustalla ja antautui sellaisiin hartaudenharjoituksiin, että toiset Roomassa pitivät häntä mielipuolena, toiset pyhimyksenä.

Nähtävästi hän kuitenkin uskonnosta löysi enemmän lohdutusta kuin filosofisista kolmikoistaan, sillä vähitellen hän tyyntyi ja rupesi elämään todellisuuselämää. Koko hänen sydämensä tunne kohdistui nyt minuun ja hänen esteettinen ja älyllinen harrastuksensa kristinuskon ensi aikoihin. Hänen vilkas ja lentävä henkensä vaati ravintoa. Vuoden oltuaan Roomassa alkoi hän harrastaa muinaistiedettä ja perehtyikin pian opintojen kautta muinaisaikaan. Abbé Calvi, ensimäinen opettajani, joka samalla oli erinomainen Rooman tuntija, yllytti isää lakkaamatta ikuisen kaupungin tutkimiseen. Muutamia vuosia myöhemmin tutustui isäni suureen Rossiin, heistä tuli lopulta ystävät ja hänen kanssaan vietti isäni päiväkausia katakombeissa. Harvinaiset lahjat auttoivat isää piankin saavuttamaan sellaisen Rooman-tuntemuksen, että hän monasti hämmästytti itse Rossia tiedoillaan. Monasti hän myöskin aikoi kirjoittaa, mutta jostakin syystä hän ei milloinkaan tullut lopettaneeksi mitä oli alkanut. Ehkäpä kokoelmien täydentäminen riisti häneltä kaiken ajan, tai vielä luultavampaa on, ettei hän jätä jälkeensä mitään muuta kuin kokoelmat, siitä syystä, ettei hän rajoittanut työtään mihinkään aikakauteen eikä erikoisalaan. Vähitellen alkoi keskiaikainen, ylimysten Rooma vetää häntä puoleensa yhtä voimakkaasti kuin kristinuskon ensi ajat. Jonkun aikaa veivät Colonnat ja Orsinit kaiken hänen mielenkiintonsa; sitte hän kääntyi renesanssiin ja hurmaantui siitä kokonaan. Kivikirjoituksista, hautapatsaista, kristillisen rakennustaiteen ensimäisistä jäännöksistä siirtyi hän kaukaisempiin aikoihin, bysanttilaisista kuvista Fiesoleen ja Giottoon, ja heistä taas neljännen- ja viidennentoista vuosisadan maalareihin; hän rakastui puuveistoksiin ja kuviin; kokoelmat epäilemättä hyötyivät siitä, mutta suuri puolankielinen teos "Kolmesta Roomasta", josta hän kauvan oli nähnyt unta, siirtyi toteuttamattomien aikomusten maille.

Kokoelmiinsa nähden hautoo isä erikoista tuumaa. Hän aikoo kuoltuaan lahjoittaa ne Roomalle, sillä ehdolla, että ne sijoitettaisiin erinäiseen saliin, jonka päällekirjoituksena olisi "Osorio-Ploszowskien museo". Tietysti käy kuten hän tahtoo — minua kummastuttaa vain, että isä tällä tavalla luulee tekevänsä kansalleen suuremman palveluksen kuin siirtämällä kokoelmat kotimaahan.

Siitä ei ole kauvankaan, kun hän sanoi minulle:

— Näetkö, siellä ei niitä huomaisi kukaan eikä kukaan niistä hyötyisi, mutta tänne tulee koko maailma ja jokainen siirtää kansan yksityisen jäsenen ansion koko kansan osaksi.

Minun asiani ei ole mennä päättelemään liittyykö tähän ehkä jonkun verran synnynnäistä turhamaisuutta, eikö kysymykseen osaltaan vaikuta toivomus, että Ploszowskien nimi pysyisi marmoriin piirrettynä ikuisessa kaupungissa. Suoraan sanoen arvelen, että niin on. Muuten minulle on yhdentekevää minne kokoelmat sijoitetaan.

Sensijaan tätini, jonka luo, ohimennen sanoen, näinä päivinä matkustan Varsovaan, joutuu mielikuohuksiin ajatellessaan, että kokoelmat jäisivät Roomaan, ja koska tätini on henkilö, jota ei mikään maan mahti voisi pidättää lausumasta mitä hän ajattelee, niin hän joka kirjeessään isälle suoraan tuo ilmi suuttumuksensa. Muutama vuosi sitte kävi hän Roomassa ja riiteli silloin isän kanssa joka päivä asiasta. Ehkäpä he olisivat riitaantuneet pahemminkin, jollei tätini erinomainen rakkaus minuun olisi hillinnyt hänen kiihkoaan.

Täti on muutamia vuosia vanhempi isääni. Onnettomuuden perästä, joka kohtasi häntä, matkusti isä ulkomaille ja otti osalleen perintöön kuuluvat rahat, ja tädille jäi perintötila Ploszow. Kolmekymmentä vuotta täti sitä on hoitanut ja hoitanut erinomaisesti. Hän on aivan harvinainen luonne, sentähden omistan hänelle tässä muutaman sanan. Kahdenkymmenen vuotiaana oli hän kihloissa nuoren miehen kanssa, joka kuoli ulkomailla, juuri kun tätini valmistautui lähtemään hänen kanssaan elämän retkelle. Senjälkeen hylkäsi hän kaikki tarjoukset ja on pysynyt naimattomana. Äitini kuoleman jälkeen seurasi hän isää Wieniin ja Roomaan, asuen hänen kanssaan muutamia vuosia ja tuhlaten häneen mitä hellintä rakkautta, joka sittemmin on siirtynyt minuun. Hän on joka suhteessa suuren maailman nainen, hiukan itsevaltias, ylpeä, suorapuheinen ja varma käytökseltään, jommoiseksi ihminen tulee, kun hänellä on varoja ja yhteiskunnallinen asema, mutta itse asiassa on hän ruumistettu kunnianarvoisuus ja kunnollisuus. Karkean kuoren alla on kultainen, lämmin sydän, joka ei rakasta yksin omaisia, isääni, minua ja talon väkiä, vaan ihmisiä yleensä. Hän on niin täydellinen, etten todella edes tiedä onko se luettava hänen ansiokseen, sillä hän ei voisi olla toisellainen. Hänen hyväntekeväisyytensä on käynyt sananparreksi. Hän komentaa ukkoja ja akkoja kuin konstaapeli ja pitää huolta heidän asioistaan kuin pyhä Vincentius tai Paavali itse. Hän on hyvin uskonnollinen. Hänen sieluunsa ei koskaan ole päässyt epäilyksen varjoa. Kaikki hänen tekonsa nousevat horjumattomien periaatteiden pohjalta; sentähden ei hän koskaan epäile tien valinnassa. Samasta syystä hän aina on tyyni ja tavattoman onnellinen. Varsovassa sanotaan tätiä hänen suorasukaisuutensa takia "hyväntekeväisyys-peikoksi", "le bourreau bienfaisant".

Muutamat herrat ja varsinkin naiset eivät pidä hänestä, mutta yleensä hän kuitenkin elää sovussa ihmisten kanssa.

Ploszow sijaitsee likellä Varsovaa, jossa tädillä on oma talo. Siitä syystä asuu hän talvisin kaupungissa. Joka talvi hän niinikään koettaa houkutella minua luokseen naittaakseen minut. Juuri äskettäin sain salaperäisen ja kiirehtivän kirjeen, jossa hän kaikin tavoin tahtoo minua tulemaan kotiin. Täytyy muuten lähteäkin, sillä en moneen aikaan ole käynyt kotimaassa ja täti kirjoittaa vanhenevansa ja haluavansa nähdä minua ennen kuolemaansa.

Tunnustan, etten aina iloisella mielellä lähde kotiin. Tiedän tädin rakkaimmaksi toivomukseksi, että menisin naimisiin, ja joka käynnilläni valmistan hänelle siinä suhteessa katkeran pettymyksen. Minä pelästyn, kun ajattelen niin ratkaisevaa tekoa. Senjälkeenhän minun täytyisi alkaa elää kuin uutta elämää, ja tähän vanhaankin olen jo varsin väsynyt. Muuten minun suhteeni tätiinkin on jollakin lailla pulmallinen. Kuten muinoin isääni hänen tuttavansa, niin tätinikin nyt pitää minua erityisen lahjakkaana olentona, jolta sopii odottaa paljon. Jos hänet jättää tähän luuloon, on se hänen luottamuksensa väärinkäyttämistä; jos taas ilmoittaa hänelle, ettei minulta voi odottaa mitään, kaikkein vähimmin suurtekoja, niin menee ennen aikojaan määräämään tulevaisuuden asioita, jotka joka tapauksessa ovat vain edellytysten varassa, ja antaa samalla vanhukselle todella iskun vasten kasvoja.

Ehkäpä onnettomuudeksi hyvin monet likeiset ystäväni ovat samaa mieltä kuin täti. Ja tästä säänkin aihetta siirtyä piirtämään omaa kuvaani, joka ei tule olemaan ensinkään helppo asia, koska minä olen erinomaisen monimutkainen luonne.

Synnyin maailmaan herkin hermoin, hermoin, joita kokonaisten sukupolvien sivistys oli kehittänyt. Lapsuuteni ensi vuosina kasvatti minua täti ja hänen lähdettyään Puolaan hoitajatar-bonnit, kuten meidän perheessämme on ollut tapana. Koska asuimme Roomassa, vieraassa ympäristössä, ja isä tahtoi, että minä hyvin oppisin äidinkieleni, oli yksi kasvattajattaristani puolalainen. Hän asuu vieläkin meillä Babuinossa ja hoitaa taloutta. Isäkin seurusteli paljon minun kanssani, varsinkin viidennestä ikävuodestani lähtien. Kävin hänen huoneessaan keskustelemassa, ja keskustelumme kehittivät minua tavattomasti, jopa ennen aikojaankin. Myöhemmin, kun tutkimukset ja muinaistieteelliset löydöt veivät koko isäni ajan, otti hän abbé Calvin opettajakseni. Tämä jo vanha mies oli harvinaisen herttainen. Ennen kaikkea hän rakasti taidetta. Luulen, että hän uskonnonkin tajusi pääasiassa sen kauneuden kautta. Museoissa taideteosten edessä tai kuunnellessaan soittoa Sikstiniläisessä kappelissa saattoi hän unohtaa koko maailman. Hänen syvässä taidehartaudessaan ei kuitenkaan ollut mitään pakanallista, sillä se ei johtunut aistillisesta nautinnosta, vaan tunteesta. Abbé Calvi rakasti aivan yksinkertaisesti taidetta samalla puhtaalla, kirkkaalla rakkaudella, jolla Da Fiesole, Cimabue tai Giotto olivat sitä rakastaneet — rakastipa sitä lisäksi aivan nöyrällä mielellä, sillä hänellä itsellään ei ollut taiteilijalahjoja. Jota vähemmin hän itse taisi, sitä enemmän hän tunsi. En taitaisi sanoa mikä oli hänen lempitaiteensa, mutta luulen hänen ennenkaikkea rakastaneen sitä sopusointua, joka vastasi hänen sisäistä sopusointuaan.

En tiedä miksi, mutta aina kun abbé Calvi johtuu mieleeni, näen vanhuksen seisomassa Rafaelin pyhän Cecilian edessä, vaipuneena kuuntelemaan sfeerien harmoniaa.

Isäni ja abbé Calvin välillä syntyi pian ystävyys, jota kesti jälkimäisen kuolemaan asti. Juuri hän lujitti isän muinaistieteellisiä harrastuksia ja yleensä hänen rakkauttaan ikuiseen kaupunkiin. Sitäpaitsi heitä yhdisti kiintymys minuun. Molemmat pitivät minua harvinaisen lahjakkaana lapsena ja Jumala ties minkä tulevaisuuden arvoisena. Monasti johtuu mieleeni, että minäkin mahdoin olla heille jonkinlainen sointu, jonkinlainen täydennys siihen maailmaan, jossa he asuivat, ja että he rakastivat minua ehkäpä samallaisin tuntein kuin Roomaa ja sen muinaisjäännöksiä.

Tämä ilmapiiri ja ympäristö eivät tietenkään saattaneet olla tekemättä minuun vaikutusta. Minua kasvatettiin todella hiukan omituisella tavalla. Pääsin abbé Calvin ja usein myöskin isän kanssa taulukokoelmiin, museoihin, Rooman ulkopuolelle, huviloihin, raunioille ja katakombeihin. Luonnonkauneus vaikutti abbé Calviin yhtä voimakkaasti kuin taidekin, ja usein opetti hän minua näkemään roomalaisen campagnan runollista alakuloisuutta, hävinneiden vesijohtojen sopusuhtaisia kaaria ja viivoja taivasta vastaan, pinjapuiden piirteiden puhtautta; ennenkuin vielä osasin neljä laskutapaa, osuin taulukokoelmissa oikaisemaan englantilaisia, joiden päässä nimet Caracci ja Caravaggio olivat sekaantuneet. Varhain ja helposti opin latinan, sillä italiankieli, jota Roomassa asuvana puhuin sujuvasti, helpoitti oppimista. Yhdentoista vanhana lausuin italialaisista ja ulkomaalaisista mestareista mielipiteitä, jotka naivisuudestaan huolimatta saivat abbé Calvin ja isäni hämmästyneinä katsomaan toisiinsa. En pitänyt esimerkiksi Riberasta, sillä hän oli liian musta ja valkoinen, jonka kautta hän näytti vähän liian synkältä, vaan pidin Carlo Dolcesta — sanalla sanoen: olin isän, abbé Calvin ja tuttavapiirimme silmissä ihmelapsi; usein kuulin kuinka minua kehuttiin — ja se lisäsi tietenkin turhamaisuuttani.

Tällaisessa ympäristössä ja ilmapiirissä hermoni luonnollisesti kehittyivät erikoisesti ja saavuttivat kerta kaikkiaan pysyvän herkkyyden. Kumma kyllä eivät yllämainitut vaikutukset kuitenkaan jääneet niin syviksi ja pysyväisiksi kuin olisi odottanut. Sen, ettei minusta tullut taiteilijaa, voi selittää niin, ettei minulla ollut lahjoja, vaikka sekä piirustuksen- että soitannonopettajani olivat päinvastaista mieltä; mutta se minua monasti on ihmetyttänyt, etteivät isäni ja abbé Calvi voineet valaa minuun rakkauttaan taiteeseen sellaisena kuin se heillä oli. Vaikuttaako taide minuun? — kyllä; tarvitsenko minä sitä? — kyllä niinikään! Mutta he rakastivat sitä, minulla on tunteita sitä kohtaan, diletantin tunteita. Tarvitsen sitä kaikkinaisten miellyttävien ja runsaiden elämänarvojen täydennykseksi. Se kuuluu mieluisiin tarpeisiini, ei välttämättömyyksiini. Ehkäpä en voisi kulkea elämän läpi ilman sitä — mutta koko elämää en uhraisi sen takia.

Koska italialaiset koulut yleensä jättävät paljon toivomisen varaa, pani isä minut Metzin kollegioon, jonka läpikäyminen tuotti minulle vähän vaivaa, mutta sensijaan kaikki kunniapalkinnot, joita siellä saattoi saada. Vuotta ennen kuin päätin oppikurssin, tosin karkasin Don Carloksen joukkoihin ja kiersin Tristanin osaston mukana Pyreneillä kaksi kuukautta. Minut etsittiin Ranskan konsulin välityksellä ja toimitettiin Metziin kärsimään rangaistusta; huomattava kuitenkin on, ettei rangaistus ollut varsin kova, sillä sekä isäni että hengelliset johtajat olivat salaa ylpeät karkaamisestani. Lopuksi tutkintojen loistava meno piankin tuotti minulle täydellisen anteeksiannon.

Toverieni silmissä, joiden mielisuosion sellaisessa koulussa kuin Metzin täytyi olla Don Carloksen puolella, minä tietysti olin sankari; koska samalla olin koulun ensimäinen oppilas, jouduin jonkinlaiseen johtaja-asemaan, eikä kenenkään päähän pälkähtänyt kilpailla kanssani asemastani. Vaistomaisesti juurtui minussa vakaumus, että myöhemminkin elämän varrella tulisi olemaan samoin. Samaa mieltä olivat opettajat ja toverit; sensijaan useat koulutovereistani, jotka eivät edes yrittäneet kilpailla kanssani, nyt ovat Ranskassa huomattavassa asemassa, mikä kirjallisella, mikä tieteellisellä, mikä poliittisella alalla, kun en minä vielä ole valinnut itselleni edes elämänuraa ja kun todella joutuisin pulaan, jos minun pitäisi valita. Yhteiskunnallinen asemani on erinomainen; olen jo perinyt äitini omaisuuden ja perin kerran isäni. Ploszowiakin tulen hallitsemaan ja hallitsin sitte koko tätä omaisuutta viisaasti tai tyhmästi, niin en missään tapauksessa tule huomattavaksi mieheksi tai näyttelemään suurta osaa.

Minusta ei koskaan tule erinomaista isäntää eikä johtajakykyä, sen tiedän varmasti, sillä vaikka en mitenkään tahdo laiminlyödä velvollisuuksiani, ei minulla liioin ole halua uhrata niihin koko elämääni, siitä yksinkertaisesta syystä, että harrastukseni vetävät minua laajemmille aloille.

Joskus teen itselleni kysymyksen: emmekö me Ploszowskit mahda erehtyä kyvystämme. Mutta jos niin olisi, jos me itse erehtyisimme — eiväthän vieraat, välinpitämättömät ihmiset voi erehtyä. Isäni kyllä on harvinaisen lahjakas. Minä puolestani en halua ruveta pohtimaan omia ansioitani — näyttäisi vain tyhmältä itserakkaudelta. Joka tapauksessa olen vilpittömästi vakuutettu siitä, että voisin olla paljon enemmän kuin olen.

Varsovan yliopistossa (isä ja täti tahtoivat, että minä kävisin yliopiston kotimaassa) seurustelin Sniatynskin kanssa. Meillä oli molemmilla kirjallisia harrastuksia ja me koetimme molemmat voimiamme sillä alalla. Kaikkien mielestä minä olin ylioppilaana lahjakkaampi kuin Sniatynski, mutta varsinkin oli se, mitä kirjoitin silloin, parempaa ja lupaavampaa kuin se, mitä Sniatynski sai aikaan. Ja entä nyt? Sniatynski on päässyt verraten pitkälle — minä en ole lakannut olemasta lupaava herra Ploszowski, josta ihmiset silloin tällöin päätään pudistellen sanovat: "kunpa hän vain ryhtyisi johonkin".

Ihmiset eivät ota lukuun, että täytyy osata tahtoa. Olen monasti ajatellut, että jollei minulla olisi omaisuutta, niin minun olisi täytynytkin ryhtyä johonkin. Varmaan. Täytyisihän minun jollakin lailla hankkia leipäni, mutta sisimmässäni olen vakuutettu, etten silloinkaan käyttäisi kahdettakymmenettä osaakaan kyvystäni. Darwinit ja Bucklet olivat rikasta väkeä; sir John Lubbock on pankkiiri, suurin osa tunnettuja ranskalaisia on aina elänyt ylellisyydessä; selvää on siis, että omaisuus ei suinkaan vahingoita, vaan päinvastoin edistää joka alalla. Minulle persoonallisesti on se tehnyt suuria palveluksia, sillä se on varjellut minua monista hairahduksista, joihin köyhyys olisi minut johdattanut. En tahdo sanoa, että olisin luonteeltani heikko; toiselta puolen taistelu kyllä olisi voinut karaista minua — joka tapauksessa on selvää, että jota vähemmin kiviä ihminen kohtaa tiellään, sitä helpompi hänen on välttää kompastuksia ja lankeemuksia.

Laiskuutta en myöskään voi syyttää saamattomuudestani. Minun on helppo oppia ja minä olen tiedonhaluinen. Luen paljon ja minulla on hyvä muisti. Mahdollisesti en pystyisi rautaiseen kestävyyteen, pitkäaikaiseen, hitaasti edistyvään, kauvas venyvään työhön — mutta vastaanottavaisuudenhan juuri pitäisi korvata kestävyyden puutetta. Eihän sitäpaitsi mikään pakoita minua kirjoittamaan sanakirjoja Littrén tapaan. Joka ei voi loistaa alituisesti kuin aurinko, voi ainakin leimahtaa kuin meteoori. Mutta tähänastista mitättömyyttäni tulee varmaan jatkumaan tulevaisuudessakin… Minun tulee paha olla ja ikävä alkaa vaivata. Lopetan sentähden tältä päivältä.

Roomassa tammikuun 10 p:nä.

Eilen kuulin ruhtinas Malatestan illanvietossa jonkun lausuvan sanat "l'improductivité slave", slaavilainen saamattomuus. Tunsin lohtua, jota hermosairas mahtaa tuntea, kun lääkäriltä kuulee, että hänen tautinsa oireet ovat tutut ja että monet potevat samaa tautia. Totta! totta! paljon minulla on tovereita — en tiedä lieneekö koko slaavikunnassa, sillä en tunne heitä — mutta meillä Puolassa kuinka paljon heitä lieneekään! Olen koko yön miettinyt määritelmää "improductivité slave". Se ei ollut mikään tyhmä mies, joka tuon määritelmän teki. Meissä slaaveissa on jotakin sellaista; me emme kykene antamaan itsestämme mitä meissä on. Ehkäpä Jumala antoi meille jousen ja nuolet, mutta kielsi meiltä kyvyn jännittää jousta ja lennättää nuolia. Puhuisin tästä mielelläni isän kanssa, varsinkin kun isä pitää tämäntapaisista kysymyksistä, mutta pelkään koskevani arkaan kohtaan. Aion sensijaan päiväkirjassani perinpohjin pohtia kysymystä. Ehkäpä tämä ratkaisu onkin hyvä, ehkä päiväkirja siitä saakin pääasiallisen arvonsa? Ja mikä onkaan luonnollisempaa kuin että kirjoitan siitä, mikä on minua likinnä? Jokainen ihminen kantaa povessaan tragediansa. Minun tragediani on Ploszowskien "improductivité", saamattomuus. Ei ole tapana nykyään paljastaa sisintään ihmisille. Ennen vanhaan, kun romantiikka vielä kukki sydämissä ja runoudessa, kantoivat ihmiset tragediaansa yllään kuin taiteellisesti poimutettua viittaa — nyt sitä kannetaan kuin metsästystakkia paidan alla. Mutta päiväkirja — se on toinen asia: päiväkirjassa saa ja täytyy olla vilpitön.

Roomassa tammikuun 11 p:nä.

Viivyn täällä vielä pari päivää. Käytän sentähden hyväkseni aikaa, ennenkuin alan kirjoittaa tapahtumia päivästä päivään, ja painun vielä kerran menneisyyteen, päästäkseni sitte siitä irti. Kuten jo ylempänä huomautin, ei tarkoitukseni ole kirjoittaa laajaa autobiografiaa; kuka minä olen ja millainen, sen kyllä elämäni tulee osoittamaan. Menneisyyden yksityiskohtainen kuvaaminen olisi minulle luonnonvastaista. Se on jonkinlaista ikävää saivartelua: kirjoitetaan numeroja päälletysten, ja lasketaan niitä sitte yhteen. En ole eläissäni sietänyt neljää laskutapaa, ja ensimäinen niistä on aina ollut minusta sietämättömin.

Minulla täytyy kuitenkin olla käsitys, vaikkapa aivan ylimalkainen, saadusta summasta, jotta pääsisin jonkun verran selville itsestäni — jatkan siis yhä yleisin piirtein.

Päätettyäni lukuni yliopistossa kävin läpi maanviljelysopiston Ranskassa — se meni helposti, vaikka otinkin asian tyynesti, kuten sopii henkilön, joka tietää, että hän joutuu tekemisiin maanviljelystyön kanssa, mutta joka samalla tuntee, ettei tuo työ ole hänen tasallaan eikä mitenkään vastaa hänen lahjojaan ja kunnianhimoaan. Kaksi hyvää saavutin maanviljelysopistossa. Ensinnäkin lakkasi maanviljelys olemasta minulle satua, eikä mikä pehtori hyvänsä pääse pettämään minua pellolla; toiseksi minä tehdessäni työtä ulkoilmassa kokosin tuntuvan varaston terveyttä ja voimia, joiden avulla sitte saatoin täydellisesti kestää elämän, jota myöhemmin vietin Parisissa.

Seuraavat vuoteni jaoin Rooman ja Parisin välillä, puhumatta lyhyistä käynneistä Varsovassa, jonne täti silloin tällöin sai minut houkutelluksi, osaksi ikävöiden minua, osaksi haluten naittaa minut jonkun valitsemansa tytön kanssa. Parisi ja sen elämä vetivät minua vastustamattomasti puoleensa. Siihen aikaan oli minulla suuret luulot itsestäni, minä luotin järkeeni enemmän kuin nyt ja minä liikuin sillä varmuudella, minkä riippumaton asema yhteiskunnassa antaa ihmiselle — mutta siitä huolimatta näyttelin pian naivia osaa maailman suurella näyttämöllä. Ensinnäkin rakastuin korvia myöten neiti Reichenbergiin Comédie françaisesta ja tahdoin ehdottomasti mennä naimisiin hänen kanssaan. En kerrokaan mitä tragikoomillisia selkkauksia siitä syntyi, sillä nyt nuo tapaukset minua sekä hiukan hävettävät että naurattavat. Muutaman kerran jouduin vielä rakkauden kilpakentälle ja pidin pelimerkkejä hyvinäkin rahoina. Ranskalainen nainen, samoin kuin puolalainenkin, muistuttaa minusta — vaikka hän kuuluisi ylhäisimpiin piireihin ja vaikka hän olisi siveäkin, kunhan hän vain on nuori — miekkailijaa. Kuten miekkailija tarvitsee jokapäiväisen harjoitustuntinsa säilyttääkseen kätevyytensä, niin nämä naiset tunteen alalla miekkailevat suorastaan harjoituksekseen. Nuorena miehenä, joka ei ole hullumman näköinen ja joka kuuluu ylhäisempiin piireihin, kutsuttiin minut usein tuollaisiin miekkailuharjoituksiin. Sieluni yksinkertaisuudessa otin tavan vakavalta kannalta ja sain tietysti myöskin monta vakavaa haavaa. Tosin eivät ne olleet kuolettavia, mutta silti aika kipeitä. Olen muuten vakuutettu siitä, että jokaisen tässä maailmassa täytyy suorittaa veronsa sillekin puolelle elämää. Minun maksuaikani oli verraten lyhyt, ja sitte seurasi ajan jakso, jonka voin merkitä nimellä "la revanche", vastasuoritus. Minä annoin nyt muiden maksaa, ja jos minua joskus petettiinkin, niin se tapahtui tieteni, tahtoeni. tahtoeni.

Koska minulla aina on ollut helppo pääsy kaikkialle, tutustuin eri piireihin, alkaen legitimistisistä perheistä — jotka minusta muuten olivat ikävät — tuohon nuoreen, arvonimien siunaamaan ylimystöön asti, jonka Bonapartet ja Orleansit loivat ja joka muodostaa niinsanotun "suuren maailman"… jollei juuri Parisissa, niin esimerkiksi Nizzassa. Dumas nuorempi, Sardou y.m. kreivit, markiisit ja prinssit ovat juuri tätä maata: väkeä, joilla ei ole minkäänlaisia historiallisia perintötapoja, mutta sensijaan yllinkyllin rahoja ja arvonimiä ja joiden työnä on nauttiminen. Näihin piireihin kuuluu niinikään ylhäinen rahamaailma. Minä liikuin kaikkialla pääasiallisesti naisten tähden. Naiset näissä piireissä ovat hienostuneita, hermostuneita ja vailla kaikkia ihanteita, he isoovat vaikutuksia ja janoovat nautintoja. Tavallisesti he ovat yhtä tärveltyneitä kuin romaanit, joita he lukevat, sillä heidän siveyskäsitteittensä pohjana ei ole uskonto enempää kuin velvoittavat traditsionitkaan. Mutta tuo maailma on silti hyvin loistava. "Miekkailuharjoitukset" siellä ovat niin pitkät, että niihin menee yöt, päivät ja ne voivat käydä sangen vaarallisiksi, sillä florettia ei ole tapana käyttää. Siellä sain minäkin tuskalliset opetukseni, kunnes itse tulin taitavaksi. Mutta osoittaisihan että olen turhamainen — tai mikä on vielä pahempaa — että minulla on huono maku, jos rupeaisin kuvaamaan voittojani. Sanon siis vain, että koetin voimieni mukaan ylläpitää isäni nuoruudentraditsioneja.

Kuvaamieni piirien alin raja hipaisee muuten suuren n.s. "puolimaailman" ylintä rajaa, eikä tämä maailma ole ensinkään niin vaaraton kuin miltä se ensi katsannolta näyttää — sillä se ei ainakaan ole arkipäiväinen. Sen kyynillisyydellä on eräänlainen taiteellinen ulkomuoto. Ja jollei tämä maailma höyhentänyt minua varsin pahasti, saan kiittää vain sitä, että jo ennen olin terästänyt nokkaani monessa verisessä kahakassa ja saanut aika terävät kynnet.

Parisin elämästä puhuessa saattaa sanoa, että ihminen aina uupuneena pääsee sen myllystä — jos pääsee. Monet, ja niiden joukossa minä, ovat sieltä tuskin päässeet, kun jo palaavat sinne takaisin. Vasta myöhemmin alkaa ihminen käsittää, että hänen voittonsa tällä alalla ovat Pyrrhuksen voittoja. Luonnostaan voimakas ruumiini kesti kuitenkin kunnialla, mutta hermoni ovat pilalla.

Parisilla on kaikkien muiden elämänkeskustojen rinnalla muuan etu. En tiedä yhtään kaupunkia maailmassa, jossa tieteen, taiteen ja kaikkinaisten yleisinhimillisten aatteiden siemenet niin kihisten kiertäisivät ilmaa ja niin elinvoimaisina laskeutuisivat ihmisen miehen kuin siellä. Eikä ihminen yksin vaistomaisesti omista itselleen uusimpia henkisiä virtauksia, vaan hänen mielipiteistään katoaa samalla yksipuolisuus, ne hioutuvat älyllisiksi ja sivistyvät. Toistan sanan: sivistyvät, sillä olenhan Italiassa, Saksassa ja Puolassa tavannut hyvinkin selkeitä päitä, mutta ne eivät oman valonsa ulkopuolella ole tahtoneet tunnustaa mitään muuta. Nämä ihmiset ovat saattaneet olla niin ahtaita ja kehittymättömiä, että muiden, jotka tahtoivat säilyttää omat mielipiteensä, on ollut suorastaan mahdoton seurustella heidän kanssaan.

Ranskassa, tai oikeammin sanoen Parisissa, ei sellaisia ihmisiä tapaa. Kuten nopeasti vierivä virta tekee kivet pyöreiksi hiomalla niitä vastatusten, niin elämän virta siellä hioo ja kirkastaa mielet. Tietysti minäkin kehityin Parisin vaikutusten alaisena. Kykenen nyt ymmärtämään yhtä toista. En joudu suunniltani, kun kuulen outoja mielipiteitä. Ehkäpä tällainen suopeus kaikkinaisiin olotiloihin nähden vie välinpitämättömyyteen ja heikentää toimintakykyä, mutta sellainen minä kerta kaikkiaan olen.

Henkiset virtaukset tempasivat minut mukaansa ja veivät mennessään. Ja jos seuraelämä, salongit, budoarit ja klubit anastivatkin melkoisen osan aikaani, eivät ne toki anastaneet sitä kokonaan. Tein paljon tuttavuuksia sekä tieteellisissä että taiteellisissa piireissä ja otin osaa niiden harrastuksiin, tai paremmin sanoen: elän niiden elämää vieläkin. Koska olen tiedonhaluinen, luin paljon ja koska helposti opin, saatan sanoa kehittyneeni aika lailla. Elän pääasiassa vuosisatani henkisen kehityksen tasalla.

Vielä voin kertoa, että olen suuressa määrin itsetajuinen. Monasti haluaisin lähettää hiiteen tuon toisen minäni, joka alituiseen vaanii ja arvostelee toista — sallimatta sen vapaasti antautua minkään vaikutuksen, minkään nautinnon, minkään yrityksen, minkään tunteen, minkään riemun, minkään intohimon valtaan. Itsetajunta saattaa olla korkeamman henkisen kehityksen merkki, mutta varmasti se samalla suuressa määrin heikentää välittömyyttämme. Alituisesti kantaa mielessään valpasta itsearvostelua on samaa kuin eroittaa sielustaan kokonaisuuteen kuuluva osa — ja ottaa vastaan elämän ilmiöt tuolla osalla eikä koko sielullaan.

Se käy yhtä työlääksi kuin linnulle lentäminen yhdellä siivellä. Sitäpaitsi liian kehittynyt itsetajunta hävittää toimintakyvyn. Jollei Hamlet olisi ollut niin itsetajuinen, olisi hän heti ensi näytöksessä pistänyt kuoliaaksi setänsä ja tyynesti ottanut haltuunsa hänen valtaistuimensa.

Mitä minuun tulee, niin itsetajunta tosin silloin tällöin suojelee minua ja pidättää minua ajattelemattomista teoista, mutta paljon enemmän se minua rasittaa ja estää kokoamasta itseäni ja jakamattomasti antautumasta yhteen tehtävään. Minä kannan itsessäni kahta ihmistä, joista toinen alituisesti tarkkaa ja arvostelee toista, ja toinen elää puolinaista elämää, menettäen kaiken päättäväisyytensä. Sekin vaivaa minua, etten voi riisua tätä iestä yltäni — sillä sitä myöten kuin henkinen näköpiirini laajenee, terästyy tietysti itsetajuntanikin. Varmaan tulen vielä Leon Ploszowskin kuollessa arvostelemaan häntä, vaikka kuume kiehuu aivoissani.

Lienen isältäni perinyt synteettisen mielen, sillä minä pyrin yleistyttämään kaikkia ilmiöitä. Tieteistä ei mikään ole kiinnittänyt mieltäni siinä määrässä kuin filosofia. Mutta isäni aikana ei filosofia käsittänyt enempää eikä vähempää kuin koko olemisen ja kaikkeuden piirin, ja se antoi valmiit vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Meidän päiviemme filosofia tunnustaa toki, ettei sillä ole yleispätevyyttä, ja supistaa tehtävänsä erinäisiin tietämisen haaroihin. Kun asiaa ajattelen, tekee totisesti mieleni sanoa, että ihmisjärjelläkin on tragediansa ja että tämä tragedia sai alkunsa samana hetkenä, jolloin ihmisjärki tunnusti voimattomuutensa. Koska kirjoitan omaa päiväkirjaani, katson asioita omalta kannaltani. En pidä itseäni ammattifilosofina, sillä kuten jo huomautin, en ammatiltani ole mitään — mutta olenhan, kuten kaikki ajattelevat ihmiset, jonkun verran tutkinut uusinta filosofista liikettä, olen ollut ja olen vieläkin sen vaikutuksen alaisena ja onhan minulla niinmuodoin täysi oikeus puhua kaikesta mikä on vaikuttanut älyllisen ja siveellisen ihmiseni kehitykseen.

Lapsuuteni usko, joka vielä aivan eheänä säilyi sielussani kun tulin Metzistä, ei kestänyt luonnontieteellisten ja filosofisten kirjojen vaikutusta. En ole tullut ateistiksi — en suinkaan! Vanhoina hyvinä aikoina turvautui ihminen, kun hän ei tunnustanut henkeä, sanaan "aine" — ja rauhoittui. Meidän päivinämme ovat ainoastaan maaseutufilosofit tällä vanhentuneella kannalla. Meidän päivinämme ei filosofia käy langettamaan tuomiota, vaan vastaa senkaltaisiin kysymyksiin: "en tiedä" — ja tuo "en tiedä" syöpyy mieleen. Nykyään ratkaisee psykologia hyvinkin helposti kaikenkaltaisia sielullisia ilmiöitä, mutta kun tulee kysymys sielun kuolemattomuudesta, vastaa sekin: "en tiedä" — ja lisää vastaukseensa: "en voi tietää".

Ja nyt minä helposti voinkin määritellä sielullisen tilani. Määrittely kuuluu: en tiedä, en tiedä! Tuossa ihmisymmärryksen tunnustetussa voimattomuudessa juuri on traagillisuus. Sillä ovathan nämä kysymykset ihmiselle tavattoman oleelliset ja tärkeät, koska hänen henkensä aina vaatimalla tulee vaatimaan niihin vastausta. Jos tuolla puolen haudan on jotakin ja jotakin iankaikkista, niin käyväthän kaikki onnettomuudet ja tappiot tällä puolen hautaa nollan arvoisiksi. Niihin saattaa sovittaa Hamletin sanat: "No, hiis sitten mustissa käyköön; minä tahdon sopuli-turkin."

"Minä olen valmis tekemään sovinnon kuoleman kanssa", sanoo Renan, "kunhan vain tiedän, että siitä on minulle jotakin hyötyä". Mutta filosofia vastaa: "en tiedä".

Sillaikaa haparoi ihminen suuressa tuntemattomassa, tuntien vain sen, että jos hän voisi kallistaa päänsä jonnekin, niin hänen olisi parempi ja rauhallisempi olla. Mutta mitä tehdä? Ruvetako syyttämään filosofiaa siitä, ettei se rakenna järjestelmiä, jotka minä päivänä hyvänsä voisivat romahtaa niinkuin korttilinnat, vaan että se on tuntenut oman voimattomuutensa ja tutkii ja järjestelee ilmiöitä ihmisymmärryksen rajojen ulkopuolella. Ei! Arvelen ainoastaan, että minulla ja kenellä muulla tahansa on oikeus astua sen eteen ja sanoa: minä ihmettelen sinun terävyyttäsi ja kunnioitan erittelysi tarkkuutta, mutta sinä olet kaikesta huolimatta tehnyt minut onnettomaksi. Sinulla ei ole, kuten itsekin tunnustat, voimaa vastata kysymykseen, joka minulle on tärkein — mutta sinulla oli voimaa tuhota luottamukseni oppiin, joka antoi minulle sekä ratkaisevan että tyydyttävän ja lempeän vastauksen kysymykseeni. Älä sanokaan, että sallit minun vapaasti uskoa kaikkeen, kosket tuomitse mitään. Se ei ole totta! Metodisi, sielusi, koko olentosi on — epäilystä ja arvostelua. Tuo tieteellinen metodi, epäilyksesi, arvostelusi ovat niin kokonaan syöpyneet sieluuni, että ne ovat muuttuneet luonnokseni. Sinä olet kuin helvetinkivellä polttanut minusta pois kaikki ne hengen hermot, joilla ihminen uskoo arvostelematta ja yksinkertaisesti. Minulla ei nyt, kun tahtoisin uskoa, ole millä uskoa. Sinä sallit minun mennä messuun jos haluan, mutta olet epäilyksellä myrkyttänyt minut siihen määrään, että olen epäilijä sinuunkin nähden, olen epäilijä omaan epäilykseenikin nähden. En tiedä, en tiedä, en tiedä! — Ja minä kärsin ja menehdyn tähän pimeyteen…!

Roomassa tammikuun 12 p:nä.

Eilen kirjoitin jonkinlaisen haltioitumisen vallassa. Mutta enköhän sittenkin osannut kipeään kohtaan sekä omassa sielussani että ihmissielussa yleensä. Ajoittain suhtaudun aivan kylmästi näihin kysymyksiin, mutta ajoittain ne vaivaavat minua armottomasti — varsinkin kun ihminen aina sulkee nämä asiat itseensä. Olisi ehkä paras olla niitä ajattelematta, mutta ne ovat niin tärkeitä, ettei niitä voi jättää. Sillä tahtoohan ihminen lopullisesti tietää mikä häntä odottaa ja miten hänen on järjestäminen elämänsä. Olen monasti koettanut sanoa itselleni: riittää jo! siitä umpisolasta et pääse — älä siis mene sinne! Minulla on kaikki mitä ihmispetoni voi tarvita ollakseen tyytyväinen ja kylläinen — mutta se ei aina riitä. Sanotaan, että slaavilaiset luonnostaan ovat taipuvaisia mystillisyyteen ja yliluonnollisuuteen. Olen pannut merkille, että esim. kaikki suuret kirjailijamme ovat päättäneet päivänsä mystikkoina. Onko sitte kumma, jos tavalliset kuolevaiset silloin tällöin tuskittelevat näiden kysymysten edessä. Minun on puolestani täytynyt ruveta kirjoittamaan, koska sisällinen levottomuus on pakoittanut minua selvittämään itselleni henkistä tilaani. Sitäpaitsi ihmisen silloin tällöin täytyy astua tilinteolle itsensä eteen. Vaikka sielussani asuu tuo suuri "en tiedä", noudatan uskonnollisia tapoja enkä pidä itseäni teeskentelijänä. Olisin sitä, jollen sanoisi: "en tiedä", vaan: "tiedän, ettei ole mitään". Mutta eihän epäilyksemme ole suoranainen kieltäminen: se on paremmin tuskallinen ja kiduttava pelko siitä, ettei ehkä ole mitään; se on sakea sumu, joka ympäröi päätämme, tukahduttaa rintaamme ja peittää meiltä valon. Nostan siis käteni auringon puoleen, joka ehkä paistaa sumun takana. Ja arvelen, etten ehkä ole yksinäni tässä tilassa — vaan että monet, hyvin monet niistä, jotka sunnuntaisin kulkevat kirkkoon, voisivat mahduttaa rukouksensa sanoihin: "Herra, hajoita sumu!"

En saata pysyä kylmänä, kun kirjoitan näistä asioista. Seuraan uskonnollisia määräyksiä vielä senkin takia, että tahdon uskoa, ja koska suloinen oppi, jossa olen kasvatettu, panee uskon ehdoksi armon, niin odotan armoa. Odotan, että minulle annetaan sieluntila, jossa voin uskoa yhtä syvästi ja ilman epäilyksen varjoa kuin uskoin lapsena. Nämä ovat jalot vaikuttimeni, niihin ei sekaannu mitään edun tavoittelua, sillä mukavampaahan minun olisi olla pelkkänä kylläisenä ja tyytyväisenä eläimenä.

Mutta ulkonaiseen uskonnollisuuteeni vaikuttavat jotkut vähemminkin jalot ja aivan käytännölliset syyt — ja näitä syitä on paljonkin! Ensinnä olen tottunut uskonnollisuuteen lapsuudesta asti; sitte on muutamien käskyjen noudattaminen kerta kaikkiaan tullut minulle tavaksi; kuten Henrik IV sanoi, että Parisi on messun arvoinen, niin sanon minä: "läheisteni rauha on messun arvoinen"; ihmiset minun seurapiirissäni pitävät yleensä kiinni uskonnollisista menoista, ja omatuntoni nousisi vastarintaan ainoastaan siinä tapauksessa, että minulla olisi jokin kestävämpi elämän ohje kuin: "en tiedä". Vihdoin käyn kirkossa sentähden, että olen kaksinkertainen epäilijä, s.o. olen epäilijä omaan epäilykseenikin nähden.

Ja minun on paha olla tässä tilassa. Sieluni laahaa toista siipeään maassa. Vielä pahempi olisi, jos aina ottaisin nämä kysymykset niin sydämelleni kuin olen ottanut kirjoittaessani näitä kahta viimeistä korttia. Onneksi en tee sitä. Olen jo huomauttanut, että minulle tulee välinpitämättömyyden aikoja. Toisinaan tempaa elämä minut syliinsä ja vaikka tiedänkin mitä minun on ajatteleminen sen hurmasta, heittäydyn kokonaan sen valtoihin — ja silloin ei kysymys: "ollako vai eikö olla?" merkitse minulle mitään. Kuulumattoman suuri merkitys on tässä suhteessa — ja tätä mieltäkiinnittävää puolta on muuten sangen vähän tutkittu — ympäristön suggeroivalla vaikutuksella. Parisissa esimerkiksi olen tyynempi, enkä vain sentähden, että myllyn pyörinä huumaa minua, että kiehun mukana yleisessä kuhinassa, että "miekkailuharjoitukset" anastavat sekä sieluni että mieleni, vaan sentähden, etteivät ihmiset yleensä vaivaa päätään kysymyksillä, vaan elävät ikäänkuin heillä olisi varma tietoisuus siitä, että tämän elämän tulee saada kaikki voimamme, koska sen takana on vain kemiallinen prosessi. Ja valtasuoneni alkaa lyödä samaan tahtiin maailmankaupungin valtasuonen kanssa, ja minä virityn sen kielten sointuun. Ja olin sitte iloinen tai surullinen, murjomassa maailmaa tai itse murjottavana — joka tapauksessa olen verraten tyyni.

Rooma, Babuino, tammikuun 13 p:nä.

Lähtööni on vielä neljättä päivää, joten ennen matkaa voin tarkistaa mitä olen sanonut itsestäni.

Olen väsynyt, vaikutuksille altis ja hyvin hermostunut. Itsetuntoni on, huolellisen kasvatuksen tukemana, lujittunut, ja yleensä saatan pitää itseäni henkisesti kehittyneenä ihmisenä.

Epäilys, korkeimmilleen kohonnut epäilys tekee kaiken kestävän vakaumuksen minussa mahdottomaksi. Katselen, teen huomioita, arvostelen — ja joskus minusta jo tuntuu, että pääsen kiinni asian ytimeen, mutta samassa olen taas valmis epäilemään. Suhteestani uskontoon olen jo puhunut. Yhteiskunnallisissa kysymyksissä olen vanhoillinen, kuten ihmisen minun asemassani sopii olla ja senverran kuin luontoni sallii. Eihän minun tarvinne sanoa, ettei vanhojen olojen säilyttäminen mitenkään ole minulle opinkappale, jota ei saisi arvostella. Kaukana siitä. Olen toki siksi kehittynyt ihminen, etten puolueellisesti asetu ylimysvaltaisuuden enempää kuin kansanvaltaisuudenkaan puolelle. Sellainen saattaa huvittaa ihmisiä takamailla ja kaukaisissa maailman kolkissa, joihin aatteet muotien lailla saapuvat muutamia kymmeniä vuosia liian myöhään. Etuoikeuksien lakattua on asia mielestäni ratkaistu, ja jos sitä vielä pohditaan jossakin, niin ei enään ole kysymys periaatteista, vaan ihmiset haluavat tyydyttää turhamaisuuttaan ja viihdytellä hermojaan. Minä puolestani pidän kehittyneistä, herkkähermoisista ihmisistä ja etsin heitä mistä ikinä voin.

Pidän heistä kuten pidän taideteoksista, kauniista luonnosta ja kauniista naisista. Esteettiseltä kannalta katsoen ovat hermoni kehittyneet, jopa äärimmilleen herkistyneet. Olen luonnostani herkkä, ja kasvatus on edistänyt herkkyyttäni. Tämä esteettinen herkkyys tuottaa minulle sekä mielihyvää että harmia, mutta sen suuren palveluksen on se joka tapauksessa minulle tehnyt, että se on varjellut minua kyynillisyydestä, tai saatanpa sanoa turmeluksesta, ja ollut minulle jonkinlaisena siveellisenä pohjana. Moni teko on jäänyt tekemättä enemmän sentähden, että se on ollut ruma, kuin sentähden, että se on ollut paha. Esteettisistä hermoistani johtuu niinikään tunteitteni herkkyys. Lienen jonkun verran turmeltunut, mutta sentään kunnon mies, tai totta puhuen elän kuin ilmassa, sillä en nojaa minkäänlaisiin opinkappaleihin, en uskonnollisiin enkä yhteiskunnallisiin. Ei minulla myöskään ole päämäärää, jolle pyhittäisin elämäni.

Tämän yhteenvedon lopuksi vielä sananen "lahjoistani". Isäni, tätini, toverit ja joskus vieraatkin ihmiset pitävät niitä suorastaan tavattomina. Myönnän että siinä on jonkun verran perää. Mutta eikö "l'improductivité slave" tule tekemään turhaksi minuun kiinnitettyjä toiveita? Sen perustuksella mitä tähän asti olen tehnyt, tai oikeammin: sen perustuksella etten tähän asti ole tehnyt mitään, en toisten enkä itseni hyväksi, sallittaneen minun edellyttää, että niin tulee tapahtumaan.

Tämän tunnustuksen tekeminen on minulle raskaampaa kuin luulisi. Ivani maistuu karvaalta, kun se sattuu itseeni. Jumala on muovaillut Ploszowskit huonosta savesta, koska siinä kaikki niin äkkiä ja rehevästi nousee ilmoille, mutta ei kanna hedelmää. Jos minä tästä hedelmättömyydestä ja saamattomuudesta huolimatta todella olisin nero, niin olisin jonkinlainen nero ilman salkkua, kuten on ministereitä ilman salkkua.

Määrittely "nero ilman salkkua" tuntuu minusta oikealta. Minun täytyy hankkia patentti keksinnölleni. Ja taasen turvaudun lohdutukseen: en minä yksinäni, Jumala paratkoon, kanna tätä arvonimeä. Meitä on legioona! "L'improductivité slave" on ominainen koko rodulle, mutta nero ilman salkkua kuuluu meille, narreille Veikselin rannoilla. Toistan vielä, että meitä on legioona. En tiedä ainoaakaan maailman kulmaa, jossa menisi hukkaan niin paljon loistavia kykyjä — jossa ne tuottaisivat maailmalle niin kuulumattoman vähän, verrattuna siihen, mitä ne voisivat tuottaa.

Rooma, Babuino, tammikuun 14 p:nä.

Toinen kirje tädiltä, jossa kehoitetaan kiirehtimään matkalle. Lähden, täti kulta, lähden — mutta taivas tietää, että teen sen vain sinun tähtesi, sillä muuten jäisin tänne. Isäni ei ole terve, ajoittain kankenee koko hänen vasen puolensa. Pyynnöstäni hän kyllä kutsui taloon lääkärin, mutta olen varma, että hän on sulkenut kaappiin lääkkeet, jotka tämä hänelle määräsi. Hän on jo vuosikausia tottunut tekemään niin. Kerran avasi hän kaapin ja sanoi osoittaen pulloja ja rasioita, sekä suuria että pieniä: "Varjelkoon, jos terveinkin ihminen söisi ja joisi nuo, niin ei hän kestäisi sitä — saatikka sitte kipeä!" Näihin asti ei tämä mielipide lääketaidosta ole tuottanut isälle haittaa, mutta pelkään kuinka käy tulevaisuudessa.

Toisena syynä siihen, etten mielelläni lähde matkalle, ovat tädin aikomukset. Tietysti ne koskevat minun naittamistani. En tiedä onko tädillä jo tyttö katsottuna; suokoon Jumala ettei olisi, mutta aikomuksiaan ei hän salaa. "Että sellaisesta miehestä kuin sinä (hän kirjoittaa) heti syttyy punaisten ja valkeiden ruusujen sota, sen tietää edeltäkäsin." Mutta minä olen väsynyt enkä halua aiheuttaa mitään sotaa, varsinkaan en Henrik VII:n tavoin halua päättää sotaa — avioliitolla. En saata sanoa sitä tädille, mutta itselleni tunnustan, etten pidä puolattarista. Olen kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen, olen, kuten jokainen ihminen, joka on elänyt, ehtinyt saada kaikkinaisia kokemuksia tunteen alalta, olen joutunut tekemisiin puolattarienkin kanssa, ja näiden kokemusten ja tuttavuuksien nojalla olen tehnyt sen johtopäätöksen, että puolalainen nainen on kaikista maailman naisista väsyttävin ja vaikeimmin käsiteltävä. En tiedä onko hän yleensä siveellisempi kuin ranskattaret tai italiattaret; tiedän vain, että hän on paljon pateettisempi. Selkäpiitäni kylmää, kun sitä ajattelen. Minä käsitän, että saattaa kirjoittaa elegian särkyneelle ruukulle, kun ensi kerran näkee sirpaleet jalkojensa juuressa; mutta ehtymättömällä paatoksella lausua moneen kertaan elegiaa paikatulle ruukulle — se likentelee jo operettia. Säälin "tunteellista kuulijaa", jonka säädyllisyyden nimessä täytyy ottaa asia vakavalta kannalta. Kummallisia nuo korkealentoiset, palavamieliset naiset, joiden suonissa virtaa kalanveri! Heidän tunteensa eivät ole ainoastaan terveet, vaan lisäksi alkuperäiset. He rakastuvat tunteen muotoihin eivätkä kysy sisältöä. Tästä syystä et koskaan saata arvata puolattaresta mitään etukäteen. Ranskattareen tai italiattareen nähden voit, jos olet suorittanut laskusi loogillisesti, olla enemmän tai vähemmän varma tuloksista. Puolattareen nähden et vähintäkään! Joku on sanonut, että jos mies erehtyy, niin hän väittää, että kaksi kertaa kaksi tekee viisi — ja erehdys on korjattavissa. Mutta kun nainen erehtyy, väittää hän, että kaksi kertaa kaksi tekee lampun ja on valmis vaikkapa iskemään päänsä seinään asian vahvistukseksi. Puolattaren logiikassa saattaa juuri tapahtua, ettei kaksi kertaa kaksi ole neljä, vaan lamppu, rakkaus, viha, kissa, kyyneliä, velvollisuuksia, varpunen, ylenkatse — sanalla sanoen: et voi edeltäkäsin arvata mitään, et tehdä mitään laskuja, et ryhtyä minkäänlaisiin varokeinoihin. Mahdollisesti kaikki nämä varustukset vaikuttavat, että puolattaren kunnia on paremmin suojattu kuin muiden naisten, vaikkapa jo siitäkin syystä, että valloittaja ikävystyy pahanpäiväisesti. Sen kuitenkin olen huomannut, etteivät nuo vallihaudat, paalutukset ja nostosillat, koko tuo tulinen puolustus tarkoita yksin vastustajan karkoittamista, vaan myöskin puolustajien nautintoa taistelun mielenliikutuksista. Ja sitä en anna anteeksi.

Kerran puhuin tästä — tietysti kiertäen, kaartaen mikäli mahdollista — hyvin älykkään naisen kanssa, joka oli vain puoleksi puolatar, koska isä oli italialainen. Kuultuaan väitteeni sanoi hän:

— Te katsotte asiaa kuin kettu kyyhkystä. Teitä harmittaa, että kyyhkyset tavallisesti asustavat korkealla ja että niillä on kantavammat siivet kuin kanoilla. Kaikki mitä te sanotte, lankeaa puolattarien eduksi.

— Millä tavalla sitte?

— Sillä tavalla, että jota vastenmielisempi puolatar on toisen vaimona, sitä vastustamattomampi hän on omana vaimona.

Olin joutunut umpisolaan enkä voinut vastata. Mahdollisesti minä jonkun verran katselen kyyhkysiä ketun silmillä. Siitä olen varma, että jos menisin naimisiin ja menisin puolattaren kanssa, niin valitsisin hänet juuri niiden kyyhkysten joukosta, jotka asuvat korkealla, ja juuri valkeiden kyyhkysten joukosta.

Olen kuitenkin kuten kalat, jotka, kun niiltä kysyttiin minkälaisen kastikkeen seassa ne halusivat joutua pannuun, vastasivat, etteivät ensinkään halunneet joutua pannuun. Ja tässä palaan taas moittimaan teitä, te rakastettavat puolattareni! Teille merkitsee yleensä draama rakkaudessa enemmän kuin itse rakkaus. Teissä jokaisessa asuu kuningatar — ja se tekee teidät niin tuiki toisellaisiksi kuin muut naiset; jokainen teistä pitää erikoisena suosion- ja armonosoituksena, jos hän sallii rakastaa itseään, yksikään teistä ei suostu olemaan lisänä ja täydennyksenä miehen elämässä, miehen, jonka elämällä on toiset päämäärät. Te tahdotte, että me eläisimme teitä varten, mutta ette te meitä varten. Tietenkin te rakastatte lapsianne enemmän kuin miestänne. Hänen kohtalonsa on olla teidän seuralaisenanne. Olen nähnyt sen, olen monasti pannut sen merkille — sellaiset te yleensä olette; joku poikkeus saattaa löytyä, kuten timantti hiekasta. Ei, ruhtinattareni — sallikaa minun ihailla kaukaa.

Työntää kerta kaikkiaan toiselle sijalle päämäärät ja ihanteet, kaiket päivää palaa suitsutuksena naisen — ja lisäksi oman vaimon — alttarilla! Ei, hyvät naiset, se ei riitä miehelle!

Tosin itsetarkkaaja minussa heti paikalla on kysymässä: "Mitä parempaa tekemistä sinulle sitte on? mitä aikeita, mitä päämääriä? Jos kuka, niin olet sinä omiasi suitsutusuhriksi."

Mutta hitto vieköön! Avioliitto vaatii muuttamaan kaikki elämäntavat, luopumaan tottumuksista, mukavuuksista. Yksin totinen ja suuri rakkaus saattaa korvata tuon kaiken. Minulle ei se käy. Naimisiinmeno vaatii niin satumaisen paljon uskoa naiseen ja tahdon voimaa, etten ikimaailmassa pysty siihen. Toistan vieläkin: "en halua joutua paistumaan minkäänlaisen kastikkeen sekaan".

Varsovassa tammikuun 21 p:nä.

Saavuin tänne tänään aamulla, mutta koska poikkesin Wieniin, en tunne mitään väsymystä. On myöhäinen ilta, hermot eivät salli minun nukkua, sentähden istuudun kirjoittamaan. Kirjoittaminen näkyy todella käyvän tavaksi, ja siinä on kieltämättä viehätyksensä. Mikä ilo talossa tulikaan! ja mikä herttainen olento se täti on! Ilo ei salli hänenkään nukkua, ja päivälliseksi ei hän syönyt mitään. Kotona Ploszowissa riitelee hän lakkaamatta isännöitsijänsä herra Chwastowskin kanssa, joka on hyvin jäykkä mies eikä kärsi mitään vastaansanomisia, vaan antaa sanan sanasta. Vasta kun riita yltyy siihen määrään, että ero näyttää välttämättömältä, vaikenee täti ja ryhtyy syömään suurella ruokahalulla, jopa jonkinlaisella vimmalla. Tänään hänen täytyi olla moittimatta palvelijoita, joka kaikesta päättäen on hänelle välttämätöntä. Hän oli kuitenkin erinomaisella tuulella, enkä saata sanoin kuvata millä rakkaudella hän katseli minua koko päivällisen ajan. Hänen tuttavansa ovat ruvenneet nimittämään minua "epäjumalaksi", ja se suututtaa tätiä suuresti.

Aavistukseeni ja pelkooni on todella ollut syytä, sillä tädillä ei ole yksin aikomuksia, vaan hän on jo katsonut tytönkin. Hänellä on tapana päivällisen jälkeen pitkin askelin mitata permantoa ja ajatella ääneen. Salaperäisyydestä huolimatta, jolla hän koetti ympäröidä itseään, kuulin seuraavan yksinpuhelun:

— Hän on nuori, komea, rikas, nerokas — olisipa tyttö hullu, jollei paikalla rakastuisi.

Huomenna lähdemme tanssiaisiin, jotka herrat panevat toimeen naisten kunniaksi. Niistä kuuluu tulevan jotakin varsin loistavaa.

Varsovassa tammikuun 25 p:nä.

Koska olen "homo sapiens", ikävystyttävät tanssiaiset minua tavallisesti; aviomiehenehdokkaana en kärsi niitä, mutta taiteilijana minä joskus nautin niistä — tietenkin taiteilijana ilman salkkua. Kuinka kauniit ovatkaan tuollaiset leveät, valaistut, kukkien koristamat portaat, joita ylös juhlapukuiset naiset nousevat! He näyttävät kaikki silloin niin korkeilta, ja kun seisoo alhaalla ja näkee heidän kulkevan pitkiä pukujaan laahaten, muistuttavat he enkeleitä Jaakopin unessa. Minua miellyttää tuo aaltoileva liike, valo, kukkaset, kevyet kankaat, jotka kuin heleä auer verhoavat nuoret tytöt; puhumattakaan paljaista kauloista, povista ja käsivarsista, jotka silmän nähden tuntuvat kehittyvän muotoonsa, jähmettyvän ilman vaikutuksesta ja käyvän kiinteiksi kuin marmori. Hajuaistini nauttii niinikään. Minä pidän hyvistä hajuvesistä.

Tanssiaiset onnistuivat erinomaisesti. Täytyy tunnustaa, että Staszewski ymmärtää järjestää. Tulin juhliin yhdessä tädin kanssa, mutta kadotin hänet näkyvistäni heti etehisessä, sillä Staszewski riensi paikalla tarjoamaan hänelle käsivarttaan. Täti raukka käyttää suurissa vastaanottotilaisuuksissa jonkinlaista kärpännahkaista vaippaa, ja häntä sanotaan sen takia "komeaksi vaippaniekaksi". Saliin astuessani pysähdyin ovelle saadakseni yleissilmäyksen ihmisvirrasta. Outo liikutus valtaa mielen, kun muutaman vuoden poissaolon jälkeen taasen joutuu keskelle kansalaistensa kasvoja. Me tunnemme silloin selvästi, että nuo ihmiset ovat meille lähempiä olentoja kuin kaikki ne, joita olemme kohdanneet maailmalla, ja kuitenkin me samalla tutkimme ja tarkastamme heitä kuin vieraita. Varsinkin herättivät naiset huomioni.

Sanottakoon mitä tahansa, niin on meidän ylhäisömme hienostunutta väkeä. Olkoot kasvot kauniit tai rumat — aina niistä henkii vastaan vanha sivistys. Naisten kaulat ja olkapäät toivat, huolimatta siitä, että joskus olivat nuortean pyöreät, mieleeni Sèvren porsliiniteokset. Niissä oli jotakin niin taiteellista. Mitä jalkoja minä näinkään, mitä käsiä ja mitä käden taipeita! Totta totisesti: me emme näyttele europpalaisia, me olemme sitä.

Olin seisonut noin neljännestunnin, miettien minkä noista päistä, minkä noista povista täti olikaan mahtanut määrätä minulle. Silloin tulivat Sniatynskit. Olin tavannut ystäväni muutamia kuukausia sitte Roomassa ja hänen rouvansakin tunsin ennestään. Rouva Sniatynski miellyttää minua, sillä hänellä on erinomaisen suloiset kasvot ja sitte hän kuuluu niihin poikkeusnaisiin, jotka eivät anasta miehensä elämää itselleen, vaan uhraavat hänelle omansa. Äkkiä livahti joukkoomme nuori nainen, joka tervehdittyään rouva Sniatynskiä ojensi minulle valkeahansikkaisen kätensä ja virkkoi:

— Etkö tunne minua, Leon?

Kysymys pani minut hiukan hämilleni, sillä ensi hetkessä todella en tietänyt kuka seisoi edessäni. Rupesin kuitenkin heti puristamaan ojennettua kättä, nyökyttämään päätä, hymyilemään ja toistelemaan: "Niin, tietysti, aivan oikein!" kuten ihminen tekee, kun ei tahdo näyttää epäkohteliaalta. Arvelen kuitenkin, että mahdoin olla kuin puusta pudonnut, sillä rouva Sniatynski virkkoi nauraen:

— Mutta tepä todella ette näy tuntevan! Anielka P.

Vai Anielka! serkkuni! Kumma, etten tuntenut häntä! Näin hänet kymmenen tai yksitoista vuotta sitte lyhyessä hameessa. Muistan, että se tapahtui Ploszowin puutarhassa. Hänellä oli punaiset sukat, ja hyttyset söivät hänen jalkojaan, niin että hän hyppeli kuin nuori hevonen. Miten minä saatoinkaan tietää, että tämä nainen, jonka povea koristi orvokkikimppu, jolla oli noin valkoiset hartiat, noin komeat kasvot ja tummat silmät, sanalla sanoen: joka oli itse nuoruuden kukoistus, saattoi olla silloinen ohutsäärinen västäräkki! Miten kaunis hän olikaan! Kotelosta oli totisesti kehittynyt perhonen. Tervehdin häntä toistamiseen ja mitä sydämellisimmin. Sittemmin, kun Sniatynskit jättivät meidät ja hän huomautti tädin ja äitinsä lähettäneen hänet noutamaan minua, tarjosin hänelle käsivarteni ja me läksimme toiseen päähän salia.

Äkkiä kävi minulle päivänselväksi, että täti aikoi naittaa minulle Anielkan! Siinä syy koko salaperäisyyteen ja tähän yllätykseen! Täti on aina erittäin paljon pitänyt tuosta tytöstä ja ottanut osaa rouva P:n ikuisiin maatilahuoliin. Minua vain ihmetytti, etteivät nuo naiset olleet tädin vieraina Varsovassa. En kuitenkaan huolinut vaivata päätäni sillä asialla, vaan katselin Anielkaa, joka nyt alkoi kiinnittää mieltäni toisella tavalla kuin joku noista muista. Astellessamme salin läpi oli minulla yllin kyllin aikaa sekä puhumiseen että tarkasteluun. Me menimme toiseen päähän huonetta, ja tungos kasvoi kasvamistaan. Nykyisen muodin mukaan ovat hansikkaat puolipitkät, joten ne eivät ylety kyynärpäähän asti. Tein ensinnäkin sen huomion, että iho Anielkan käsivarressa, joka nojasi minun käsivarteeni, oli tummahko ja että sitä peitti jonkun verran liian runsas haiven. Anielka ei ole tumma, vaikka hän ensi silmäykseltä tekee sen vaikutuksen. Hänen hiustensa kiilto on pronssinkarvainen. Silmät ovat siniset, vaikka ne tuntuvat tummilta tavattoman pitkien ripsien alla. Kulmakarvat sensijaan ovat aivan mustat ja todella erinomaisen kauniisti kaarevat. Omituista tälle pienelle päälle, jossa otsa on niin matala, on, että hiukset, silmäripset ja kulmakarvat ovat niin tavattoman upeat. Ja tämä upeus tulee näkyviin yksin hipiänkin untuvissa, jotka poskilla ovat silkinpehmeät ja aivan vaaleat. Tämä kaikki voi aikaa myöten käydä hänen kauneudelleen epäedulliseksi, mutta näin nuorella iällä se vain todistaa koko organismin voimaa ja runsautta ja tekee, ettei tyttö ole mikään kylmä nukke, vaan lämmin, eloisa ja ihastuttava nainen.

En kiellä, että vaikka hermoni ovatkin käyneet monen tulen läpi eivätkä ensi hetkessä ala väristä, minä heti paikalla tunsin hänen tenhoavan vaikutuksensa. Hän on juuri samaa maata kuin minä. Täti, joka — jos on kuullut puhuttavan Darwinista, varmaan pitää häntä turmiollisena ihmisenä — on vaistomaisesti ruvennut hänen opetuslapsekseen tunnustamalla luonnollisen valinnan opin. Niin, tyttö on samaa maata kuin minä. Tällä kertaa on koukussa oivallinen syötti.

Ikäänkuin sähkövirta alkoi vuotaa hänen käsivarsistaan minun käsivarsiini. Huomasin kyllä, että minäkin tein häneen hyvän vaikutuksen. Arvosteluni taiteilijana muodostui niinikään edulliseksi. Muutamat kasvot ovat kuin ihmispiirteiksi kiteytynyttä musiikkia tai runoutta. Juuri niihin kuuluvat Anielkan kasvot. Niissä ei ole mitään arkipäiväistä. Ylimyskodeissa istutetaan tyttöihin kainoutta, kuten lapsiin rokkoa, ja Anielkassa on jotakin viatonta, mutta samalla tulista. Kumma kokoonpano! Aivan kuin joku sanoisi: viaton paholainen.

Muuten arvelen, että Anielka kesken lapsellisuuttaan ehkä on hiukan mielisteleväinen. Olen huomannut, että hän täysin tuntee hurmausvoimansa. Hän tietää esimerkiksi, että hänen silmäripsensä ovat ihanat, ja sentähden hän yhtämittaa, ilman minkäänlaista syytä, päästää ne alas silmilleen. Niinikään hän erinomaisen herttaisesti keikauttaa päätään, katsellessaan puhekumppaniinsa. Alussa hän oli hiukan kankea ja arka, mutta hetkisen perästä olimme niin hyvät ystävät, ettei olisi luullut meidän ikinä, Ploszowin aikojen jälkeen, olleen erossa.

Täti on suurenmoinen hajamielisyydessään — mutta varjelkoon joutumasta hänen liittolaisekseen! Tuskin olimme Anielkan kanssa päässeet sinne, missä naiset olivat, tuskin olin ehtinyt tervehtiä hänen äitiään ja lausua hänelle muutaman sanan, kun täti, huomatessaan minun virkeyteni, hänkin kirkastui ja olkapäitään kohottaen kääntyi Anielkan äidin puoleen.

— Nuo orvokit sopivat hänelle erinomaisesti! lausui hän ääneen. — Taisi olla hyvä ajatus, että he ensi kerran näkivät toisensa tanssiaisissa!…

Anielkan äiti kävi kovin hämilleen, Anielka samoin, ja minä käsitin nyt minkätähden Anielka ja hänen äitinsä eivät olleet asettuneet asumaan tädin taloon. Tuuma oli nähtävästi rouva P:n. Kaikesta päättäen he tädin kanssa jo kauvan olivat punoneet suunnitelmiaan. Arvelen, ettei niitä suorastaan uskottu Anielkalle, mutta naisen tarkkanäköisyys sellaisissa asioissa hänelle varmaan oli antanut aavistuksen niistä.

Tehdäkseni lopun yleisestä hämmennyksestä käännyin vihdoin hänen puoleensa ja sanoin:

— Tunnustan sinulle jo etukäteen, että tanssin huonosti, mutta koska herrat varmaan joka hetki tulevat riistämään sinut seurastani, pyydän sinulta yhtä valssia.

Vastaukseksi ojensi Anielka minulle tanssivihkonsa ja virkkoi päättäväisesti:

— Ota mitä tahdot.

En halua näytellä mitään nuorasta hypitettävää nukkea enkä palvella toisten tarkoituksia. Päätin sentähden yhdellä iskulla anastaa naisilta johtovallan, otin vihon ja kirjoitin: "Oletko sinä ymmärtänyt, että he aikovat naittaa meidät?"

Kun Anielka oli lukenut mitä kirjoitin, muuttuivat hänen kasvonsa ja hän kalpeni hiukan. Hetkisen hän vaikeni ikäänkuin olisi pelännyt, että ääni pettäisi hänet, tai epäillyt mitä vastaisi. Vihdoin hänen ihanat silmänripsensä nousivat ja katsellen minua suoraan silmiin hän sanoi:

— Olen!

Nyt alkoi hän vuorostaan kysellä, tosin ei sanoin, mutta katsein. Kuten jo sanoin, olin tehnyt häneen hyvän vaikutuksen, ja koska hän oli aavistanut salaliittoa, olin usein mahtanut olla hänen mielessään. Luin selvästi hänen silmistään sanat:

— Tiedän, että äiti ja täti toivovat meidän tutustuvan ja tulevan ystäviksi. Mitä sitte seuraa, mitä?

Vastauksen asemesta kiersin käsivarteni hänen ympärilleen, painoin häntä kevyesti vastaani ja vein valssiin. Mieleeni johtuivat "miekkailuharjoitukseni".

Mykkä vastaukseni saattoi tuoda jonkun unelman tytön mieleen. Se mitä kirjoitin vihkoon, oli jo ehtinyt tehdä häneen vaikutuksen. Mutta minä ajattelin: miksen sitte saisi panna häntä unelmoimaan? Missään tapauksessa en mene kauvemma kuin tahdon, ja mihin asti hän menee, se on hänen asiansa. Anielka tanssii erinomaisesti ja tämän valssin hän tanssi juuri kuten naisen tulee, nimittäin unohtaen itsensä ja antautuen tanssitoverinsa johdettavaksi. Huomasin, että orvokit hänen rinnallaan kohoilivat kiivaammin kuin tanssin hidas tahti saattoi aiheuttaa. Käsitin, että hänessä alkaa liikkua jotakin. Rakkaus on suorastaan fyysillinen välttämättömyys. Sitä tosin huolellisesti koetetaan tukahuttaa nuorissa tytöissä yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa, mutta se on ja pysyy silti kukistamattomana. Kun sitte sanotaan tytölle: nyt saat rakastaa! — niin tyttö usein kiihkeästi käyttää lupaa hyväkseen.

Anielka odotti nähtävästi, että koska kerran kirjoitin nuo sanat hänen vihkoonsa, niin tanssin perästä seuraisi keskustelu asiasta. Mutta minä vetäydyin tahallani syrjään, jättääkseni hänet odotukseen.

Niinikään minua halutti katsella häntä jonkun matkan päästä. Hän on kun onkin minun mielimuotoani. Tämäntapaiset naiset vetävät minua puoleensa suorastaan magneetin voimalla. Olisipa hän vaan kolmenkymmenen ikäinen nainen eikä tuo nuori tyttönen, jota naittamalla naitetaan minulle!

Varsovassa tammikuun 30 p:nä.

Anielka ja hänen äitinsä ovat nyt muuttaneet meille. Eilen vietin koko päivän Anielkan kanssa. Hänen sielussaan on useampia lehtiä kuin tavallisesti hänen ikäisillään tytöillä. Monet näistä lehdistä on vasta tulevaisuus kirjoittava täyteen, mutta niihin mahtuu varsin kauniita asioita. Hän tuntee ja käsittää kaikki, ja sitte hänen tapansa kuunnella on aivan verraton; hän kumartuu jonkun verran eteenpäin ja avaa viisaat silmänsä selkoisen selälleen puhujaa vastaan. Nainen, joka ymmärtää kuuntelemisen taidon, omistaa yhden viehätysvoiman lisää, sillä hän mairittelee miesten itserakkautta. En tiedä tajuaako Anielka mitä tekee, vai johtaako häntä ainoastaan naisen onnellinen vaisto. Mahdollisesti pitää hän jokaista sanaani niin merkillisenä sentähden, että tädiltä on kuullut niin paljon minusta. Jonkun verran mielisteleväinen hän kyllä on. Kun tänään kysyin häneltä, mitä hän kaikista mieluimmin tahtoisi, vastasi hän: "Nähdä Rooman!" Sitte painoi hän alas pitkäripsiset silmäluomensa ja oli sanomattoman kaunis. Hän näkee selvästi miellyttävänsä minua ja on siitä onnellinen. Hänen koketteriansa on suloinen, sillä se vuotaa iloisesta sydämestä, joka haluaa miellyttää valittua sydäntä. Ei ole enään vähintäkään syytä epäillä, ettei hänen sydämensä lentäisi minua vastaan, kuten yöperhonen tulta kohti. Lapsi raukka on, saatuaan vanhempien suostumuksen, rientänyt käyttämään sitä hyväkseen liiankin hätäisesti.

Minä teen itselleni kyllä seuraavan kysymyksen: jollet halua mennä naimisiin, niin miksi koetat kaikin tavoin rakastuttaa tyttöä itseesi? Mutta minä en halua vastata tuohon kysymykseen. Minun on näin niin hyvä ja rauhallinen olla. Ja totta puhuen: mitä pahaa minä sitte oikeastaan teen? En tee itseäni tyhmemmäksi, epäkohteliaammaksi enkä epämiellyttävämmäksi kuin olen — siinä kaikki.

Tänä aamuna tuli Anielka kahville, yllään väljä merimiespusero, jonka alta hänen ruumiinmuotonsa erottautuivat niin siroina, että pää meni pyörälle häntä katsellessa. Hänen silmänsä olivat jonkun verran uniset ja eräänlainen lämpöinen unisuus verhosi koko hänen olentoaan. Onpa se aivan ihmeellistä minkä vaikutuksen hän on tehnyt minuun!

Tammikuun 31 p:nä.

Täti panee toimeen tanssiaiset Anielkan kunniaksi. Minä pidän huolen kutsuista. Kävin Sniatynskeilla ja istuin kauvan, sillä minä viihdyn heillä. Sniatynskit elävät alituisessa riidassa, mutta aivan toisesta syystä kuin aviopuolisot tavallisesti. Tavallisesti käy niin, että kun on olemassa yksi peite, niin molemmat vetävät sitä omalle puolelleen. Mutta näiden välillä on riita siitä, että kumpikin tahtoisi antaa toiselle koko peitteen. Pidän heistä äärettömästi, sillä vasta heillä olen tullut vakuutetuksi siitä, ettei onni ole ainoastaan kirjanoppineiden keksintö, vaan todellinen asia. Sniatynski on terävä mies, herkkä kuin Stradivariuksen viulu ja täysin tietoinen onnestaan. Hän tahtoo omistaa onnen ja hän omistaa sen. Siitä häntä kadehdin. Minä olen aina mielelläni keskustellut hänen kanssaan. He tarjosivat minulle erinomaista mustaa kahvia, jommoista juodaan vain kirjailijakodeissa, ja rupesivat kyselemään minkä vaikutuksen Varsova ja kansalaiseni tekevät minuun niin pitkän poissaolon jälkeen. Tuli kysymys viime tanssiaisistakin, rouva Sniatynski varsinkin tuntui haluavan puhua niistä. Hänellä on kai vihiä tädin aikomuksistapa kun hän on kotoisin Volyniasta, siis samalta kulmalta kuin Anielka, ja tuntee Anielkan hyvästi, niin häntä kai haluttaa pistää ruusuinen nenänsä naimakysymykseen.

Tietysti varoin kajoamasta yksityisasioihini, mutta sivistyneistämme puhuimme paljon. Lausuin esimerkiksi mitä ajattelen yleisömme hienostuksesta, ja Sniatynski, joka ihastuu, kun kuulee sitä kehuttavan, vaikka usein ankarastikin arvostelee sitä, joutui haltioihinsa ja yhtyi paikalla kiitokseeni.

— Hauska, huudahti hän vihdoin, — kuulla tätä kaikkea sellaisen miehen suusta kuin sinä, sillä ensinnäkin sinulla, jos kenellä, on ollut tilaisuutta vertailuun ja toiseksi olet luonteeltasi pessimisti.

— Enhän tiedä, hyvä ystävä, vastasin, — vaikka johtopäätöksenikin olisivat pessimistiset.

— Kuinka niin?

— Siten, näetkö, että jokaisen raffineeratun kulttuurin kylkeen voi kirjoittaa saman mikä kirjoitetaan lasilähetysten osoitteeseen: "Fragile", "Särkyvää". Sinusta, joka henkisesti polveudut Atenasta, minusta ja ehkä kymmenkunnasta muusta ihmisestä voi tuntua mieluisalta elää niin hienohermoisten ihmisten parissa; mutta jos sinä mielit rakentaa jotakin tälle pohjalle, niin minä kehoitan sinua varomaan, etteivät parrut putoa pääsi päälle. Etkö luule noiden hienostuneiden elämän diletanttien pakostakin joutuvan tappiolle, kun taistelevat olemassaolosta ihmisten kanssa, joilla on lujat hermot, väkevät lihakset ja paksu nahka?

Sniatynski, joka on hyvin vilkas, karkasi ylös, rupesi astelemaan edestakaisin pitkin huonetta ja kävi vihdoin kiivaasti kimppuuni.

— Onhan asialla sekin puoli, ja se on, kuten väität, hyvin huomattava puoli, mutta älä sanokaan, ettei meissä olisi mitään muuta. Sinä tulet merten takaa ja puhut ikäänkuin olisit viettänyt täällä ikäsi.

— En tiedä mitä meissä on, tiedän vain, ettei kulttuuri missään ole siinä määrässä vailla tasapainoa kuin täällä. Toiselta puolen vallitsee miltei ylikypsä hienostus, toiselta puolen täydellinen raakuus ja pimeys.

Rupesimme kiistelemään, ja oli jo pimeä, kun läksin heiltä. Hän lupasi, kunhan vaan useammin tulen heille, näyttää minulle yhdistävät renkaat, ne ihmiset, jotka eivät ole liian hienostuneita eivätkä sairaloisia diletantteja, eivät myöskään mustia kuin nuuska — sanalla sanoen: hän lupasi näyttää minulle ne lujat ihmiset, jotka saavat aikaan jotakin ja jotka tietävät mitä tahtovat. Puhuimme niin, että veimme sanat toistemme suusta, varsinkin kun kahvia juodessa olimme ottaneet vähän konjakkia. Kun jo olin lähdössä, huusi Sniatynski vielä perääni portaisiin:

— Sinun kaltaisistasi ei enään tule ihmisiä, mutta sinun lapsistasi ehkä voi tulla; sinun täytyy vain, tai oikeammin sanoen: meidän täytyy kaikkien ensin tehdä vararikko, sillä muuten eivät lapsenlapsemmekaan opi tekemään työtä.

Enköhän minä kuitenkin pääasiassa ollut oikeassa. Kirjoitan muistiin tämän keskustelun juuri siitä syystä, että kotiin palattuani yhtämittaa olen ajatellut tuota tasapainon puutetta. Tosiasiana pysyy, että meillä on kuilu eroittamassa eri yhteiskuntaluokkia. Kaikki lähentävä keskustelu, kaikki yhteistyö on niinmuodoin aivan mahdoton. Sniatynskin täytyy hänenkin myöntää, että me olemme kokoonpannut kahdesta ihmisluokasta, joista toinen on liian sivistynyt ja toinen liian raaka. Ainakin minun tietääkseni! Olemme Sèvren porsliinia ja raakaa savea — ei mitään sillä välillä. Toiset ovat "très fragile", hyvin särkyvää tavaraa — toiset sitä, mitä Ovidius kutsuu nimellä "rudis indigestaque moles", raaka ja sulamaton möhkäle. Onhan luonnollista, että sèvreläinen porsliini ennemmin tai myöhemmin menee rikki ja että tulevaisuus muovailee savea mielensä mukaan.

Helmikuun 2 p:nä.

Eilen illalla olivat tanssiaisemme. Anielka veti todella kaikkien katseet puoleensa. Hänen valkoiset olkapäänsä kohosivat harsojen, tyllien ja — tiedänkö minä kaikkien noiden kankaiden nimeäkään! — keskeltä kuin Venuksen olkapäät hänen noustessaan meren vaahdosta. Varsovassa on jo levinnyt huhu, että minä menen naimisiin hänen kanssaan. Huomasin, että Anielka eilen jokaista tanssikierrosta tehdessään käänsi katseensa minuun ja että hän vain hajamielisenä kuunteli mitä muut herrat puhuivat hänelle. Lapsi raukka ei ymmärrä salata mitään, kaikki hän näyttää mitä hänen sydämessään liikkuu, sokeankin täytyisi huomata se. Ja kun minä likenen, käy hän nöyräksi, hiljaiseksi ja onnelliseksi! Kiinnyn häneen kiintymistäni ja käyn yhä heikommaksi. Eläväthän Sniatynskit niin onnellisesti yhdessä! Useammin kuin kerran on minun täytynyt kysyä itseltäni: onko Sniatynski tyhmempi kuin minä vai onko hän viisaampi? Minä en ole valinnut mitään elämäntehtävää, en ole mitään; skeptillisyys myrkyttää minua, en ole onnellinen, olen väsynyt. Hänellä on yhtä paljon tietoja kuin minulla ja hän tekee työtä; hänellä on, veitikalla, komea rouva ja lisäksi elämänfilosofia onnensa tukena. Minä olen siis ehdottomasti tyhmempi. Sniatynskin filosofian avaimet ovat hänen elämänsä uskonkappaleet. Ennenkuin hän menikään naimisiin, sanoi hän minulle: "On asioita, jotka eivät saa päästä skeptillisyyteni likellekään, joita en arvostele enkä koskaan tule arvostelemaan: kirjailijana tunnustan opinkappaleekseni yhteiskunnan — ihmisenä rakastetun naisen." Silloin ajattelin: minun ajatussuuntani on toki rohkeampi, koska uskallan kajota niihinkin tunteisiin. Mutta nyt huomaan, ettei rohkeuteni ole johtanut minua mihinkään. Toiselta puolen: kuinka suloinen onkaan uusi uskonkappaleeni pitkine silmäripsineen! Olen todella joutunut pahasti alakynteen. Tavatonta mieltymystäni ei enään voi viedä yksin luonnollisen valinnan laskuun. Ei! siinä on jotakin muutakin — ja minäpä tiedänkin mitä. Tyttö rakastaa minua niin raikkaalla ja syvällä tunteella, ettei kukaan ole rakastanut minua sillä tavalla. Miten toisellaista tämä kaikki onkaan kuin ne "miekkailuharjoitukset", joissa jakelin ja vältin iskuja. Nainen, joka rakastaa voimakkaasti ja joka todella miellyttää rakastamaansa miestä, saattaa olla varma voitostaan, jos hänellä vain on kestävyyttä. "Eksynyt lintu" palaa, kuten Slowacki sanoo, aina ehdottomasti hänen luokseen, kuten suojaisaan pesäpaikkaansa ainakin, ja palaa sitä nopeammin jota yksinäisempää ja raskaampaa harharetkillä on ollut. Mikään ei niin liikuta, kiinnitä ja vedä puoleensa miehen sydäntä kuin tieto siitä, että häntä rakastetaan. Muutama sivu sitte kirjoitin puolalaisesta naisesta ties mitä, mutta erehdystä on luulla, että minä surisin tuota turhaa sivua tai epäjohdonmukaisuuden pelosta rajoittaisin toimintavapauttani.

Kummallisesti se tyttö vastaa taiteellistakin makuani! Herttaisimman hetkemme vietimme tanssiaisten jälkeen, kun vieraiden lähdettyä käskimme tuoda teetä saliin ja istuuduimme kaikki neljä juomaan. Tahdoin katsahtaa pihamaalle, menin ikkunan ääreen ja työnsin syrjään uutimia. Kello oli jo kahdeksan, ja ulkoa tuleva päivänhohde kävi lampun valossa hämmästyttävän safiirinkarvaiseksi. Mutta vieläkin hämmästyttävämmän vaikutuksen teki Anielka tuossa safiirinvalossa. Minulle tuli aivan se tunne, että hän oli sinisessä luolassa Caprilla. Mitä vivahduksia väikkyikään hänen paljailla olkapäillään! Ja minkä sille mahdan, mutta niin herkkä minä olen, että sinä hetkenä hellyin vahaksi. Tuon valon takia voitti hän sydämeni ikäänkuin se olisi ollut hänen ansionsa. Hyvää yötä sanoessa pitelin hänen kättään kauvan ja aivan toisella tavalla kuin siihen asti, ja hän vastasi, antaen kätensä viipyä kädessäni:

— Hyvää päivää — ei hyvää yötä! Hyvää päivää.

Mutta joko olen aivan sokea tai lausui hänen äänensä soitto kuten hänen katseensa:

— Minä rakastan, rakastan!

Niin minäkin!

Täti, joka oli katsellut mutkiimme, murahteli ilosta. Näin kyyneliä hänen silmissään.

Lähdemme pian Ploszowiin.

Ploszowissa helmikuun 5 p:nä.

Olemme jo toista päivää maalla. Meillä oli kaunis matka, aurinkoa ja pakkasta. Lumi narisi reen jalaksien alla ja kimmelteli kentillä. Auringon laskiessa kävivät äärettömät valkoiset tasangot sinipunertaviksi. Ploszowin lehmuksia kierteli rääkkyvä varisparvi. Talvi, meidän ankara talvemme, on sentään kaunis. Se on voimakas ja rohkea ja ennenkaikkea rehellinen. Aivan niinkuin rehellinen ystävä kaunistelematta paiskaa totuuden vasten kasvoja, niin sekin lupaa kysymättä käy kiinni korviin. Ja sen reippaus tarttuu ihmisiinkin. Kaikki iloitsimme siitä, että pääsimme maalle. Molemmilla vanhemmilla naisilla oli lisäksi ilonaihetta siitä, että heidän rakkaimmat toiveensa likenivät toteutumistaan; minä iloitsin siitä, että tunsin vieressäni istuvan Anielkan käsivarren käsivarttani vastaan; tyttö oli ehkä onnellinen samasta syystä. Pari kertaa hän kumartui suutelemaan tädin kättä — ehkäpä onnensa yltäkylläisyydessä. Hän oli hyvin kaunis tuuheassa puuhkassaan ja nahkalakissaan, jonka päärmän alta katselivat hänen tummat, vielä lapselliset silmänsä ja rusottivat pakkasen puremat posket. Nuoruus kerrassaan säteilee hänestä.

Turvallista ja rauhaisaa on täällä Ploszowissa. Pidän erityisesti vanhanaikaisista, äänettömistä uuneista. Täti varjelee metsäänsä kuin silmäteräänsä, mutta polttopuuta ei hän säästä; sentähden palaa takkavalkea talossa aamusta iltaan; tuli humisee ja paukkuu ja levittää ympärilleen iloista mieltä. Istuimme eilen koko iltapäivän takkavalkean ääressä. Kerroin Roomasta ja sen muinaisjäännöksistä, ja kuulijakuntani oli niin harras, että jo aloin tuntua omissa silmissänikin naurettavalta. Kertoessani ei täti kääntänyt katsettaan Anielkasta. Hän vartioi miltei ankarana, osoittaisivatko tytön kasvot tarpeellista ihastusta. Osoittivat liiaksikin. Eilen hän sanoi minulle:

— Joku toinen saattaisi asua siellä koko ikänsä eikä huomaisi puoltakaan siitä kauneudesta, minkä sinä näet.

Täti vastasi heti dogmaattisella tyyneydellä:

— Sitähän minä aina olen sanonut.

Onneksi ei täällä ole toista samallaista skeptikkoa kuin minä, sillä hänen läsnäolonsa voisi saattaa minut hämilleni.

Anielkan äiti on joukossamme jonkun verran häiritsevänä aineksena. Hän on elämässään kärsinyt ja taistellut niin paljon, että hänen iloisuutensa on kulunut kokonaan kuiviin. Hän suorastaan pelkää tulevaisuutta ja epäilee vaistomaisesti, että onnellistenkin tapausten alla piilee ansa. Hänen avioliittonsa oli tavattoman onneton, ja myöhemmin hän sai tuhansia huolia maatilastaan, joka on suuri, mutta huonosti hoidettu. Loppujen lopuksi häntä vaivaa alituinen päänkipu.

Anielka näyttää olevan niitä naisia, jotka eivät vaivaa päätään maatilojen vuoksi, ja näitä naisia tuntuu meillä olevan enemmän kuin luulisikaan.

Pidän hänestä tämänkin takia, sillä todistaahan se selvästi, että hänellä on jalompia harrastuksia. Muuten kaikki hänessä nykyään miellyttää minua. Hellyys kasvaa esiin intohimosta yhtä nopeasti kuin ruoho lämpimän sateen jälkeen. Tänä aamuna näin palvelustytön käytävässä kantavan Anielkan hametta ja kenkiä ja ne — varsinkin kengät — liikuttivat minua, ikäänkuin niiden omistaminen ja käyttäminen olisi kaikkien Anielkan hyveiden kruunu.

Me miehet olemme sentään tavattoman heikkoja. Pitelen kättä valtasuonellani ja seuraan tunteeni kuumeen nousua. Lyönti on jo aika nopea.

Ploszowissa helmikuun 8:ntena tai 9:ntenä päivänä.

Täti on jo alkanut käydä vanhaa sotaansa herra Chwastowskin kanssa. Tämä heidän riitelemisensä on niin omituinen, että yhden kahakan kyllä kannattaa merkitä muistiin. Täti tarvitsee aina kinaa ruokahalunsa kiihdyttämiseksi, ja Chwastowski — joka ohimennen sanoen hoitaa Ploszowia erinomaisesti — joka on tulinen vanha aatelisherra, ei kärsi, että hänen kantapäilleen astutaan. Niin kiihtyvät kahakat kiivaiksi. Jo ruokasaliin tullessa luovat molemmat toisiinsa pahaaennustavia katseita. Ensimäisen kekäleen viskaa liemiruuan aikana tavallisesti täti, alkaen keskustelun esimerkiksi tähän tapaan:

— Hyvä herra Chwastowski, en muista kuulleeni mitään syyskylvöistä.
Te puhutte ikäänkuin tahallanne kaikesta muusta paitsi niistä.

— Arvoisa kreivitär, syksyllä ne olivat hyvät, mutta nyt ne ovat kahden kyynärän lumen alla — en voi tietää niistä mitään. En ole Jumala.

— Älkää turhaanlausuko Jumalan nimeä.

— En pyri kurkistamaan hänen lumensa alle, en siis loukkaa häntä.

— Loukkaanko ehkä minä sitte?

— Loukkaatte varmasti, kreivitär!

— Te olette sietämätön, herra Chwastowski.

— Sietävä, sietävä, sillä siedänpä yhtä ja toista!

Tähän tapaan jatkuu riitaa jatkumistaan. Harva päivällinen kuluu ilman että he muutaman kerran ärähtävät toisilleen. Vihdoin vaikenee täti ja syö tuimasti, ikäänkuin ajaakseen kiukkuaan ruokaan. Hänellä on todella hyvä ruokahalu. Mutta ruokalajien mukaan paranee hänen tuulensa asteettain ja saavuttaa lopulta oivallisuuden asteen. Kun minä sitte tarjoan käsivarteni Anielkan äidille, tarjoaa herra Chwastowski käsivartensa tädille, ja sulassa sovinnossa astuvat he juomaan mustaa kahvia. Täti kyselee hänen poikiaan, ja herra Chwastowski suutelee tädin kättä. He pitävät paljon toisistaan ja kunnioittavat toisiaan. Näin herra Chwastowskin pojat heidän vielä ollessaan yliopistossa. Kuuluvat olevan erinomaisia poikia, mutta kauhean radikaalisia.

Alussa peloitti päivällissota Anielkaa. Selitin hänelle miltä kannalta asiaa on katsottava, ja nyt hän heti kahakan alkaessa salaa katsahtaa minuun pitkien silmäripsiensä alta, ja suupielet hymähtelevät. Hän on silloin niin suloinen, että tekisi mieli syödä hänet. En ole nähnyt ainoallakaan naisella maailmassa niin suorastaan alabasterinvalkoisia ohimoja ja ohimoilla sellaisia suonia.

Helmikuun 12 p:nä.

Ovidiuksen metamorfoosit tulevat näkyviin sekä maailmassa että minussa. Pakkasilmat ovat menneet menojaan, aurinko on poissa ja egyptiläinen pimeys vallitsee. Paremmin en voi kuvata sitä mitä tapahtuu ulkona kuin sanomalla, että kaikki on ikäänkuin mädäntynyttä. Tämä ilmanala on sentään kauhea. Roomassa näyttäytyy aurinko pahimmankin ilman aikana kymmenen kertaa päivässä; täällä on nyt kaksi päivää pitänyt polttaa lamppua. Musta, raskas kosteus tunkee ajatuksiin, tekee ne mustiksi ja painaa niitä alas. Minuun se vaikuttaa kerrassaan kaameasti. Täti ja Chwastowski ovat tänään riidelleet enemmän kuin koskaan. Chwastowski väitti tädin hävittävän metsän senkautta, ettei hän anna kajota siihen, koska puut lahoavat vanhuuttaan; täti vastasi, että meillä Puolassa kyllä harvennetaan metsiä tarpeeksi ilman hänen myötävaikutustaan… "Minä vanhenen — vanhetkoon metsäkin!" Muistuu mieleeni entinen aatelismies, jolla oli suuri maatila ja mitä parhaimmat maat ja joka ei milloinkaan viljellyt enempää kuin että "koiranhaukunta kuului viljelysten päästä toiseen".

Mutta vähät niistä! Anielkan äiti valmisti minulle tänään, tosin tahtomattaan, aika harmin. Kasvihuoneessa käydessämme alkoi hän, tietysti äidinylpeydessään, mutta samalla jotenkuten epäesteettisesti kertoa, että muuan tuttavani, muuan Kromicki, liehittelee Anielkaa! Minulle tuli samantapainen tunne, kuin jos sormestani olisi kaivettu tikkua haarukan piikillä. Aivan niinkuin aamun sinertävä valo oli virittänyt minut suosiolliseksi Anielkalle, vaikkei se ollut hänen ansionsa, niin Kromickin sydämen aivoitukset nyt vieroittivat minua hänestä, vaikkei hän ollut niihin syypää. Olen tuntenut Kromickin, mokomankin apinan, muutamia vuosia enkä pidä hänestä. Hän on kotoisin Itävallan Schlesiasta, jossa samaiset Kromickit joskus ovat omistaneet suuria tiluksia. Roomassa kertoi hän sukunsa vielä 1500-luvulla kantaneen kreivin arvonimeä — ja kirjoitti hotellien matkakirjoihin "kreivi von Kromicky". Jolleivät hänen pienet silmänsä paistaisi kahtena paahdettuna kahvipapuna päässä ja jollei hänellä olisi ikävä musta tukka, niin luulisi, että hän on tehty juuston kuoresta päivällisen jälkeen, sillä juuri sen karvainen on hänellä iho. Muuten ovat kasvot kuin pääkallon kasvot. Hän herättää minussa suorastaan ruumiillista vastenmielisyyttä. Hyi, kuinka tärvelivätkin silmissäni Anielkan! Tiedänhän minä, ettei häntä voi syyttää Kromickista ja hänen aikeistaan, mutta en voi sille mitään, että hän meni minulta pahasti pilalle.

Muuten en ymmärrä minkätähden äidin niin laveasti pitikin tehdä minulle selkoa Kromicki-jutusta. Jos oli tarkoitus yllyttää minua, niin lensi luoti suoraan yli maalin. Tuolla rouva P:llä on suuret ansionsa, onhan hän kunnioitettavasti selviytynyt asioistaan ja kasvattanut tyttärensä, mutta avuton hän on ja ikävä alituisine päänkipuineen ja ulkomaalaisine lauseineen, joita hän käyttää puhuessaan.

— Minä myönnän, sanoi hän, — että olen ollut asian puolella. Välistä olen aivan sortumaisillani huolten taakan alle; olen nainen enkä ymmärrä raha-asioita, ja jos jonkun kerran olen tutustunut niihin, on se tapahtunut voimieni ja terveyteni kustannuksella ja lapseni tähden. Kromicki on hyvin taitava. Hänellä on suuria yrityksiä Odessassa, hän puuhaa kaikenlaisissa nafta-asioissa Bakussa ja toimii jonkinlaisena välittäjänä… que sais-je! Mutta hänelle on epäedullista, ettei hän ole Venäjän alamainen. Olen ajatellut, että jos hän menisi naimisiin, niin hän panisi kuntoon Anielkan maatilan ja rupeaisi Venäjän alamaiseksi.

— Entä Anielka? kysyin kärsimättömänä.

— Anielka ei oikein näy pitävän hänestä, mutta hän on tottelevainen lapsi! Jäisihän hän minun kuolemani jälkeen aivan turvattomaksi, niin että…

En pitkittänyt keskustelua, sillä minua suututti enemmän kuin sanoin saatan lausua. Ymmärsin kyllä yksinomaan Anielkan ansioksi, ettei naimakaupasta ollut tullut mitään, mutta samalla tuntui pahalta, että hän oli sallinut tuon inhoittavan miehen edes nostaa katseen puoleensa ja varsinkin, että hän jonakin hetkenä oli saattanut ajatella alistumista.

Jos minusta olisi ollut kysymys, olisivat hermot ilman muuta ratkaisseet asian. Mutta unohdan, ettei muilla ole minun hermojani ja että Kromickia, huolimatta hänen juustomaisesta ihostaan ja pääkallonkasvoistaan, naismaailmassa pidetään kauniina miehenä.

Olisinpa utelias tietämään missä "asioissa" hän nyt liikkuu. Unohdin kysyä onko hän tällä haavaa Varsovassa. Hyvin mahdollista, että hän on, sillä luultavasti hän joka talvi kulkee näillä mailla. Hänen asioistaan sanon vain: saattavatpa olla kunnossa — epäilen kuitenkin. En ole afäärimies vähimmässäkään määrässä enkä pystyisi ohjaamaan minkäänlaisia raha-asioita, mutta minulla on toki senverran älyä, että tajuan mistä tässä on kysymys. Onhan minulla hyvä huomiokyky ja minä teen helposti johtopäätöksiä. En luota noihin aatelismiehiimme, joita pidetään afäärineroina. Pelkään, ettei Kromickin kyky ole mikään synnynnäinen vaan erinäiseen suuntaan kehitetty hermotauti. Olen nähnyt sentapaisia esimerkkejä. Tuollainen aatelinen afäärimies on syntynyt ties miten; joskus näyttää sokea onni seuraavan häntä ja hän kokoaa nopeasti omaisuuden… Mutta en ole nähnyt vielä ainoaakaan, joka ei ennen kuolemaansa olisi tehnyt vararikkoa.

Liikemiehen ominaisuudet joko peritään tai saadaan siten, että aletaan aakkosista. Chwastowskin pojat ehkä tulevat läpäisemään, sillä isä kadotti sattuman kautta kaiken omaisuutensa ja he saivat alkaa aakkosista. Mutta se, joka peritty omaisuus taskussaan ja vailla synnynnäisiä liikemiehen lahjoja ja ammattitietoja antautuu tälle alalle — taittaa ehdottomasti niskansa. Tämä on aatelisissa — toistaakseni sanani — rahahermostusta. Afääriyritykset eivät yleensäkään pysy pystyssä luulottelun varassa, mutta aatelisten afääriyrityksissä on lisäksi itsepetosta ties miten paljon.

Muuten toivotan herra "von Kromickylle" kaikkea onnea.

Helmikuun 14 p:nä.

Pax! pax! pax! — rauha maassa. Vastenmielinen vaikutus meni jo menojaan. Kuinka herkkä Anielka kuitenkin on! Olin olevinani hyvällä tuulella vaikken ollut, käytöksessäni oli tuskin varjonkaan vertaa eroa, mutta hän tunsi ja tajusi sen kuitenkin. Tänään kun selailimme albumeja — olimme kahden, kuten muuten usein olemme, koska meitä ehdoin tahdoin ei häiritä — kävi hän hämilleen ja hänen kasvonsa muuttuivat. Ymmärsin paikalla, että hän halusi sanoa jotakin, mutta pelkäsi ja epäröi. Hetkiseksi johtui mieleeni se hullunkurinen ajatus, että hän aikoo tunnustaa rakkautensa, mutta samassa muistin olevani tekemisissä puolattaren kanssa. Tuollainen puolalainen tyttönen — tai miksikäs ei: kuninkaantytär — kuolisi mieluummin kuin tunnustaisi rakastavansa. Armosta saattaa hän, kun häneltä kysytään, vastata myöntävästi. Anielka ehti muuten pian avukseni, sillä hän pani kiinni albumin ja kysyi, jonkun verran toinnuttuaan hämmennyksestään:

— Mikä sinun on, Leon? Sillä jokin sinun on, eikö totta?

Riensin vakuuttamaan hänelle, ettei minua vaivaa mikään, neuvoin ja rauhoitin häntä, mutta hän vain ravisti päätään ja jatkoi:

— Tiedän, että sinulle kaksi päivää sitte tuli jokin. Ymmärrän, että sellaista miestä kuin sinä, on voitu pahoittaa jollakin tavalla… ja minä olen niin koettanut miettiä olenko minä antanut aihetta johonkin, olenko sanonut jotakin, mutta…

Siinä hänen äänensä värähti, mutta hän katsoi minua kuitenkin silmiin.

— Enhän minä ole tehnyt sinulle mitään pahaa?… enhän?

Hetkisen kieppui jo kielelläni: "Jos minulta jotakin puuttuu, niin sinä, Anielkani, kalleimpani!" — mutta jonkinlainen pelästys tarttui hiuksiini, käyttääkseni Homeron lausetapaa. En pelästynyt häntä, vaan sitä ovenripaa, joka saattoi pudota kiinni. Otin kuitenkin hänen kätensä, suutelin sitä ja lausuin niin ystävällisesti kuin taisin:

— Olet hyvä ja herttainen olento, älä ole minusta huolissasi, sillä minua ei vaivaa mikään… Sitäpaitsi olet sinä nyt vieraana Ploszowissa ja minun on pidettävä huolta siitä, ettei sinulta mitään puutu!

Suutelin uudelleen hänen kättään, jopa molempia käsiään. Kaiken tämän saattoi hätätilassa viedä sukulaisuuden laskuun — ja niin kurja on ihmisluonto, että tieto tästä takaportista kaiken aikaa oli mielessäni. Sanon ihmisluontoani kurjaksi, koska täten pelastuin kaikesta vastuunalaisuudesta ja koska kaiken aikaa valppaasti seurasin asioiden menoa. Muuten luultavasti en tule tekemään tiliä menettelystäni itsellenikään, sillä mielijohteet ovat aina vieneet minua minne ovat tahtoneet, ja Anielkaan nähden olen kokonaan niiden vallassa. Tunnen tälläkin hetkellä huulillani hänen kätensä ihanan hipiän — ja siitä johtuu mielihaluja loppumattomiin. Ennemmin tai myöhemmin tulen omassa persoonassani paukauttamaan kiinni portin, josta vielä tänään saattaisin paeta. Tai voisinko itse asiassa enään? Ehkä — jos joku ulkoapäin auttaisi minua.

Joka tapauksessa tyttö nähtävästi rakastaa minua. Kaikki työntävät yksissä neuvoin minua häntä kohti.

Tänään olen jo sanonut itselleni: jos asia kerran on välttämätön, niin miksi viivyttelet?

Keksin tällaisen vastauksen: en tahdo kadottaa mitään siitä mielenliikutuksesta, siitä jännityksestä, siitä hurmasta, mitä lausumattomat sanat, kysyvät katseet ja odotus sisältävät. Tahdon luoda loppuun asti rakkauteni runon. Olen syyttänyt naisia siitä, että tunteen muodot heille ovat enemmän kuin itse tunne, mutta näyttääpä minulle itsellenikin olevan tärkeää, että kaikki muodot täytettäisiin. Kun ihminen tulee vanhemmaksi, niin tuollaiset seikat yleensä näyttävät käyvän hänelle tärkeiksi. Monasti olen niinikään tehnyt sen huomion, että herkistyneet miehet meillä ovat naisellisia. Minä puolestani olen tässä suhteessa jonkun verran epikurolainen tunteiltani.

Keskustelumme jälkeen tulimme Anielkan kanssa erinomaiselle tuulelle. Illalla autoin häntä vetämään alas uutimia, sillä silloin saatoin päästä koskettamaan hänen käsiään ja vaatteitaan. Häiritsin häntä tahallani tässä työssä, hän keikaili kuin lapsi ja kääntyi tuontuostakin lapsen lailla tädin puoleen, lausuen nopeasti, yksitoikkoisella äänellä niinkuin pikkutyttö, joka kantelee:

— Täti kulta, Leon tekee kiusaa!

Helmikuun 18 p:nä.

Hittoko minut lieneekin vienyt Varsovaan, kokoukseen, joka pidettiin valtuusmies S:n luona. Valtuusmies S. koettaa kaikin voimin koota luoksensa edustajia kaikista puolueista ja tekee kaiken voitavansa saadakseen heitä teen ja leivosten avulla ymmärtämään toisiaan, vaikka hän, totta puhuen, tuskin itsekään tietää mitä hyötyä keskinäisestä ymmärtämisestä olisi. Minä, joka itse asiassa säännöllisesti asun maan rajojen ulkopuolella, läksin tuohon kokoukseen saadakseni kuulla mitä kansalaisteni mielissä liikkuu ja miten he ajattelevat asioita. Oli ahdasta ja tietysti siis myöskin ikävää. Ja kuten aina kokouksissa, joissa on tilan puute, kasaantuivat samoinajattelevat huoneiden nurkkiin vakuuttamaan toisilleen yhteenkuuluvaisuuttaan y.m.s.

Tutustuin useihin valtuusmiehiin ja julkisen sanan palvelijoihin. Ulkomailla tehdään suurta eroa kirjailijan ja sanomalehtimiehen välillä. Edellistä pidetään taiteilijana ja ajattelijana, jälkimäistä käsityöläisenä — en todella löydä parempaa sanaa. Täällä ei tehdä tuota eroa, vaan molempia sanotaan kirjailijoiksi. Suurin osa kirjailijoista tekeekin työtä aikakauskirjoissa ja toimii arvostelijoina. Ihmisinä ovat he yleensä säädyllisempää väkeä kuin sanomalehtimiehet ulkomailla. En kärsi sanomalehtiä. Ne kuuluvat mielestäni ihmiskunnan vitsauksiin. Nopeus, jolla ne välittävät ihmisille tiedot asioiden kulusta, vetää vertoja tietojen epäluotettavuudelle. Ne liehittelevät häikäilemättä yleistä mielipidettä, sen näkee jokainen, jolla on silmät päässä. Sanomalehtien ansio on, että ihmisiltä on kadonnut kyky eroittaa oikeaa väärästä, kadonnut totuuden taju. Ne eivät enään tiedä mikä on rehellistä ja mikä epärehellistä, valhe rehentelee ja epärehellisyys käyttää rehellisyyden kieltä, sanalla sanoen: ihmissielu on käynyt epäsiveelliseksi ja sokeaksi.

Kokouksessa oli muiden muassa Stawowski, jota pidetään viisaimpana miehenä edistysmielisten leirissä. Hänen esiintymisensä osoitti todella kyvykästä miestä, mutta samalla tuntui, että hän sairastaa kahta tautia: hänen maksansa ja hänen oma "minänsä" ovat kipeät. Hän kantaa omaa minäänsä kuin täyttä vesilasia — ja näyttää alituisesti toistelevan itsekseen: varovasti, ettei mene yli laitojen! Ja hänen pelkonsa vaikuttaa suggestionin kautta ympäristöön siinä määrin, ettei kukaan uskalla olla toista mieltä. Hänen voimaansa lujittaa vielä se, että hän uskoo sanojansa. Sitä miestä pidetään aivan suotta skeptikkona. Päinvastoin on hänen luonteensa aivan sama kuin vanhojen fanatikkojen mahtoi olla. Jos Stawowski olisi syntynyt muutamia satoja vuosia sitte ja istunut tuomarina, niin hän olisi tuominnut ihmisiltä revittäväksi kielen rangaistukseksi jumalanpilkkaamisesta, kuten siihen aikaan oli tapa. Nykyaika on antanut hänen fanaattisuudellensa toisen suunnan: hän hehkuu vihaa sitä kohtaan, mitä hän muinaisuudessa olisi rakastanut, mutta pohjaltaan on hän aivan sama kuin vanhat fanatikot.

Muuten huomasin, että vanhoillisemme häärivät Stawowskin ympärillä ei yksin uteliaina, vaan suorastaan liehitellen häntä. Meillä, kuten kai muuallakin, on vanhoillinen puolue aina pelkuri. Jokainen likeni Stawowskia viikunanmakeasti hymyillen, ikäänkuin jokaisen otsaan olisi ollut maalattuna: "Vaikka minä olenkin vanhoillinen, niin, hyvä herra…" Ja tuohon vaikkaan sisältyi sekä katumusta että parantumisen mahdollisuutta. Tämä mieliala oli niin ilmeinen, että kun minä, skeptikko kaikkiin puolueisiin nähden, rupesin vastustamaan Stawowskia, en suinkaan minkään puolueen edustajana, vaan toisinajattelevana ihmisenä yleensä, niin rohkeuteni herätti kaikkialla hämmästystä. Oli kysymys niinsanotusta alaluokasta. Stawowski kuvaili sen toivotonta asemaa, sen heikkoutta, sen avuttomuutta — ja piiri hänen ympärillään suureni suurenemistaan, kun minä keskeytin hänet.

— Sallikaa minun kysyä tunnustatteko Darwinin teoriaa olemassaolon taistelusta?

Stawowski, joka on luonnonfilosofi, antautui mielellään keskusteluun.

— Tietysti, vastasi hän.

— Sallikaa minun siinä tapauksessa huomauttaa, että olette epäjohdonmukainen. Jos minä kristittynä hoivaan heikkoja, avuttomia ja kärsiviä, niin se on luonnollista, sillä Kristus on käskenyt minun tehdä niin. Mutta teidän pitäisi, katsellen asioita olemassaolon taistelun kannalta, sanoa: he ovat heikkoja ja tyhmiä, heidän täytyy sortua — se on luonnon ehdoton laki — menkööt siis hiiteen. Miksi te ette sano niin?… Selittäkääpä minulle tämä ristiriita.

Lieneekö Stawowski pelästynyt vastustusta, johon ei ole tottunut, vai eikö hän todella milloinkaan ollut ajatellut näitä asioita, mutta sillä hetkellä ei hän löytänyt vastausta, hän hämmentyi eikä edes keksinyt käydä kiinni sanaan "altruismi", joka tosin kyllä on varsin tyhjä sana.

Nähdessään Stawowskin ymmällä alkoivat vanhoillisemme tiheissä joukoissa siirtyä minun puolelleni, ja minusta olisi helposti voinut tulla hetken sankari, jollei olisi ollut myöhäinen ilta, jollen olisi ollut väsyksissä, jollei kaikki tyyni olisi ikävystyttänyt minua ja jollen olisi halunnut palata yöksi Ploszowiin. Vähitellen läksivät kaikki.

Olin jo päällysvaatteissa ja etsin hiukan kärsimättömänä kiikariani, joka oli joutunut päällystakin ja muiden vaatteiden väliin, kun Stawowski, nähtävästi keksittyään vastauksen, likeni minua ja lausui:

— Te kysyitte minulta miksi minä… Mutta minä keskeytin hänet, sillä etsin yhä kiikariani ja minua harmitti, etten löytänyt sitä.

— Hyvä herra Stawowski, sanoin, — suoraan puhuen on koko kysymys minulle yhdentekevä. Näettehän, että jo on myöhäistä, kaikki ovat lähdössä, ja minä arvaan osapuilleen mitä te aiotte sanoa. Sallittehan siis minun toivottaa hyvää yötä.

Luultavasti olen saanut hänestä ikuisen vihamiehen, varsinkin tämän viimeisen vastaukseni tähden.

Kello yhden tienoissa yöllä saavuin Ploszowiin, ja siellä oli minua vastassa mitä herttaisin yllätys. Anielka odotti minua teepöydän ääressä. Tapasin hänet ruokasalissa täysissä vaatteissa. Ainoastaan hiukset olivat palmikoidut yötä varten. Ilosta, joka minut valtasi hänet nähdessäni, saatan päättää miten syvälle sydämeeni hän on syöpynyt. Mikä rakas olento hän onkaan ja miten ihana hän oli niskaan valuvine hiuksineen! Ja minä tiedän, että ainoa sana minun suustani antaa minulle oikeuden kuukauden tai parin perästä hajoittaa tuon palmikon hänen hartioilleen! En saata pysyä tyynenä, kun ajattelen sitä. En saata uskoa, että onni olisi niin helposti saavutettavissa.

Rupesin nuhtelemaan häntä siitä, ettei hän nuku, mutta hän vastasi:

— Minun ei ollut ensinkään uni, sentähden pyysin äidiltä ja tädiltä, että saisin odottaa sinua. Äiti pani vähän vastaan ja sanoi, ettei se sovi, mutta minä selitin, että me toki olemme sukulaiset, ja tiedätkö kuka asettui minun puolelleni? — Täti.

— Kelpo täti! Juothan nyt kanssani teetä?

— Kyllä.

Ja hän rupesi toimeliaana kaatamaan teetä. Katselin hänen näppäriä, kaunismuotoisia käsiään ja minun teki mieleni suudella niitä. Tuontuostakin katsahti hän minuun, mutta painoi heti, kohdattuaan minun katseeni, alas silmänsä. Vihdoin hän rupesi kyselemään, miten iltani oli kulunut ja mitä vaikutuksia olin saanut. Puhuimme molemmat matalalla äänellä, vaikka tädin ja Celina rouvan makuuhuoneet olivat niin etäällä, ettemme olisi voineet häiritä heitä. Me olimme toisillemme sydämelliset ja luottavat, kuten hyvin rakkaat sukulaiset.

Kerroin hänelle näkemiäni ja kuulemiani kuten ystävälle ainakin. Sitte puhuin yleisvaikutuksesta, minkä täkäläinen yleisö tekee pitkiltä matkoilta palaavaan. Hän kuunteli minua äänetönnä, silmät suurina päässä, onnellisena siitä, että uskoin hänelle salaisuuksiani.

Vihdoin hän virkkoi:

— Mikset sinä, Leon, kirjoita tätä? Se ei ole mitään ihmeellistä, etteivät tällaiset ajatukset johdu minun mieleeni, mutta eiväthän ne johdu muidenkaan mieleen.

— Miksenkö kirjoita? vastasin. — Monesta, monesta syystä, joista myöhemmin voin kertoa sinulle — mutta muun muassa siitä syystä, ettei rinnallani ole ketään, joka useammin kysyisi kuten sinä: mikset tee mitään, Leon?

Vaikenimme molemmat. Anielkan silmäripset eivät ehkä milloinkaan olleet painuneet niin syvälle poskia vastaan — ja minä miltei näin ja kuulin hänen sydämensä lyönnit vaatteiden alta. Sillä hänellä oli nyt todella täysi syy odottaa, että jo lopettaisin pelini ja sanoisin: "Tahdotko sinä jäädä ainiaaksi luokseni kysymään sitä?" Mutta minä nautin liian suuresti hänen kiintymyksestään, tästä ratkaisemattomasta tilasta, joka riippui kuin langan päässä, tuosta pienestä sydämestä, joka vapisi ikäänkuin minun kädessäni — enkä tahtonut johtaa asiaa päätökseen.

— Hyvää yötä, virkoin hetken perästä.

Eikä tuo enkeli osoittanut pienintäkään pettymyksen merkkiä. Hän nousi ja vastasi hiukan surumielisenä, mutta ilman kärsimättömyyttä:

— Hyvää yötä!

Ja puristettuamme toistemme käsiä läksimme kukin haarallemme. Olin jo käynyt kiinni oven kääkään, kun äkkiä käännyin:

— Anielka!

Astuimme taasen pöydän luo.

— Sanoppa minulle aivan suoraan, etkö silloin tällöin mielessäsi soimaa minua siitä, että olen tällainen haaveilija, outo mies?

— En! siitäkö että olet outo mies? En! Joskus ajattelen, että sinä olet kummallinen ihminen, mutta samassa muistan, että sinun tapaistesi ihmisten täytyy olla kummallisia.

— Vielä kysymys: milloin päähäsi ensi kerran pälkähti, että minä olen kummallinen ihminen?

Anielka punastui äkkiä. Ihana hän oli punan levitessä poskille, otsalle, kaulalle. Hetkisen perästä hän virkkoi:

— Ei… se on niin vaikeaa… Sitä en saata sanoa…

— Tunnusta sitte, jos minä arvaan oikein. Sano minulle: "Niin." Minä lausun sinulle vain yhden sanan.

— Minkä? kysyi hän levottomana.

— Tanssiohjelma? Niin tai ei?

— Niin, vastasi Anielka, painaen alas päänsä.

— Sanon sinulle nyt minkätähden kirjoitin mitä kirjoitin. Sentähden, että meillä heti paikalla olisi oma yhteinen salaisuutemme. Ja sitte…

Näytin hänelle nyt kukkavihkoa, jonka puutarhuri aamulla oli tuonut ansarista.

— Ja sitte… muutamat kukat, näetkös, kehittyvät paremmin valossa, sentähden tahdoin, että meidän välillämme vallitsisi valo.

— Välistä, virkkoi Anielka hetken äänettömyyden perästä, — en sinua ymmärrä. Mutta minä niin luotan sinuun!… minä niin luotan sinuun!

Ja taasen vaikenimme molemmat. Vihdoin ojensin hänelle käteni.

Ovessa me vielä pysähdyimme ja käännyimme yhtaikaa katsomaan toisiimme. Oi kuinka lähde kokoontuu ja kokoontuu! Pian valuu vesi yli äyräittensä.

Helmikuun 23 p:nä.

Ihminen on kuin meri: hänellä on luode- ja vuoksiaikansa. Tämä päivä on ollut luodetta minun tahdolleni, tarmolleni, kaiken toiminnan ilolle ja elämänhalulle minussa. Ei siihen ole mitään syytä — se on tullut aivan itsestään! — hermojen vaikutuksesta! Mutta juuri sentähden on mieleni täynnä tuskallisia mietteitä. Onko tällaisella ruumiillisesti väsyneellä, henkisesti vanhalla miehellä oikeutta mennä naimisiin? Ehdottomasti tulevat mieleeni Hamletin sanat: "Miksi synnyttäisit syntisiä maailmaan — mene luostariin!" Minä kuitenkaan en mene luostariin. Minun jälkeläisistäni, minun tulevista "syntisistäni" kasvaa minun kaltaisiani, hermostuneita, hienostuneita, kaikkeen kykenemättömiä olentoja — sanalla sanoen: neroja ilman salkkua. Mutta vähät heistä! Tällä hetkellä ei ole kysymys heistä, vaan Anielkasta. Onko minulla oikeutta naida hänet? saanko minä sitoa tuon nuoren, tuoreen ihmisen, joka astuu elämään täynnä uskoa maailmaan ja hyvään Jumalaan, omiin epäilyksiini, henkiseen voimattomuuteeni, toivottomaan skeptillisyyteeni, saivartelevaan arvosteluuni, hermoihini? Mitä siitä tulee? Minä en missään tapauksessa puhkea uuteen henkiseen kevääseen hänen rinnallaan, minä en uusiinnu, aivoni eivät muutu, hermot eivät terästy — mitä sitte? Pitääkö hänen sitte kuihtua minun rinnallani? Eikö tämä ole jotakin luonnonvastaista? Voinko minä ruveta polyypiksi, joka imee veren uhristaan tuorentaakseen oman verensä?

Päätäni painaa kuin pilvi. Sillä toiselta puolen: jos näin on, niin miksi olen päästänyt asiat siihen saakka, missä nyt olen? Mitä olen tehnyt siitä hetkestä asti, jolloin tutustuin Anielkaan? Olen pitänyt käsiäni tämän sielun kielillä ja suorastaan antanut konserttia omaksi huvikseni. Mutta se, joka minulle on sonaatti "quasi una fantasia", voi hänelle olla sonaatti "quasi un dolore". Niin! Soitan hänen sielunsa kieliä aamusta iltaan — ja mikä on vieläkin pahempi! — tiedän, että vaikka tällä hetkellä soimaan itseäni siitä, niin en saata olla sitä tekemättä vastakin, vaan tulen jatkamaan soittoani huomenna ja ylihuomenna, kuten tein eilen ja toissapäivänä. Sillä se viehättää vastustamattomasti, eikä mikään maailmassa niin vedä minua puoleensa. Minä halajan naista siinä tytössä, sillä rakastan häntä. Miksi pettäisin itseäni? — rakastan häntä!

Mutta mitä minun on tekeminen: peräytyminenkö vai pakeneminen Roomaan? — mikä olisi samaa kuin pettää hänet ja tehdä hänet onnettomaksi. Kuka tietääkään miten syvälle tunne on syöpynyt hänen sydämeensä. Jos menen hänen kanssaan naimisiin, on se samaa kuin uhrata hänet omaksi hyväkseni ja tehdä hänet onnettomaksi toisella tavalla. Suo siellä, vetelä täällä. Vain mies Ploszowskien sukua voi joutua tällaiseen umpisolaan. Ja vähänpä lohdutusta lähtee siitäkään, että tietää tällaisia Ploszowskeja olevan meillä enemmänkin, että minun nimellisiäni on legio. Onhan tämä ihmislaji sentään tuomittu häviöön. Sehän ei kykene elämään, sehän ei tunne elämää. Olisinpa minä saanut kohdata tuollaisen Anielkan kymmenen vuotta sitte, kun eivät purjeeni vielä olleet kuten nyt — repaleisia säkkejä.

Jospa minun hyvä, kunnollinen täti Ploszowskini tietäisi mitä huolia hän tahtomattaan ja parhaimmassa tarkoituksessa on tuottanut minulle, niin hän olisi epätoivoissaan. Ei siinä kyllä, että kannan povessani tuskaa, joka johtuu kelpaamattomuuteni tietoisuudesta, siitä pimeästä, jossa värjötän, — vaan minulla on nyt uusi huoli: jäädäkö elämään vai eikö jäädä — no niin vähät niistä — on tärkeämpiäkin asioita!

Helmikuun 26 p:nä.

Eilen läksin taasen Varsovaan, jossa minun oli määrä tavata herra Julius Kw. Osa äidiltäni perittyä pääomaa on ollut kiinnitettynä hänen maatilaansa, nyt on hän saanut lainan Luotonantoyhdistykseltä ja haluaa maksaa velan.

Mutta ihmiset hoitavat totta tosiaan merkillisesti asioitaan tässä maassa! Kw. pyysi itse minua tulemaan ja määräsi itse ajan — ja — minä odotin häntä turhaan koko päivän. Kyllä hän vielä kutsuu minua sen seitsemän kertaa ja jää sen seitsemän kertaa tulematta. Kw. on varakas mies, hän tahtoo itse päästä tuosta velasta — ja hän saattaisi maksaa sen milloin tahansa. Mutta — mutta sellaiset ovat meidän määräaikamme!

Omien huomioiden perustuksella päättelen, että me puolalaiset raha-asioissa kuulumme kevytmielisimpiin ja epätäsmällisimpiin kansoihin. Minä, jota huvittaa tutkia asioiden syitä, olen monasti pysähtynyt tämän ilmiön eteen ja päässyt seuraavaan tulokseen. Tämä ominaisuutemme johtuu luullakseni siitä, että me olemme yksinomaan maataviljelevä kansa. Kauppa on meillä ollut juutalaisten käsissä, eivätkä he suinkaan ole opettaneet meille täsmällisyyttä. Maanviljelijän täytyy usein olla epäsäännöllinen, sillä maa itse on mitä suurimmassa määrässä epätäsmällinen; maanviljelijä ei voi pitää sanaansa, sillä maa ei pidä sanaansa. Tämä maan ominaisuus siirtyy niille, jotka sitä muokkaavat, — se syöpyy sitte koko kansan siveellisen luonteen olemukseen ja käy vihdoin perinnölliseksi. Näiden asioiden ymmärtäminen tosin ei paranna pahaa tuultani. Minun on koko päivän täytynyt olla erossa Anielkasta, ja sama ero on edessäni parin päivän perästä — mutta eihän sille mahda mitään.

Tädin asunnossa tapasin Kromickin sekä minulle että tädille ja Celina rouvalle jättämät nimikortit. Pelästyin, että hänen päähänsä juolahtaisi tulla meitä tervehtimään Ploszowiin. Sentähden, ja kun ei minulla ollut parempaakaan tekemistä, menin hänen luokseen vastatervehdykselle. Onnettomuudeksi oli hän kotona, ja minun täytyi istua hänen luonaan puoli tuntia.

Hän alkoi kertoa aikovansa Ploszowiin, mutta siihen vastasin, että olemme vain lepäämässä Ploszowissa ja että lähimmässä tulevaisuudessa palaamme Varsovaan. Hän kyseli Anielkan äitiä ja hyvin varovasti Anielkaa. Nähtävästi hän tahtoi pitää minua siinä luulossa, että kysyy aivan ohimennen, kuin tuttavaa vain. Mutta minä olen niin arka, että sekin ärsytti minua. Hän on kun onkin minulle sangen vastenmielinen otus! Batukanin tatarit mahtoivat Lignitzin taistelun jälkeen aika lailla mellastaa nykyisessä Itävallan Schlesiassa, sillä siitä ei voi olla epäilystä, etteivät Kromickin kahvipavun muotoiset silmät olisi schlesialaista alkuperää.

Hän oli minulle erinomaisen kohtelias, sillä olenhan varakas mies. Tosin ei hän ole varojeni tarpeessa, enkä minä anna hänelle mitään, eikä hänelle koskaan pidä tipahtaa pisaraakaan varoistani, mutta sittenkin hänet valtasi minun edessäni onnenonkijoille ominainen rikkauden kunnioitus. Puhuimme aluksi Anielkan äidin huolista. Kromicki oli sitä mieltä, että paljon olisi pelastettavissa, jos rouva P. suostuisi myymään maatilan. Kromicki pitää hänen vastahakoisuuttaan turhanpäiväisenä romanttisuutena. Jos myyminen voitaisiin välttää, niin hän vielä ymmärtäisi sen, mutta asioiden tätä menoa mennen on myyminen täytymys, jollei jotakin aivan erinomaista tapahdu: "Jos jotakin erinomaista sattuu, niin sitte on toinen asia."

Suulaana miehenä puhui hän pitkältä saamattomuudestamme. Hänen mielestään makaavat rahat meillä suorastaan maassa — ei muuta kuin kumarru ottamaan! Hän itse on paras esimerkki siitä. Hänen isänsä oli, kuten kaikki muutkin suuret herrat, niin velkainen mies, että hänelle korkeintain jäi satatuhatta guldenia — ja entäs nyt?

— Nyt olen minä rikas mies, jos vain asiat Turkestanissa menestyvät. Juutalaiset ja kreikkalaiset ovat voittaneet miljoonia liikeyrityksissä — miksemme me tekisi samoin? En väitä kelpaavani esikuvaksi — kysyn vain! Siellä on kaikille tilaa yllin kyllin — ja sentähden kysyn!

Sillä miehellä on jonkinlainen liikemiehen vainu, mutta kokonaisuudessaan on hän typerä. Se on vanha juttu, että olemme avuttomia me puolalaiset. Minä ymmärrän, että yksityinen ihminen saattaa lähteä niittämään miljoonia liikeyrityksistä, mutta kansan täytyy, tehdä työtä kotona eikä ajaa takaa miljoonia liikeyrityksistä Turkestanissa.

Jumala varjelkoon Anielkaa sitomasta itseään tuohon mieheen. Saattaahan hänellä olla ansionsa, mutta hän on kokonaan toisen moraalin perikuva. Mutta jos kerran Anielka saattaa joutua vieläkin huonompiin käsiin kuin minun, niin minkätähden viivyttelen?

Helmikuun 28 p:nä.

Täti ja Celina rouva alkavat jo käydä levottomiksi, kun eivät asiat edisty niin nopeasti kuin he tahtoisivat; varsinkin harmittelee täti, joka luonnostaan on kärsimätön. Anielkan kasvoilla kuvastuva onni rauhoittaa heitä kuitenkin. Anielka luottaa minuun niinkuin ihminen saattaa luottaa toiseen, ja minä luen hänen silmistään rajatonta uskoa. Hän on niin kokonaan täyttänyt ajatukseni, etten koko päivän mittaan saata irtaantua hänestä. Halajan entistä enemmän saada hänet omakseni. En enään pidä konsertteja — halajan omistaa hänet itsensä.

Maaliskuun 4 p:nä.

Tämä päivä päättyi minulle niin, että minun täytyy koota kaikki malttini ja kylmäverisyyteni pannakseni asiat paperille järjestyksessä eikä alkaa lopusta. En kuitenkaan saata pysyä järjestyksessä. Arpa on langennut, tai miltei langennut. En saattaisi kirjoittaa mitään, jollen ennenkaikkea saisi paperille tärkeintä.

Ja nyt alan. Puolenpäivän aikaan saapuivat Sniatynskit aamiaispäivällisille. Hänen uusi kappaleensa näytellään tänään teatterissa, joten heidän hyvissä ajoin täytyi palata kaupunkiin illaksi. Vaikka meidän täällä ploszowilaisessa sydänmaassa on kaikin puolin hyvä, ilostuimme kuitenkin heidän tulostaan. Anielka pitää rouva Sniatynskista hyvin paljon — arvelen niinikään, että hänen täytyi saada uskoa jollekin mitä hänen mielessään liikkuu. Rouva Sniatynski arvasi paikalla millä kannalla asiat olivat ja laski heti kätensä rattaiden laitaan, työntääkseen niitä eteenpäin. Tuskin olivat he päässeet taloon, kun alettiin puhua maalaiselämästämme ja rouva Sniatynski sanoi tädille:

— Oi kuinka täällä on hauskaa ja herttaista! Minä ymmärrän, että nuori pari viihtyy täällä eikä ikävöi Varsovaan.

Minä ja Anielka ymmärsimme täydellisesti, ettei rouva Sniatynski, sanoessaan meitä nuoreksi pariksi, tarkoittanut ikäämme. Muuten hän päivällisten aikana kymmeneen kertaan toisti nimitykset "nuori pari" ja "nuori herrasväki" — ikäänkuin vastakohtana vanhuksille.

Rouva Sniatynskin myötätunto meitä kohtaan oli hyvin kouraantuntuva. Mutta uteliaisuus, jolla hän kuunteli kaikkea mitä me sanoimme toisillemme, oli niin naisellinen ja tämä naisellisuus niin kaunis, että minä mielelläni suon anteeksi hänen rakastettavan tunkeilevaisuutensa. Minua ei loukannut, kun kuulin hänen tahallansa yhdistävän meidän nimemme, päinvastoin se hiveli sydäntäni.

Anielka tuntui hänkin mielihyvällä kuuntelevan sitä. Kohteliaasti puhellessaan Sniatynskien kanssa päivällisen aikana muistutti hän todella nuorta emäntää, joka ensi kertaa vastaanottaa vieraita uudessa, omassa kodissa. Sitä katsellessa riemuitsi tädin sydän — ja koko aterian aikana lausui hän kohteliaisuuksia Sniatynskille. Minä huomasin tämän kaiken kestäessä asian, joka on niin kuulumaton, etten uskoisi sitä todeksi, jollen omin silmin olisi nähnyt sitä, nimittäin että rouva Sniatynski punastuu korvia myöten, kun hänen miestään kehutaan. Punastua miehensä tähden kahdeksan vuoden yhdyselämän jälkeen! Olisinkohan minä todella pannut paperille loruja, kun tässä vasta kirjoitin huomioitani puolattarista?

Päivällinen kului erinomaisen hauskasti. Tuollainen aviopari houkuttelee joukottain ihmisiä avioliittoon, sillä jokaisen joka näkee sen, täytyy päätellä: "No, jos avioliitto on tuollaista, niin menen minäkin naimisiin!" Minä puolestani ainakin näen ensi kerran avioliiton näin iloisessa valossa. Tähän asti se aina on esiintynyt elämän proosana, arkipäiväisyytenä ja peitetyn välinpitämättömyyden harmaana hämäränä.

Varmaan kajasti tulevaisuutemme Anielkallekin tuossa valossa, näin sen hänen säteilevistä kasvoistaan.

Päivällisen syötyä jäimme Sniatynskin kanssa ruokasaliin, koska tiesin hänen mielellään ottavan tilkan konjakkia päivällisen jälkeen; vanhemmat naiset menivät saliin, ja Anielka ja rouva Sniatynski juoksivat yläkertaan katsomaan joitakin volynialaisia maisemakuvia. Minä kyselin Sniatynskilta hänen kappalettaan, josta hän tuntui olevan levoton. Keskustelu kääntyi entisiin aikoihin, jolloin molemmat halusimme koettaa vielä kehittymättömiä siipiämme. Sniatynski kertoi minulle miten hän vähitellen oli päässyt itseluottamukseen, kuinka usein hän oli epäillyt ja kuinka hän vieläkin usein epäilee, vaikka jo jossakin määrin on raivannut auki tiensä.

— Sanoppas, kysyin häneltä, — mitä sinä teet maineellasi?

— Kuinka niin — millä lailla maineellani?

— No, kannatko sinä sitä hiippana pääsi päällä vai kultaisena taljana olkapäilläsi, vai seisooko se kirjoituspöydälläsi, vai riippuuko se salissasi? Kysyn kuten ihminen kysyy, jolla ei ole aavistusta siitä, mitä maine on ja mitä sillä tehdään, kun se omistetaan.

— Edellyttäkäämme siis, että minulla on maine. Siinä tapauksessa sanon sinulle: ihmisen, joka kantaa mainetta päässään tai olkapäillään tai joka panee sen kirjoituspöydälleen tai ripustaa sen saliinsa, täytyy olla hiton huonoa henkistä syntyperää, puhuakseni kuvannollisesti. Myönnän, että maine aluksi mairittelee itserakkautta, mutta vain henkisen nousukkaan koko elämän se kykenee täyttämään ja vain hänelle se voi korvata kaikki muut onnen muodot. Toista on tietoisuus siitä, että minun työni ymmärretään, että se herättää vastakaikua — siitä saattaa julkinen henkilö iloita. Mutta mitä iloa minulla, yksityisellä, voi olla siitä, että joku seurassa virkkaa minulle enemmän tai vähemmän typerän näköisenä: "Kuinka monesta hauskasta hetkestä kiitämmekään teitä!" tai että, jos olen syönyt jotakin sopimatonta, joku päivälehti paikalla kirjoittaa: "Riennämme kertomaan lukijoillemme siitä surullisesta uutisesta, että kuuluisa kansalaisemme X. X. sairastaa vatsatautia" — mitä hyötyä minulla on siitä? — Hyi olkoon! keneksi sinä luuletkaan minua?

— Kuulehan, puhkesin puhumaan, — enhän minäkään ole turhamainen, mutta ihminen tarvitsee kun tarvitseekin tunnustusta. Tarve on hänessä synnynnäinen. En ole, Herra nähköön, turhamainen, mutta sanon sinulle sittenkin suoraan: kun ihmiset näkevät minussa joitakin kykyjä, kun he puhuvat niistä ja säälittelevät niitä, niin se — vaikka kelvottomuuteni samalla tulee minulle selvemmäksi kuin milloinkaan — mairittelee minua tavallaan ja tuottaa minulle mielihyvää — ehkäpä tuskallista — mutta sittenkin mielihyvää.

— Siksi että sinun käy sääli itseäsi ja syystä. Älä sotke asiaa. Minun käsittääkseni ei kenellekään voi tuottaa mielihyvää, jos häntä sanotaan aasiksi.

— Mutta entä mainetta seuraava kunnioitus?

Vilkas Sniatynski, jonka on tapana puhuessaan juosta huoneen toisesta päästä toiseen ja istuutua kaikenkokoisille pöydille, — istuutui tällä kertaa ikkunalle ja alkoi:

— Kunnioitus? Erehdyt, ystäväni. Me olemme kummallista väkeä. Meillä vallitsee tasavaltalainen kateus. Kirjoitan komediaa, teen työtä näyttämöä varten — hyvä! saavutan jonkinlaista menestystä — vielä parempi! No niin: näytelmääni tulevat minulta kadehtimaan — arvelet, että muut näytelmänkirjoittajat; eikö totta? — Sitä tulevat minulta kadehtimaan: insinööri, pankinvirkamies, opettaja, lääkäri, kauppamatkustaja, sanalla sanoen: ihmiset, jotka eivät missään tapauksessa kirjoittaisi näytelmiä. Nämä kaikki tulevat osoittamaan, että he välittävät vähät minusta itsestäni, mutta he tulevat selkäni takana kaikin tavoin halventamaan ja pienentämään minua, jotta itse näyttäisivät suuremmilta. Jos joku on sattunut tilaamaan takin samalta räätäliltä, niin hän ensi tilaisuuden tullessa olkapäitään kohottaen rientää sanomaan: "Vai Sniatynski! no se ei merkitse mitään! hän teettää vaatteensa Pacykiewiczillä kuten minäkin!" Sellaiset ovat olot meillä — sellaista tuo sinun maineesi mukanaan!

— Kai se sentään on jonkin arvoinen, koska ihmiset sen takia ovat valmiit vaikkapa iskemään päänsä seinään.

Sniatynski mietti hetkisen ja vastasi arvokkaasti:

— Yksityiselämässä on maine juuri sen arvoinen, että se kelpaa astinlaudaksi rakastetulle naiselle.

— Tällä määrittelyllä ansaitset itsellesi yhä lisää kunniaa.

Sniatynski karkasi tulistuneena eteeni.

— Niin, niin! Sälytä sinä vain laakerit kauniisti kääröön, vie käärö rakastetullesi ja sano: "Sen, jonka takia ihmiset iskevät päänsä seinään, jonka omistamista he pitävät onnena ja rikkautena, sen omistan minä, sen olen minä ansainnut, jotta sinä heti paikalla voisit laskea käpäläsi sen päälle!" Jos sinä näin teet, niin takaan sinulle rakkauden koko elinajaksesi — ymmärrätkö. Sinä tahdoit tietää minkä arvoinen maine on — nyt sen tiedät!

Siinä katkesi Sniatynskin keskustelu, sillä hänen rouvansa ja Anielka tulivat huoneeseen. He olivat menossa ansariin.

Tuo rouva Sniatynski on aika veitikka! Hän tuli muka kysymään mieheltään, saako hän mennä, ja kun tämä, varoitettuaan häntä pukeutumaan huolellisesti, antoi luvan, kääntyi hän minun puoleeni ja kysyi aivan kissamaisin elein:

— Sallitteko te Anielkan tulla?

Tietysti Anielka punastui korvia myöten, mutta minäkin, vanha syntinen, jota kuin partaveistä on hiottu mitä erilaisimmilla kovasimilla seuraelämässä, jouduin ensi hetkessä anteeksiantamattoman hämilleni. Päästyäni tasapainoon menin Anielkan luo, nostin huulilleni hänen kätensä ja sanoin:

— Anielka on täällä Ploszowissa käskijänä, ja minä olen ensimäisenä valmis tottelemaan hänen käskyjänsä.

Minun olisi tehnyt mieli heti Sniatynskin kanssa lähteä heidän perässään kasvihuoneeseen, mutta hillitsin itseni. Tunsin tarvetta saada puhua Anielkasta ja tulevasta avioliitostani, tiesin Sniatynskinkin lopulta pyrkivän siihen aineeseen. Helpoitin asiaa sillä, että heti naisten mentyä kysyin:

— Ja yhäkö sinä vielä horjumatta uskot opinkappaleihisi?

— Enemmän kuin milloinkaan, tai oikeammin sanoen: aina samalla tavalla. Ei ole maailmassa kuluneempaa sanaa kuin rakkaus, ja sentähden sitä on ikävä toistaa, mutta sanon sinulle sittenkin näin kahdenkesken: rakkaus yleisessä merkityksessä ja rakkaus yksilöllisessä merkityksessä ovat asioita, joiden edessä kaiken kritiikin tulee vaieta. Niin, ne ovat elämän peruslait. Minun filosofiani käskee minua jättämään ne filosofoimiseni ulkopuolelle — enkä minä, hitto vie, siitä syystä pidä itseäni muita typerämpänä. Rakkauden kautta on elämä jonkin arvoinen — ilman rakkautta ei minkään.

— Puhukaamme yksilöllisestä rakkaudesta, tai siirtykäämme yksin tein naiseen.

— Hyvä on. Siirtykäämme. Siis: naiseen!

— Ystäväni, etkö näe miten uskomattoman hataralle pohjalle olet rakentanut onnesi?

— En hatarammalle enkä lujemmalle kuin millä elämä yleensä on.

Mutta minun mieleeni ei ensinkään johtunut se ero ja tuska, jonka kuolema saattaa aiheuttaa, ja minä sanoin Sniatynskille:

— Älä taivaan tähden yleistytä yksityistä onneasi. Sinä olet sattunut osaamaan oikeaan, mutta saattaa myöskin osata väärään.

Siitä ei Sniatynski tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän oli sitä mieltä, että sadasta avioliitosta yhdeksänkymmentä osuu oikeaan. Naiset ovat hänen käsityksensä mukaan paremmat, puhtaammat ja jalommat kuin me miehet.

— Me olemme konnia heidän rinnallaan! huusi hän huitoen käsiään ja puistellen vaaleaa pörröään. — Täydellisiä konnia! Ja sen sanoo sinulle mies, joka tekee havaintoja elämästä ja ymmärtää tehdä niitä, jollei muusta syystä, niin siksi, että hän on näytelmänkirjoittaja.

Hän istuutui hajareisin tuolille kuin hevosen selkään ja käsipuun varassa tehden hyökkäyksiä minua kohti, jatkoi hän puhettaan kiihtymistään kiihtyen.

— Onhan kaikellaisia apinoita, joiden päähän ei saa suitsia millään tavalla, mutta sitävartenhan sinulla on silmät päässä, ettet ottaisi niitä. Yleensä ei nainen petä miestään eikä ole uskoton, jollei mies itse tärvele hänen sydäntään tai tallaa sitä jalkainsa alle tai loukkaa häntä ja sysää luotaan pikkumaisuudellaan, itsekkyydellään, ahtaudellaan, alhaisella ja kurjalla luonnollaan. Rakasta siis! Älköön nainen tunteko olevansa sinulle yksin sukupuoliolento, vaan kalleimpasi maailmassa, lapsukaisesi, ystäväsi. Kanna häntä sylissäsi, hän tarvitsee lämmintä — ja silloin voit olla levollinen, silloin hän vuosi vuodelta likemmin turvautuu sinuun, kunnes kasvatte yhteen kuin Siamin kaksoiset. Jollet anna hänelle lämpöä, turmelet hänet, tuhoat hänet huonoudellasi, silloin hän menee sinulta! Hän menee heti kun parempi syli avautuu häntä vastaan, sillä hänen täytyy mennä, koska hän tarvitsee tuota lämpöä, tuota voimaa, kuten hän tarvitsee ilmaa hengittääkseen.

Sniatynski ahdisti minua nyt tuolinsa selustalta niin uhkaavasti, että minun täytyi peräytyä. Sillä lailla jouduimme ikkunan luo. Siellä hän hypähti pystyyn ja jatkoi:

— Kuinka typeriä te olette! Ettei ihminen nyt tällaisen henkisen kuivuuden, tällaisen onnen, siveellisen pohjan ja toiveiden puutteen aikana ymmärrä hankkia itselleen edes tätä onnea, luoda itselleen edes tätä pohjaa! Häntä palelee forumilla eikä hän ymmärrä sytyttää itselleen tulta kotiliedellä. Suurempaa typeryyttä ei voi ajatella! Minä sanon sinulle vasten silmiä: mene naimisiin!

Hän viittasi ikkunaan ja osoitti minulle Anielkaa, joka juuri palasi hänen vaimonsa kanssa kasvihuoneesta.

— Kas tuossa on onnesi! Tuossa hän päällyskengissä hyppelee lumessa! Sanon vieläkin kerran: mene naimisiin! Voit arvioida hänet puhtaaksi kullaksi, sillä hän on puhdasta kultaa! — ymmärrätkö! Sinulla, suoraan sanoen, ei nyt ole pysyväistä asuinsijaa. En tarkoita yksin tämän sanan karuimmassa merkityksessä, vaan henkisessä ja siveellisessä mielessä. Sinulla ei ole perustusta eikä rauhaa — hän antaa sinulle kaikki. Mutta älä vain filosofoi häntä sirpaleiksi, kuten olet filosofoinut lahjasi ja kolmekymmentäviisi vuotta elämästäsi.

Hän ei olisi voinut sanoa minulle mitään parempaa, oivallisempaa ja mieluisempaa. Pusersin hänen kättään ja virkoin:

— En minä filosofoi häntä sirpaleiksi, sillä minä rakastan häntä.

Ja me syleilimme toisiamme toverillisesti.

Samassa astuivat nuoret naiset huoneeseen. Nähdessään meidän syleilymme, virkkoi rouva Sniatynski:

— Lähtiessämme kuulimme jonkinlaista riitaa, mutta huomaan, että se on päättynyt sovintoon. Onko lupa kysyä mitä se koski?

— Naista, hyvä rouva, vastasin.

— Ja mihin tuloksiin pääsitte?

— Syleilyyn, kuten näette, hyvä rouva. Ja muut tulokset kai näyttäytyvät hyvin pian.

Ennen pitkää ajettiin heidän rekensä portaiden eteen. Lyhyt päivä kallistui jo iltaa kohti, ja heidän täytyi palata kaupunkiin, mutta koska ilma oli kaunis ja lumi puukujassa poljettuna kovaksi kuin permanto, päätimme Anielkan kanssa saattaa heitä maantien käänteeseen.

Ja niin menimme. Sanottuamme herttaiselle parille hyvästit palasimme kotiin. Hämärsi jo, mutta kirkas iltarusko paloi vastassamme, joten täydellisesti näin Anielkan kasvot. Hän tuntui kiihtyneeltä. Luultavasti he rouva Sniatynskin kanssa olivat puhuneet hyvin suoraan. Ehkäpä Anielka odotti sitäkin, että juuri nyt lausuisin sanat, joita hän ikävöi. Ne polttivatkin jo minun huuliani, mutta ihme ja kumma: minä, joka olen kuvitellut tunteen asioissa olevani herra, jos missä, minä, joka olen pitänyt itseäni konserttitaiteilijana, minä, joka miekkailuharjoitusten aikana vastasin mestarillisimpiinkin iskuihin kylmäverisesti, jollen riittävällä kätevyydelläkään — minä olin tällä hetkellä mielenliikutuksen vallassa kuin ylioppilas. Mikä ero tunteissa! Pelkäsin, etten saa sanaa suustani, ja vaikenin.

Äänettöminä saavuimme portaille. Tarjosin hänelle käsivarteni, koska reenjalakset olivat hioneet lumen liukkaaksi — ja kun hän nojasi olkapäätäni vastaan, tunsin taasen miten tuota naista halajan. Tunne puistatutti minua ja karkasi kipunoiden lailla pitkin hermojani.

Tulimme etehiseen.

Siellä ei ollut ketään, ei edes vielä valoakaan, ainoastaan uunin suun raoista paistoi palava lieska. Hämärän ja yhä jatkuvan äänettömyyden vallitessa riisuin turkkitakin Anielkan yltä, mutta kun takin alta äkkiä huokui vastaani hänen ruumiinsa lämpö, suljin hänet syliini, painoin rintaani vastaan ja kosketin huulillani hänen otsaansa.

Minä tuskin tiesin mitä tein. Anielka mahtoi kokonaan jähmettyä, sillä hän ei tehnyt vähintäkään vastarintaa. Tosin hän samassa hetkessä riuhtaisi itsensä irti sylistäni, sillä viereisestä huoneesta kuuluivat palvelijan askeleet. Hän tuli sytyttämään tulta. Anielka karkasi ylös huoneeseensa, ja minä suuntasin kiihtyneenä kulkuni ruokasaliin.

Jokaisen vähänkin yritteliään miehen elämässä on ollut tuollaisia hetkiä — tietysti minunkin elämässäni. Mutta tavallisesti olen pysynyt aivan tyynenä ja täysin tietoisena siitä, mitä teen. Nyt kiersivät ajatukset ja vaikutelmat päässäni kuin myrskyn kiidättäminä. Onneksi oli ruokasali tyhjä. Täti ja Anielkan äiti istuivat etempänä, pienessä salissa.

Menin sinne, mutta ajatukseni oli niin toisaalla, että tuskin ymmärsin naisten puhetta. Minut valtasi levottomuus. Kuvittelin, että Anielka nyt seisoo huoneessaan painellen käsiä ohimojaan vastaan. Koetin tuntea ja käsittää mitä sillä hetkellä liikkui hänen päässään ja sydämessään.

Mutta pian astui Anielka huoneeseen. Hengitin helpommin, sillä olin kuvitellut, ties mistä syystä, ettei hän tänä iltana tulisi näkyviin. Hänen poskillaan paloi voimakas puna, ja silmät loistivat kuumeisina. Nähtävästi hän puuterilla oli koettanut viilentää polttavia kasvojaan, sillä jäljet tuntuivat selvemmin vasemmalla ohimolla. Hellyin kokonaan kun häntä katselin. Tunsin suuresti rakastavani häntä.

Otettuaan käsiinsä jonkun työn, istui hän pää painuksissa. Huomasin kuitenkin, että hän hengitti nopeasti ja että hän tuontuostakin vilkaisi minuun kysyvin, levottomin silmin.

Haihduttaakseni hänen levottomuuttansa sekaannuin vanhempien naisten keskusteluun, joka koski Sniatynskeja, ja virkoin:

— Sniatynski moitti minua tänään Hamlet-ominaisuuksistani. Hän väitti minun filosofoivan liiaksi mutta minäpä näytän, ettei hän ole oikeassa — huomispäivänä sen näytänkin.

Sanan "huomispäivänä" lausuin painolla ja huomasin Anielkan täydelleen ymmärtäneen tarkoitukseni, sillä hän katsoi minuun pitkään. Täti, joka ei vähääkään käsittänyt mistä oli kysymys, virkkoi:

— Tapaatteko sitte huomenna?

— Täytyyhän meidän nähdä hänen kappaleensa; jollei Anielkalla ole mitään sitä vastaan, niin lähdemme huomenna?

Armas tyttö kääntyi minua kohti hämillään, mutta katse täynnä luottamusta ja virkkoi sanomattomalla sulolla:

— Minä olen ilolla valmis kaikkeen!

Sinä hetkenä olin tekemäisilläni lopun kaikesta — ja minun olisi ehkä pitänyt tehdäkin, mutta koska tuo "huomispäivänä" jo oli lausuttu, hillitsin itseni.

Minulla on sama tunne kuin sukeltajalla, joka tukkii silmänsä, korvansa ja sieraimensa painuakseen syvyyteen.

Mutta tuon syvyyden pohjalla mahtaakin olla todellinen helmi, siitä olen varma.

Maaliskuun 6 p:nä Roomassa. Casa Osoriassa.

Eilisestä asti olen Roomassa. Isä ei ole niin sairas kuin pelkäsin. Vasen käsivarsi ja vasen puoli ruumista ovat puoleksi halvautuneet, mutta lääkärit rauhoittavat minua, ettei sydän ole vaarassa ja että ihminen voi elää vuosikausia tällaisessa tilassa.

Maaliskuun 7 p:nä.

Anielka jäi siis epävarmuuteen, odotukseen ja ristiriitaisten tunteiden valtaan. Mutta en saattanut menetellä toisin. Päivää senjälkeen kuin Sniatynskit olivat käyneet Ploszowissa, siis samana päivänä, jolloin olin päättänyt tunnustaa rakkauteni Anielkalle ja puhua asiasta hänen äidilleen, sain kirjeen Roomasta, isältäni. Kirje toi tietoja hänen sairaudestaan. "Joudu, rakas poikaseni", kirjoitti isä,—"sillä haluaisin vielä ennen kuolemaani syleillä sinua ja minä tunnen, että eloni pursi jo ennättää rantaansa". Tämän kirjeen saatuani lähdin tietenkin matkaan ensimäisellä junalla enkä pysähtynyt ennenkuin Roomassa. Lähdön hetkellä tuntui minusta siltä, etten enään tapaa isää hengissä. Turhaan koetti täti rauhoittaa minua: isä olisi varmaan käskenyt lähettää sähkösanoman kirjeen asemesta, jos vaara olisi suuri. Minä tiesin kuitenkin, että isän omituisuuksiin aina on kuulunut vastenmielisyys sähköittämiseen. Muuten täti kyllä vain teeskenteli levollisuutta, sillä pohjaltaan hänkin oli yhtä pelästynyt.

Kiireessä, hätääntyneenä ja isäni kuoleman uhka silmien edessä en voinut enkä tahtonut tehdä tunnustusta. Olisihan ollut luonnonvastaista ja kyynillistä äännellä tunteellisia sanoja, vaikkapa isä juuri samalla hetkellä olisi vetänyt viimeistä hengähdystään. Kaikki ymmärsivät sen ja ennenkaikkea Anielka. Lähtiessä sanoin hänelle: "Kirjoitan sinulle Roomasta", ja siihen hän vastasi: "Antakoon hyvä Jumala sinulle ennenkaikkea rauhaa!" Hän luottaa minuun täydellisesti. Minähän kuljen — syyttä tai syystä — naismaailmassa kevyen miehen maineessa, ja tämän maineen on täytynyt ennättää Anielkankin korviin. Mutta ehkäpä tuo kallis olento juuri siitä syystä osoittaa minulle sitä suurempaa luottamusta. Arvaan ja ymmärrän mitä hän ajattelee ja tuntee. Monasti olen kuulevinani hänen puhtaan sielunsa puhuvan: "Sinulle on tehty vääryyttä; et ole kevytluontoinen, vaan ne, jotka syyttävät sinua kevytluontoisuudesta, tekevät sen siitä syystä, etteivät ole kyenneet rakastamaan sinua niin vilpittömästi, niin syvästi kuin minä rakastan." Ja Anielka on oikeassa. Ehkäpä olen jonkun verran taipuvainen häilyväisyyteen, mutta että häilyväisyys, tyhjyys ja tunteiden hedelmättömyys, joita olen kohdannut elämässä, ovat vaikuttaneet tämän taipumukseni kehittämiseen — sitä ei ole epäileminenkään. Ne olisivat voineet suorastaan tärvellä ja kuolettaa sydämeni — ja jos niin olisi käynyt, olisi Anielkan tapainen olento saanut kärsiä toisten syyn takia. Mutta toivon, ettei apu vielä ole myöhäinen ja että siunattu lääkäri ennättää aikoinaan. Kukapa muuten tietää, onko koskaan myöhäistä ja eikö aidossa ja puhtaassa naissydämessä aina elä kuolleistaherättämisen voima.

Ehkäpä miehen sydän osaltaan on mahdollisempi uudestasyntymiseen. Taru tietää Jerikon ruususta, että vaikka se olisi aivan kuivettunut, niin ainoa sadepisara paikalla saa sen herätetyksi elämään ja sysäämään vesoja. Olen huomannut miehisessä luonteessa olevan verrattoman paljon enemmän joustavuutta kuin naisen luonteessa. Tahriutuuhan mies monasti elämässä niin, että puolet tuosta myrkystä riittäisi ikuisiksi ajoiksi peittämään naisen kuolettavalla saastalla; mutta Aatamin poika sekä ymmärtää puhdistua rutosta että saavuttaa helposti siveellisen terveyden ja tuoreuden, vieläpä suorastaan neitseellisen sydämen. Aivan samoin käy hänen tunteittensa. Olen tuntenut naisia, joiden sydän on ollut niin hedelmätön, että he ovat olleet aivan mahdottomat rakastamaan, yksinpä kunnioittamaankaan mitään tai ketään. Sellaisia miehiä en ole tuntenut. Rakkaus palauttaa meille aina neitseellisyyden.

Tällaiset määritelmät saattavat tuntua oudoilta skeptikon kynästä, mutta enhän minä luotakaan omiin epäilyksiini enempää kuin noihin väitteisiin, vakaumuksiin ja katsantokantoihin, joita ihmiset yleensä pitävät elämän perustana. Olen joka hetki valmis suostumaan siihen, etteivät epäilykseni pidä paikkaansa enempää kuin nuo vakaumuksetkaan. Toistan vieläkin, että kirjoitan Anielkan herättämän tunteen vaikutuksen alaisena. Hän ei ehkä itsekään tiedä miten viisaan tien hän valitsi osoittaessaan minulle niin rajatonta luottamusta. Siten otti hän haltuunsa sydämeni ja kahlehti sen itseensä. Kun tässä kirjoitan ja puhun rakkaudesta, teen sen samalla tavalla kuin mistä asiasta tahansa, nimittäin silmällä pitäen vain miltä se näyttää minusta tänään. Millainen tuomioni huomenna on oleva — sitä en tiedä. Tietäisinpä vain, että edes jokin näkökantani, johtopäätökseni tai periaatteeni pitää paikkansa huomisen ja ylihuomisen skeptisismin tuulessa, niin tarttuisin siihen kiinni molemmin käsin, tekisin siitä peruslakini — ja purjehtisin Sniatynskin tavoin eteenpäin täysin purjein, päivässä ja valossa — sensijaan että nyt kahlaan pimeässä ja tyhjyydessä.

En kuitenkaan halua uudelleen palata sisäiseen tragediaani. Skeptikkona elämään ja kaikkiin sen ilmiöihin nähden saatan rakkauteenkin sovittaa Salomonin sanat vanitas vanitatum, mutta olisinhan aivan sokea, jollen näkisi, että rakkaus kaikista elämän tekijöistä on voimakkain, jopa niin kaikkivaltias, että aina kun sitä ajattelenkin, minusta tuntuu siltä kuin pohjaisin katseellani elämän kaikkeuden ikuista merta ja joka kerran jään kuin sokeana ihmettelemään sen kaikkivaltaa. Nämä asiathan ovat tiettyjä ja tuttuja kuin auringon lasku, kuin meren vuoksi ja luode — ja kuitenkin ne aina ovat yhtä ihmeelliset. Empedokleen jälkeen, joka älysi, että Eros on nostanut maailman kaaoksesta, ei metafysiikka ole päässyt askeltakaan eteenpäin. Yksin kuolema on voimassa yhtä määrätön, mutta näiden mahtien ikuisessa ottelussa käy rakkaus kuoleman kurkkuun, painaa polvensa sen rintaan, lyö sen maahan päivästä päivään ja yöstä yöhön, voittaa sen joka kevät ja seuraa sitä askel askeleelta — ja jokaiseen hautaan, jonka kuolema kaivaa, kylvää rakkaus uuden elämän siemeniä. Jokapäiväisten askareittensa hyörinässä unohtavat ihmiset tai eivät halua muistaa, että palvelevat yksinomaan rakkautta. Kummaa ajatella, että sotilas, valtakunnan kansleri, maamies, kauppias ja pankkiiri ponnistuksillaan, jotka näennäisesti eivät ole vähimmissäkään tekemisissä rakkauden kanssa, itse teossa palvelevat vain sen tarkoituksia ja yksinomaan täyttävät sitä luonnon käskyä, joka pakoittaa miehen ojentamaan kätensä naista kohti. Kuinka mielettömältä paradoksilta tuntuisikaan, jos esimerkiksi Bismarckille sanottaisiin hänen toimenpiteittensä ainoana ja äärimmäisenä tarkoituksena olleen, että Hermannin huulet lepäisivät Dorothean huulia vastaan. Minustakin tuntuu tällä hetkellä, että panin paperille paradoksin ja kuitenkin!… kuitenkin tarkoittaa Bismarckin työ juuri saksalaisen elämän lujittamista, tämä elämä taas ei voi lujittua muuta kuin Hermannin ja Dorothean kautta. Ja mitäpä muuta tekemistä Bismarckilla on kuin politiikan tai painetin tietä luoda olosuhteita, joissa Hermann ja Dorothea voisivat rauhassa rakastaa toisiaan, onnellisesti löytää toisensa ja kasvattaa uutta sukupolvea?

Vielä ollessani yliopistossa satuin lukemaan jonkun arapialaisen sadun, jossa rakkauden voimaa verrataan helvetin pihtien voimaan. Olen unohtanut runoilijan nimen, mutta vertaus on jäänyt mieleeni. Pää menee todella sekaisin, kun ajattelee rakkauden mahtia. Kaikki elämän ilmiöt ovat loppujen lopuksi vain tuon yhden tarkoitusperän erivivahteisia muotoja. Se on elealaisen filosofian "hen kai pan", ykseys ja kaikkeus. Lopullisesti ei ole olemassa muuta kuin se, se yksin hallitsee, se yksin pysyy, se yksin yhdistää, ylläpitää ja luo elämää.

Maaliskuun 10 p:nä.

Tänään olen repinyt kolme tai neljä Anielkalle aloittamaani kirjettä. Päivällisen jälkeen läksin isän työhuoneeseen puhuakseni hänelle tädin aikomuksista. Tapasin hänet suurennuslasilla tarkastamassa vielä aivan multaisia uurnia, joita hänelle oli lähetetty Peloponneesosta. Ohimennen sanoen oli hän erinomaisen kaunis tässä museontapaisessa huoneessa, johon valo lankesi vuoroin valkoisista, vuoroin värillisistä ruuduista ja joka oli täynnä etruskilaisia esineitä, kuvapatsaiden kappaleita ja kaikenkaltaisia kreikkalaisia ja roomalaisia muinaisesineitä. Tässä ympäristössä muistuttivat hänen kasvonsa täydellisesti jonkun jumalaisen Platon tai muun kreikkalaisen viisaan kasvoja. Minun tullessani keskeytti hän työnsä, kuunteli minua mielenkiinnolla ja kysyi vihdoin:

— Epäiletkö sinä?

— En epäile, mutta punnitsen — ja tahdon tietää minkätähden tahdon.

— Siinä tapauksessa sanon sinulle: minunkin oli tapana, kuten sinun, tehdä itselleni selkoa kaikesta omaa itseäni koskevasta ja kaikista elämän ilmiöistä. Mutta tutustuttuani äitiisi menetin kokonaan tuon ominaisuuteni. Tiesin vain sen yhden asian, että tahdon saada hänet omakseni, — enkä tahtonut tietää mitään muuta.

— Ja sitte?

— Sitte: jos omistamisen tarve sinussa on yhtä voimakas, niin nai hänet, tai — sanani olivat huonosti valitut: jos omistamisen tarve sinussa on yhtä voimakas, niin sinä nait hänet ilman neuvoja ja kehoituksia ja tulet yhtä onnelliseksi kuin minä olin ennenkuin äitisi kuoli.

Hetken perästä vaikenimme. Jos tahtoisin tarkalleen sovittaa itseeni isän sanat, niin en saisi paljonkaan lohdutusta. Rakastan Anielkaa, siitä ei ole epäilystä. Mutta en toki vielä ole päässyt siihen tilaan, ettei minussa olisi sijaa punnitsemiselle. Se ei kuitenkaan ole mikään huono merkki — se todistaa vain yksinkertaisesti, että sukupolvi johon minä kuulun, on päässyt askeleen korkeammalle tietoisuudessa. Minussa on aina kaksi ihmistä: näyttelijä ja katselija. Monasti on katselija tyytymätön näyttelijään, mutta tällä kertaa vallitsee heidän keskenään täysi ymmärtämys.

Isä keskeytti ensinnä äänettömyyden:

— Kerroppa minulle minkä näköinen hän on.

Koska suusanallinen kuvaus on huonointa muotokuvanmaalausta, noudin isälle Anielkan suuren ja todella oivallisen valokuvan. Hän vaipui katsomaan sitä tavattomalla uteliaisuudella.

Minä katselin häntä yhtä suurella uteliaisuudella, koska paikalla näin taiteilijan hänessä heräävän ja samalla entisen hienostuneen naistuntijan ja naisten suosikin — muinaisen "Léon l'Invincible'n". Asettaen valokuvan vasemman, puolikuolleen käsiraukkansa hihaa vastaan otti hän oikeallaan suurennuslasini ja puheli, milloin likentäen sitä, milloin loitontaen sitä kuvasta:

— Muutamia piirteitä lukuunottamatta ovat nämä kasvot Ary-Schefferin tyyliin… Kyyneleet silmissä mahtaa hän olla ihana .. Muutamat ihmiset eivät pidä enkelin ilmeestä naisen kasvoissa, mutta minusta on voiton huippu, jos saa enkelin tulemaan alas naisen hahmoon… Hyvin kaunis ja jalopiirteinen… "Enfin, tout ce qu'il y a de plus beau au monde — c'est la femme!" Nainen on sentään kauneinta mitä maailmassa on.

Siinä hän taasen siirsi suurennuslasia. Vihdoin hän virkkoi:

— Kasvoihin nähden — varsinkin kun näkee ne vain valokuvassa, saattaa ihminen aina erehtyä, mutta minulla on hiukan kokemusta ja minä luulisin tämän luonteen olevan hyvin lojaalisen. Siltä minusta tuntuu… Tällaiset tyypit suojelevat sulkiensa puhtautta. Suokoon Jumala sinulle onnea, poikani, sillä Anielkasi miellyttää minua suuresti. Olen aina pelännyt, että menisit naimisiin vieraan kanssa — tulkoon vaimoksesi Anielka!

Lähestyin häntä, ja hän kiersi oikean käden kaulaani, painoi minua vastaansa ja lisäsi:

— Mitä antaisinkaan, kun saisin tällä tavalla syleillä miniääni!

Riensin vakuuttamaan hänelle, että hänen toivomuksensa pian tulee täyttymään. Suunnittelimme sitte miten minä pyytäisin tädin, Anielkan ja hänen äitinsä Roomaan. Kirjeellisesti kosittuani voisin tehdä tämän pyynnön, ja varmaan suostuisivat naiset tulemaan isän takia. Niin ollen vietettäisiin häät Roomassa — ja niin pian kuin suinkin.

Tuuma miellytti isää suuresti, sillä vanhat, sairaat ihmiset haluavat nähdä ympärillään elämää ja liikettä. Tiesin niinikään Anielkan ihastuvan tästä asioiden käänteestä, oma intoni kasvoi joka hetki. Viikon kuluessa voisi kaikki olla järjestettynä. Tunnen, että tällainen tarmo ja päättäväisyys sotivat luontoani vastaan, mutta tietoisuus siitä, että voin toimia, tuottaa minulle suurta iloa. Mielikuvitukseni voimalla näen itseni jo näyttelemässä Anielkalle Roomaa. Ainoastaan ne, jotka asuvat täällä, ymmärtävät millä nautinnolla ihminen näyttää tämän kaupungin merkillisyyksiä vieraallekin, saatikka sitte rakastetulleen!

Keskustelumme keskeytyi sen kautta, että herra ja rouva Davis, jotka joka päivä käyvät tervehtimässä isää, saapuivat. Herra on alkuaan Englannin juutalaisia, rouva italialaista aatelia ja ottanut miehensä rahojen takia. Davis itse on raunio, hän on kuluttanut elämää kaksinkerroin yli voimiensa, jotka luonnostaankin olivat heikot. Hän on kipeä, elää alituisen aivohalvauksen uhan alla, on välinpitämätön koko maailmaan nähden — sanalla sanoen: hän on niitä, joita nähdään vesiparannuslaitoksissa. Rouva on todellinen Juno. Hänen kulmakarvansa ovat kasvaneet yhteen, ja hänen vartalonsa on kuin kreikkalaisten kuvapatsaiden. En pidä hänestä, sillä hän on kuin Pisan torni: se pysyy alituiseen kallellaan eikä milloinkaan kaadu. Vuosi sitte yritin liketä häntä ja hän mielitteli minua voimiensa mukaan, mutta tuloksiin ei päästy kummaltakaan puolelta. Isä on häneen harvinaisen mieltynyt, olenpa joskus luullut hänen rakastuneen häneen. Joka tapauksessa taiteilija ja ajattelija hänessä ovat joutuneet vangeiksi, sillä tämä nainen on todella hyvin kaunis ja tavallista lahjakkaampi. He väittelevät loppumattomiin, isä on näille väittelytilaisuuksille antanut nimen: "Causeries romaines", ja niiden viehätysvoima häneen ei milloinkaan lopu, ehkä senkin takia, että kiihoittavan elähyttävä keskustelu kauniin naisen kanssa on hänen mielestään niin aito italialaista ja runollisten renesanssiaikojen arvoista. Minä puolestani otan harvoin osaa keskusteluihin, sillä en luota rouva Davisiin. Hänen todella harvinainen älynsä on tietääkseni järjen eikä hengen älyä, en luule minkään liikuttavan häntä paitsi hänen oman kauneutensa ja hänen oman mukavuutensa. Olenhan monasti tavannut naisia, jotka ovat tehneet hyvinkin syvällisen vaikutuksen, mutta jotka itse asiassa katselevat uskontoa, filosofiaa, taidetta, kirjallisuutta — kuten he katselevat pukusommittelujaan. Ajoittain he pukeutuvat niihin, koska he arvelevat niiden kaunistavan heidän kasvojaan. Varmaan rouva Davis juuri samalla tavalla tuontuostakin sijoittaa kauneutensa eloisiin keskusteluihin, vanhaan Kreikkaan ja Roomaan, Divina Commediaan, renesanssiin, kirkkoihin, Borghesien tai Colonnien kokoelmiin tai muihin sellaisiin. Käsitän, että voimakkaat henget voivat tehdä itsensä maailman keskipisteeksi, mutta kun turhamainen nainen tekee sen, on se sekä itsekästä että naurettavaa ja turhanaikaista.

Olen monasti kysynyt itseltäni minkätähden rouva Davis kunnioittaa isääni ystävyydellään, tai paremmin sanoen kiintymyksellään — ja luulen löytäneeni vastauksen. Mies, jolla on niin jalo ylimyksen tai filosofin pää kuin isällä, ja jonka käytös siihen määrään muistuttaa 18:tta vuosisataa, on hänelle jonkinlainen taide-esine, tai se on vielä enemmän: se on siro ja nerokas peili, jossa rouva Davis mielin määrin saattaa ihailla omaa älyään ja kauneuttaan. Lisäksi on rouva Davis isälle kiitollinen siitä, että isä katselee häntä arvostelematta ja että isä niin paljon pitää hänestä. Ehkäpä hänen kiintymyksensä on kehittynyt tältä pohjalta, tai ehkäpä isä on siirtynyt hänen tottumustensa piiriin. Lisäksi on rouva Davis kiemailijattarien kirjoissa, ja hänen jokapäiväinen vierailunsa isän luona julistaa maailmalle: "Eihän toki kukaan saattane väittää minun haluavan valloittaa tuon seitsenkymmenvuotiaan sydäntä, ja kuitenkin annan hänelle enemmän ystävyyttä kuin kenellekään muulle." Vihdoin on rouva Davis tosin italialaista, aatelista alkuperää, mutta herra Davis, suuresta omaisuudestaan huolimatta, vain herra Davis — ja sentähden vahvistaa isän ystävyys heidän asemaansa suuressa maailmassa.

Joskus olen arvellut: enköhän vain minä lienekin syynä noihin jokapäiväisiin vierailuihin? — kuka sitä tietääkään! Missään tapauksessa ei minun persoonani ja vielä vähemmin tunteeni vedä puoleensa tuota naista. Mutta hän tietää, että katselen häntä skeptikon silmällä, ja se ärsyttää häntä. Hyvin mahdollista, ettei hän siedä minua, mutta hän soisi hyvin mielellään, että polvistuisin hänen edessään. Miksen sitä tekisikin, sillä hän on kun onkin ihana kappale ihmisrotua, tekisin sen yksin hänen yhteenkasvaneiden kulmakarvojensa vuoksi ja olkapäittensä takia, joita itse Juno voisi häneltä kadehtia — mutta hinnasta, johon ei hän suostu.

Heti Davisien saavuttua syventyi isä johonkin filosofiseen keskusteluun, joka siirtyen asiasta toiseen päättyi inhimillisten tunteiden erittelyyn. Rouva Davis teki muutamia harvinaisen sattuvia huomautuksia. Museohuoneesta siirryimme puutarhaan ulkonevalle parvekkeelle. Oli vasta maaliskuun kymmenes päivä, mutta kesä jo täydessä ihanuudessaan. Tänä vuonna on kaikki niin aikaista. Päivät ovat helteiset, magnoliapuut lumivalkeinaan kukkia. Yöt ovat lämpimät kuin heinäkuussa. Kuinka toinen tämä maailma sentään on kuin meidän Ploszowissamme! Hengitän keuhkojen täydeltä. Rouva Davis tuolla parvekkeella täysikuun valossa oli todella tenhoava kuin kreikkalainen unennäkö. Näin hänenkin elävän tuon kuvaamattoman kauniin yön tenhon vallassa. Hänen äänensä kävi tavallista lauhemmaksi ja hiljaisemmaksi. Mahdollisesti hän nytkin, tavalliseen tapaansa, ajatteli vain itseään ja tunsi iloa vain omasta itsestään; mahdollisesti hän pukeutui kuunvaloon, magnolioiden tuoksuun ja äänettömyyteen aivan niinkuin pukeudutaan viittaan, huiviin j.n.e. Mutta tuo vaatetus kaunisti häntä erinomaisesti. Jollei sydämeni olisi ollut kiinni Anielkassa, olisin ehkä joutunut tuon kuvan valtaan. Lisäksi hän puhui asioita, jotka eivät pälkähtäisi joka naisen päähän.

Noiden "Causeries romaines'in" kestäessä minulla muuten aina on se tunne, ettemme me, isä, minä ja tuollainen rouva Davis, yleensä me kaikki, jotka kuulumme eräänlaiseen meikäläiseen yhteiskuntaluokkaan, elä todellista, oleellista elämää. Meidän jalkaimme alla tapahtuu jotakin ja syntyy jotakin, siellä taistellaan olemassaolosta, leipäpalasta, siellä eletään todellista elämää täynnä kihisevää kiirettä, eläimellisiä tarpeita, ruokahalua, intohimoja, arkipäivän ponnistusta — elämää äärettömän karkeatekoista ja meluavaa, joka pauhaten vyöryy eteenpäin kuin meri — mutta me istuskelemme näinikään ikuisesti joillakin parvekkeilla, puhelemme taiteesta, kirjallisuudesta, rakkaudesta, naisesta, vieraina todelliselle elämälle, jääden kauvas siitä ja pyyhkien viikon seitsemästä päivästä pois kuusi arkea. Meidän mielitekomme, hermomme ja sielumme ovat rakennetut sunnuntaita varten. Me lekottelemme lauhassa diletanttisuudessamme kuin lämpimässä kylvyssä ja elämme puoleksi valveilla, puoleksi unessa. Hiljalleen kaluten perittyä tavaraamme ja perittyä jänne- ja hermovoimavarastoamme kadotamme askel askeleelta pohjan jalkaimme alta. Me olemme kuten untuvapäärmeiset siemenet, joita tuuli kantaa. Tuskin olemme asettuneet maahan, niin todellinen elämä puhaltaa meidät menemään — ja me menemme — sillä meillä ei ole voimia tehdä vastarintaa.

Näitä ajatellessa taistelee minussa tuhansia ristiriitaisia mietteitä. Me pidämme itseämme sivistyksen kukintana, sen ylimpänä huippuna, mutta me olemme kadottaneet uskon itseemme. Ainoastaan typerimmät meistä uskovat vielä olemassaolomme oikeutukseen. Me etsimme vaistomaisesti elämästä sen aurinkoisempia puolia, nautintoa ja onnea, mutta me emme itse asiassa usko onneenkaan. Tosin meidän pessimismimme on ohimenevä ja kevyt kuten havannasikaariemme sauhu, mutta se sulkee joka tapauksessa katseeltamme kaukaisemman taivaanrannan. Ja tämän savun verhossa luomme me itsellemme oman, erikoisen maailman, joka on irrallaan kaikkeudesta ja muodostaa suljetun — hiukan tyhjän ja unisen kokonaisuuden.

Jos olisikin kysymys vain ylimystöstä, niinsanotusta hengen tai rahan aristokratiasta, niin ei ilmiö olisi aivan vakavaa laatua. Mutta tuohon irralliseen maailmaan kuuluvat meillä miltei kaikki korkeammasta sivistyksestä osallisiksi päässeet ihmiset, miltei koko tieteen, kirjallisuuden ja taiteen väki. Jotakin on tapahtunut, joka estää sivistystä sekaantumasta elämän ytimeen ja vaikuttaa niin, että se eroaa ja irtaantuu siitä ja muodostaa omia kehiä. Tästä taas on seurauksena, että se eristettynä surkastuu eikä pääse vuotamaan niiden miljoonien ihmisten hyväksi, jotka matavat jalkaimme juuressa.

En puhu näistä asioista reformaattorina, sillä reformaattorin toimeen ei minulla ole voimia. Ja mitä nämä asiat oikeastaan kuuluvatkaan minuun? Kaikki käy kuten täytyy käydä! Hetkittäin minut kuitenkin valtaa puoleksi selvä, puoleksi hämärä tunne äärettömästä vaarasta, joka uhkaa sivistystämme. Aalto, joka huuhtoo meidän aikamme maan pinnalta, vie mennessään enemmän kuin se, joka vei mennessään puuteroitujen peruukkien ja rintaröyhelöiden maailman. Tosin niidenkin ihmisten mielestä, jotka silloin hävisivät, tuntui siltä kuin koko sivistys olisi hävinnyt heidän mukanaan.

Oli miten olikaan, niin on suloista istua lämpimässä kuutamoyössä parvekkeella, hiljaisella äänellä puhelemassa taiteesta, kirjallisuudesta, rakkaudesta ja naisesta; suloista on kuunvalon hopeaisessa hohteessa katsella kasvoja sellaisia kuin rouva Davisin.

Maaliskuun 10 p:nä.

Sitä myöten kuin vuoret, kalliot ja tornit etenevät meistä, peittyvät ne sinertävään sumuun. Olen huomannut, että on olemassa jotakin psyykillistäkin sumua, joka peittää meiltä etäiset henkilöt. Kuolema ei ole muuta kuin etenemistä, mutta niin ääretöntä, että rakkaimmatkin olennot, painuneina sen helmaan, hälvenevät siintävyyteen ja käyvät ainoastaan kalliiksi varjoiksi. Sen käsitti kreikkalainen henki kansoittaessaan Elysiumin kentät varjojen joukoilla. En kuitenkaan tahdo jatkaa näitä surullisia vertailuja. Onhan tarkoitukseni kirjoittaa Anielkasta. Tiedän varmasti, ettei tunteeni häneen ole vähentynyt, mutta kuitenkin on hän tajunnassani kaukaisempana ja vähemmin todellisena kuin hän oli Ploszowissa. En saa häntä välittömästi ajatuksiini. Kun vertaan nykyistä tunnettani siihen, mikä minussa eli Ploszowissa, on hän käynyt minulle enemmän rakkaaksi hengeksi kuin halajamakseni naiseksi. Onko se parempi vaiko pahempi? Toiselta puolen parempi, sillä halajamanani naisena voisi olla vaikkapa rouva Daviskin; toiselta puolen: kuka tietää, vaikka siitäkin syystä en ole kirjoittanut Anielkalle? Epäilemättä rouva Davisin profiili, joka nyt kummittelee silmissäni, tulee häviämään ohimenevien ja merkityksettömien vaikutelmien joukkoon. Kun muuten vertaan toisiinsa noita kahta naista, vallitsee kiintymyksessäni tuohon tyttöön omituinen liikuttavuus ja kuitenkin heitin hänet epävarmuuteen ja katkeraan odotukseen. Tänään kirjoitti isä tädille rauhoittaakseen häntä terveytensä tilasta, minä liitin mukaan muutamia sanoja, joissa töin tuskin pakoitin itseni lähettämään terveisiä Anielkalle ja hänen äidilleen. Enhän tosin tuollaisessa jälkikirjoituksessa voinut sanoa paljoa, mutta olisinhan voinut ilmoittaa pian kirjoittavani ja kirjoittavani pitkältä. Sellainen tieto olisi ollut palsamia Anielkalle ja molemmille vanhuksille. Mutta en tehnyt sitäkään, sillä en voinut. Tänään on minulla taas pakoveden päivä. Elämisen halu ja luottamus tulevaisuuteen ovat paenneet äärimmäiseen kaukaisuuteen, niin etäälle, ettei niitä näy eikä kuulu, näkyy vain kuiva, hiekkainen veden pohja. En pääse siitäkään ajatuksesta, että minulla on oikeus mennä naimisiin Anielkan kanssa ainoastaan siinä tapauksessa, että olen vakuutettu liittomme tuottavan molemminpuolista onnea. En liioin saata esittää asiaa Anielkalle muuta kuin tällä tavalla. Muuten valehtelisin ja pettäisin häntä, ja vihkiminen sitoisi kätemme. Sillä tätä uskoa ei ole minussa itsessäni — päinvastoin epäilen elämää ja se on minulle vastenmielinen.

Hänen on paha olla tässä odotuksessa ja epävarmuudessa, mutta vielä pahempi on minun — ja sitä pahempi, jota enemmän häntä rakastan.

Rouva Davis, jolle kerran kuutamokeskustelumme aikana toistin rakkauden kaikkivaltiudesta miltei samoja asioita, joita aikaisemmin olen kirjoittanut tähän päiväkirjaan, kutsui minua Anakreoniksi, käski minun kietoa pääni ympärille villiviinin köynnöksiä ja kysyi sitte vakavammin:

— Mutta jos niin on, niin minkätähden näyttelette pessimistiä? Uskon sellaiseen jumalaan täytyy tehdä ihminen onnelliseksi.

Minkätähden?

En vastannut, mutta itse tiedän hyvin, minkätähden. Rakkaus voittaa kuolemankin, mutta pelastaa häviöstä ainoastaan suvun. Mutta mitä minä siitä hyödyn, että suku pelastuu, jos minä, yksilö, joka tuntee rakkautta, olen tuomittu leppymättömään ja ehdottomaan häviöön? Eikö paremmin voi pitää mitä raffineeratuimpana julmuutena järjestystä, joka määrää tunteen, mahdollisen ainoastaan yksilön tuntea, yksinomaan palvelemaan ja hyödyttämään sukua. Tuntea kuolemattoman voiman värisevän itsessään ja olla kuoleman oma — onhan se onnettomuuden huippu. Todellisuudessa ei ole olemassa muuta kuin yksilö, suku on yleinen käsite ja yksilöön verraten täydellinen nirvana. Ymmärrän, että ihminen voi rakastaa poikaansa, lapsenlastaan ja lapsenlapsenlastaan, nimittäin siis juuri häviöön määrättyä yksilöä, mutta tuntea kiintymystä sukuunsa voi ainoastaan hyvin vilpillinen tai hyvin typerä rikkiviisas. Ymmärrän nyt, että Empedokleen jälkeen täytyi vuosisatojen perästä tulla Schopenhauerin ja Hartmannin.

Aivoni ovat yhtä arat kuin työmiehen selkä, joka on kantanut taakkoja yli voimainsa. Mutta työmies ansaitsee toki raataessaan leipäänsä ja lepoaan.

Mieleeni muistuvat yhtämittaa Sniatynskin sanat: "Älä vaan filosofoi sirpaleiksi tyttöä, kuten olet filosofoinut lahjasi ja kolmekymmentäviisi vuotta elämästäsi." Minä tiedän, ettei se johda mihinkään, että se on paha — mutta minä en voi olla ajattelematta.

Maaliskuun 13 p:nä.

Isä kuoli tänä aamuna. Hän oli sairaana ainoastaan muutamia tunteja… ………………………………

Maaliskuun 22 p:nä Pegli, Villa Laura.

Kuolema on kuilu, joka, vaikka me tiedämme, että meidänkin on astuminen siihen, täyttää meidän sielumme kauhulla, tuskalla ja epätoivolla, joka kerta kun joku rakkaistamme ottaa tämän askeleen, jättäen meidät partaalle. Kaikki järkeileminen lakkaa tuon partaan ääressä, ja ihminen vain huutaa pelastusta, jota ei voi kuulua mistään päin. Ainoana pelastuksena, ainoana lohdutuksena saattaisi olla usko, mutta jolla ei ole tätä kynttilää, se saattaa suorastaan tulla hulluksi ajatellessaan ikuista yötä. Kymmenen kertaa päivässä minusta tuntuu, ettei ole mahdollista, että olisi liian kauheaa, jos kaikki päättyisi kuolemaan. Ja kymmenen kertaa päivässä minusta kuitenkin tuntuu, että niin on.

Maaliskuun 23 p:nä.

Tullessani Ploszowista tapasin isän niin hyvissä voimissa, ettei mieleenikään johtunut lopun olevan niin likellä. Ja mitä kummia sokkeloita ihmisluonnossa onkaan! Jumala tietää, että tavatessani hänet terveenä, vilpittömästi ja sydämestäni iloitsin, ja kuitenkin — koska matkalla olin kuvitellut, että hän luultavasti kuolee, koska jo olin nähnyt hänet kynttilöiden ympäröimänä ja itseni polvillani hänen arkkunsa ääressä — pahoittelin jollakin lailla, että olin surrut turhaan. Tuskallista on minun nyt muistella tätä. Omatunto ikäänkuin soimaa.

Miten syvästi onneton onkaan ihminen, joka on kadottanut sydämensä ja sielunsa yksinkertaisuuden! Katkerana ja soimaavana elää mielessäni muisto siitäkin, että isäni kuolinvuoteen ääressä seisoin kahtena ihmisenä: toinen oli poika, jonka sydäntä särki ja joka puri nyrkkiä tukahuttaakseen itkuaan; toinen oli vanha viisas, joka tarkkasi kuoleman psykologiaa. Olen ehdottomasti onneton, sillä luontoni on onneton.

Isä kuoli täydellisesti tajuissaan. Lauvantai-iltana hänen tilansa jonkun verran huononi. Lähetin noutamaan lääkäriä, jotta hän kaikkien tapausten varalta olisi saapuvilla. Hän määräsi jotakin lääkettä, ja isä rupesi heti kinastelemaan hänen kanssaan väittäen, että lääke vain jouduttaisi kohtauksen puhkeamista. Lääkäri rauhoitti minua. Tosinhan ei milloinkaan voi olla varma, ettei halvauskohtaus saattaisi milloin hyvänsä uusiintua potilaalla, jolla se kerran on ollut, mutta hän ei luule vaaran tässä tapauksessa olevan likellä. Päinvastoin hän arvelee isän voivan elää vielä muutamia kymmeniä vuosia. Noista muutamista kymmenistä vuodistahan puhui isällekin, ja isä heilautti kättään ja sanoi: "Saadaanpa nähdä." Koska hänen kuitenkin koko ikänsä oli ollut tapana riidellä lääkärien kanssa ja väittää, ettei lääkkeistä ole mihinkään, en kiinnittänyt siihen huomiota. Kello kymmenen tienoissa, kun joimme teetä, kohotti hän itseään äkkiä ja huusi:

— Leon! tule pian tänne!…

Neljännestuntia myöhemmin makasi hän vuoteessa, ja tunnin perästä alkoi kuolinkamppailu.

Maaliskuun 24 p:nä.

Huomasin, että ihminen viime hetkeensä asti säilyttää kaikki luonteensa erikoisuudet, jopa omituisuudetkin. Kesken sitä juhlallista vakavuutta, jonka kuoleman läheisyys tuo mukanaan, liikkui isässä vielä jonkinlainen tyytyväinen itserakkaus sen johdosta, että lääkäri oli erehtynyt eikä hän, ja että hänen epäluottamuksensa lääkkeeseen oli osoittautunut oikeutetuksi. Huomasin tämän siitä, mitä hän puhui viime hetkinään, jotapaitsi luin hänen kasvoistaan mitä hän ajatteli. Hänen kasvonsa olivat täynnä hetken vakavuutta, niissä kuvastui uteliaisuus tietämään mimmoinen tuleva elämä on; ei epäilyksen varjoakaan siitä, että tätä elämää mahdollisesti ei olisi — sensijaan hiukan levottomuutta, otetaanko siellä hyvin vastaan, ja samalla itsetiedoton, naivinen varmuus siitä, että kyllä hänet sentään otetaan vastaan toisella tavalla kuin joku kuka tahansa. Minä en tule kuolemaan sillä tavalla, sillä minun elämäni perusviivat eivät tule ulottumaan kuoleman hetkeen asti. Isäni erosi elämästä todellisen kristityn uskolla ja nöyryydellä. Sinä hetkenä, jolloin hän nautti herranehtoollisen, oli hän niin kunnianarvoisa ja suorastaan pyhä, että hänen kuvansa ikiajoiksi painui mieleeni.

Miten pieni ja kurja onkaan minun skeptillisyyteni verrattuna siihen tavattomaan voimaan, joka rakkauttakin mahtavampana voitollisesti katsoo kuolemaa silmiin, ja lisäksi hetkenä, jolloin kuolema sammuttaa elämän. Ehtoollisen ja viimeisen voiteluksen jälkeen rupesi isää värisyttämään. Hän tarttui kovasti, aivan suonenvedontapaisesti käteeni eikä päästänyt sitä. Tuntui siltä kuin hän vielä kerran olisi tahtonut käydä kiinni elämään. Mutta hän ei tehnyt sitä pelosta eikä epätoivoissaan, sillä hän ei pelännyt vähimmässäkään määrin. Hetken perästä huomasin, että hänen silmänsä, jotka yhäti katselivat minuun, käyvät liikkumattomiksi ja sameiksi ja että hiki nousee otsalle; kasvot kalpenivat kalpenemistaan; muutaman kerran avasi hän suutaan ikäänkuin saadakseen ilmaa — ja viimeisen kerran syvältä vedettyään henkeään hän sammui.

En ollut läsnä kun ruumis palsamoitiin — minulla ei ollut voimaa siihen, mutta palsamoimisen jälkeen en väistynyt hetkeksikään, koska en tahtonut, että ruumista arkkuun laskettaessa käsiteltäisiin kuin jotakin kappaletta. Kuinka kammottavat ovatkaan kaikki nuo hautausneuvot: katafalkit, kynttilät, munkit verhottuine kasvoineen, veisuu! Vielä tällä hetkellä soi korvissani: "Anima ejus" ja "Requiem aeternam". Tästä kaikesta henkii todella vastaan kolkko, kauhea kuolema! Saatoimme ruumiin Santa Maria Maggioreen, ja siellä näin viimeisen kerran nuo rakkaat, jalot kasvot. Campo Santo on jo kuin mikäkin vihreä saari. Kevät on tänä vuonna hyvin varhainen. Puut kukkivat, ja aurinko valaa kultiaan hautojen valkeille marmorikiville. Miten sydäntäsärkevän surullista onkaan yhtaikaa nähdä tuota vihantaa, heräävää elämää — ja hautajaisia. Suuret ihmisjoukot suuntasivat kulkunsa hautausmaata kohti, sillä isä oli Roomassa yhtä tunnettu anteliaisuudestaan kuin täti on Varsovassa. Minua kuitenkin kiusasi tuo puheleva ihmisjoukko, jonka kasvoista loisti elämänhalu ja keväinen uudistus. Joukot — varsinkin Italiassa — valmistavat itselleen aina kaikesta näytelmiä, ja tällä kertaa eivät ne suinkaan olleet lähteneet liikkeelle yksin myötätunnon käskystä, vaan lisäksi uteliaisuudesta, saadakseen nähdä komeat hautajaiset. Ihmisen itsekkyydellä ei ole rajoja, ja minä uskon varmasti, että siveelliset ja kaikin puolin kunnollisetkin ihmiset saattaessaan hautaan kanssaihmistä, siinä hautaussaatossa kulkiessaan itsetiedottomasti iloitsevat siitä, että kuolema on kohdannut jotakin toista ja ettei heitä haudata.

Täti saapui sähkösanomani kutsumana. Mutta häneen, joka järkkymättömän uskonsa kannalta katsoo kuolemaa vain olotilan muutokseksi, vaikutti meitä kohdannut isku paljoa rauhallisemmin kuin minuun. Tosin hän veljensä arkun ääressä vuodatti vilpittömiä kyyneliä, mutta hänen valoisa mielensä ei mennyt. Sitte hän keskusteli kanssani hyvin herttaisesti ja sydämellisesti. Käänsin kuitenkin hänen puheensa toisin päin kuin hän tarkoitti, jota nyt kadun. Hän ei sanallakaan maininnut Anielkaa, puhui vain tulevasta yksinäisyydestäni ja kehoitteli minua vihdoin tulemaan Ploszowiin, vakuuttaen, että orpouteni siellä tulee tuntumaan vähimmin raskaalta, koska siellä tapaan lämpimiä sydämiä, ennen kaikkea hänen vanhan sydämensä, joka ei rakasta ketään muuta maan päällä kuten minua. Minä ymmärsin tämän tarkoittavan vain naimapuuhan edistämistä, ja isän likeiseen kuolemaan nähden tuntui se minusta vastenmieliseltä ja suorastaan suututti minua. Ei minusta nyt ole elämään, ei liehittelijäksi eikä kosijaksi, kun kuoleman varjo vielä lepää ylläni. Mielikuohuissani kieltäydyin jyrkästi, jopa raa'asti. Sanoin tädille lähteväni matkalle, luultavasti Korfuhun, sitte palaan pariksi viikoksi Roomaan järjestämään asioita ja tulen vasta sitte Ploszowiin.

Hän lakkasi paikalla kehoittamasta. Jakaen suruni kohteli hän minua hellemmin kuin milloinkaan. Kolme päivää hautajaisten jälkeen hän läksi. En matkustanut Korfuhun, vaan Davisit veivät minut huvilaansa Pegliin, jossa nyt olen ollut muutamia päiviä. Onko rouva Davis vilpitön vai teeskenteleekö — sitä en tiedä enkä edes tahdo tiedustella; tiedän vain, ettei yksikään sisar ikinä voisi osoittaa minulle suurempaa myötätuntoa ja osanottavaisuutta. Skeptillisyyden myrkyttämä luontoni on alituisesti valmis epäilemään kaikkia, mutta jos nyt tulen huomaamaan erehtyneeni, niin tähän naiseen nähden todella tulen tuntemaan syyllisyyttä, sillä hänen hyvyytensä minua kohtaan menee todella yli tavallisten rajojen.

Maaliskuun 26 p:nä.

Ikkunani aukeavat Välimerelle, joka todella on niin uskomattoman sininen ja ääriltään vieläkin sinisempi, joten näyttää siltä kuin se olisi päärmätty ikäänkuin tummemmilla vöillä. Huvilan luona liikkuu vilkas, kokoonrypytetty aalto kuin mikäkin elävä näkinkengänkuori, kauvempana lepää vesi sileänä ja tyynenä ja ikäänkuin oman sinensä rauhoittamana. Siellä täällä välähtelee kalastajaveneiden latinalaisia purjeita. Kerran päivässä kulkee höyrylaiva Marseillesta Genovaan, kuljettaen perässään tuuheaa savutöyhtöä, joka jää mustaksi pilveksi meren päälle, kunnes hiljalleen hajoaa. Rauha täällä on ääretön. Ajatus hajoaa tuon savun lailla kahden sinen välille ja ihminen viettää jonkinlaista onnellista, vegetatiivista elämää. Eilen olin kovin uuvuksissa, mutta tänään hengitän täysin rinnoin raikasta merituulta, joka laskee viileitä suolahiutaleita huulilleni. Sanottakoon mitä tahansa, niin on tämä Riviera kuitenkin Luojan mestaritöitä. Kuvittelen mimmoista nyt mahtaa olla Ploszowissa: lokaista, pimeää, äkkimuutoksia kylmästä lämpimään, toisena hetkenä lumiräntää lentävistä pilvistä, toisena lyhyitä auringonvälähdyksiä. Täällä on taivas kirkas, hymyilevä; merituuli, joka tälläkin hetkellä viilentää otsaani, tuntuu suorastaan suutelevan minua. Resedan, heliotroopin ja ruusujen lemu nousee läpi avonaisten ikkunoiden puutarhan lavoista kuin vihkisavuastiasta. Lumottu maa, missä sitruunapuu kukkii, ja voipa sanoa: lumottu linnakin, sillä kaikki mitä Davisin miljoonat ja rouva Davisin maku yhdessä ovat voineet keksiä, on koottu tähän huvilaan. Ympärilläni on taiteen mestariteoksia: maalauksia, kuvapatsaita, verrattomia keramiikkiesineitä, Benvenuton kultasepäntöitä. Silmä juopuu luonnosta ja silmä juopuu taiteesta, eikä katse lopulta tiedä mihin laskeutua lepäämään, kunnes keksii sen ihanan naisen, kaikkien näiden aarteiden herrattaren, jonka ainoana uskontona on kauneus.

Maaliskuun 29 p:nä.

En huoli edes joka päivä kirjoittaa. Luemme yhdessä Divina Commediaa, eli oikeastaan sen viime osaa. "Helvetin" plastiikka, niin täynnänsä juhlallista kauhua, ei vielä milloinkaan ole vaikuttanut minuun niin voimakkaasti kuin nyt. Paraikaa sukellan siihen valoisaan sumuun, joka, vieläkin valoisampien henkien kansoittamana, täyttää Danten "Taivaan". Silloin tällöin olen valoisten säteiden keskellä näkevinäni tuttuja, rakkaita piirteitä, ja todella suloinen kaipaus täyttää mieleni. Vasta nyt ymmärrän täydelleen Danten taivaan ihanuuden. Ihmishenki ei kuitenkaan koskaan ole levittänyt siipiään niin laajalle, syleillyt sellaista äärettömyyttä ja lainannut sellaista pääomaa ikuisuudelta kuin tässä kuolemattomassa ja suuressa runoelmassa. Tänään ja eilen luimme veneessä. Kuljemme tavallisesti hyvin kauvas. Jos on täydelleen tyyntä, otan alas purjeet, ja me luemme, aaltojen kantaessa venettä, tai oikeammin sanoen hän lukee, ja minä vain kuuntelen. Eilen auringon laskettua valautui punainen hohde yli koko taivaan; hän istui vastapäätä minua ja luki ikäänkuin haltioituneena, silloin tällöin kohottaen katsettaan, johon iltarusko kuvastui. Mailleen menneen auringon loimutessa, edessäni ihana nainen, korvissani Danten säkeet tuli minulle vaikutus, etten enään elä maista elämää.

Maaliskuun 30 p:nä.

Ajoittain ikävä, joka jo tuntui haihtuneen, herää minussa uudella voimalla. Silloin minussa nousee halu paeta täältä.

Maaliskuun 30 p:nä. Villa Laurassa.

Olen tänään paljon ajatellut Anielkaa. Minusta tuntuu siltä kuin maat ja meret olisivat meitä eroittamassa. Ploszow on mielestäni jossakin hyperborealaisten seutujen takana, maailman äärissä. Tämä johtuu tietysti asiain tilasta. Anielka tietenkään ei ole loitonnut minusta, vaan minä olen loittonemistani loitonnut kaikesta tuosta ploszowilaisesta, joka ennen täytti mieleni ja sydämeni hänellä. Niin pitkälle ei tule menemään, että tunteeni kokonaan sammuisi. Mutta kun sitä nyt erittelen, huomaan kuitenkin, että se on kadottanut aktiivisen luonteensa. Muutama viikko sitte oli rakkauteni täynnä halajamista; nyt en halaja mitään. Isän kuolema hajoitti kokoontuneen tunteeni. Sama tapahtuisi, jos esimerkiksi kirjoittaessani jotakin kaunokirjallista teosta ulkonainen epäsuotuisa tapaus riistäisi minut siitä erilleen. Mutta ei siinä kyllä! Joku aika sitte olivat kaikki henkiset kykyni vedetyt piukalle kuin jänteet jousessa, mutta nyt ne kohtalokkaiden kärsimysten, tämän taivaansinen, tämän uneen keinuttavan meren vaikutuksesta ovat herpoutuneet. Elän, kuten sanoin, kasvin elämää. Lepään kuten lepää loppuun väsynyt mies, ja minua vangitsee unisuus, ikäänkuin kaiken aikaa makaisin kuumassa kylvyssä. En milloinkaan ole tuntenut sellaista täydellistä kykenemättömyyttä mihinkään toimenpiteeseen, ja jo pelkkä yrittämisen ajatus on minulle vastenmielinen. Jos tekisin itselleni vaalilauseen, kuuluisi se: "Älkää herättäkö minua."

Mitä seuraa, miten tulen heräämään — sitä en tiedä. Minun on tällä haavaa hyvä olla, vaikka olenkin alakuloinen. Sentähden en tahdokaan herätä enkä tunne uneliaisuudestani omantunnonvaivoja. Minun on itsenikin vaikea käsittää miten kaukana elän tuosta Ploszowista, johon Anielkan kautta tunsin olevani niin sidottu. Sidottu? — millä lailla? millä perustuksella? — mitä meidän välillämme oli tapahtunut? Olin nopeasti — vaikka tosin en ajattelemattomasti — koskettanut huulillani hänen otsaansa. Tuollaisen kosketuksen saattaa aivan hyvin niin likeisten omaisten kesken viedä sukulaisuuden laskuun. Naurettavia epäilyksiä. Enkö useammin kuin yhden kerran ole sellaisilla siteillä solminut suhteita, joiden särkeminen ei ole tuottanut minulle vähintäkään omantunnon vaivaa? Jollen olisi hänen sukulaisensa, niin en puhuisikaan. Tosin hän silloin käsitti asian toisin — ja minä, joka en milloinkaan petä itseäni, tunnustan niinikään käsittäneeni asian toisin, mutta… Ja entä jos niin onkin, entä jos omaantuntooni jääkin tuo pilkku? Vähänkös tässä maailmassa joka hetki tapahtuu asioita, joiden rinnalla Anielkaa kohtaan tekemäni vääryys on pelkkää lasten leikkiä! Omatunto voisi antautua hautomaan tuollaista rikosta ainoastaan siinä tapauksessa, että sillä todella olisi yllin kyllin aikaa eikä mitään parempaa tekemistä. Tällaiset pikkuasiat ovat suuriin asioihin samassa suhteessa kuin meidän laiskottelevat keskustelumme terasseilla elämän raskaaseen todellisuuteen.

Itse asiassa en todellakaan näe miten tulee käymään. Tällä hetkellä tahdon ainoastaan rauhaa ja haluan olla mitään ajattelematta. "Älkää herättäkö minua!" Tänään päivällistä syödessä oli puhe, että huhtikuun puolivälissä, kun kuuma aika alkaa, jättäisimme Peglin ja lähtisimme Sveitsiin. Sekin peloittaa minua. Näyttää siltä, kuin rouva Davisin täytyisi toimittaa mies-raukkansa johonkin laitokseen. Hänessä on suorastaan mielipuolisuuden oireita. Päiväkaudet hän vaikenee ja tuijottaa lattiaan, ajoittain hän taas alituiseen tarkastaa kynsiään, jotka hän pelkää kadottavansa. Hurjan elämän ja morfiinin seurauksia.

Lopetan, koska lähenee vesillelähtömme hetki.

Huhtikuun 2 p:nä.

Eilen oli myrsky. Etelätuuli ajoi edellään pilviä kuin hevoslaumaa. Milloin se kävi niihin käsiksi ja repi niitä, ajoi kokoon ja hajoitti pitkin taivasta, milloin se otti ne irralleen ja paiskasi koko voimallaan mereen, joka silmänräpäyksessä musteni kuin vihastuvan ihmisen kasvot ja nyt vuorostaan alkoi heitellä ilmaan vaahtoa. Siinä kävi sota kahden hurjapään välillä, jotka hyökätessään toistensa kimppuun vuorotellen jyristivät ukkosta ja väläyttelivät salamoja. Tätä tosin kesti vain lyhyen ajan. Emme kuitenkaan lähteneet tavanmukaiselle retkellemme, meri oli liian levoton. Katselimme sensijaan myrskyä lasiverannalta — ja katselimme myöskin toisiamme. Turhaa on enään koettaa salata asiaa. Meidän välillämme on käynnissä jotakin, jokin alkaa kehittyä. Kumpikaan meistä ei ole lausunut sanaakaan ulkopuolelle ystävyyden tavallisten rajojen, kumpikaan ei ole tunnustanut mitään. Ja kuitenkin: kun puhumme, tunnemme että sanat ovat vain toisen sisällön arvoitusta. Samaa tunnemme kun olemme merellä, kun luemme yhdessä, kun kuuntelen hänen soittoaan. Kaikki tämä toimintamme on kuin valheellista ulkokuorta, jonka alla piilee ja vaanii salaperäinen sisältö, sisältö, joka liikkuu naamio silmillä, mutta aina läsnäolevana ja seuraten meitä kuin varjo. Kumpikaan meistä ei vielä tahdo mainita sitä nimeltä — mutta me tunnemme alituisesti sen läsnäolon. Tämä asiantila uudistuu luultavasti aina, kun mies ja nainen alkavat vetää toisiaan puoleensa. Milloin tämä on alkanut tapahtua meissä, sitä en varmuudella voi sanoa. Tunnustan kuitenkin, että aivan odottamatta se ei ole tapahtunut.

Noudatin Davisien kutsua, koska rouva oli isäni ystävätär ja hänen kuolemansa jälkeen osoitti minulle enemmän myötätuntoa kuin kukaan Roomassa. Se tieto minulla kuitenkin on ja senverran olen itsestäni selvillä, että heti tänne tultuani, kesken vereksen surunikin tunsin, että suhde minun ja tuon naisen välillä jotenkin tulee muuttumaan. Olin raivoissani itselleni siitä, että heti isäni kuoleman jälkeen tuollainen ajatus saattoi saada sijaa mielessäni. Mutta niin oli. Nyt vain toteutuvat aavistukseni. Mainitessani, että muuttunut suhteemme esiintyy naamio silmillä, tarkoitin ainoastaan, etten tiedä milloin naamio riisutaan ja millä tavalla — mutta sen, mikä asiassa on oleellista, aavistan ja aavistusteni taikavoimat pitävät minua kahleissaan. Olisin lapsellinen, jos luulisin rouva Davisin tietävän vähemmin kuin minä. Luultavasti hän tietää enemmän. Luultavasti hän johtaa koko tätä muutosta, ja kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu hänen tahdostaan ja hänen kylmän harkintansa mukaan. Metsästävä Diana levittää verkkoa otuksen päälle! Mutta mitä haittaa minulla siitä on? Mitä minulla on kadottamista? Kuten jokainen miehevä mies olen niitä turvattuja otuksia, jotka sallivat ajaa itseään vain jotta soveliaan hetken tullen saisivat karata metsästäjän kimppuun. Sellaisissa tapauksissa on meillä jokaisella yllin kyllin tarmoa. Niissä otteluissa kääntyy voitto aina meidän puolellemme, siitä on luonto pitänyt huolta. Tiedän hyvästi, ettei rouva Davis rakasta minua, kuten en minäkään rakasta häntä. Meidän vaikutuksemme toisiimme on parhaimmassa tapauksessa kahden pakanallisen, taiteellisen ja aistillisen luonteen vetovoimaa. Rouvan puolelta on itserakkauskin mukana pelissä, mutta sitä pahempi hänelle, sillä tässä pelissä voi unohtua menemään mihin tämä rakkaus vie.

Minä en mene liian pitkälle. Minun tunteissani häntä kohtaan ei ole vähintäkään kiintymystä tai hellyyttä, minua viehättää yksin taideteos, ja tässä tapauksessa, koska ihmeellinen taideteos on elävä nainen, puhuu tietysti myöskin miehen vietti. Isä sanoi joskus, että voittomme huippu on, jos saamme naisen muuttumaan enkeliksi. Minä arvelen, ettei miehen voitto jää huonommaksi, jos hän saa tuntea firenzeläisen Venuksen lämpimät käsivarret kaulassaan.

Tämä nainen on sanalla sanoen täydellisin kaikesta, mitä hienostunein ja hekumallisin mielikuvitus voi ajatella. Hän on Phryne. Saattaa todella joutua aivan pyörälle päästään, kun näkee hänet esimerkiksi amatsonin kireässä puvussa, jolloin ruumiinmuodot tulevat näkyviin kuten veistokuvassa. Veneessä, lukiessaan Dantea, on hän kuin Sibylla — ja tietysti silloin herää Neron pyhyyttä solvaava intohimo! Hän on niin kaunis, että hänen kauneudessaan on miltei jotakin pahaa-ennustavaa. Meidän päiviemme naisesta ei hänessä ole muuta kuin yhteenkasvaneet, mustat kulmakarvat, mutta sitä enemmän hän ärsyttää. Hänen on tapana pannessaan järjestykseen hiuksiaan, nostaa molemmat kätensä niskaan. Kun silloin käsivarret kohoavat, koko ruumis oikenee ja povi laajenee, vaaditaan todella tahdonlujuutta, jotta et tempaisi häntä syliisi, nostaisi käsivarsillesi ja kantaisi kauvas pois ihmisten ilmoilta.

Jokaisessa meistä piilee satyri. Minä puolestani olen, kuten jo sanoin, poikkeuksellisen herkkä — kun siis ajattelen, että minun ja tuon elävän Juno-kuvan välillä on syntymäisillään suhde, että jokin voima armottomasti ajaa meitä toistemme puoleen, tunnen, että päätäni pyörryttää, ja kysyn itseltäni: voinko minä elämässäni saada kokea mitään ihanampaa?

Huhtikuun 3 p:nä.

Hän osoittaa minulle kaikkea myötätuntoa ja huolenpitoa, mitä nainen voi osoittaa toverille, jota on kohdannut kova isku. Mutta, kumma kyllä, vaikuttaa hänen hyvyytensä minuun kuin kuun valo: se loistaa, muttei lämmitä. Se on muodoltaan mitä täydellisin, mutta siitä puuttuu henkeä. Se toimii päätösten mukaan eikä välittömästi. Skeptikko puhuu minussa taasen, mutta en minä ikinä humallu sillä tavalla, että humalapäissäni kadottaisin edes sivultakatselijan kyvyn. Jos tuo jumalatar olisi hyvä, niin hän olisi hyvä kaikille. Mutta esimerkiksi hänen suhteensa mieheensä ei herätä minussa minkäänlaisia luulotteluja hänen sydämeensä nähden. Tosin on veri onnettoman Davisin suonissa niin jähmettynyttä, että hänen on kylmä auringon paahteessakin, mutta kyllä on kylmä sen vaimonkin rinnalla! En ole koskaan havainnut tässä naisessa kipinänkään vertaa sääliä miehensä kurjuutta kohtaan. Hän suorastaan ei näe eikä kuule häntä. Tämä miljoonamies kulkee ylellisyyden keskellä, mikä häntä ympäröi, niin köyhänä, että häntä suorastaan käy sääli. Hän näyttää kyllä katselevan kaikkea täysin välinpitämättömänä, mutta ihminen on sittenkin vastaanottoinen hyvyydelle, niin kauvan kuin hänessä on jäljellä hitunenkaan tuntoa. Teen tämän johtopäätöksen siitä, että Davis tuntuu olevan minulle kiitollinen jo siitäkin vähästä, että joskus puhelen hänen kanssaan hänen terveydestään.

Tai ehkä hän heikkona ja avuttomana olentona vaistomaisesti turvautuu väkevämpään? Tiedän vain, että kun näen hänen liidunkarvaiset kasvonsa, jotka eivät ole suuremmat kuin minun nyrkkini, hänen jalkansa, jotka ovat kuin tikut, hänen hennon vartalonsa, jota helteelläkin verhotaan lämpöisillä peitteillä, käy minun häntä totisesti sääli. En kuitenkaan tahdo itsenikään edessä esiintyä parempana kuin olen. Tämä myötätunto ei pidätä minua mistään. Silakan tarkoitus on joutua hauin hampaisiin, sanoo Shakespeare. Olen monta kertaa pannut merkille, että miehet käyvät armottomiksi toisilleen, kun on kysymys naisesta. Syvin luonnon vaisto meissä käskee meitä kuoleman uhalla taistelemaan naaraan omistamisesta. Siinä taistelussa, vaikka se ihmisten kesken esiintyy toisissa muodoissa — voi heikompaa! Kunniakaan ei pane estettä vastaan. Luultavasti uskonto yksinään kykenee siinä suhteessa pitämään ihmistä aisoissa.