TOINEN OSA
Huhtikuun 12 p:nä.
En ole kirjoittanut kohta kymmeneen päivään. Ratkaisu tuli jo viikko sitte. Olin edeltäkäsin arvannut, että se tapahtuisi merellä. Sellaiset naiset kuin Laura eivät unohduksensakaan hetkinä unohda hankkia itselleen sopivaa taustaa. Jos heidän hyvien töittensä täytyy tapahtua kauneuden pohjalla, niin paljon enemmän he tietysti tarvitsevat kauneutta lankeemuksensa hetkinä. Tämä ei johdu heidän sielussaan piilevästä runollisuudesta, vaan siitä, että he tavoittelevat erikoisuutta ja haluavat koristaa itseään kaikella millä ikinä saattavat. En ole hullaantunut siihen määrään, että olisin muuttanut mieltä Laurasta, tai oikeastaan: mistä minä tiedän eikö hänellä ole oikeutta olla juuri sitä mitä hän on ja katsoa yksin auringon ja tahtienkin tarkoituksen olevan vain koristaa itseään. Harvinainen kauneus mahtaa luonnostaan olla ääretöntä itsekkäisyyttä, sellaista, että se taivuttaa kaikki valtansa alle. Laura on tuon kauneuden ruumistunut ilmestysmuoto, eikä kenelläkään ole oikeutta vaatia häneltä muuta kuin että hän aina ja kaikkialla olisi kaunis — minä ainakaan en pyydä enempää…
Siunaan purjehtijataitoani, sillä se on tehnyt meille mahdolliseksi olla purjehdusretkillämme kahden. Viikko sitte sanoi Laura keskellä kuuminta hellettä haluavansa lähteä merelle. Hän viihtyy auringonpaahteessa aivan kuten Hekate. Kevyt tuuli vei meidät pian hyvän matkan päähän rannalta ja tyyntyi sitte äkkiä. Pian riippui purjeemme lerpallaan pitkin mastoa. Päivänsäteiden heijastus peilityyneen syvään enensi sekin osaltaan kuumuutta, vaikka oli iltapäivä. Laura heittäytyi intialaisille matoille, jotka peittivät veneen pohjaa, laski päänsä tyynylle ja jäi siihen liikkumattomaksi, veneen telttakatoksen läpitse tunkevien säteiden punaan. Minut valtasi kumma laiskuus, ja toiselta puolen pani tuo nainen, jonka kreikkalaiset muodot eroittautuivat kevyen puvun alta, vereni liikkeelle. Hänkin lepäsi jonkinlaisessa horroksessa; silmät olivat puoliummessa, huulet hiukan avoimina, koko olentoa hallitsi hervottomuus. Kun minä katsoin häneen, liikutti hän silmälautojaan ikäänkuin sanoakseen: "Katso kuinka heikko minä olen…"
Palasimme hyvin myöhään huvilalle, ja tämä retkemme tulee kauvan pysymään mielessäni. Auringon laskettua, jolloin taivas ja meri muuttuivat ainoaksi loputtomaksi ja rajattomaksi välkkeeksi, seurasi yö niin ihana, etten milloinkaan ole nähnyt sellaista Rivieralla. Taivaan syvästä kohosi ääretön, punainen kuu täyttämään pimeyttä lempeällä valollaan ja samalla luomaan mereen leveää, häikäisevää tietä, jota myöten veneemme lipui rantaan. Meri huokui hiljaa, kuten aina öisin, ikäänkuin se olisi syvään hengittänyt. Pienessä satamassa kuuluivat ligurialaiset kalastajat laulavan kuorossa. Tuulenhenki heräsi tällä kertaa, tullen maalta ja tuoden mukanaan pomeranssinkukkien tuoksua. Vaikka yleensä en ensinkään osaa vaipua mielialoihin, lumosi tämä luonnon sanomaton sulo minut, liikkuessaan yli merten ja maiden ja laskeutuessaan kuin kaste sekä näkyville esineille että sieluihin. Silloin tällöin silmäilin naista, ihanaa kuin Helena, joka valkeana välähteli silmissäni kuutamossa, ja minulle tuli se tunne, että me elämme kreikkalaisaikoina, että olemme matkalla jonnekin pyhään oliivilehtoon, jossa Elysiumin salaisuudet tulevat täyttymään. Meidän huumamme ei enään ollut pelkkää aistillisuutta, vaan jonkinlaista mystillistä jumalanpalvelusta, jonka kautta me yhdyimme tähän yöhön, tähän kevääseen, koko luontoon.
Huhtikuun 15 p:nä.
Lähtöaikamme on tullut, mutta me emme lähde. Hekateni ei pelkää aurinkoa; Davisille tekee aurinko hyvää, ja minulle on yhdentekevää, olenko täällä vaiko Sveitsissä. Olen saanut päähäni kumman ajatuksen. Tuntuu hiukan oudolta puhua siitä, mutta teen sen kumminkin: ajoittain tuntuu minusta siltä kuin kristityn sielu, vaikka uskon lähde olisikin täydelleen kuivunut, ei voisi elää pelkästään muotojen kauneudesta. Se on minulle suorastaan surullinen keksintö, sillä jos se osoittautuu paikkansapitäväksi, niin luisuu jalkojeni alta se pohja, jolla nyt seison. Tuo ajatus palaa minulle kuitenkin aina takaisin. Me olemme toisen kulttuurin lapsia. Sielumme on täynnä goottilaista hartautta ja nöyryyttä, josta emme ikinä pääse irti. Sitä ei ollut kreikkalaisissa sieluissa. Meidän sielumme rakentavat vaistomaisesti ylöspäin — he levittivät itseään iloisesti ja yksinkertaisesti pitkin maanpintaa. Ne meistä, joihin Hellaan henki on kokoontunut voimakkaammin kuin muihin, tarvitsevat todella kauneutta ja ajavat sitä kiihkeästi takaa, mutta hekin vaativat itsetiedottomasti, että Aspasialla olisi Danten Beatricen silmät. Sellaisia vaatimuksia piilee minussakin. Kun ajattelen, että tuo iki-ihanainen ihmis-eläin Laura kuuluu minulle ja tulee kuulumaan niin kauvan kuin tahdon, niin valtaa minut kaksinkertainen ilo: miehen ja kauneudenpalvelijan. Mutta kuitenkin minulta puuttuu jotakin, ja minua innoittaa. Kreikkalaisen pyhäkköni alttarilla seisoo marmorinen jumalatar — mutta goottilainen pyhäkköni on tyhjänä. Myönnän, että tielleni on tullut edustaja täydellisyyden mailta, ja kuitenkaan en voi torjua luotani ajatusta, että sillä täydellisyydellä on varjonsa. Ennen arvelin, että Goethen sanat: "Olkaatte kuten jumalat ja kuten eläimet" hallitsivat elämää ja sisälsivät sen äärimmäisen ilmauksen. Nyt, täyttäessäni tätä käskyä, tunnen, että siitä puuttuu enkeli.
Huhtikuun 17 p:nä.
Tänään tapasi Davis minut istumassa jakkaralla Lauran jalkojen juuressa, pää hänen polvellaan. Hänen verettömistä kasvoistaan ja sammuneista silmistään ei hetkeksikään väistynyt välinpitämätön tympeys. Pehmeissä, intialaisten solkien kiinnittämissä tohveleissaan kulki hän hiljaa kuin henki ja hävisi likeiseen kirjastohuoneeseen. Laura oli komea, kun hänen silmäteränsä säihkyivät hillitsemätöntä vihaa. Minä olin noussut ja odotin mitä seuraisi. Päähäni pälkähti, että Davis ehkä palaa kirjastohuoneesta revolveri kädessä. Tarkoitukseni oli siinä tapauksessa heittää hänet ulos ikkunasta, vaippoineen, revolvereineen, intialaisine tohveleineen päivineen. Mutta hän ei palannut. Odotin kauvan ja turhaan. Ties mitä hän mahtoikaan tehdä huoneessa: miettiä viheliäisyyttään, vaiko itkeä, vaiko yhä pysyä tavanmukaisessa tympeydessään. Kohtasimme toisemme kaikki kolme vasta aamiaispöydässä ja istuuduimme syömään ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ehkäpä vain kuvittelin, että Laura luo häneen uhkaavia katseita ja että hänen tympeytensä on tavallista kipeämpi. Tunnustan, että tämä asiain käänne on kiusallisempi kuin mikä muu tahansa. Näin nuo kasvot silmieni edessä koko päivän ja tälläkin hetkellä tuijottavat ne minuun kuni mykkä moite. En tosin ole mikään tappelupukari, mutta teoistani aina vastaan. Lisäksi olen vielä aatelismies, ja minua harmittaa, että tuo mies on sellainen pieni, vaivainen, avuton ja onneton raukka. Tuntuu ilkeältä, ikäänkuin olisin antanut halvattua korville. Harvoin on minusta tuntunut näin ilkeältä.
Lähdimme kuitenkin, kuten tavallisesti, merelle. En nimittäin tahtonut, että Laura luulisi minun pelkäävän Davisia. Mutta siellä sattui meille ensimäinen väärinymmärrys. Olin uskonut hänelle epäilyksiäni ja sanoin hänelle, kun hän silloin nauroi, suoraan:
— Tuo nauru ei pue sinua, ja muista, että sinun on lupa tehdä mitä muuta tahansa paitsi sitä, mikä ei pue sinua.
Silloin hän rypisti kokoonkasvaneita kulmakarvojaan ja virkkoi kiivaasti:
— Sen jälkeen mitä meidän välillämme on tapahtunut, saatat kyllä loukata minua vielä rankaisemattomammin kuin Davisia.
Sellaisen vastauksen perästä ei minulla ollut muuta neuvoa kuin pyytää häneltä anteeksi, ja pian vallitsikin keskenämme taas sopu ja Laura rupesi kertomaan itsestään. Sain nyt taasen todisteen hänen terävästä älystään. Yleensä naiset, niin monta kuin olen heitä tuntenut — eräiden asianhaarojen vallitessa osoittavat vastustamatonta halua saada kertoa itsestään. En lue sitä heille viaksi, sillä se todistaa vain, että heillä on tarve puhdistaa itseään omissa ja meidän silmissämme, tarve, jota me miehet emme tunne ensinkään. Minä puolestani en milloinkaan ole tavannut naista, joka olisi ollut niin viisas, että hän olisi pidellyt kertomustaan taiteellisissa rajoissa, ja niin totuudenmukainen, ettei hän olisi horjahtanut valehtelemaan paremmin puhdistaakseen itseään. Uskallan väittää tätä kaikkien miesten kokemusten perustuksella, ja he voivat tarpeen vaatiessa todistaa, että tuollaiset jutut aina ovat satumaisuuteen saakka toistensa kaltaiset ja lisäksi harvinaisen ikävät. Laura alkoi hänkin kertomuksensa eräänlaisella hätäisellä itsekylläisyydellä, mutta siihen päättyikin hänen yhtäläisyytensä muiden langenneiden enkelien kanssa. Hänen esiintymisessään oli ehkä jonkun verran erikoisuudentavoittelua, mutta ei minkäänlaista halua näyttää — uhrilta. Tietäen, että hänen edessään oli skeptikko, varoi hän saattamasta itseään siihen vaaraan, että hänelle olisi anteeksiantavasti hymyilty, silti uskomatta hänen sanojaan. Hänen suoruutensa tapaili rohkeuden rajoja ja olisi tullut likelle kyynillisyyttä, jollei sen pohjana olisi ollut jonkinlainen elämänjärjestelmä, jossa estetiikka täydelleen korvasi etiikan. Hän tahtoi, että hänen elämänsä esiintyisi apollomaisissa muodoissa eikä narrin kyttyrä selässään — siinä hänen filosofiansa. Hän ei ollut ottanut Davisia suorastaan hänen miljooniensa vuoksi, vaan voidakseen niiden avulla koristaa elämäänsä kaikella mahdollisella tavalla, eikä vain tavallisessa mielessä, vaan sanan korkeimmassa taiteellisessa merkityksessä. Hän ei tunne mitään velvollisuuksia miestään kohtaan, sillä hän sanoi hänelle etukäteen kaikki. Hän on hänen silmissään yhtä säälittävä kuin inhoittava, mutta koska hän viettää päivänsä täydellisessä tympeyden tilassa, niin hän katseleekin häntä ikäänkuin hän jo olisi kuollut. Hän ei yleensä ota lukuun asioita, jotka sotivat elämän kauneutta ja miellyttävyyttä vastaan. Yhteiskunnalliset näkökohdat eivät merkitse hänelle mitään — minä erehdyn, jos luulen hänen niistä välittävän. Hänen ystävyytensä isääni ei ollut laskettua, hän näki hänessä yksinkertaisesti luonnon mestariteoksen. Minua hän kauvan on rakastanut. Hän ymmärtää, että antaisin hänelle enemmän arvoa, jos minun olisi ollut vaikeampi häntä saavuttaa, mutta hän ei tahtonut tinkiä pois omasta onnestaan.
Kummilta kuuluivat korvissani nuo tunnustukset, lausuttuina ihanilla huulilla, pehmeällä, lempeällä, metallisointuisalla äänellä. Puhuessaan veti hän hamettaan ympärilleen ikäänkuin valmistaakseen minulle paikkaa rinnallaan. Silloin tällöin seurasi hän silmillään ohi lentäviä lokkeja, sitte hän taasen käänsi katseensa minuun, nähdäkseen kasvoistani mitä minä arvelisin. Minä kuuntelin tyytyväisenä hänen sanojaan, sillä ne todistivat, että olin ymmärtänyt hänet oikein. Oli niissä kuitenkin jotakin minulle täydellisesti uuttakin. Vaikka olin arvioinut hänen älynsä aika korkeaksi, olin arvellut hänen toimivan pääasiallisesti vaistojensa varassa, luonteensa mukaisesti; en ollut luullut hänen pystyvän rakentamaan kokonaista järjestelmää luonnonviettiensä tyydyttämisen tueksi. Monasti, kun minä olin nähnyt hänen toiminnassaan pelkkää alhaista laskevaisuutta, oli hän siis menetellytkin periaatteittensa mukaan. Nuo periaatteet olivat mahdollisesti olleet huonot, ehkäpä julmatkin, mutta ne olivat joka tapauksessa olleet periaatteita. Minä olin esimerkiksi luullut, että hän Davisin kuoltua salaa toivoisi minua miehekseen — nyt hän osoitti minulle, että olin erehtynyt. Hän rupesi itse puhumaan siitä, tunnusti, että jos kosisin häntä, hänellä luultavasti ei olisi voimaa kieltää, koska hän rakastaa minua enemmän kuin luulenkaan (ja siinä, totta vie, näin kuuman punan kohoavan hänen kasvoilleen ja kaulalleen). Hän tietää kuitenkin, ettei se milloinkaan tule käymään päinsä, koska minä ennemmin tai myöhemmin varsin keveällä mielellä jättäisin hänet — mutta entä sitte? Nyt hän esimerkiksi upottaa kätensä veteen ja tuntee suloista virkistystä: pitäisikö hänen kieltää itseltään tuo nautinto sentähden, että hän tietää auringon hetken perästä juovan pois viileän kosteuden hänen käsistään?
Siinä hän kumartui veneen laidan yli — hänen vartalonsa piirtyi näkyviin koko verrattomassa täydellisyydessään — ja upotettuaan kätensä veteen, ojensi hän ne minun puoleeni märkinä, ruusunkarvaisina, välähdellen auringonvalossa.
Minä tartuin noihin märkiin käsiin ja ikäänkuin vastauksena heltymiseeni lausui hän lempeällä, hyväilevällä äänellä:
— Tule!…
Huhtikuun 20 p:nä.
Eilen en nähnyt Lauraa koko päivänä, sillä hän oli sairaana. Hän oli kylmettynyt istuessaan liian myöhään parvekkeella, ja kylmetyksestä oli seurannut hammassärky. Ikävää! Onneksi oli taloon eräänä iltana tullut lääkäri Davisia varten ja jäänytkin tänne. Muuten ei minulla olisi minkäänlaista puhetoveria. Se on nuori italialainen, pieni ja musta kuin hiili, suuressa päässä tuliset silmät. Tuntuu hyvin lahjakkaalta. Nähtävästi hän heti ensi iltana sai selville meidän suhteemme, toisena hän piti kaikkea vallan luonnollisena ja tunnusti empimättä minut talon varsinaiseksi herraksi. En voinut olla hymyilemättä, kun hän tänä aamuna tavatessamme kysyi, saisiko hän käydä katsomassa "rouva kreivitärtä" voidakseen määrätä hänelle lääkettä. Missä muualla tahansa pannaan toimeen kokonainen ajometsästys, kun epäillään naimisissa olevan naisen joutuneen suhteisiin toisen miehen kanssa. Täällä aivan päinvastoin. Rakkautta kunnioitetaan niin, että kaikki heti paikalla asettuvat sen puolelle ja rupeavat rakastavaisten liittolaisiksi. Vastasin italialaiselle, että kysyn rouva kreivittäreltä haluaako hän ottaa hänet vastaan. Ja aamiaisen jälkeen pääsin kun pääsinkin Lauran makuuhuoneeseen. Hän ei ollut hyvillään tulostani, koska hänen kasvonsa ovat hiukan ajettuneet eikä hän olisi suonut minun näkevän itseään siinä tilassa. Ja hänet nähdessäni muistuivat todella mieleeni entiset piirustustuntini. Olin silloin huomannut, että jäljentäessä uudenaikaisia kasvoja erinäiset epätarkkuudet menevät mukiin, jopa saattaa kuvaa jonkun verran muuttaakin — ja ilme jää kuitenkin, kasvojen sisältö jää kuitenkin, yhtäläisyys ei ole ensinkään kärsinyt. Mutta toista on piirtäessä antiikin kasvoja: pieninkin epätarkka viiva, pieninkin hairahdus rikkoo kasvojen sopusuhtaisuuden ja muuttaa ne toisiksi. Nyt sain Laurasta esimerkin väitteeni tueksi. Hänen kasvonsa olivat aivan vähän paisuneet, tai suoraan sanoen en nähnyt sitä ensinkään, sillä hän piti itsepintaisesti näkyvissä tervettä puolta, mutta koska hänen silmänsä hiukan verestivät ja silmälaudat olivat jonkun verran raskaammat kuin tavallisesti, ei hän enään ollut oma itsensä, nimittäin sama kuin kasvojensa sopusointuisessa täydellisyydessä — ja kaukana hän oli tavallisesta kauneudestaan. Tietysti en näyttänyt tätä Lauralle, mutta hän vastaanotti hyväilyni hiukan levottomana, aivan niinkuin hänellä olisi ollut paha omatunto. Ja hänen periaatteittensa mukaan kylmetys tietysti onkin kuolemansynti.
Kummallisia periaatteita joka tapauksessa! Epäilemättä minussakin on vanhaa kreikkalaista henkeä, mutta paitsi pakanaa on minussa vielä jotakin muutakin. Laura saattaa filosofioineen käydä varsin onnettomaksi. Ymmärrän vielä, että ihminen voi tehdä uskonnokseen kauneuden yleensä — mutta joka tekee uskonnokseen oman kauneutensa, se rakentaa onnettomuuttaan. Mikä uskonto se onkaan, jonka ainoa kylmettyminen voi järkyttää perustuksia myöten ja nenälle asettuva kärpänen myllertää pohjiin asti?
Huhtikuun 25 p:nä.
Täytyy kuitenkin lähteä Sveitsiin, koska kuumuus näkyy käyvän sietämättömäksi. Lisäksi tulee silloin tällöin shirokko-tuuli kuin mikäkin kuuma puhallus Afrikasta. Tosin meri jäähdyttää tätä erämaan henkäystä, mutta kiusallinen se on sittenkin.
Davisia shirokko vaivaa suuresti. Kun ei tohtori salli hänen käyttää morfiinia, ärtyy hän toisinaan äärimmilleen, toisinaan taas kankenee täydellisesti tunnottomaksi. Mutta minä olen huomannut, että hän ärtymisensäkin hetkinä pelkää Lauraa ja minua. Kuka tietää eikö tuon puolihullun aivoissa ala kehittyä vainoomistauti ja hän jo mahda hautoa epäilystä, että me aiomme tappaa tai hukuttaa hänet? Suhteeni häneen on yleensä yksi pimeimpiä puolia roolissa, jota nykyään näyttelen. Sanon: yksi, sillä tiedän hyvästi, että niitä on monta muutakin. En olisi oma itseni, jollen huomaisi, että, kaikesta huolimatta sieluni sekä laiskistuu että nopeasti ja taukoamatta turmeltuu tuon naisen käsissä. Sanat eivät saata kuvata mitä inhoa, tuskaa ja omantunnon kidutusta alusta asti olen tuntenut ajatellessani, että niin heti isän kuoleman jälkeen heittäydyin aistillisen nautinnon pyörteeseen. Sekä omatunto että hienotunteisuus jotka ehdottomasti kuuluvat luonteeseeni, ovat nousseet sitä vastaan. Se on ollut minulle niin kiusallista, etten ole voinut edes kirjoittaa siitä. Nyt se on minulle yhdentekevää. Ajoittain vielä soimaan itseäni ja toistelen itselleni pahoja tekojani, mutta todenteolla en tunne omantunnonvaivoja.
Anielkan koetan unohtaa, sillä hänen muistonsa lamauttaa minua, tai oikeastaan se kai on niin, etten pääse selville itsestäni, kun johdatan mieleeni ploszowilaisen episodin elämässäni. Ajoittain minusta tuntuu siltä, etten ole Anielkan arvoinen; toisinaan taas, että olen ollut aasi ja näytellyt suorastaan naurettavaa osaa tytön edessä, joka ei missään suhteessa poikkea tavallisuudesta. Se loukkaa itserakkauttani, ja siitä syystä minä raivostun Anielkalle. Toisena hetkenä saattaa minua vaivata paha olo siitä, että olen rikkonut Anielkaa vastaan, toisena hetkenä ovat nuo rikokset mielestäni vain typerää lapsellisuutta. En ole tyytyväinen itseeni sellaisena kuin olin Ploszowissa enkä liioin sellaisena kuin olen nyt. Ero oikean ja väärän välillä häviää vähitellen tunnostani, ja se on minulle — sen pahempi — yhdentekevää. Tämä kaikki johtuu jonkinlaisesta sielun laiskistumisesta, ja toiselta puolen sama laiskistuminen lohduttaa minua, kun sisälliset ristiriitaisuudet minua ahdistavat, sillä se sanoo: "Edellyttäkäämme, että olet huonompi kuin olet ollut — entä sitte? Minkätähden sinä syystä tai toisesta rupeaisit kiusaamaan itseäsi?"
Havaitsen itsessäni vielä yhden muutoksen. Vähitellen olen tottunut siihenkin, mikä alussa suuresti loukkasi kunniantuntoani: että annan halvattua miestä korville enemmän tai vähemmän välinpitämättömänä. Olen muutamina viime päivinä huomannut, että alennun tekoihin, joita en ikinä uskaltaisi tehdä, jos Davis olisi voimakas mies ja kykenisi puolustamaan kunniaansa ja omaisuuttaan eikä Latsarus sekä ruumiin että sielun puolesta. Emme enään vaivaudu merelle… Totisesti: en olisi uskonut, että herkkyyteni siinäkin suhteessa siihen määrään voisi alentua. Helppo on sanoa: vähät minä mokomasta elähtäneestä Levantin miehestä — mutta en pääse siitäkään ajatuksesta, että mustatukkainen jumalattareni _juno_maisine kulmakarvoineen ei ensinkään ole mikään Juno, vaan Circe, jonka kosketus muuttaa ihmiset — mistä nyt löytäisin mytologisimman vertauksen? — Eumaioksen kasvateiksi.
Kun nyt kysyn itseltäni mistä tämä kaikki johtuu, niin monet entisistä teorioistani menevät nurin. Meidän rakkautemme on yksinkertaisesti ruumiillista eikä henkistä laatua. Ja aina minulle palaa ajatus, ettei se riitä nykyajan ihmiselle. Me olemme Lauran kanssa olleet jumalia ja eläimiä, mutta emme milloinkaan ihmisiä. Meidän tunteitamme ei edes sovi nimittää rakkaudeksi, sillä ne ovat olleet vain himoa, vailla hellyyttä. Jos Laura olisi toisellainen ja minä olisin toisellainen, niin me voisimme olla sata kertaa onnellisemmat. Ymmärrän, että rakkaus, joka haluaa olla pelkkää henkeä, hupenee pelkäksi varjoksi. Mutta vailla kaikkea henkeä käy rakkaus pelkäksi alennukseksi. Silti ihmiset Circen sauvan koskettamina kyllä voivat viihtyäkin alennuksessaan.
Kummallisen surulliselta tuntuu minusta, miehestä, joka olen helleeniläistä juurta, panna paperille tällaisia asioita! Mutta minä olen ruvennut epäilemään Hellastani. Tuntuu siltä kuin ei ihminen voisi elää loppuunkäytetyistä elämän muodoista. Kirjoitan mitä ajattelen, koska aina olen suora.
Huhtikuun 30 p:nä.
Eilen tapasi minut tädin kirje. Se on lähetetty Roomasta ja päivätty kaksi viikkoa sitte, enkä käsitä minkätähden sitä niin kauvan on pidätetty Casa Osoriassa. Täti edellyttää, että olen ollut Korfussa, mutta arvelee minun jo palanneen ja kirjoittaa:
"Odotamme levottomina ja kiihkeästi sinulta tietoja. Minä, vanha ihminen, olen jo kasvanut niin lujasti kiinni maahan, ettei ensimäinen tuulenpuuska minua järkytä, mutta Anielkaa minun on vaikea katsella. Hän odotti nähtävästi sinulta kirjettä Wienistä tai Roomasta ja kävi levottomaksi, kun ei sitä kuulunut. Sitte tuli, kuten tiedät, isäsi kuolema. Sanoin kerran tahallani Anielkan kuullen, ettet nyt saata ajatella mitään muuta kuin suruasi, mutta että muutaman viikon perästä varmaan toinnut ja palaat tavalliseen elämänjärjestykseen. Emme Anielkan kanssa milloinkaan puhu näistä asioista, mutta ymmärrämme toisemme silti erinomaisesti. Huomasin, että hän tuntuvasti rauhoittui. Mutta kun kului kuukausi eikä sinulta tullut minkäänlaista elonmerkkiä, rupesi hän taasen murehtimaan, varsinkin terveyttäsi, mutta varmaan myöskin sitä, että niin kokonaan olit meidät unohtanut. Minä olin minäkin levoton ja kirjoitin muutamia kirjeitä Korfuhun, osoitteella poste restante, kuten olimme sopineet. Kun emme ole saaneet mitään vastausta, koetan osoittaa kirjeen taloosi Roomassa, sillä pelko, että ehkä olet kipeä, vaivaa meitä. Kirjoita edes muutama sana, mutta ennen kaikkea toinnu, rakas poikani, surustasi ja tule entisellesi. Olen sinulle suora. Anielkan kärsimyksiä lisää vielä se, että joku täällä on puhunut hänen äidilleen, että sinä muka olet yleisesti tunnettu hurjistelevasta elämästäsi. Käsität miten minä suutuin! Celina kertoi kiihdyksissään jutun tyttärelleen, ja nyt potee toinen alituista päänkipua, ja toinen raukka kalpenee, laihtuu ja surkastuu, niin että on vaikea sitä katsella. Mutta rakas lapsi se on ja aina hyvä kuin enkeli! Hän koettaa olla iloinen, jottei tuottaisi huolta äidilleen, mutta minä näen selvästi, millä kannalla asiat ovat ja sydäntäni särkee. Rakkahin poikani, kunnioittaen suruasi en Roomassa kajonnut asiaan, mutta tulevathan tuollaiset surut Jumalan kädestä ja niihin täytyy alistua eikä antaa niiden lamauttaa elämäänsä. Etkö sinä nyt kirjoittaisi meille muutamia rauhoittavia sanoja? Armahda tyttöä. En peittele sinulta, että hartain toivoni olisi, että te surukautesi loputtua, vaikkapa vuoden tai kahden perästä menisitte naimisiin, sillä minun vakaumukseni mukaan on Anielka jotakin aivan harvinaista. Mutta vaikkapa täytyisi käydä toisinkin, niin olisi hyvä, jos jollakin lailla antaisit meille tietoa siitä. Tiedäthän, ettei minun ole tapana liioitella, ja kun nyt kirjoitan sinulle tästä, teen sen siksi, että todella pelkään Anielkan terveyttä. Muista, että koko hänen tulevaisuutensa on kysymyksessä. Kromicki on ruvennut yhä useammin käymään täällä, ja näkyy selvästi missä tarkoituksessa. Aioin ensin tavalliseen suoraan tapaani ajaa hänet menemään, koska arvaan juuri hänen kertoneen sinun hurjisteluistasi, mutta Celina ei millään ehdolla antanut minun tehdä sitä. Hän on aivan kiihdyksissään eikä enään ensinkään luota sinun ja Anielkan naimakauppoihin. Mitä minä nyt teen? Ehkäpä hän äitinä näkee asiat selvemmin? Kirjoita, rakas poikaseni, kiireen kautta. Sinua syleilee ja siunaa vanha tätisi, jolla ei ole ketään muuta maailmassa kuin sinä. Anielka tahtoi aikoinaan kirjoittaa sinulle välittääkseen suruasi, mutta Celina ei antanut hänen tehdä sitä, ja meillä oli asiasta oikein riita. Celina on erinomainen ihminen, mutta usein hän minua suututtaa. Sydämellisiä terveisiä kaikilta. Nuori Chwastowski rakentaa tänne olutpanimon. Jonkun verran on hänellä itsellään rahaa, ja loput minä lainasin."
Ensi hetkessä tuntui siltä kuin ei kirje olisi tehnyt minuun mitään vaikutusta. Sitte tapasin itseni kävelemästä pitkin lattiaa ja huomasin, että olin erehtynyt. Vaikutus kasvoi kasvamistaan ja kävi vihdoin aivan satumaiseksi. Tunnin kuluttua puhelin itselleni ihmeissäni: "Mitä hittoa, minähän en enään ajattele mitään muuta!" Ja merkillistä millä vauhdilla mitä erilaisimmat tunteet, toinen toisen perässä karkasivat sieluuni aivan kuten pilvet tuulen ajamina. Kuinka hermostunut ihminen minä kuitenkin olenkaan! Ensin minun tuli äärettömän sääli Anielkaa. Kaikki mitä hiljan vielä olin tuntenut häntä kohtaan ja mikä salaa oli kytenyt jossakin sieluni kätkössä, nousi äkkiä liekkinä pinnalle. Minä lähden, rauhoitan, lohdutan, teen hänet onnelliseksi — se oli sydämeni ensi purkaus ja se puhkesi ulkopuolella tahdon järjestelevää toimintaa, mutta harvinaisen voimakkaana. Ja kun minä ajattelin hänen puoleksi ummistettuja silmiään, hänen käsiään käsissäni, tunnetta, joka oli vetänyt minua hänen puoleensa, niin nousi hän koko voimallaan kuolleista. Sitte tulin verranneeksi häntä Lauraan, ja vertailu ei suinkaan ollut Lauralle edullinen. Silmänräpäyksessä tunsin miten se elämä, jota olin viettänyt täällä, inhoitti minua. Tarvitsen puhtaampaa ilmaa kuin tämä täällä, hiljaisuutta, hellyyttä ja ennen kaikkea: tunteen vilpittömyyttä. Samalla valtasi minut ilo siitä, ettei mikään vielä ole myöhäistä, kaikki on vielä korjattavissa ja kaikki riippuu vain minun tahdostani. Äkkiä muistui mieleeni Kromicki ja Anielkan äiti, joka ei luota minuun ja joka nähtävästi on tämän herran puolella. Häntä ajatellessa valtasi minut kiukku ja vihani kasvoi kasvamistaan, anastaen tilan kaikilta muilta tunteilta. Samalla kun järkeni tunnusti, että Celina rouva täydestä syystä katseli minua epäluulolla, kasvoi minussa kasvamistaan kiukku häntä kohtaan siitä, että hän uskalsi epäillä minua. Vihdoin oli jonkinlainen epätoivoisa raivo itseäni ja kaikkia kohtaan ottanut minut valtoihinsa. Saatoin mahduttaa kaikki ajatukseni ja tunteeni sanoihin: "Hyvä — käyköön niin!"
Kirje tuli eilen. Kun tänään tyynemmällä mielellä tarkastelen itseäni, saatan suorastaan ihmeissäni todentaa, että kiukkuni tällä hetkellä on mieluummin suurempi kuin pienempi entistään. Se on kun onkin hallitsevana tunteena minussa. Minä otan lukuun kaikki lieventävät asianhaarat, mitä ihminen kylmällä järjellä punniten voi ottaa lukuun, ja kuitenkaan en voi antaa anteeksi tuolle Kromickille enempää kuin äidille ja Anielkallekaan. Sillä olisihan itse asiassa Anielka yhdellä ainoalla sanalla saattanut sulkea häneltä tien Ploszowiin. Hän ei tee sitä, sillä hän tottelee äitiään, hän uhraa minut äitinsä päänkivun takia. Lisäksi mokomakin Kromicki alentaa Anielkaa minun silmissäni, hän tahrii häntä ja vie hänet niiden mauttomien tyttöjen luokkaan, jotka vain odottavat miestä. Minun on mahdoton levollisesti puhua näistä asioista.
Ehkäpä minä ajattelen ja tunnen liian ärtyisästi. Ehkäpä itserakkauteni on ylenmäärin loukattu. Tiedän että saatan tarkata itseäni aivan kuin vierasta, mutta tämä kaksinaisuuskaan ei nyt auta. Kiihdytän ja ärsytän itseäni yhä enemmän. Kirjoittaminenkin väsyttää hermojani — lopetan siis.
Toukokuun 1 p:nä.
Yöllä ajattelin: "Huomenna olet levollisempi." Mitä vielä! Minut valtaa suorastaan raivo Anielkan äitiä, Anielkaa, tätiä ja itseäni vastaan. Ilmatkin järjestetään lampaan turkkia myöten, mutta tässä ei ole otettu lukuun, että minun turkkini on sangen ohut. Eikö minun sitte ole hyvä Peglissä? Laura on kuin marmoripatsas. Ainakaan en väsy hänen luonaan, sillä paitsi kauneutta ei hänessä ole mitään. Mutta minä olenkin saanut kyliäni makeasta, hienostuneesta hempeydestä. Hakekoot ne sielut lohdutusta Kromickilta.
Toukokuun 2 p:nä.
Vein itse tänään kirjeen postiin. Sisältö oli seuraava: "Toivotan herra Kromickille ja neiti Anielkalle onnea." Täti pyysi ratkaisevaa vastausta ja hän on sen saanut.
Toukokuun 3 p:nä.
Pälkähti päähäni, että entä jos tädin viittaukset Kromickiin olivatkin vain naisen valtioviisauden sanelemat, eikö tarkoitus vain ollut ärsyttää minua? Jos niin oli, niin onnittelen tätiä hänen taitavuutensa ja ihmistuntemuksensa johdosta.
Toukokuun 10 p:nä.
Viikko on kulunut. En ole kirjoittanut, koska olen kulkenut kuin pyörryksissä. Minua kalvaa yhä ääretön tuska ja ikävä. Anielka ei ole ollut eikä ole minulle yhdentekevä. Mieleeni johtuvat Hamletin sanat: "Rakastin Ofeliaa enemmän kuin neljäkymmentätuhatta veljeä olisi voinut rakastaa." Minä vain hiukan muuttaisin lausetta: "Rakastin Anielkaa enemmän kuin neljääkymmentätuhatta Lauraa." Ja minun pitää tuottaa hänelle kärsimystä! Silloin tällöin välähtelee silmissäni ikäänkuin lohdutuksena, että avioliitto minun kaltaiseni miehen kanssa olisi hänen onnettomuutensa — mutta se ei ole totta. Jos hän kerran olisi omani, niin minä olisin hänelle hyvä. Nyt myrkyttää mieltäni epäilys, että hänelle ehkä riittää Kromicki.
Sitä ajatellessa alkaa minussa taasen kaikki kiehua, ja minä olisin valmis lähettämään Ploszowiin toisen samanlaisen kirjeen.
Tehtyä kerta kaikkiaan ei saa tekemättömäksi. Lohduttakoot itseään minun tapaiseni ihmiset siten, että kädet ristissä jatkavat entisiä laiskanpäiviään. Saattaa olla harvinaisen heikkouden merkki, mutta sanat, jotka kirjoitin, tuottavat minulle jonkinlaista lohtua.
Saatan jo ajatella tyynemmin.
Koputan siis päähäni ja kysyn itseltäni, miten on mahdollista, että mies, joka syystä ylpeilee harvinaisen kehittyneestä tietoisuudestaan — nyt muutamia päiviä on toiminut yksinomaan hermoliikkeittensä perustuksella. Mitä virkaa on koko tietoisuudella, jos se heti ensi raivokohtauksen sattuessa pakenee johonkin aivojen komeroon ja sieltä vain passiivisena todistajana seuraa hermojen toimintaa. Onko tarkoitus, että tapausta, kun se on tapahtunut, tutkittaisiin? En tiedä onko siitä mitään hyötyä, mutta kun ei minulle jää muutakaan tekemistä, käytän hyväkseni edes sitä huvia. Minkätähden olen sitte toiminut niinkuin olen? Ainoastaan sentähden, että kyllä olen lahjakas, ehkäpä hyvinkin lahjakas mies (iskeköön minuun salama, jos tarkoitukseni tässä on imarrella tai kehua itseäni!) — mutta minä en ole järkevä mies. Minulta puuttuu tyyni, miehekäs järki. En pysty pitämään kurissa hermojani, olen loppuun valvotettu; minua saattaisi — käyttääkseni runoilijan sanoja — haavoittaa vaikkapa kokoonkäärityllä ruusunlehdellä. Minun lahjakkuudessani on jotakin naisellista. Ehken siinä suhteessa ole mikään poikkeus, luultavasti, varsinkin täällä meillä, on paljon samallaisia ihmisiä. Mutta siitä en paljonkaan kostu. Tämäntapainen äly saattaa ymmärtää paljon asioita, mutta huonoa on ihmisen sillä älyllä tulla toimeen elämässä: hän paiskautuu levottomana asiasta toiseen, epäilee, tutkia saivartelee jokaista aikomusta ja eksyy vihdoin teiden risteyksiin. Tällä kaikella vähentää hän toimintakykyään ja edistää luonteensa heikkouden kehittymistä, joka meillä on synnynnäinen ja aivan yleinen vika. Teenpä itselleni nyt esimerkiksi uuden kysymyksen: jollei tädin kirjeessä olisi ollut tuota huomautusta Kromickista, niin olisiko asian ratkaisu tullut toisellaiseksi? Enkä totta totisesti uskalla vastata: olisi! Ratkaisu ei olisi tullut niin nopeaan — se on totta — mutta kukaties se olisi ollut harkitumpi. Heikot luonteet tarvitsevat alituista helpoittelua — ainoastaan voimakkaita luonteita terästää vastustus. Laura, joka muutamissa suhteissa on tarkkanäköinen kuin piisamieläin, on nähtävästi ymmärtänyt tämän kaiken ja sentähden ollut niin — ystävällinen.
Mitä tästä nyt loppujen lopuksi käy selville? Sekö, että minä olen raukka? Ei suinkaan! Ihminen, joka ei säästä itseään kuulemasta totuutta, kyllä uskaltaisi kuulla senkin, — mutta se ei pidä paikkaansa! Tiedän että empimättä voisin tehdä retken pohjoisnavalle tai ruveta lähetyssaarnaajaksi sisä-Afrikaan; minussa on eräänlaista rohkeutta, myötäsyntynyttä uskallusta, ja minä pystyisin erinäisiin rohkeisiin tekoihin ja ankariinkin ponnistuksiin. Luonteeni on tulinen, pirteä — joskaan ei niin suuressa määrin kuin Sniatynskin.
Mutta kun vaaditaan elinkysymyksen ratkaisemista, niin skeptillisyyteni tekee minut voimattomaksi, minä hukun tutkisteluihin ja johtopäätösten tekoon, tahtoni ei tapaa mitään kiinnekohtaa — ja niin jäävät tekoni osaksi ulkonaisten tapahtumien varaan.
Toukokuun 12 p:nä.
Laurasta en koskaan ole pitänyt, vaikka olen ollut ja yhä olen hänen fyysillisen hurmansa vallassa. Se saattaa ensi silmäykseltä tuntua oudolta, mutta itse asiassa tällainen on jotenkin tavallinen ilmiö. Saattaa rakastaa ihmistä muttei pitää hänestä. Miten usein minä olenkaan nähnyt rakkauden esiintyvän katkerana, kiduttavana ja vihan läpitunkemana, juuri sentähden, ettei siinä ollut hellyyden koossapitävää voimaa. Olen muistaakseni jo maininnut, että Sniatynskit eivät yksin rakasta toisiaan, vaan tavattomasti pitävät toisistaan. Sentähden he ovat niin onnelliset… Ah, tunnen että minäkin pitäisin Anielkasta ja että mekin olisimme onnelliset… Mutta paras olla puhumatta siitä. Lauraan ovat monet monituiset miehet voineet rakastua kuolettavasti, he ovat rakastaneet hänen tummia hiuksiaan, jumalallisia muotojaan, kulmakarvojaan, ääntään, katsettaan, hänen päänsä ryhtiä j.n.e., mutta olen varma, ettei kukaan ole pitänyt hänestä. Kummallisesti tuo nainen samalla vetää puoleensa ja työntää luotaan. Kuten sanottu, ei hänessä paitsi kauneutta ole mitään, sillä hänen harvinainen älykkäisyytensäkään ei ole muuta kuin ensimäinen orjatar, joka polvistuu hänen kauneutensa jaloissa, solmimassa hänen koturnejaan. Noin viikko sitte näin Lauran ojentavan almua lapselle, jonka isä, kalastaja, hiljan oli hukkunut, ja minä ajattelin: jos hän tietäisi, että olisi pukevampaa pistää lapselta silmät puhki, niin hän varmaan täydellä levollisuudella ja sulolla suorittaisi teon. Sellaiset asiat tuntuvat ilmassa — ja sentähden saattaa tuon naisen takia ajaa päänsä puhki seinään — mutta pitää ei hänestä saata. Hän ymmärtääkin kaiken muun paitsi tämän.
Mutta sensijaan hän on kaunis! Muutamia päiviä sitte näin hänen astuvan alas huvilan portaita, keinutellen ihanaista vartaloaan. "Pelkäsin lankeavani" — käyttääkseni Slowackin sanoja. Olen kaiken aikaa kahden voiman välissä, joista toinen vetää puoleensa, toinen työntää luotaan. Minä tahdon Sveitsiin ja samalla tahdon Roomaan. Lopputulosta en tunne. Ribot sanoo aivan oikein, että minä tahdon on ainoastaan tietoisuuden tila eikä sisällä mitään tahdon toimintaa. Vielä vähemmin sisältää kahdenkertainen minä tahdon mitään tahdon toimintaa. Olen asianajajaltani saanut kirjeen, joka kutsuu minua Roomaan perintöasioiden takia. Pitää suorittaa joitakin muodollisuuksia, jotka muuten ehkä voidaan suorittaa myöskin ilman minua, jollen halua lähteä liikkeelle. Mutta onhan siinä ulkonainen syy… Olen jonkun aikaa pitänyt Laurasta entistä vähemmin, itse puolestaan ei hän ensinkään ole vaikuttanut siihen, sillä hän on aina sama, mutta minä olen luultavasti siirtänyt häneen sen tyytymättömyyden, jota tunnen itseäni kohtaan. Sisällisten ristiriitojeni aikana en hakenut hänen luotaan yksin lepoa, vaan ikäänkuin tahallani alennusta. Nyt on hän minulle vastenmielinen Mielenmyrskyistäni ei hänellä ole ollut edes aavistusta. Mitäpä ne olisivat liikuttaneet häntä, kun ne eivät ole kelvanneet koristamaan hänen kauneuttaan. Hän on vain huomannut, että olen jonkun verran kiihtynyt ja ehkä ärtyneempi kuin tavallisesti. Hiukan hän on kysellyt syytä, mutta ei mitenkään pakoittavasti.
Ehkäpä hurma, jolla hän pitelee minua, on niin suuri, etten lähde, mutta joka tapauksessa sanon hänelle huomenna tai vielä tänään, että minun täytyy lähteä. Tuleepa olemaan hauska nähdä kuinka hän vastaanottaa uutisen — minä olen sitä uteliaampi, kun en ensinkään saata kuvitella mitä se vaikuttaa. Olen hänen tunteestaan — joka muuten on hyvin minun tunteeni kaltainen — huomannut, ettei hän minusta pidä — jos hän yleensäkään vaivautuu pitämään tai olemaan pitämättä kenestäkään. Meidän luonteemme ovat monessa suhteessa samallaiset jos tuhansin kerroin erilaisetkin.
Olen hyvin väsynyt. En saa irti ajatuksiani siitä, minkä vaikutuksen kirjeeni onkaan mahtanut tehdä Ploszowissa. Ajattelen sitä lakkaamatta, silloinkin kun olen Lauran kanssa. Näen alituiseen tädin ja Anielkan. Miten onnellinen onkaan Laura ikuisessa levollisuudessaan. Minun on niin vaikea pitää itseäni aisoissa…
Iloitsen siitä, että tulen toiseen paikkaan. Pegli, vaikka merikylpylä, on kovin hiljainen. Kuumuus on käynyt tavattomaksi. Meri lepää laiskana, ei aaltokaan liikahda rantaa kohti, tuntuu siltä kuin ei se enään jaksaisi hengittää helteessä. Joskus herää tuulenhenki, mutta tukahuttavana ja tuoden mukanansa valkeita tomupilviä, jotka peittävät palmujen, puksipuiden, viikunain ja myrttien lehdet paksulla tomukerroksella ja tunkevat taloihin, läpi alaspäästettyjen uutimien. Silmiäni särkee, sillä seinät heijastavat niin tikerää valoa, että niihin päivällä on mahdoton luoda katsettaan.
Sveitsiin taikka Roomaan — yhdentekevää, kunhan pääsen lähtöön. Olen varma, että missä tahansa on parempi kuin täällä. Kaikki teemmekin matkavalmistuksia. Davisia en ole nähnyt neljään tai viiteen päivään. Varmaan hän jonakin kauniina päivänä tulee hulluksi. Tohtori kertoi miesraukan alituisesti tahtovan häntä painimaan kanssaan. Se kuuluu olevan hyvin huono merkki.
Roomassa, Casa Osoriassa, toukokuun 18 p:nä.
Olen nähtävästi kaivannut yksinäisyyttä. Minulla on nyt aivan sama tunne kuin heti Pegliin tultuani — olen surullinen, mutta samalla minun on hyvä olla. Minun on parempikin kuin oli Peglissä, sillä minua vaivasi alunpitäen outo levottomuus Lauran seurassa ja se on täällä poissa. Vaeltelen yksinäisessä, pimeässä talossa, jossa tuhannet esineet muistuttavat minulle isää ja verestävät hänen muistoansa mielessäni. Hän olikin jonkun verran loitonnut, mutta nyt koskettaa minua joka askeleella hänen tuttu, jokapäiväinen elämänsä. Pöydällä hänen työhuoneessaan ovat suurennuslasit, joilla hän tarkasteli esineitä, pronssiset koukut, joilla hän raappi kuivanutta maata esiinkaivetuista ruukuista; värejä, pensselejä, aloitettuja käsikirjoituksia, muinaisesineitä koskevia muistiinpanoja, sanalla sanoen: tuhansia pikkuesineitä. Hetkittäin tulee mieleeni, että hän on vaan lähtenyt kaupungille ja palaa jokapäiväiseen työhönsä, ja kun harhakuva häipyy, valtaa minut todellinen, syvä kaipaus, enkä minä rakasta yksin hänen muistoaan vaan häntä itseään, häntä, joka nyt nukkuu ikuista untaan Campo Santossa.
Sentähden olen surullinen, mutta tämä tunne on niin paljon puhtaampi kuin kaikki ne tunteet, jotka viime aikoina ovat kuljettaneet minua minne ovat tahtoneet, että se tekee minulle hyvää, sillä minä tunnen itseni paremmaksi, tai ainakaan en niin huonoksi kuin luulin… Huomaan niinikään, ettei epätoivoisinkaan järkeily voi viedä ihmiseltä sitä lohdutusta, että hänessä on synnynnäisiä jaloja ominaisuuksia. Mistä johtuukaan ihmisen ehdoton ja kieltämätön ikävöiminen hyvään? Kun rupean kerimään auki sitä kerää, joudun joskus hyvin kauvas. Meidän järkemmehän on heijastusta kaikkeudellisen olemisen loogillisesta säännöllisyydestä, ehkäpä siis ikävöimisemme hyvään on heijastusta jostakin absoluuttisesta hyvästä. Jos niin olisi, niin saattaisi ihminen yhtäpäätä sanoa itsensä irti epäilyksistään ja huudahtaa sekä: "heureka!" että "halleluja!" Pelkään kuitenkin tämän rakennuksen luhistuvan niin monen muun mukana ja sentähden en uskalla rakentaa sitä loppuun. Tämä on muuten enemmän tunteen puhetta kuin järjen, mutta ajoittain palaan siihen ehdottomasti, sillä oka, joka täytyy poistaa, on sydämessäni eikä jalassani. Tällä hetkellä olen kuitenkin kovin väsynyt. Mutta vaikka olenkin surullinen, vallitsee mielessäni samalla hiljaisuus ja rauha.
Eiköhän kaikista elävistä olennoista maan päällä yksin ihminen pysty toimimaan vastoin tahtoaan. Minun teki itse asiassa kauvan mieli lähteä Peglistä, mutta päivät kuluivat enkä minä liikkunut paikalta. Vielä illalla ennen lähtöäni olin varma, että jään paikoilleni. Laura itse ennätti aivan odottamatta avukseni.
Kerroin hänelle asianajajani kirjeestä ja että minun täytyy lähteä ainoastaan saadakseni nähdä, minkä vaikutuksen se tekee häneen. Olimme kahden. Odotin häneltä jotakin huudahdusta, jotakin mielenliikutuksen ilmaisua, jotakin vastustusta — mutta mitään sellaista ei kuulunut.
Kuultuaan uutisen kääntyi hän puoleeni, upotti kevyesti sormensa hiuksiini, likensi kasvojaan minun kasvojani vastaan ja kysyi:
— Mutta sinä palaat? Palaathan?
Totta totisesti minulle on vielä tälläkin hetkellä arvoitus, mitä tuon piti merkitä! Ajatteliko hän, että minun ehdottomasti on lähdettävä? Luottaako hän siihen määrään kauneutensa mahtiin, ettei hän hetkeäkään epäile palaamistani? Vai käyttikö hän hyväkseen tilaisuutta päästäkseen minusta? Joka tapauksessa ei minulla tuon kysymyksen jälkeen ollut muuta tekemistä kuin lähteä. Hyväilevä liike, joka seurasi kysymystä, puhuu jonkun verran viime olettamusta vastaan, joka minusta tuntuu oletettavimmalta. Joskus olen muuten aivan varma siitä, että hän tahtoi sanoa: "Et sinä anna minulle matkapassia, vaan minä sinulle." Mutta tunnustan, että jos se oli matkapassi, niin on Lauran taitavuus aivan kuulumaton — ja sitä hämmästyttävämpi, kun hän kietoi tekonsa herttaiseen ystävällisyyteen ja niinmuodoin jätti minut sellaiseen epävarmuuteen, etten tiedä tekikö hän minusta pilkkaa vai eikö. Mutta minkätähden minä rupeaisin pettämään itseäni? Kysymyksellään voitti hän joka tapauksessa pelin. Luultavasti loukattu itserakkaus muuten nostaisi minussa päätään, mutta nyt on minulle kaikki yhdentekevää.
Emme kuitenkaan olleet toisillemme kylmät tuona viime iltana, vaan päinvastoin tavallista hellemmät. Erosimme hyvin myöhään. Näen hänet vieläkin varjostamassa kynttilää kädellään, silmät maahan luotuina saattaen minua ovelle. Hän oli niin kaunis, että minun suorastaan tuli vaikeaksi lähteä. Aamulla hän tiellä sanoi minulle hyvästi. Säilytin hänen ruusukimppunsa Genovaan asti. Kummallinen nainen! Jota kauvemma hänestä etenen, sitä enemmän tunnen fyysillisen kaipauksen rinnalla mielihyvää. Matkustin yhtä painoa Roomaan asti ja nyt olen kuin lintu, joka on päässyt irti häkistä.
Toukokuun 22 p:nä.
Tuttavista en ole nähnyt täällä ainoaakaan. Kuumuus on karkoittanut heidät kaikki huviloilleen tai vuoristoon. Päivisin on kaduilla hiljaista, tapaa vain ulkomaalaisia, enimmäkseen englantilaisia, palttinaiset, harsolla verhotut lakit päässä, kädessä punakantinen Baedeker ja huulilla iankaikkinen: "Very interesting!" Sydänyöllä ympäröi Babuinoamme sellainen hiljaisuus, että harvojen ohikulkijain askeleet kajahtelevat jalkakäytävillä. Sensijaan ovat kadut illoin kansaa täynnä. Minut valtaa aina siihen aikaan päivästä ahdistava, hermostunut levottomuus, sentähden lähden ulkoilmaan, kiertelen katuja väsymykseen asti, ja se tuottaa minulle suurta huojennusta. Harhailuni päättyvät tavallisesti Pinciolla. Usein kierrän kolmeen, neljään kertaan ihanan terassin. Siihen aikaan liikkuu siellä joukottain rakastuneita pareja. Toiset nousevat käsikädessä, poski poskea vastaan ja katse taivasta kohti kohotettuna onnellisina ylös vuorta; toiset istuvat penkeillä varjostavien puiden suojassa. Lyhdyn lepattava valo tuo pimennoista näkyviin milloin bersaljeerin posken höyhentöyhdon alta, milloin tytön vaalean puvun, milloin työmiehen tai ylioppilaan kasvot. Joka hetki tulee korviini kuiskeita, tulisia vakuutuksia, laulun hyräilyä. Kokonaisuus muistuttaa keväistä karnevaalia, ja minulle tuottaa suurta nautintoa, kun saan hukkua joukkoihin ja hengittää niiden iloa ja terveyttä. Se on sellaista onnellista, täyteläistä yksinkertaisuutta. Tuo yksinkertaisuus vuotaa minuun ja rauhoittaa hermojani paremmin kuin kloraali. Illat ovat lämpöiset ja valoisat ja täynnä raikasta ilmanhenkeä. Kuu nousee Trinità dei Montin takaa ja purjehtii yli ihmisjoukkojen kuin hopeinen vene: valaisten puiden latvoja, kattoja ja torninhuippuja. Terassin juurella välkkyy ja humajaa kaupunki, mutta kaukaisuudessa erottautuu hopeisesta sumusta Pietarinkirkon tumma hahmo, kupukattoineen, joka välkkyy kuin toinen kuu. Rooma ei pitkiin aikoihin ole silmissäni ollut niin kaunis. Se on kerrassaan valloittanut minut. Palaan joka ilta myöhään kotiin ja ajattelen maata pannessani onnellisena, että huomenna taasen herään Roomassa. Ja nukun!… En tiedä riippuneeko väsymyksestä, mutta minä nukun kuin kivi ja olen vielä aamulla herätessäni kuin pilvistä pudonnut.
Aamupäivät työskentelen asianajajani kanssa. Joskus teen huvikseni luetteloa isän tavaroista. Isä ei testamentissaan ole määrännyt kokoelmiaan kaupungille, ja ne ovat niinmuodoin minun omaisuuttani, koska minä olen pää-perijä. Jos tietäisin täyttäväni isän tahdon, lahjoittaisin ne empimättä Roomalle, mutta pelkään, että tädin esittelyt ehkä ovat herättäneet isässä epäilyksiä ja että hän tahallaan on jättänyt määräämättä kokoelmien kohtalon, ajatellen niiden mahdollista siirtämistä kotimaahan. Erinäiset ja lukuiset ehdot testamentissa osoittavat selvään hänen viime aikoina miettineen asiaa. Paljon on myöskin kaukaisempia sukulaisia koskevia pikkumääräyksiä, mutta yksi minua liikutti enemmän kuin sanoin voin lausua. Se kuuluu: "Madonnan pään (Sassoferraton) määrään poikani tulevalle vaimolle."
Toukokuun 25 p:nä.
Kuvanveistäjä Lukomski alkoi jo noin kuukausi sitte veistää isän kuvaa luonnollisessa koossa rintakuvan mukaan, jonka hän itse teki muutama vuosi sitte. Usein iltapäivisin menen hänen luokseen katsomaan miten työ edistyy. Hänen työhuoneessaan joudun kuin toiseen maailmaan. Se on kuin jonkinlainen lato, jonka katonrajaan on puhkaistu ääretön ikkuna pohjoista kohti; valaistus pysyy kylmänä, auringonsäteet kun eivät ensinkään pääse sisään. Kun istun tässä työhuoneessa, tuntuu siltä kuin en olisi Roomassa. Lukomski itse vaikuttaa osaltaan harhakuvaan, sillä hänellä on pohjoismaalaisen pää, vaalea parta ja mystikon siniset, verhotut silmät. Hänen molemmat apulaisensa ovat puolalaisia, ja koirilla puutarhassa on puolalaiset nimet; sanalla sanoen: tämä on hyperborealainen saari eteläisessä meressä. Menen sinne kernaasti oudon mielialan vuoksi, joka siellä kohtaa minua, ja sitäpaitsi on minusta hauskaa katsella Lukomskia. Hänessä on sekä voimaa että yksinkertaisuutta. Erikoisen mieltäkiinnittävä hän on, kun hän etenee työstään katsellakseen sitä kauvempaa ja sitte äkkiä palaa takaisin, ikäänkuin tehdäkseen hyökkäyksen. Hän on hyvin lahjakas kuvanveistäjä. Isän kuva kasvaa esiin hänen käsistään ja hämmästyttää yhdennäköisyydellään. Siitä ei tule ainoastaan muotokuva, vaan taideteos.
Lukomski, jos kuka, on kauniiden muotojen ihailijan perikuva. Minusta tuntuu, että hänen ajatuksensa lähtevät kreikkalaisista nenistä, vartaloista ja päistä eikä ideoista — hahmoista, klassillisista hahmoista. Hän on asunut Roomassa jo viisitoista vuotta ja käy yhä museoissa ja taidekokoelmissa, ikäänkuin hän eilen olisi tullut. Tuollainen rakkaus näyttää siis kuitenkin voivan kokonaan täyttää ihmisen elämän ja jäädä hänen uskonnokseen — ehkäpä kuitenkin niillä ehdoin, että hän pysyy sen pappina. Lukomskia elähyttää sama kunnioitus kaunisrakenteisia ihmisiä kohtaan kuin se, jolla hurskaat lähestyvät pyhiä kuvia. Kysyin häneltä ketä hän pitää Rooman kauneimpana naisena. Hän vastasi empimättä: rouva Davisia. Sitte hän suurilla sormillaan ja taiteilijalle ominaisilla keveillä ja kuvaavilla eleillään rupesi piirtämään ilmaan rouva Davisin hahmoa. Lukomski on itseensä sulkeutunut melankolikko, mutta tällä hetkellä hän vilkastui niin, että silmistäkin meni tavallinen mystillinen ilme. "Kas noin", toisteli hän piirtäessään yhä uusia viivoja,— "tai noin! Hän on kaunein nainen ei yksin Roomassa, vaan yleensä maailmassa!"
Erityisesti viehättää häntä Lauran kaula. Hän sanoo, että tuo kaula päätä kohottaessa pidentää kasvoja käymättä kapeammaksi kuin kasvot, mikä kuuluu olevan hyvin harvinaista. Vain Tiberin toisella puolen kuuluu kansan naisilla joskus tapaavan sellaisia kauloja, mutta ei milloinkaan niin täydellisinä. Jos joku tahtoisi ruveta hakemaan Laurasta ruumiillista vikaa, niin hän totisesti tekisi turhaa työtä. Lukomskin väitteet menivät niin pitkälle, että hänen mielestään sellaiselle naiselle jo hänen eläessään olisi pystytettävä muistopatsas forumille. Minä suinkaan en pane vastaan.
Toukokuun 29 p:nä.
Koko tämä italialainen komento perintöasioiden järjestämisessä alkaa kyllästyttää minua. Kuinka nämä ihmiset synnynnäisestä vilkkaudestaan huolimatta ovat hitaat kaikissa toimissaan ja kuinka kauheasti he puhuvat! He ovat sananmukaisesti suunpieksännällään piesseet minut loppuun. Olen hankkinut muutamia uusia ranskalaisia romaaneja ja luen niitä päiväkaudet. Tekijät tuntuvat olevan taitavia kertojia. Jokainen henkilö on piirretty nopeasti ja sattuvasti, luonnos tehty voimakkaasti ja rohkeasti, tekniikka ei voi kehittyä täydellisemmäksi. Sensijaan minun kuvatuista henkilöistä täytyy toistaa mitä jo kerran olen sanonut, nimittäin että he rakastavat toisiaan ainoastaan aistillisesti eikä enempää. Ehkä poikkeustapauksissa, mutta ettei koko Ranskassa tunnettaisi muuta rakkautta — uskokoon sen kuka tahtoo. Omasta puolestani tunnen hyvästi Ranskan ja tiedän, että tämä maa siinä suhteessa on kirjallisuuttaan parempi. Romanttisten rakkausjuttujen tavoittelu värikkään, todellisen elämän, kustannuksella tekee sen valheelliseksi. Ihminen rakastaa yksilöä, mutta yksilöön kuuluu paitsi kasvoja, katsetta, ilmettä, ääntä, ruumista, järki, luonne, ajatustapa — sanalla sanoen: joukko tietoisia ja siveellisiä piirteitä. Minun suhteeni Lauraan todistaa parhaiten, ettei yksin ulkonaiseen viehättäväisyyteen perustuva tunne ansaitse edes rakkauden nimeä. Laura kyllä muuten onkin poikkeus.
Toukokuun 31 p:nä.
Eilen söin Lukomskin kanssa päivällistä. Illalla harhailin kuten tavallisesti Pinciolla. Mielikuvitus vie minua joskus harhateille. Kuvittelin että astelimme Anielkan kanssa käsikädessä. Kävelimme, puhelimme kuten kaksi ihmistä, jotka rakastavat toisiaan yli kaiken. Minun oli niin hyvä olla, etten Lauran seurassa milloinkaan ole tuntenut sellaista onnea, mutta kun mielikuvitus lakkasi toimimasta — mikä yksinäisyys ympärilläni! Ei tehnyt mieleni palata kotiin. Yöllä en saanut unta. Elämäni on sentään tavattoman turhaa. Iankaikkinen itsetutkistelu johtaa loppujen lopuksi kuitenkin aina tyhjyyteen. Ja minä tunnen, että voisi olla toisin. Ihmettelen, että Anielkan muisto saattaa olla minussa niin elävänä. Minkätähden en esimerkiksi milloinkaan ole kuvitellut astelevani käsikädessä Lauran kanssa, ja nyt kun muistan hänen nimeänsä, lisään hengessä: "Menköön hän hiiteen!" Usein tulen ajatelleeksi, että olen pidellyt onnea molemmista siivistä ja päästänyt sen käsistäni.
Kesäkuun 2 p:nä.
Lukomski ei milloinkaan ole siihen määrään antanut minulle ihmettelemisen aihetta kuin tänään. Kävimme yhdessä Capitolion museossa. Ja käännellessämme sikäläistä Venuksen kuvaa joka suunnalle sen liikkuvan jalustan ympäri, kummastutti minua mitä hän sanoi. Nimittäin että hän pitää Praxiteleen Psykestä Napolissa enemmän, sentähden että se on henkevämpi. Se oli kummallinen todistus hänen kaltaisensa plastikon suusta. Mutta vielä suurempi yllätys odotti minua "Kuolevan gladiaattorin" eli "Gallialaisen" edessä. Lukomski katseli sitä vaieten puoli tuntia ja virkkoi vihdoin, puhuen hampaittensa välitse, niinkuin hänen tapansa on, kun hän on kiihtynyt.
— On jo sanottu sataan kertaan, että hänen kasvonsa ovat slaavilaiset — ja totisesti!— se on aivan ihmeellistä!… Veljeni pitää Kozlowekin tilaa likellä Sierpieciä. Siellä oli renki Mikko… joka hukkui viime vuonna uittaessaan hevosia. Minä vakuutan teille!… hiuskarvalleen samat kasvot. Minä vietän täällä usein hetkisen, sillä minun täytyy…
En tahtonut uskoa korviani ja ihmettelen, ettei Capitolion katto romahtanut päällemme. Sierpc, Kozlowek, Mikko, täällä — tässä antiikin ja klassillisten muotojen maailmassa — ja kotoisia nimiä lausumassa kukas muu kuin itse Lukomski! Kuvanveistäjän alta oli äkkiä paljastunut ihminen. "Vai sinä, veliseni, ajattelin, joka olet sellainen plastikko, sellainen kreikkalainen, sellainen roomalainen — ja sinä vaellat katselemaan gladiaattoria ei yksin hänen muotojensa vuoksi, vaan sen tähden, että hän muistuttaa Kozlowekin Mikkoa! Nyt minä ymmärrän mistä johtuu harvasanaisuutesi ja surumielisyytesi!"
Lukomski varmaan ymmärsi ajatusteni juoksun, koska hän ujostuen painoi silmänsä maahan ja rupesi puhumaan katkonaisesti ja ikäänkuin selittelemään mitä äsken oli sanonut.
— Täällä Roomassa voi elää — ei kuolla!… Minunhan käy hyvin… Minulla ei ole syytä valittaa… Olen täällä, koska täytyy. Mutta te ette aavista kuinka koti-ikävä ahdistaa minua. Niinkuin paholaisten lauma… Kun koirat öisin haukkuvat puutarhassa, niin voisin antaa pääni pantiksi siitä, että olen kotona, maalla… Tulisin hulluksi, jollen kerran vuodessa kävisi siellä. Ja nyt lähden taas pian, sillä minä tukahdun jo täällä…!
Sen lausuttuaan rupesi hän koputtamaan sormellaan kurkkuaan ja supisti huulensa ikäänkuin viheltääkseen, sillä häntä itketti. Tunteenpurkaus tuossa miehessä hämmästytti minua sitä enemmän, kun se tuli aivan odottamatta. Äkkiä valtasi minutkin mielenliikutus, kun näin mikä ääretön ero on minun ja Lukomskin ja Sniatynskin tapaisten ihmisten välillä. Tänäkin hetkenä ajattelen heitä jonkinlaisella arkuudella. Kaikki nuo taivaanrannat ovat ikiajoiksi minulta suljetut. Mitä äärettömiä tunteiden määriä nuo ihmiset omistavat! Tuottivat ne heille sitte onnea tai onnettomuutta, niin he joka tapauksessa minuun verraten ovat rikkaat. Heitä ei uhkaa korpi eikä nälkä! Heillä on jokaisella elintarpeita kymmenen varalle. Tunnenhan minäkin jollakin lailla olevani sidottu yhteiskuntaan, mutta tuo tunne ei ole minussa keskeinen, se ei pala minussa kuten sydän lampussa, se ei muodosta minun olentoni onnea. Minä en elääkseni tarvitse mitään Kozlowekia, Mikkoa tai Ploszowia. Siellä mistä tuollainen Lukomski tai Sniatynski löytää elävän lähteen ammentaakseen vettä elämänsä pohjalle, tapaan minä ainoastaan kuivaa hiekkaa. Ja jollei heillä olisi tuota pohjaakaan, niin toiselle kuitenkin jäisi kuvanveistonsa, toiselle kirjallisuutensa. On suorastaan käsittämätöntä, että ihminen, joka omistaa niin paljon onnen ehtoja kuin minä, ei ole yksin onneton, vaan suorastaan ei tiedä minkätähden elää. Epäilemättä on syytä oloissa, joissa olen kasvanut. Minun elämässäni on Roomaa, Metziä, Parisia ja taasen Roomaa. Olen ollut kuin maastaan irroitettu puu, joka huonosti on juurtunut uuteen maahan. Ja itsessäni on niinikään syytä: olen ratkaissut ongelmoja ja filosofoinut, silloin kun muut ovat rakastaneet. Seuraus on ollut, etten ole filosofoinut mitään valmiiksi, vaan sensijaan autioittanut sydämeni.
Kesäkuun 8 p:nä.
Kirjoitan tässä muistiin koko viikon tapahtumat. Olen saanut muutamia kirjeitä, muunmuassa Sniatynskiltä. Se kunnon poika on niin suruissaan Anielkan asiasta, ettei hän edes toru. Tuo vain perille rouvansa terveiset, että tämä on minulle leppymättömästi suutuksissaan ja pitää minua hirviönä, jonka suurin riemu on kiduttaa uhriaan. Tällä kertaa asuu minussa kuitenkin todellisen kristityn mieli, sillä en ole vähääkään pahoillani rouva Sniatynskille, vaan päinvastoin hän minua miellyttää. Mikä lämmin, hyvä sydän! Sniatynski pitää asiaa lopullisesti ratkaistuna, nimittäin eroa päätettynä, sillä hän ei ryhdy antamaan edes neuvoja, vaan ainoastaan säälittelee minua: "Jumala suokoon, että löytäisit toisen samankaltaisen!" Kummallista! kun sitä ajattelen, tuntuu minusta, etten tahdo toista samankaltaista kuin Anielka enkä parempaa kuin hän, vaan hänet itsensä tahdon. Sanon että minusta tuntuu, sillä tunne on vailla määrättyjä ja vakiintuneita muotoja. Mieleni on kuin pahasti hämääntynyt silkkilankavyhti. Minä tuskittelen, mutta en saa lankoja järjestykseen. Huolimatta kaikesta tietoisuudestani en esimerkiksi tiedä mistä alakuloisuuteni johtuu, siitäkö, että rakastan Anielkaa enemmän kuin luulen, vai siitäkö, että tunnen, että voisin rakastaa häntä paljon? Sniatynski antaa minulle vastauksen seuraavilla sanoilla: "Olen kuullut tai lukenut, että kultakimpaleiden ympärillä usein tavataan kvartsikerros, josta on vaikea saada esiin metallia. Edellytän että sinunkin sydämesi ympärillä on tuollainen kerrostuma; keskellä on kallista metallia, mutta paha kuori ei päässyt sulamaan sinun viimeksi Ploszowissa käydessäsi. Olit siellä liian lyhyen ajan ja yksinkertaisesti et rakastunut tyttöön tarpeeksi voimakkaasti. Sinulla luultavasti kyllä on tarmoa toimintaan, mutta sinulla ei ole tarmoa päättämään. Varmaan kuitenkin olisit mielistynyt tyttöön, jos tunteesi olisi saanut askarrella hänen ympärillään tarpeeksi kauvan. Mutta sinä läksit tiehesi ja rupesit tapasi mukaan tuumimaan, hautomaan, ja kävi niinkuin minä arvasin, että sinä filosofoit sirpaleiksi sekä oman onnesi että toisen onnen." Minua ihmetyttää Sniatynskin sanoissa se, että ne toistavat saman minkä isä aikoinaan sanoi. Sniatynski tunkee kuitenkin syvemmälle luonteeseeni, sillä hän jatkaa samassa: "Vanha viisu, että joka liiaksi syventyy omaan itseensä, se ei lopuksi pääse mihinkään selvyyteen itsestään, ja joka ei pääse selvyyteen itsestään, se ei voi päättää mitään. Sairas vuosisata, jossa ainoastaan aaseilla vielä on jonkun verran tahtoa, koska jokainen, jolla on hiukan järkeä, kuluttaa sen kaikkien asioiden epäilemiseen ja vakuuttamaan omalle itselleen, ettei suinkaan kannata tahtoa mitään!" Minä näin eräällä ranskalaisella kirjailijalla samantapaisia huomioita ja ajattelin, että hän Jumala paratkoon on oikeassa!
Joskus soisin Sniatynskin suorastaan toruvan, sensijaan että hän täyttää kirjeensä tämäntapaisilla lauseilla: "Huolimatta kaikista hyvistä ominaisuuksistasi saattaa käydä niin, että aina tulet tuottamaan surua ja murhetta likeisimmillesi ja rakkaimmillesi." Se on sitä katkerampaa, kun se on totta. Olen tuottanut murhetta Anielkalle, tädille, Anielkan äidille ja vihdoin omalle itselleni. Sensijaan minua hiukan naurattaa, kun jatkan kirjettä: "Elämän lakien mukaan versoaa ihmisestä aina esiin jotakin. Varo sinä, ettei sinusta versoa jotakin pahaa, joka ensi työkseen myrkyttää sinut." Ei! Sitä vaaraa ainakaan ei ole. Tosin minuun on kasvanut jotakin hometta, jota Lauran kädet kylvivät, mutta se kasvoi itse asiassa tuon kvartsikuoren päälle, josta Sniatynski puhuu. Se ei päässyt tunkemaan juuriaan kauvemma eikä myrkyttänyt minua enempää kuin Lauraakaan. Tuollaista hometta ei tarvitse edes nyhtää maasta, sen hajoittaa kuin savun. Mutta silloin osaa Sniatynski taasen oikeampaan, kun hän on oma itsensä ja puhuu sen opinkappaleen nimessä, jota hän aina kantaa mielessään.
"Jos sinä pidät itseäsi korkeampana ihmistyyppinä ja jos oletkin sitä, niin sanon sinulle, että tuollaisten korkeuksien summa nykyään on yhtä kuin miinus."
Mitä hittoa minä tässä pitäisin itseäni minäkään korkeampana tyyppinä — edes tuollaiseen Kromickiin verraten! — mutta Sniatynski on oikeassa. Sellaiset ihmiset kuin minä välttävät miinuksen kohtalon ainoastaan siinä tapauksessa, etteivät kuulu salkuttomien nerojen lukuun, nimittäin jos ovat suuria oppineita tai suuria taiteilijoita. Siinä tapauksessa he usein näyttelevät jopa reformaattorinkin osaa. Minun vaikutukseni reformaattorina tulisi supistumaan ainoastaan omaan itseeni. Olen miettinyt tätä asiaa koko päivän, sillä onhan kuulumatonta, ettei ihminen, joka niin hyvin tuntee puutteensa, ryhtyisi mihinkään toimenpiteihin niiden poistamiseksi. Jos nyt esimerkiksi puoli päivää olisin epäillyt lähteäkö ulos vai eikö, niin voisinhan tässä hetkessä vihdoin viimein ottaa itseäni niskasta kiinni ja kuljettaa itseni alas portaita. Olen skeptikko — hyvä! Mutta enkö voi pakoittaa itseäni toimimaan ikäänkuin en olisi sitä? Eihän se merkitse mitään, onko toimintaani johtanut vakaumus ollut hiukan suurempi tai pienempi. Mitä minä esimerkiksi nyt saattaisin tehdä? Käskeä panemaan kokoon tavarani ja lähteä Ploszowiin. Minä voisin erinomaisen hyvin tehdä sen. Mitä seurauksia siitä olisi, nähtäisiin sitte — tällä hetkellä se joka tapauksessa olisi teko. Sniatynski kirjoittaa tosiaan vielä: "Kromicki, senkin apina, istuu nyt joka päivä Ploszowissa ja kiusaa naisia, jotka muutenkin ovat kuin varjot." Ehkä siis jo olisi liian myöhäistä? Sniatynski ei sano milloin viimeksi kävi Ploszowissa, luultavasti viikko sitte tai pari. Hänen käyntinsä jälkeen ovat asiat siis voineet edistyä. Niin, mutta enhän minä sitä tiedä. Ja loppujen lopuksi: mikä voi pahentua pahemmaksi nykyistä tilaansa? Minä tunnen, että ihminen, jolla olisi vähänkin päättäväisyyttä, lähtisi matkaan; minä tunnen, että kunnioittaisin itseäni, jos sen tekisin, varsinkin kun ei Sniatynskikaan enään kehoita siihen — hän joka on niin äkkinäinen. Kun sitä vain ajattelenkin, valkenee silmissäni. Ja tuossa valossa näen niin suloiset kasvot, että ne tällä hetkellä ovat mielestäni suloisimmat maailmassa, ja — kautta Bacchuksen — taidanpa vaan ryhtyä tuumasta toimeen!
Kesäkuun 9 p:nä.
"La nuit porte conseil" — yö tuo neuvoa! En lähdekään vielä Ploszowiin, toimisinpa silloin umpimähkään. Sensijaan olen kirjoittanut tädille pitkän kirjeen aivan toisessa hengessä kuin se, jonka lähetin Peglistä. Kahdeksan tai viimeistään kymmenen päivän perästä täytyy vastauksen olla täällä, ja siitä saa riippua, lähdenkö vai enkö — yleensä en tiedä mitä teen. Olisin tietysti varma vastauksesta, jos olisin kirjoittanut esimerkiksi: "Rukoilen, rakas täti, lähettäkää Kromicki niin kauvas kuin tietä riittää. Pyydän Anielkalta anteeksi, rakastan häntä ja pyydän häntä omakseni." Ainoastaan jos häät jo olisivat olleet, olisi pyyntöni turha. Mutta arvelen, etteivät asiat kai ole kehittyneet niin pitkälle. En kuitenkaan kirjoittanut tädille mitään sellaista. Kirjeeni menee nyt kuin mikäkin partiojoukko armeijan edellä vakoilemaan seutua. Kirjoitin sen sillä tavalla, että täti vastauksessaan on pakoitettu tekemään minulle selkoa ei yksin siitä, mitä tapahtuu Ploszowissa, vaan siitäkin, mitä liikkuu Anielkan sydämessä. Rehellisesti puhuen olin niin päättämätön sentähden, että kokemus on opettanut minua epäilemään itseäni. Oi! jospa Anielka, huolimatta siitä, että hänellä on enemmän tai vähemmän syytä kantaa kaunaa minua vastaan, antaisi rukkaset tuolle Kromickille. Kuinka olisin hänelle kiitollinen, kuinka korkealle hän kohoaisi silmissäni, kuinka loitolle erkanisi siitä inhoittavasta naimahaluisen tytön tyypistä, jonka ainoana pyrintönä ja päämääränä on saada mies. Vahinko että ensinkään sain kuulla tuosta Kromickista. Lennettyäni tieheni Lauran luota — jonka täytyi kun täytyikin tapahtua — olisin luultavasti laskeutunut Anielkan jalkojen juureen. Kunnon täti menetteli kuitenkin aika kömpelösti kertoessaan minulle Kromickin ponnistuksista ja menestyksestä Celina rouvaan nähden. Tähän aikaan eivät yksin naisten hermot ole arat kuin mimosa, vaan miestenkin. Kovakourainen kosketus vain, ja sielu kääriytyy kokoon ja sulkeutuu ainiaaksi. Tiedän, että se on tyhmää ja pahastikin, mutta se on kun onkin niin. Muuttuakseni täytyisi minun tilata lääkäriltä toiset hermot ja säilyttää omani erityisiä tilaisuuksia varten. Ei kukaan, ei edes rouva Sniatynski, joka tällä hetkellä pitää minua hirviönä, voisi katsella minua kriitillisemmin kuin minä itse. Mutta onko tuo Kromicki minua parempi? Onko hänen kehnoutensa, rahatauti, parempi kuin minun? Kehumatta saatan sanoa, että minussa on kymmenen kertaa enemmän hienotunteisuutta, jalommat vaistot, parempi sydän, enemmän herkkyyttä, puhumattakaan siitä, mitä hänen oman äitinsäkin olisi täytynyt tunnustaa: että hän on tyhmempi minua. Tosin en milloinkaan tule tuottamaan maailmalle miljardia enkä edes kymmenettä osaa siitä, mutta Kromickikaan ei ole vielä tuottanut sadattakaan osaa siitä. Sensijaan saattaisin taata, että minun vaimollani tulee olemaan lämpimämpää ja valoisampaa kuin hänen vaimollaan ja että hän tulee elämään rikkaampaa ja jalompaa elämää.
En vertaa itseäni ensi kertaa Kromickiin. Jopa minua suututtaakin, että teen sen niin usein, sillä pidän itseäni niin paljon korkeampana olentona. Me olemme kotoisin kahdesta eri taivaankappaleesta; jos meidän sielumme pitäisi saattaa samalle tasolle, niin täytyisi hänen tikapuita myöten nousta minun luokseni — jolloin hän helposti voisi taittaa niskansa — ja olennon sellaisen kuin Anielka täytyisi aina astua alas hänen luokseen.
Mutta olisiko se hänelle kuinkaan vaikeaa? Ikävä kysymys. Olen kuitenkin siinä suhteessa nähnyt niin kuulumattomia asioita, varsinkin meillä, jossa nainen yleensä on korkeammalla tasolla kuin mies, etten voi olla koskettamatta tähän kysymykseen. Olen, jumala paratkoon, nähnyt todella korkealentoisia, hienotunteisia ja kaikelle kauniille ja ihmeelliselle herkkiä tyttöjä, jotka eivät ainoastaan ole menneet pahimmalle tyhmyrille, vaan häiden jälkeisenä päivänä kääntyneet hänen elämänuskoonsakin, omistaneet hänen mataluutensa, itsekkäisyytensä, kataluutensa, ahdasmielisyytensä ja pikkuisuutensa. Ja päällepäätteeksi ovat muutamat tehneet sen ylpeillen, ikäänkuin heidän vanhat ihanteensa noin vain voitaisiin viskata menemään, kuten heidän myrttiseppeleensä. Ja he ovat olleet vakuutetut, että heistä juuri sillä tavalla tulee hyviä vaimoja, eivätkä he ole nähneet, että jokainen heistä uhraa korkean sielunsa apinan himoille. Tosin sitte ennemmin tai myöhemmin on tullut vastavaikutus, mutta yleisesti katsoen Shakespearen Titania on meillä tavallinen ilmiö, jonka varmaan jokainen meistä on tavannut elämässä.
Olenhan minä skeptikko kiireestä kantapäähän asti, mutta skeptillisyyteni johtuu sieluni kipeydestä, ja minä olen todella kipeä, kun ajattelen, että Anielkan voi käydä sillä tavalla. Ehkäpä hänkin kohauttaa olkapäitään ajatellessaan tyttöhaaveitaan ja päättelee, että Turkestanin tavara on ainoa kestävä ja oikea, ainoa jota kannattaa koota tässä elämässä. Minussa nousee kiehuva kiukku kun ajattelen, että jos asiat kehittyvät tähän, niin minä osaksi olen siihen syypää.
Toiselta puolen ei harkitsemiseni ja epäilykseni johdu yksin päättämättömyydestä, kuten Sniatynski kirjoittaa, vaan lisäksi toisestakin syystä. Minulla on avioliitosta niin korkea käsitys ja minä asetan siihen nähden niin suuret vaatimukset, että ne vievät minulta kaiken uskalluksen. Tiedän, että mies ja vaimo usein suhtautuvat toisiinsa kuten kaksi käyrää lautaa ja elää kituuttavat kuitenkin. Mutta minulle se ei riitä. Juuri sentähden, että onneen nähden yleensä olen niin epäilevällä kannalla, sanon itselleni: se ei riitä minulle. Ja kuinka se riittäisikään? Kummallista! Tällaiseksi epäilijäksi ja varoilijaksi eivät minua ole tehneet huonot avioliitot, joita eläissäni olen nähnyt, vaan ne muutamat hyvät, jotka olen tavannut, sillä juuri niitä ajatellessa sanon itselleni: vain se riittää! Sitä ei opita kirjoista! se täytyy osata löytää.
Kesäkuun 11 p:nä.
Olemme Lukomskin kanssa viime päivinä tulleet hyviksi ystäviksi. Hän ei enään ole niin vaitelias ja suljettu kuin ennen. Eilen illalla hän tuli luokseni, kävelimme Caracallan termeille asti, sitte pyysin hänet tänne ja me juttelimme puoleen yöhön. Kirjoitan muistiin keskustelumme, koska se teki minuun vaikutuksen. Lukomski ujosteli jonkun verran purkaustaan "Kuolevan gallialaisen" edessä, mutta minä johdin tahallani puheen isänmaahan, ongin hänestä esiin kaikki mikä painoi hänen mieltään ja sanoin vihdoin, kun välimme oli lämmennyt:
— Suokaa anteeksi, mutta yhtä asiaa en ymmärrä: minkätähden te, joka kaipaatte kotoista ympäristöä, ette hanki elämäntoveria kotoa. Hän voisi antaa teille isänmaasta sen, mitä ette saa työhuoneestanne, ette apulaisiltanne, puhumattakaan puolalaisnimisistä koirista.
Lukomski naurahti, näytti minulle sormustaan ja virkkoi:
— Olen juuri menemäisilläni naimisiin. Odotamme vain, että vuosi kuluisi umpeen morsiameni isän kuolemasta. Kahden kuukauden kuluttua lähden hänen ja hänen äitinsä luo.
— Sierpcin seuduille?
— Ei, he ovat kotoisin Wilkomierzestä.
— Mitä te sitte olette tehnyt Wilkomierzessä?
— Tutustuin heihin sattumalta Roomassa Corsolla.
— Sepä onnellinen sattuma.
— Onnellisin elämässäni.
— Varmaankin karnevaalin aikana.
— Mitä vielä! Kävelen eräänä aamuna Via Candottia pitkin. Silloin huomaan kaksi vaaleaa naista, nähtävästi äiti ja tytär, jotka huonolla italiankielellä kysyvät Capitolioa. "Capitolio, Capitole, Capitol", ääntelivät he, eikä kukaan ymmärtänyt heitä, koska nimi, kuten tiedätte, italiaksi on "Campidoglio". Tunsin että he olivat puolalaisia, sillä minulla on siinä suhteessa tuntijan silmä. He tulivat äärettömän iloisiksi, kun puhuttelin heitä puolaksi; minustakin oli hauskaa enkä ainoastaan näyttänyt heille tietä, vaan saatoin heidät perille.
— Ette aavista miten kertomuksenne huvittaa minua. Läksitte siis yhdessä.
— Läksimme. Matkalla jo katselin tyttöä: niinkuin poppeli. Kaunis, komea, pieni pää, korvat niinkuin malliksi tehdyt, paljon ilmettä ja silmäripset suorastaan kultaiset. Sellaisia ette täällä tapaakaan, ainoastaan Venetsiassa ja sielläkin harvoin. Minuun teki tavattoman hyvän vaikutuksen, että hän niin piti huolta äidistään, joka miehensä äskeisen kuoleman johdosta oli hyvin alakuloinen. Ajattelin: hänellä on varmaan hyvä sydän. Viikon toimin heidän oppaanaan ja viikon perästä kosin.
— Kuinka? Viikon perästä?
— Niin. Sentähden että he palasivat Firenzeen.
— Te kuulutte joka tapauksessa ihmisiin, jotka eivät harkitse asioita kauvan.
— Kotona Puolassa se tietysti olisi vienyt enemmän aikaa, mutta täällä, tiedättekö, minun teki mieleni suudella hänen kättään jo siitä hyvästä, että hän oli puolalainen.
— Niin kyllä, mutta avioliitto tekee kuitenkin elämässä ratkaisevan muutoksen.
— Tekee tietysti, mutta mitäpä minä kahdessa tai kolmessa viikossa olisin voinut saada selville enempää kuin yhdessäkään. Tietysti minulla oli epäilykseni — tunnustan sen. Siitä on hiukan vaikea puhua. Meidän suvussamme on kuurous synnynnäinen. Isoisä ei vanhoilla päivillään kuullut mitään, isäni tuli neljänkymmenen vanhana kuuroksi… Voihan silti elää, mutta oli miten oli, niin se on kovaa, varsinkin ympäristölle, sillä kuurot käyvät aina ärtyisiksi. Minua kiusasi ajatus, sopiiko miehen, jota tuo kohtalo luultavasti uhkaa ja jonka kanssa elämä voi käydä vaikeaksi, sitoa tuollainen tyttö elämäänsä…
Vasta nyt huomasin, että Lukomskin silmien ilmeessä, hänen päänsä liikkeissä, siinä tavassa millä hän kuunteli, kun hänelle puhuttiin, oli jotakin, jota tavallisesti tavataan kuuroissa. Hän kuuli vastaiseksi erinomaisesti, mutta nähtävästi hän kaiken aikaa tarkkasi, joko hänen kuulonsa heikkenee.
Koetin rauhoittaa häntä, ja hän virkkoikin:
— Samaa minä olen ajatellut. Ei ihmisen kannata mahdollisesti sattuvien tapaturmien takia tärvellä omaa onneaan ja toisen elämää. Tuleehan kolerakin Italiaan, mutta olisivatpa italialaiset hullut, jolleivät uskaltaisi mennä naimisiin sentähden, että saattavat kuolla koleraan ja jättää vaimon ja lapset turvattomiksi. Tein niinkuin minun piti. Sanoin neiti Vandalle etukäteen, että rakastan häntä, että olisin valmis antamaan elämäni saadakseni hänet omakseni, mutta että tiellä on sitä ja sitä! Ja tiedättekö mitä hän minulle vastasi. "Jahka en enään voi teille lausua että teitä rakastan, niin kirjoitan." Ja vuodatettiinhan siinä hiukan kyyneliä, mutta viikon perästä nauroimme mokomaa pelkoa, ja minä tekeydyin tahallani kuuroksi, jotta hänen täytyisi kirjoittaa minulle, että rakastaa minua.
Tämä keskustelu jäi mieleeni. Sniatynski erehtyy väittäessään ettei meillä Puolassa ole tahtoa muilla kuin aaseilla. Tuolla kuvanveistäjällä oli totisesti syytä harkita asemaa, mutta viikko riitti hänelle perinpohjaisen päätöksen tekemiseen. Ehkei hänen tietoisuutensa ole siihen määrään kehittynyt kuin minun, mutta hän on viisas mies. Ja mikä oivallinen nainen tuo tuleva kuvanveistäjänrouva!… ja kuinka minä pidän hänen vastauksestaan! Tunnen paikalla, että Anielka kuuluu samaan luokkaan. Jos minä esimerkiksi tulisin sokeaksi, niin Laura pitäisi lukua sokeudestani vain siinä määrin kuin se tarjoaisi hänelle tilaisuutta puettaa minut joksikin faiaakkilaiseksi Demodokokseksi, joka esiintyisi laulajana hänen juhlissaan. Mutta Anielka! — hän varmasti ei heittäisi minua, vaikken edes vielä olisi hänen miehensäkään. Antaisin pääni pantiksi, että niin on.
Minun täytyy tunnustaa, että tämä varmuus silmieni edessä, viikossa olisi ollut kylläksi miettimisen aikaa. Ja minä mietin jo viisi kuukautta. Viime kirjeessäni tädille ei siinäkään ollut mitään varmaa.
Minua rauhoittaa kuitenkin se ajatus, että täti, joka on järkevä nainen ja rakastaa minua, ymmärtää asiani ja rientää avukseni. Niinikään asuu sydämessäni toivo, että Anielka rupeaa tädin liittolaiseksi. Pahoittelen kuitenkin, etten laatinut kirjettäni selvempään muotoon. Tekee mieleni lähettää toinen kirje, mutta tukahutan haluni. Täytyy odottaa vastausta ensimäiseenkin. Onnelliset tuollaiset ihmiset kuin Lukomski, jotka alkavat teosta.
Kesäkuun 15 p:nä.
Sanottakoon tunnettani Anielkaan rakkaudeksi tai miksi hyvänsä, varma on, että aina on ollut ääretön ero sen ja kaikkien niiden muiden tunteiden välillä, jotka tähän asti ovat liitäneet läpi sydämeni. Ajattelen häntä aamusta iltaan; hänestä on tullut minulle ikäänkuin yksityisasia, tunnen olevani vastuunalainen hänestä itseni edessä. Sellaista ei minulla milloinkaan ennen ole ollut. Entiset suhteet solmittiin, kestivät aikansa ja purettiin. Ne jättivät jonkun verran kaipausta, joskus miellyttävän, joskus vastenmielisen muiston, mutta milloinkaan eivät ne tällä tavalla ottaneet valtoihinsa koko sisäistä olentoani. Tällaisten tyhjäntoimittajien ja maailmanmiesten elämässä — jommoisia me kaikki olemme, me jotka emme pyri mihinkään päämääriin, emme palvele mitään ihanteita emmekä ole pakoitetut tekemään työtä elääksemme — ei nainen milloinkaan jätä näyttämöä: alituiseen me katselemme hänen mutkiinsa, hääräämme hänen ympärillään ja tulemme häntä niin hiton likelle, että hän lopulta kuuluu jokapäiväisen elämämme synteihin. Kun me käymme valloittamaan naista, tuottaa se meille niin vähän tunnonvaivoja, että vähemmin tunnonvaivoja voi olla ainoastaan naisella, kun hän hyökkää meidän kimppuumme. Kaikesta herkkäluontoisuudestani huolimatta kuulun minäkin niihin omiintuntoihin, jotka siinä suhteessa ovat aivan turtuneet. On sattunut tapauksia, jolloin olen sanonut itselleni: "Olisipa nyt erinomainen tilaisuus pateettiseen itsesoimailuun!" mutta olen aina lopuksi tyytynyt kohauttamaan olkapäitäni ja ajattelemaan hauskempia asioita. Tällä kertaa ei se käy ensinkään. Joskus askartelee ajatukseni aivan toisaalla; äkkiä tunnen, ettei kaikki ole kuten olla pitää: minut valtaa levottomuus, kauhu, ikäänkuin olisin unohtanut jotakin tavattoman tärkeää, jättänyt tekemättä jotakin — ja seuraavassa hetkessä huomaan, että Anielka-ajatus taasen astuu esiin kaikista verhoistaan, vangitakseen minut kokonaan. Se kolisee minussa yöt päivät kuten piironginlaatikon messinkirengas Mickiewiczin runossa. Minä koetan kohauttaa olkapäitäni, vähentää sen vaikutusta, nauraen ajaa sitä menemään, mutta skeptillisyyteni ja ironiani eivät riitä, tai oikeammin sanoen: riittävät sen hetken, jonka kestävät, mutta samassa kierrän taasen kirottua kehää. Se ei ole suorastaan tuskaa eikä omantunnon soimausta, vaan se on mieluummin ajatusten paikallaanpolkemista ja samalla levotonta uteliaisuutta tietämään, miten tulee käymään, ikäänkuin elämäni riippuisi tuosta tulevasta.
Jollen olisi niin taitava itse-erittelyssä, tekisin sen johtopäätöksen, että tässä on kysymyksessä suuri, harvinainen tunne, mutta minä vainuan, että mietteisiini ja levottomuuteeni sekaantuu jotakin muutakin kuin halu tulevaisuudessa omistaa Anielka. Epäilemättä on hän tehnyt minuun syvän ja voimakkaan vaikutuksen. Sniatynski on kuitenkin varsin oikeassa vakuuttaessaan, että jos rakastaisin häntä niinkuin hän, Sniatynski, esimerkiksi rakastaa vaimoaan, niin ennenkaikkea haluaisin omistaa hänet. Minussa taas — ja tässä asiassa en erehdy — on pelko hänen kadottamisestaan suurempi kuin halu omistaa hänet. Ehkei jokainen saata nähdä mikä tavattoman suuri ero on näiden asiain välillä. Minä olen kun olenkin vakuutettu siitä, että jollei Kromickia olisi, jollei Anielkan menettäminen uhkaisi, niin en tuntisi tätä pelkoa enkä tätä levottomuutta. Tämä pelko ikäänkuin päästelee hämääntyneitä lankojani ja näyttää minulle, etten rakasta Anielkaa niin paljon kuin tunnen, että voisin häntä rakastaa, ja onnen väläykset, jotka samalla näen, elämäni onnen ainoat mahdollisuudet, tekevät minut sanomattoman surulliseksi, ja kauhu valtaa minut tyhjyyden edessä, joka uhkaa, jos Anielka poistuu tieltäni.
Olen huomannut, että suurimmat pessimistit, kun heiltä uhataan viedä jotakin, pyristelevät käsin ja jaloin ja parkuvat yhtä pahasti kuin ikinä suurimmat optimistit. Minä olen juuri siinä tilassa. Tosin en paru, mutta minut käsittää kauhu, kun ajattelen, että ehkä parin päivän perästä en tiedä mitä minulla on tekemistä maailmassa.
Kesäkuun 16 p:nä.
Sain sattumalta hiukan tietoja Laurasta; asianajajani kautta, joka hoitaa myöskin Davisien asioita. Davis on jo houruinhoitolassa, rouva Interlakenissa Jungfraun juurella. Varmaan hän nousee vuoren huipulle. Saatan kuvitella kuinka hän verhoutuu alppeihin, niiden lumiin, sumuihin, auringonlaskuihin, kuinka hän soutelee järviä, seisoo kuilujen partaalla. Lausuin asianajajalle osanottoni Davisin perhettä, sekä herraa että rouvaa kohtaan, rouva kun niin nuorena on jäänyt yksin oman onnensa nojaan. Vanha lakimies rauhoitti minua, kertoen, että napolilainen herra Maleschi, rouva Davisin sukulainen, juuri oli saapunut Sveitsiin. Tiedän, tiedän! Italialainen, kaunis kuin Antinous, mutta pelaaja ja pelkuri, jos puheet pitävät paikkansa. En taitanut aikoinani syyttä sanoa Lauraa Pisan kaltevaksi torniksi.
Todella ensi kerran tunsin, muistellessani naista, jota tosin en rakastanut, mutta jota olin rakastavinani, inhoa. Olen Lauralle kiittämätön ja epähieno. Oikein hävettää. Mistä syystä minä kannan kaunaa häntä vastaan ja olen hänelle leppymätön? Siitä syystä, kuten jo olen sanonut, että ystävyytemme alusta asti, jollei suorastaan hänen vaikutuksestaan, niin kuitenkin läheisen suhteemme takia, alennuin tuhansiin rumiin ja huonoihin tekoihin, jommoisiin en muuten ikimaailmassa ole tehnyt itseäni syypääksi. En kunnioittanut suruani, en Davisin heikkoutta ja avuttomuutta, vaivuin laiskuuteen, tahrin itseni, lähetin tuon onnettoman kirjeen… Se on kaikki minun syytäni! Mutta kun sokea kompastuu kiveen tiellä, niin hän aina kiroaa kiveä, vaikka sokeus oli syynä hänen lankeamiseensa.
Kesäkuun 17 p:nä.
Olen tänään vienyt rahaa Lukomskille, antanut asianajajalleni avoimen valtakirjani, matkatavarani ovat kunnossa, ja olen valmis minä hetkenä hyvänsä lähtemään matkaan. Rooma alkaakin käydä sietämättömäksi.
Kesäkuun 18 p:nä.
Tädin vastauksen pitäisi jo olla täällä. Työntäen luotani pahimmat olettamukset koetan arvata mitä tädillä on minulle sanomista. En enään tiedä kuinka moneen kertaan olen katunut etten kirjoittanut hänelle selvemmin. Kirjoitin kuitenkin, että ehkä tulisin Ploszowiin, jos tietäisin, etten häiritse tädin vieraita, ja lähetin samalla sydämelliset terveiset äidille ja tyttärelle. Huomautin myöskin, että viime päivinä Peglissä olin sairas ja niin hermostunut, etten tietänyt mitä tein. Saatuani kirjeen valmiiksi luin sen ja tuntui se minusta hyvin järkevältä, mutta nyt se minusta on kaiken typeryyden huippu. Itserakkaus ei sallinut minun selvästi ja ratkaisevasti peruuttaa mitä kirjoitin Peglistä. Luotin siihen, että täti käyttää hyväkseen ensi tilaisuutta pannakseen asiat järjestykseen, ja sitte minä saavun kuin mikäkin armon ruhtinas. Kurja on ihmisluonto. Minulla ei ole muuta neuvoa kuin kourin kynsin riippua kiinni siinä toivossa, että tädin täytyy käsittää millä kannalla asiani ovat.
Nyt kun levottomuuteni hetki hetkeltä kasvaa, tunnen, etten ainoastaan voisi rakastaa Anielkaa äärettömästi, vaan yleensä olla paljon parempi ihminen kuin olen ollut. Minkä vuoksi minä sitte käyttäydyn ikäänkuin ei minussa olisi muuta kuin itsekkyyttä ja ärtyisiä hermoja! Mutta jollei ole mitään muuta, niin minkätähden ei itse-erittelyni empimättä paljasta minulle asiain tilaa? Minä uskallan tehdä johtopäätökset loppuun asti enkä koskaan peitä itseltäni totuutta, mutta viime olettamuksen aina hylkään. Minkätähden? Sentähden, että ehdottomasti tiedän olevani parempi kuin tekoni. Ne johtuvat jostakin elämisen-taidon puutteestapa siihen on syynä osaksi rotu, osaksi sairas vuosisata, jonka lapsi olen — juuri siitä johtuu itse-erittelemiseni, joka ei milloinkaan ole sallinut minun tarttua ihmisluontoni ensimäiseen alkuperäiseen nykäisyyn, vaan joka on tehnyt, että arvostelen kaikkea, kunnes sieluni on aivan loppuun väsynyt. Lapsena huvittelin latomalla rahoja päällekkäin, kunnes patsas kallistui omasta painostaan ja muuttui muodottomaksi läjäksi. Nyt ladon samalla tavalla ajatuksia ja aikomuksia päällekkäin, kunnes ne hajoavat kaaokseksi. Sentähden on paljon helpompaa tehdä negatiivista kuin aktiivista työtä; hävittää eikä rakentaa. Varmaan monet lahjakkaat ihmiset potevat juuri tätä tautia. Kaiken ja oman itsemme arvosteleminen on polttanut poroksi voimamme, meiltä puuttuu pohjaa, lähtökohtia, uskoa elämään. Kas sentähden esimerkiksi minä en niin paljon halua omistaa Anielkaa kuin pelkään häntä kadottaa.
Mutta puhuessani vuosisadan taudista en tahdo rajoittua puhumaan yksin itsestäni. Sattuu varsin usein, että joku meistä kulkutaudin raivotessa joutuu vuoteen omaksi — mutta nyt on kritiikki kulkutautina, joka raivoaa koko maailmassa. Siitä syystä aivan yksinkertaisesti katot, joiden suojassa ihmiset ovat asuneet, nyt romahtavat heidän päälleen. Uskonto, jonka pelkkä nimi jo tietää kokoavaa voimaa, hajoaa. Uskovaisissakin on usko käynyt levottomaksi. Suojasta, jota me nimitämme isänmaaksi, alkaa vuotaa sosiaalisia virtauksia. Ainoa ihanne, jonka edessä häikäilemättöminkin skeptikko vielä paljastaa päänsä, on — kansa. Mutta senkin kuvapatsaan jalustalle alkavat jo jotkut riiviöt piirrellä enemmän tai vähemmin kyynillisiä sukkeluuksia — ja, mikä on omiaan vieläkin enemmän hämmästyttämään: ensimäiset epäilyksen sumut kohoavat niissä päissä, joiden pitäisi luonnon järjestyksen mukaan kumartua syvimmälle. Lopuksi saapuu jokin älykäs skeptikko, toinen Heine, lyö epäjumalaa poskelle ja sylkee sitä silmille — kuten aikoinaan teki Aristofanes — mutta ei sylje sitä vanhojen ihanteiden, vaan ajatuksen vapauden ja epäilyksen vapauden nimessä — ja mitä sitte seuraa — en tiedä. Luultavasti piru kirjoittaa sonetteja jälellejääneelle tyhjälle jättiläispinnalle.
Onko tähän mitään apua? Ennen kaikkea: mitä se minuun kuuluu? Minun asiani ei ole tahtoa. Siihen olen ihan liian hyvin kasvatettu aikakauden lapsi. Jos kuitenkin kaikkien ajatusten, tekojen ja tapahtumien tarkoitus on lisätä onnen summaa, niin rohkenen omasta puolestani tehdä erään kysymyksen, kuitenkin sivumennen huomauttaen, etten ota lähtökohdaksi aineellista puolta asiassa, vaan sisällisen rauhan, joka voi puuttua minulta yhtä hyvin kuin keneltä muulta tahansa: isoisäni oli onnellisempi kuin isäni, isäni onnellisempi kuin minä, ja poikani, jos minulla tulee olemaan sellainen, tulee olemaan kaikin puolin surkuteltava raukka.
Firenzessä kesäkuun 20 p:nä.
Korttilinna on romahtanut. Olen saanut tädin kirjeen. Anielka menee naimisiin Kromickin kanssa, ja häät vietetään muutaman viikon perästä. Hän on itse tahtonut, että kaikki kävisi niin pian. Saatuani tämän tiedon istuuduin rautatievaunuun ja aioin lähteä Ploszowiin, vaikka samalla kaiken aikaa tunsin, että matkani on hullutusta ja ettei siitä voi olla mitään hyötyä. Sentähden olen Firenzessä. Minua repi ja raastoi, mutta minä sain kootuksi viimeiset jäännökset tietoisuuttani ja järkeäni ja jäin tänne.
Firenzessä kesäkuun 22 p:nä.
Yhtaikaa kuin sain tädin kirjeen, tuli kihlailmoitus, jonka päällekirjoitus oli naisen käsialaa. Se ei ollut Anielkan eikä hänen äitinsä kirjoittama. Luultavasti se on rouva Sniatynskin häijyyttä ja keksintöä. Muuten on kaikki minulle yhdentekevää. Olen saanut iskun päähäni ja mennyt tainnoksiin. Huomaan että minua enemmän pyörryttää kuin minuun koskee. En tiedä miten myöhemmin käynee. Sanotaan ettei kuulakaan heti tunnu ruumiissa. En kuitenkaan vastaiseksi ole ampunut itseäni enkä tullut hulluksi. Katselen Lungarnoa, Arnoa, panisinpa vaikka pasianssia, jos osaisin, sanalla sanoen: voin erinomaisesti… Onhan se tuttu tarina, että huolimatta sydämellisestä ystävyydestä koirat syövät jäniksen… Täti piti tietysti kristityn velvollisuutenaan kertoa Anielkalle mitä kirjoitin Peglistä.
Firenzessä kesäkuun 23 p:nä.
Heti aamulla kun herään, pitää minun ruveta toistelemaan itselleni, että Anielka menee Kromickille — sama hyvä, hellä Anielka, joka ei mennyt nukkumaan, vaan odotti minua palaavaksi Varsovasta Ploszowiin, joka katsoi minua silmiin, kuunteli sanojani ja lausui joka katseellaan, että hän on minun omani. Ja hänestä tulee nyt rouva Kromicki, eikä siinä kyllä, vaan viikko häiden jälkeen ei hänen päähänsä enään mahdu, kuinka hän saattoi hetkeäkään epäillä valitsisiko Ploszowskin vai sellaisen Jupiterin kuin Kromicki. Maailmassa tapahtuu kummia asioita ja niin kauhistuttavan peruuttamattomia, että ihmiseltä menee viimeinenkin viheliäinen elämänhalun jäännös. Tietysti Celina rouva ja rouva Sniatynski nyt pitävät Kromickin puolta ja tahallaan kehuvat häntä minun kustannuksellani. Jättäisivät jo Anielkan rauhaan! Että täti kuitenkin on sallinut tämän kaiken tapahtua! Vähät minusta, mutta näkeehän ja tietäähän täti, ettei Anielka voi tulla onnelliseksi. Sanoohan hän itse, että Anielka menee Kromickille epätoivosta.
Tässä koko pitkä, kirottu kirje:
"Kiitos viime kirjeestäsi, varsinkin kun edellinen kirjeesi Peglistä oli sekä jyrkkä että armoton. Vaikea minun on ollut käsittää, ettet sinä voinut suoda tytölle edes hiukkaa ystävällisyyttä tai sääliä. Enhän minä, rakas poikaseni, tahtonut enkä pyytänyt, että sinä heti pyytäisit Anielkaa omaksesi, pyysin vain, että kirjoittaisit hänelle jonkun hyvän sanan, vaikkapa minun kirjeessäni. Ja saat uskoa, että ne olisivat riittäneet, sillä hän on rakastanut sinua niinkuin vain hän voi rakastaa. Ymmärrät asemani: mitä saatoin tehdä kirjeesi saatuani? Saattoiko omatunto sallia minun vielä pitää Anielkaa harhaluulossa ja levottomuudessa, joka selvästi myrkytti hänen terveyttään? Chwastowski lähettää aina aamulla vartavasten noutamaan postia Varsovasta ja tuo sen mukaansa, kun hän tulee aamiaiselle. Anielka tiesi että sinulta on tullut kirje, sillä tyttö raukan on ollut tapana kyttäellä Chwastowskin tuloa muka asettaakseen minulle tulleet kirjeet lautaselleni, mutta itse asiassa nähdäkseen, eikö sinulta ole mitään. Nyt hän näki, että oli kirje. Huomasin jo, että hänen kaataessaan teetä lusikat kilisivät hänen käsissään. Minut valtasi paha aavistus. Ajattelin jo, että olisi parasta jättää lukeminen kunnes pääsisin huoneeseeni, mutta samalla olin levoton terveydestäsi enkä voinut hillitä itseäni. Jumala tietää, kuinka vaikeaa minun oli teeskennellä tyyneyttä, varsinkin kun tunsin Anielkan silmien kuin liimattuina seuraavan kasvojani. Pelastuin jotenkuten; sanoin ainoastaan: 'Leon on yhä alakuloinen. Jumalan kiitos kuitenkin terveenä ja lähettää teille kaikille terveisiä.' Anielka koetti kysyä tavallisella äänellään: 'Vieläkö hän kauvan viipyy Italiassa?' Näin miten paljon tuohon kysymykseen sisältyi enkä uskaltanut sanoa totuutta, varsinkin kun Chwastowski ja palvelijat olivat läsnä. Sanoin siis: 'Ei; hän taitaa pian tulla tänne.' Olisitpa nähnyt mikä tuli hänessä syttyi, mitenkä hän ilostui ja miten hänen täytyi hillitä itseään jottei purskahtaisi itkuun. Onnetonta! Minun tekee vieläkin mieli purskahtaa itkuun, kun sitä muistan. Et käsitä miten kärsin, kun vihdoin pääsin yksinäisyyteen. Mutta olithan sinä selvästi kirjoittanut: 'Toivotan onnea neiti Anielkalle ja herra Kromickille' — ja täytyihän minun, omantuntoni nimessä, avata tytön silmät. Minun ei tarvinnut kutsua häntä, sillä hän tuli itse. Silloin sanoin hänelle: 'Anielka kulta, minä tiedän, että sinä olet viisas ja hyvä tyttö, joka aina taivut Jumalan tahdon alle. Meidän täytyy puhua suoraan. Tiedän, lapseni, että sinun ja Leonin välillä oli alkua kiintymiseen ja vakuutan sinulle, että mitä hartaimmin toivoin siitä jotakin tulevan. Mutta nähtävästi se ei ollut Jumalan tahto. Jos siinä suhteessa olet rakentanut joitakin ilmalinnoja, niin anna niiden kaatua!' Rupesin hyväilemään häntä, sillä hän kalpeni paperin karvaiseksi. Pelkäsin hänen pyörtyvän, mutta onneksi toki ei käynyt niin. Hän vain vaipui maahan polviani vastaan ja kysyi kysymistään: 'Mitä hän käski sanoa minulle, täti? Mitä hän käski sanoa minulle?' Koetin vastustaa, en olisi tahtonut lausua sanojasi — mutta mieleeni johtui, että hänelle on parempi tietää koko totuus, ja vihdoin sanoin hänelle, että toivotat onnea hänelle ja Kromickille. Silloin hän nousi ja lausui hetkisen perästä, aivan muuttuneella äänellä: 'Täti sanoo hänelle paljon kiitoksia.' Sitte hän paikalla läksi huoneesta. Pelkään sinun pahoittelevan, että niin suoraan ja peittelemättä ilmoitin sanasi; mutta koska sinä kerta kaikkiaan et välitä Anielkasta, oli paras selvästi sanoa se hänelle. Jota selvemmin hän tuntee, että olet kohdellut häntä pahasti, sitä nopeammin hän unohtaa sinut. Ja jos se sinusta tuntuukin ikävältä, niin muista miten paljon, ei yksin ikävyyksiä, vaan kärsimyksiä meillä on ollut kaikilla kolmella ja varsinkin Anielkalla. Hänellä on niin paljon itsehillitsemiskykyä, etten todellakaan olisi uskonut. Kaiken päivää kulki hän silmät kuivina eikä näyttänyt mitään äidilleen, jonka terveydestä hän on kovin huolissaan. Hän pysytteli vain tavallista hellempänä hänen luonaan ja samaten minun turvissani. Se liikutti minua niin, että olin itkemäisilläni. Herra Sniatynski, joka tuli samana päivänä, ei huomannut Anielkasta mitään. Kerroin hänelle sitte asian, sillä onhan hän ystäväsi. Se koski häneen kauheasti, ja hän rupesi niin sättimään sinua, että lopulta jo suutuin häneen. Herra ties mitä kaikkia hän sanoikaan — tiedäthän sinä mimmoinen hän on. Sinä joka et rakasta Anielkaa, et kykene arvioimaan miten onnelliseksi olisit tullut hänen kanssaan. Pahasti kuitenkin teit, poikaseni, kun pidit häntä siinä luulossa, että rakastat häntä. Meistä kaikista, ei yksin hänestä, tuntui siltä, mutta se oli paha, sillä ensinnäkin hän on kärsinyt niin paljon, että yksin Jumala tietää hänen kärsimystensä määrän, ja toiseksi se oli syynä siihen, että hän heti suostui Kromickin tarjoukseen. Minä ymmärrän täydelleen, että hän teki sen epätoivoissaan. Nähtävästi he äidin kanssa olivat keskustelleet ja tehneet jonkun päätöksen. Kromicki saapui päivää kirjeesi jälkeen. Hän otti hänet paikalla vastaan aivan toisella tavalla kuin ennen, ja viikkoa myöhemmin hän kosi ja sai myöntävän vastauksen. Herra Sniatynski kuuli sen vasta pari päivää sitte. Hän oli repimäisillään hiukset päästään, ja miten vaikea minun tilani alunpitäen on ollut, sitä en koeta sinulle kuvatakaan.
"En koskaan eläissäni ole ollut sinulle niin suuttunut, ja vasta toinen kirjeesi lauhdutti hiukan raivoani, vaikka se samalla lopullisesti vakuutti minulle, ettei tuulentuvistani tule mitään. Tunnustan sinulle nimittäin, että ensimäisen kirjeesi jälkeen, ja ennenkuin Kromicki oli tehnyt naimatarjouksensa, päähäni pälkähti: 'Olkoon Jumala meille armollinen ja kääntäköön hänen sydämensä! Leon on vihapäissään kirjoittanut niin!' Mutta kun sitte jo lähetit Anielkalle muutamia hyviä sanoja etkä kuitenkaan peruuttanut mitään ensimäisen kirjeesi sisällöstä, niin tunsin, ettei enään ollut toivomisen sijaa. Anielkan häät ovat heinäkuun 25 p:nä, ja saat heti kuulla minkätähden pidämme niin kiirettä. Celina on todella hyvin raihnas, hän uskoo loppunsa olevan likellä eikä tahdo että suruvuosi matkaansaattaisi pitkää kihlausta. Hän tahtoo ennen kuolemaansa nähdä lapsensa miehen turvissa. Kromickilla on kiire, koska tärkeät asiat kutsuvat häntä Itään. Anielka puolestaan tahtoo niin pian kuin suinkin tyhjentää katkeran kalkin. Oi poikaseni, minkätähden näin piti käydä, ja minkätähden sen lapsukaisen piti tulla näin onnettomaksi?
"En ikipäivinä sallisi hänen mennä Kromickille, mutta kuinka saatan enään sanoa mitään, minä joka Anielkaan nähden olen niin syyllinen? Minun teki mieleni naittaa sinut enkä ajatellut mitä seurauksia siitä voisi olla Anielkalle. Syy on minun, mutta saankin nyt kärsiä ja rukoilen joka päivä lapsukaisen puolesta.
"Häiden jälkeen he matkustavat Volyniaan. Celina jää minun luokseni Varsovaan. Hän on puhunut Odessasta, mutta sinne en millään päästä häntä. Sinä tiedät, rakkaani, mikä ilo minulle on nähdä sinut. Mutta nyt pyydän, ettet tule Ploszowiin. Tee se Anielkan tähden. Jos tahdot, niin minä paikalla tulen sinun luoksesi. Anielkaa täytyy nyt säästää."
Minkätähden minä pettäisin itseäni!? Joka kerta kun luen kirjeen, tekisi mieleni iskeä pääni seinään — mutta ei enään vihasta eikä mustasukkaisuudesta, vaan surusta.
Kesäkuun 29 p:nä.
Mahdotonta minun on ollut istua kädet ristissä ja pitää kaikkea toivoa turhana. Tämä avioliitto olisi luonnottomuus. Tänään torstaina lähetin Sniatynskille sähkösanoman, jossa pyysin häntä kaikkien pyhien nimessä sunnuntaina tulemaan Krakovaan. Itse lähden sinne huomenna. Pyysin ettei hän kertoisi kenellekään sähkösanomasta. Vaadin häntä, tai oikeammin sanoen: rukoilen häntä puhumaan puolestani Anielkalle. Uskon hänen vaikutukseensa. Anielka kunnioittaa häntä ja pitää hänestä tavattomasti! Tämä ei kävisi tädiltä, me miehet ymmärrämme toisiamme paremmin. Psykologina Sniatynski näkee paremmin päästä päähän koko sen kirotun psyykillisen prosessin, jonka viime aikoina olen läpikäynyt. Hänelle voin niinikään kertoa Laurasta — jos hänestä mainitsisinkaan tädille, niin täti vain siunailisi. Ensin aioin kirjoittaa Anielkalle itselleen, mutta kirjeeni herättäisi vain huomiota ja saisi aikaan häiriöitä. Tuntien Anielkan suoruuden tiedän, että hän heti näyttäisi kirjeen äidille — äiti, joka tietysti ei kärsi minua, rientäisi selittämään sen omalla tavallaan ja Kromicki auttaisi häntä osaltaan. Sniatynskin täytyy kahdenkesken saada puhutella Anielkaa, ja siihen hänen rouvansa kyllä hankkii tilaisuuden. Toivon että hän suostuu pyyntööni, vaikka tehtävä onkin arkaluontoinen. En ole nukkunut moneen yöhön. Kun suljen silmäni, muistan Anielkaa, hänen kasvojaan, hiuksiaan, silmiään, miten hän puhuu, hymyilee — näen hänet ikäänkuin hän seisoisi edessäni… Minun on mahdoton elää tällä tavalla!
Krakovassa kesäkuun 26 p:nä.
Sniatynski on täällä. Kunnon poika — Jumala hänen hyvyytensä palkitkoon. On kello kolme yöllä, mutta kosken voi nukkua, istun kirjoittamaan, enhän muutenkaan tiedä mihin ryhtyä. Puhelimme Sniatynskin kanssa kello kolmeen, riitelimme ja sovimme. Nyt hän kääntelehtii vuoteessaan viereisessä huoneessa. En saanut häntä heti suostumaan ehdotukseeni. Aina hän toisteli: "Hyvä ystävä, millä oikeudella minä, vieras ihminen, voisin sekaantua teidän perheasioihinne, kun ne lisäksi ovat näin arkaluontoista laatua? Anielka neiti saattaa tukkia suuni ainoalla kysymyksellä: 'mitä se teihin kuuluu?'" Vakuutin hänelle, ettei Anielka sitä sano, ikäänkuin minulla olisi ollut häneltä kirjallinen sitoumus. Tunnustin hänen huomautuksensa aivan oikeaksi, mutta sanoin samalla, että sattuu asiantiloja, jolloin ei tällaisia näkökohtia voi ottaa lukuun. Se naula veti vihdoin, ettei tässä ole kysymys yksin minusta, vaan Anielkastakin, ja yleensä hän suostui puhumaan Anielkan kanssa sentähden, että hänen kävi minua sääli. Olen näinä parina päivänä tavattomasti laihtunut; hän huomautti siitä itse ja näin, että se häneen koski. Lisäksi ei hän siedä Kromickia. He ovat aivan eri maata. Sniatynskin mielestä rahakeinottelu on sitä, että rahat otetaan vieraasta taskusta ja pannaan omaan. Hän tuomitsee Kromickin siinä suhteessa ja sanoi hänestä: "Jos hän kokoaisi rahaa jotakin suurta ja rehellistä tarkoitusta varten, niin antaisin hänelle anteeksi, mutta hänen tarkoituksensa on itse päästä rahojen omistajaksi!" Anielkan avioliitto raivostuttaa häntä ilman määrää, kuten minuakin, ja hän on sitä mieltä, että Anielka kulkee onnettomuuttansa kohti. Pyynnöstäni matkustaa Sniatynski heti huomisaamuna ensi junalla.
Ylihuomenna hän rouvansa kanssa lähtee Ploszowiin, ja jollei tule tilaisuutta puhua häiritsemättä Anielkan kanssa, niin he vievät hänet pariksi viikoksi luokseen. Hänen on määrä kuvata Anielkalle kärsimykseni ja sanoa, että koko elämäni on hänen käsissään. Hän tekee sen kyllä hyvin. Hän puhuu hänelle vakavasti, liikuttavasti ja järkevästi. Hän vakuuttaa hänelle, ettei naisella ole oikeutta, vaikka hänen sydämensä olisi miten haavoitettu tahansa, mennä naimisiin miehen kanssa, jota ei rakasta; että hän niin menetellen menettelee väärin ja rikollisesti; ettei hänellä ole oikeutta työntää luotaan rakastavaa miestä eikä turmella hänen elämäänsä sentähden, että hän mustasukkaisuuden puuskassa teki jotakin, jota hän nyt koko sielustaan katuu.
Lopuksi sanoi Sniatynski minulle:
— Suostun tähän kaikkeen ehdolla, että sinä, jos yritys epäonnistuisi, et törmää Ploszowiin nostamaan meteliä, joka tekisi sekä tätisi että Celina rouvan ja Anielka neidin kipeäksi. Voit, jos tahdot, kirjoittaa Anielka neidille, mutta persoonallisesti et saa matkustaa sinne, ennenkuin olet saanut luvan minulta.
Mitä hän minusta ajatteleekaan? Lupasin, vaikka lupaukseni nyt tekee minut levottomaksi. Luotan kuitenkin Anielkan hyvään sydämeen ja Sniatynskin puhelahjaan. Hän vasta osaa puhua! Hän ei ole antanut minulle paljon toivoa, mutta tiedän, että hän itse toivoo. Pahimmassa tapauksessa hän on päättänyt tinkiä Anielkaa siirtämään häitä puoli vuotta eteenpäin. Silloin on voitto minun, sillä silloin Kromicki varmaan itse väistyy tieltä. Tulen kauvan muistamaan tämän päivän! Sniatynski käy, kun hän näkee todellista tuskaa, hienotunteiseksi kuin nainen. Silti on raskasta paljastaa hulluutensa, syntinsä ja heikkoutensa ja laskea kohtalonsa toisen käsiin, sensijaan että itse kamppailisi sen kanssa. Mutta vähät minä kaikesta, kun on kysymys Anielkasta.
Kesäkuun 27 p:nä.
Sniatynski läksi tänään aamulla. Saatoin hänet junalle ja toistelin niin moneen kertaan hänen tehtäviään, että olisi voinut luulla häntä idiootiksi. Suuttuneena pauhasi hän, että jos hänen tehtävänsä onnistuukin, niin minä taasen rupean filosofoimaan. Teki mieleni antaa häntä korville. Hän läksi matkaan hyvällä mielellä; voisinpa vannoa, että hän uskoo onnistuvansa. Hänen mentyään läksin Neitsyt Maarian kirkkoon ja minä — skeptikko, minä — filosofi, minä, joka en tiedä, en tiedä, en tiedä — minä annoin lukea messun Leonin ja Anielkan onneksi. Ja minä kuuntelin messun loppuun ja kirjoitan nyt mustin kirjaimin valkealle paperille: hiiteen kaikki skeptillisyys, filosofia ja minun en tiedä päällepäätteeksi!
Kesäkuun 28 p:nä.
Kello on yksi. Juuri nyt piti Sniatynskien tulla Ploszowiin. Ainakin yhteen täytyy Anielkan taipua: siirtämään häitä tuonnemmaksi. Hänellä ei ole oikeutta kieltää sitä. Kaiken päivää ovat mitä erilaisimmat ajatukset risteilleet päässäni. Kromickin tekee mieli rahaa — siitä ei ole epäilystä — minkätähden hän siis ei yritä rikkaampiin naimisiin? Anielkan maatila on suuri, mutta velkaantunut — ehkäpä Kromicki tarvitsee sitä sentähden, ettei häntä luultaisi huijariksi, jolla ei ole kuhun hän päänsä kallistaisi. Se voi helpoittaa häntä saamaan kansalaisoikeuksia — varmasti! — Kromicki voisi kuitenkin tämän kaiken lisäksi saada hyvät myötäjäiset. Nähtävästi Anielka siis miellyttää häntä — ja on ehkä kauvan väikkynyt hänen mielessään. Ja onko se kumma, että Anielka miellyttää!
Ja tietää, että hän odotti niinkuin odotetaan onnea ja pelastusta, ainoaa sanaa minun suustani! Tätihän kirjoittaa, että tyttö raukka odotteli Chwastowskia saadakseen kirjeet heti hänen käsistään. Minut valtaa kauhu, sillä minusta tuntuu, ettei minulle voida antaa anteeksi tekojani ja että minä, kuten muutkin minun kaltaiseni ihmiset, ovat kadotukseen tuomitut.
Kello 10 illalla.
Päivällä minulla oli kauhea päänsärky; nyt se on ohi, mutta kivun, unettomuuden ja levottomuuden vaikutuksesta olen tällä hetkellä ikäänkuin jossakin hypnoottisessa tilassa. Mieleni, joka on avattu ja käännetty vain yhteen suuntaan, joka kaikella voimallaan kokoontuu vain yhteen kohtaan, näkee selvemmin kuin milloinkaan elämässä miten tulee käymään. Minusta tuntuu suorastaan siltä kuin olisin Ploszowissa, kuin kuulisin mitä Anielka sanoo Sniatynskille. Enkä ymmärrä kuinka niin olen voinut erehtyä. Hän ei armahda minua. Se ei ole luuloa, vaan täyttä varmuutta. Minussa tapahtuu todella tällä hetkellä jotakin kummallista. Suuri vakavuus läpitunkee minut — tähän asti olen ollut lapsi — ja samalla minut valtaa sanomaton surumielisyys. Enkö mahda sairastua. Sovimme Sniatynskin kanssa, että hän heti sähköttäisi. Vastaiseksi ei ole tullut mitään, ja tiedänhän minä, ettei sähkösanoma tuo minulle mitään uutta.
Kesäkuun 29 p:nä.
Sniatynskin sähkösanoma on tullut ja siinä oli:
"Kaikki turhaa — kokoa voimasi ja lähde maailmalle."
Niin teenkin — Anielkani!
Parisissa toukokuun 2 p:nä.
En ole kymmeneen kuukauteen kirjoittanut päiväkirjaani, vaikka jo olin niin tottunut siihen työhön, että sitä kaipasin. Mutta minä ajattelin: minkätähden? Minulla oli se painostava tunne, että vaikka kirjoittaisin mietteitä, joita ei Pascalin tarvitsisi hävetä, mietteitä syvempiä kuin valtameren syvyys ja korkeampia kuin alpit, niin en saa muutetuksi sitä yksinkertaista tosiasiaa, että hän on naimisissa. Ja se lamautti käteni. Joskus suuntautuu kaikki elämä yhtä näennäisesti vähäpätöistä päämäärää kohti, ja kun se poistuu, niin ei ihminen ymmärrä, minkätähden hän ryhtyy pienimpiinkään tehtäviin. Sitä on omituista ja hullunkurista muistella, mutta minä olin kauvan sellaisessa tilassa, että pukeutuessani, lähtiessäni kaupungille tai teatteriin tai klubiin aina ensimäiseksi tunki mieleeni kysymys: minkätähden? ja minulta kului monasti pitkä aika, ennenkuin käsitin, että minun oli ollut tapana syödä päivällistä, ajaa partani ja suorittaa muita samallaisia tehtäviä, ennenkuin tunsin Anielkan. Ensi kuukausina matkustelin paljon, harhailin aina Islantiin asti. Ruotsin järvet, Norjan vuonot ja Islannin geysirit eivät tehneet minuun mitään välitöntä vaikutusta, koetin ainoastaan kuvitella mitä Anielka olisi sitä tai sitä näköalaa katsellessaan tuntenut ja miten hän olisi ilmaissut ajatuksensa — sanalla sanoen: katselin hänen silmillään, ajattelin hänen ajatuksillaan ja tunsin hänen sydämellään. Ja kun vihdoin muistin, että häntä sanotaan rouva Kromickiksi, astuin kiireen kautta rautatievaunuun tai laivaan ja jatkoin matkaani, koska näkemäni olivat lakanneet kiinnittämästä mieltäni. Mitä se minua liikutti, että kysymyksessä oli vain tavallinen, naurettava draama, sellainen, jommoisen läpi tuhannet ovat käyneet ennen minua! Kuolemankin läpi käyvät kaikki, mutta jokaisesta kuolevasta tuntuu siltä kuin maailma luhistuisi yhdessä hänen kanssaan. Ja itse asiassa luhistuukin.
En tiedä enkä ryhdy tutkistelemaan, oliko tunteeni ensi kuukausina enemmän tai vähemmin pohjatonta epätoivoa. Kaikki on suhteellista. Tiedän vain, että tuo nainen oli läpitunkenut olentoni ja että ensi kerran ymmärsin tyhjyyden, jonka saattaa jättää hyvin rakkaan olennon kuolema.
Vähitellen kuitenkin tavalliset tottumukset — vaikkeivät mitenkään erityisen mieluisat — taasen ottivat minut haltuunsa. Se lienee muuten aivan tavallinen ilmiö. Olen tuntenut ihmisiä, jotka sisällisesti ovat olleet sanomattoman surullisia ja vailla kaikkea sielun iloisuutta, mutta jotka silti ovat säilyttäneet jonkinlaisen ulkonaisen hilpeyden vain sentähden, että he joskus ovat olleet iloiset ja tottuneet iloisuuden muotoihin. Olisihan minunkin esimerkiksi täytynyt joskus päästä siihen tilaan, että olisin vaikkapa lakannut tuntemasta hammaskipua vain kuvitellessani mimmoista kipua sellainen tauti olisi mahtanut tuottaa Anielkalle. Sitäpaitsi minä, lyhyesti sanoen, olen kovettunut ja lääkkeekseni keksinyt itse myrkyn. Olen joskus Farinin matkakertomuksissa lukenut, että kafferineekerit parantavat itseään skorpionin puremasta siten, että antavat sen purra toisen kerran samaan paikkaan. Tuollaisena skorpionina tai vastamyrkkynä käytin itse myrkytettyyn kohtaan — kuten ihmiset yleensäkin mahtavat tehdä — sanoja: tehtyä ei saa tekemättömäksi.
Tehtyä ei saa tekemättömäksi, kärsin siis — tehtyä ei saa tekemättömäksi, lakkaan siis kärsimästä. Siinä tunteessa, ettei enään ole mitään neuvoa, piilee lohtu. Mieleeni tulee aina indiaani, jonka Niagara tempasi pyörteisiinsä: alussa hän taisteli kaikella epätoivon lisäämällä tarmollansa, mutta kun huomasi, ettei ole mitään neuvoa, viskasi hän airon menemään, asettui veneen pohjalle pitkäkseen ja rupesi laulamaan. Minä olen minäkin valmis laulamaan. Niagaran pyörteillä on muuten se hyvä puoli, että ne murskaavat ihmisen, jonka ovat riistäneet mukaansa. Mutta on sellaisiakin koskia, jotka paiskaavat hänet hiekkaiselle, autiolle, vedettömälle ja hedelmättömälle rannalle. Ja juuri se kohtalo on tullut minun osakseni.
Minun elämäni pahalta hengeltä on jäänyt huomaamatta muuan seikka. Se, että hyvin nujerrettu ja onneton ihminen välittää itsestään paljon vähemmin kuin onnellinen ihminen. Tämän tosiasian eteen pahanilkinen kohtalo pysähtyy jonkun verran avuttomana. Olen sellaisessa tilassa, että jos esimerkiksi suuttunut Onnetar omassa persoonassaan astuisi eteeni ja sanoisi: "Paha sinut periköön!" — minä vastaisin hänelle: "Hyvä! Periköön vaan!" Ja sitä en ensinkään sano Anielkan tähden, vaan siksi, että minä olen niin syvästi välinpitämätön kaikesta.
Se on jonkinlainen haarniska. Se samalla varjelee ihmistä ja tekee hänet vaaralliseksi. Selvää on, ettei sitä ihmistä säästetä, joka ei itse säästä itseään. Eihän Jumalankaan laki käske ihmistä rakastamaan lähimmäistään enempää kuin itseään.
Tarkoitukseni ei suinkaan ole mennä katkaisemaan kaulaa lähimmäiseltäni. Sanojeni merkitys on aivan teoreettinen; käytännöllisessä elämässä ei siitä ole paljonkaan haittaa, jos välinpitämättömyys vähentää altruismia, sillä samassa määrinhän se vähentää itsekkyyttäkin. Jos minun pitäisi nukkua lähimmäiseni kanssa saman peitteen alla, niin en antaisi hänelle koko peitettä, mutta en myöskään itse ottaisi sitä kokonaan. Vaaralliseksi, ehkä hyvinkin vaaralliseksi käy tuollainen välinpitämätön ihminen vasta silloin, kun hänen minänsä rauhaa häiritään ja hänet pakoitetaan tarmokkaaseen toimintaan. Silloin hän saa koneen pettämättömän liikuntakyvyn ja armottoman voiman.
Minä olen juuri saavuttanut tuollaisen koneellisen itseluottamuksen. Jonkun aikaa ovat ihmiset kohdelleet mielipiteitäni ja toivomuksiani paljon suuremmalla arvonannolla kuin ennen, vaikken lainkaan ole kysynyt heidän arvonantoaan. Epäröimisen ja heikkouden ehtymättömänä lähteenä on epäilemättä itserakkaus, turhamaisuus ja halu miellyttää toisia. Luonnollisesti ihminen koettaessaan miellyttää ja saada osakseen myötätuntoa on pakoitettu tuhannella tavalla tinkimään itse totuudesta. Yllämainittu liehittely — jollei olekkaan minusta kokonaan hävinnyt — on suuressa määrin vähentynyt, ja välinpitämättömyys siitä, miellytänkö ihmisiä vai enkö, tekee minut jossakin määrin toisten herraksi. Olen huomannut sen sekä pitkin matkaani että nyt Parisissa. Ennen olivat monet ihmiset valta-asemassa minuun nähden; nyt on asema muuttunut juuri sentähden, etten minä välitä heistä.
Kaiken kaikkiaan: voisin olla tarmokas, mutten tahdo, koska tahdon suhde haluun on aivan selvä, mutta minun tahtoni on aivan negatiivinen. Vanhaan totuttuun tapaan haluan kuitenkin yhä vielä selvitellä asioita. Luultavasti ihmisen elämänhalu muodostuu olosuhteiden mukaan. Minun välinpitämättömyyteni on elämää vastaan kiteytynyttä vihaa. Sentähden olen niin kokonaan toinen kuin Davis.
Ehdottomasti olen käynyt paljon häikäilemättömämmäksi kuin ennen olin ja saattaisin huoleti Hamletin kanssa sanoa, että minussa on jotakin vaarallista. Onneksi ei kukaan tule tielleni. Kaikki ovat minulle yhtä täydellisesti vieraat ja välinpitämättömät kuin minäkin heille. Yksin täti siellä Varsovassa rakastaa minua kuten ennenkin, mutta arvelen, että hänenkin rakkautensa on menettänyt aktiivisen luonteensa, ainakin sen verran, ettei minun tulevaisuudessa tarvitse peljätä mitään naimahankkeita.
Huhtikuun 3 p:nä.
Välinpitämättömyyteni, jonka luulin olevan kuin kirkasta vettä ilman makua ja väriä, onkin vain näennäisesti väritön. Kun katson sitä tarkemmin, huomaan, että pinnalla uiskentelee joitakin läiskiä, jotka vähentävät sen läpikuultavuutta. Ne ovat vastenmielisyyden taipumukset luonteessani. Ne jäivät, kun kaikki muu minulta meni. En rakasta ketään enkä vihaa ketään, mutta muutamat ihmiset ovat minulle vastenmieliset. Niihin kuuluu esimerkiksi Kromicki. Ei sentähden, että hän on vienyt minulta Anielkan, vaan sentähden, että hänellä on tavattoman pitkät, polvien taipeesta paksut koivet, että hän on kuin humalaseiväs ja että hänen puheensa muistuttaa kahvimyllyn pärinää. Hän on minusta aina ollut poistyöntävä, ja jos tuo ominaisuus nyt johtuu mieleeni, niin tapahtuu se sentähden, että kaikki vastenmielisyyden vaistot tällä hetkellä ovat minussa oudosti hereillä. Ajatukseni askartelevat alituisesti ihmisissä, jotka vaikuttavat hermoihini poistyöntävästi. Jos olisi kysymys yksin Kromickista ja Celina rouvasta, niin olisi asia vielä selitettävissä, voisin edellyttää, että vastenmielisyyteeni yhdistyy vihaa; mutta heidän rinnalleen kohoaa muistossani erinäisiä henkilöjä, jotka joskus maailmassa ovat herättäneet minussa vastenmielisyyttä tai kiukkua. En voi viedä tätä kaikkea sairauden laskuun — olen terveempi kuin milloinkaan — koetan siis käsittää asian seuraavalla tavalla: ihmiset ovat vieneet minulta rakkauden, aika kuluttanut pois vihan. Elävänä ihmisenä täytyy minun kuitenkin tuntea — tunnen siis taitoni mukaan, elän siitä, mitä minulle on jäänyt. Tunnustan samalla, ettei vaivaa liika onni sitä, joka tuntee ja elää sillä tavalla.
Olen käynyt aivan kylmäksi ihmisiin nähden, jotka ennen olivat minulle sympaattiset. Sniatynski esimerkiksi inhoittaa minua, sitä tosiasiaa en millään selittelyillä voi tehdä olemattomaksi. Hän on epäilemättä monessa suhteessa oivallinen ihminen, mutta hänkin ihailee itseään ja käy senkautta usein — käyttääkseni maalarinkieltä — maneerikoksi. Mahtaa muuten olla tavattoman harvinaista, että ihminen huomatessaan esiintymistapansa, yksilöllisten piirteittensä ja erikoisuuksiensa miellyttävän yleisöä, ei rakastuisi omaan tyyppiinsä ja loppujen lopuksi rupeaisi liioittelemaan itseään. Sniatynski tahtoo hänkin aina ja kaikkialla esiintyä Sniatynskina ja sentähden hän käy teennäiseksi ja uhraa vaikuttavan asennon vuoksi synnynnäisen hienoutensa. Vähät siitä raa'asta sähkösanomasta, jonka hän lähetti minulle Krakovaan käytyään turhaan tapaamassa Anielkaa. "Lähde maailmalle!" Aivan turhaa sanoa sitä minulle, sillä minä kyllä olisin lähtenyt maailmalle ilman hänen neuvoaankin. Mutta sain häneltä Kristianiaan kirjeen heti Anielkan häiden jälkeen, ja se oli lähtevinään sydämestä, mutta oli sekin raaka ja teennäinen. Se oli tämäntapainen: "Anielka neiti on jo rouva Kromicki — tehtyä ei saa tekemättömäksi — minun käy sääli — lähetän sinulle sydämelliset terveiset — ei maailma tästä mene nurin — on tärkeämpiäkin asioita — hitto vie — Norjassa mahtaa olla ihanaa — palaa kotiin ja ryhdy työhön — jää hyvästi." Selostus ei ole sananmukainen, mutta tämä oli sävynä kirjeessä. Epämiellyttävästi se minuun vaikutti, sillä ensinnäkään en ollut pyytänyt Sniatynskia mittaamaan onnettomuuttani kyynärämitalla; toiseksi pidin häntä viisaampana ja edellytin hänen ymmärtävän, että sellaiset sanat kuin "tärkeämpiä asioita" voivat tulla kysymykseen vain silloin, kun ne tarkoittavat jotakin, jota me omistamme. Teki mieleni heti paikalla kirjoittaa hänelle, että hän päästäisi minut vapaaksi henkisestä holhoamisestaan; tarkemmin ajateltuani en kuitenkaan kirjoittanut — ja luultavasti se oli helpoin tapa ratkaista asia.
Kun kuitenkin katsahdan syvemmälle omaan itseeni, huomaan, ettei syynä ystävyyteni katoamiseen ole ainoastaan Sniatynskin sähkösanoma ja kirje. Suoraan sanoen en voi antaa hänelle anteeksi tekoa, josta minun luultavasti pitäisi olla hänelle kiitollinen, nimittäin hänen sovittamisyritystään minun ja Anielkan välillä. Itse häntä siihen pyysin, mutta juuri sentähden että häntä pyysin, että uskoin hänelle kohtaloni, että annoin hänen käsiinsä purteni peräsimen, että tunnustin hänelle heikkouteni ja tein hänet ikäänkuin holhoojakseni, ja vihdoin juuri sentähden, että nöyryytykseni ja onnettomuuteni ensinnä ovat kulkeneet hänen käsiensä läpi — on minun sydämeni pohjalle painunut kauna häntä vastaan. Minä olen suuttunut itselleni, mutta myöskin Sniatynskille siitä, että hän on ottanut osaa kaikkeen. Tiedän että se on epäoikeutettua, mutta en voi auttaa, että ystävyyteni on palanut loppuun niinkuin kynttilä.
Enhän muuten milloinkaan ole ollut niitä ihmisiä, joilla on taipumusta ystävyyteen. Olen ollut läheisessä suhteessa Sniatynskiin ehkä juuri sentähden, että kumpikin eli eri haaralla Europpaa. Muita ystäviä minulla ei ole ollut. Kuulun yksineläjien luokkaan. Muistelen joskus olleeni siitä ylpeä, koska pidin sitä voiman merkkinä. Eläinkunnassa esimerkiksi kokoontuvat heikot laumoihin ja ne, joille luonto on antanut väkevät kynnet ja hampaat, kulkevat yksin, koska ne eivät kaipaa seuraa. Tämän säännön voi kuitenkin vain poikkeustapauksissa sovittaa ihmisiin. Kykenemättömyys ystävystymään tietää ihmisessä useimmiten sydämen kuivettumista eikä voimaa. Minua oli lisäksi vaivannut tavaton arkuus ja herkkyys. Sydämeni on ollut kuin mimosa, joka sulkeutuu niin pian kuin siihen kosketaan. Toinen asia on, etten milloinkaan ole solminut ystävyyttä naisen kanssa. Olen halunnut ystävystyä ainoastaan sellaisten henkilöiden kanssa, joilta saatoin toivoa jotakin. Sentähden ei ole voinutkaan syntyä todellista ystävyyttä. Olen usein näytellyt samaa osaa kuin kettu, joka tekeytyy kuolleeksi nukuttaakseen variksien valppautta, jotta se sitä helpommin voisi siepata jonkun niistä suuhunsa. Uskon kyllä ystävyyteen miehen ja naisen välillä. Enhän ole mikään tyhmyri, joka mittaa maailmaa ainoastaan oman kyynäräkeppinsä mukaan, enkä liioin konna, joka katsoo kaikkea nurjin mielin, vaan omatkin kokemukseni ovat osoittaneet tällaisen ystävyyden täysin mahdolliseksi. Niin pian nimittäin kuin on olemassa tunteita ja suhteita sellaisia kuin veljen ja sisaren väliset, niin ne voivat saada sijaa vieraissakin ihmisissä, jotka tuntevat olevansa kuin veli ja sisar. Lisään vielä, että taipumusta tämäntapaisiin tunteihin osoittavat valiosielut, ihmiset, joissa ilmenee synnynnäinen veto platonisiin nautintoihin, runoilijasielut, taiteilijat, filosofit ja yleensä ihmiset, jotka menevät ohi tavallisten räätälimittojen. Ehkäpä siitä syystä ei minussa ole ollut runoilijan eikä taiteilijan tai yleensä kuuluisan henkilön ainesta — sen pahempi. Joka tapauksessa luultavasti ei ole ollut, koska olen jäänyt pelkäksi Leon Ploszowskiksi.
Minulla oli aikoinaan se tunne, että jos Anielkasta tulisi vaimoni, niin ei hän olisi ainoastaan vaimoni ja rakastajattareni, vaan myöskin ystäväni. Paras kuitenkin olla niitä ajattelematta. Ne ajatukset ahdistavat minua muutenkin liian usein, ja minä uskon, etten tyynny ennenkuin kerta kaikkiaan saan ne karkoitetuiksi.
Huhtikuun 4 p:nä.
Tapaan täällä usein rouva Davisin, jopa käyn hänen luonaankin. Me emme pidä toisistamme, me halveksimme jonkun verran toisiamme, menneisyyden yllä on paksu tuhkakerros — muuten vallitsee välillämme tavallinen toverisuhde. Hän on yhä vielä liian kaunis kuuluakseen henkilöiden lukuun, jotka ovat minulle vastenmieliset — rakastaa en häntä voi, vihata en viitsi. Hän käsitti tämän kaiken heti paikalla ja suhtautui sen mukaan. Jonkun verran itseluottamukseni ja itsenäisyyteni loukkaa häntä, mutta juuri sentähden hän kohtelee minua huomaavaisuudella. Ihmeteltävän helposti nainen muuten pääsee hyvin läheisestä suhteesta takaisin aikaisempaan, tavalliseen tuttavuuteen. Me emme Lauran kanssa käyttäydy ainoastaan ihmisten läsnäollessa ikäänkuin ei välillämme koskaan olisi ollut mitään, vaan me olemme sillä lailla kun satumme jäämään kahdenkin. Se ei maksa hänelle vähintäkään vaivaa; hänen ei tarvitse pakoittaa itseään mihinkään: hän on kohtelias, säilyttää tarpeellisen määrän viileyttä ja rakastettavuutta, ja hänen mielialansa vaikuttaa minuun siinä määrin, ettei edes päähäni pälkähdä esimerkiksi sinutella häntä.
Hänen napolilainen serkkunsa Maleschi, joka alussa, kun minut näki, niin uhkaavasti mulkoili silmillään, että katsoin velvollisuudekseni kysyä minkätähden hän rasittaa niitä, on rauhoittunut huomatessaan, että suhteemme kehittyy varsin tasaiseksi, ja on ruvennut ystäväkseni. Hänellä on jo täällä ollut kaksintaistelu Lauran tähden ja siitä hän, huolimatta pelkurinimestä, joka hänelle on annettu Italiassa, suoriutui varsin kunnioitettavasta. Davis raukka vaipui jo muutama kuukausi sitte Nirvanaan — ja minä arvelen, että Laura suruvuoden päätyttyä menee naimisiin Maleschin kanssa. Siitä tulee maailman kaunein pari. Tuolla italialaisella on pää ja vartalo kuin Antinouksella, kullaltahohtava kasvonväri, hiukset mustat kuin korpin sulka ja silmät Välimeren karvaiset. Mahdollista, että Laura rakastaa häntä, mutta joistakin minulle tuntemattomista syistä hän silloin tällöin osoittaa hänelle mitä loukkaavinta ylenkatsetta. Muutamia kertoja hän minun läsnäollessani on käyttäytynyt häntä kohtaan niin sopimattomasti, etten ikinä olisi uskonut hänen esteettisen luonteensa sallivan sellaisia purkauksia. Nähtävästi hänessä Aspasian rinnalla asuu Xantippa. Olen monasti huomannut, että kaunis nainen, jolla kauneutensa ohella ei ole sielunlahjoja ja jota ihmiset pitävät tähtenä, usein on muutakin kuin tähti — hän saattaa nimittäin kokoonpanoltaan olla yhtaikaa: ympäristölleen Suuri kauris ja miehelleen Risti. Varma on, että Laura Davisille oli risti ja nyt on Maleschille Suuri kauris. Ehkäpä hän olisi risti minullekin, jollei hän Parisin maailmassa liikkuisi hiukan outona ja jollei hän olisi huomannut, että on parempi pitää minua liittolaisena kuin vihamiehenä. Kummallista, että hänellä Parisissa on vähemmin menestystä kuin Italiassa tai yleensä Välimeren rantamailla. Hän on yksinkertaisesti liian kaunis ja liian klassillinen Parisille, jossa maku on jonkun verran sairaalloinen, kuten kirjallisuudesta ja taiteesta tiedämme, ja jossa omituinen rumuus voimakkaammin ärsyttää turtuneita hermoja kuin yksinkertainen kauneus. Jokainen saattaa helposti huomata, että puolimaailman kuuluisimmat tähdet paremmin ovat rumia kuin kauniita. Lauran suhteellisesti vähäiseen menestykseen Seine-kaupungissa vaikuttaa lisäksi se, että hänen, vaikkapa harvinainenkin, älynsä on liian suoraviivainen täkäläisissä olosuhteissa ja varsinkin liian vähän joustava. Täällä on paljon vakavia ja vapaasti ajattelevia ihmisiä, mutta seuraelämässä on suosikkina äly, se äly joka kimmahtaa asioiden kimppuun niinkuin apina kimmahtaa hännästään kiinni puun oksaan ja siinä heittää kuperkeikkoja. Jota kummallisempia, äkkinäisempiä ja odottamattomampia kuperkeikat ovat, sitä varmempi on menestys. Laura tajuaa tämän ja samalla hän tuntee, että tuollaiset temput hänelle ovat yhtä mahdottomat kuin nuoralla-tanssiminen. Hän pitää minua harjaantuneempana älyn voimistelussa ja tarvitsee minua sentähden.
Lisätäkseen salonkinsa viehätysvoimaa on hän tehnyt musiikin sen keskipisteeksi. Itse hän laulaa kuin sireeni ja vetää siten todella puoleensa ihmisiä. Usein näen hänen luonaan muunmuassa Klara Hilstin, nuoren, muhkean saksalaisneidin, jonka tavatonta kokoa muuan täkäläinen maalari kuvasi sanoilla: "C'est beau, mais c'est deux fois grandeur naturelle!" Hän on, huolimatta saksalaisesta syntyperästään, viime aikoina saavuttanut täällä suurta menestystä. Minä nähtävästi kuulun vanhaan kouluun, sillä en käsitä nykyistä, voimiin — nimittäin soittokoneen kielien takomiseen — perustuvaa soittoa. Kun viime kerran kuuntelin neiti Hilstiä Lauran luona, mietin mielessäni, että jos soittokone olisi mies, joka on vietellyt neiti Hilstin sisaren, niin ei hän voisi hurjemmin ajaa häneen raivoaan. Hän esiintyy myöskin filharmonisen orkesterin konserteissa. Hänen sävellyksensä ovat saavuttaneet suurta tunnustusta täkäläisessä musiikkimaailmassa; niitä pidetään syvällisinä, luultavasti siitä syystä, että ihminen kuullessaan ne kymmenennen kerran miettii: "ehkäpä minä yhdennellätoista kerralla ymmärrän jotakin". Myönnän, että nämä huomautukseni ovat ilkeät, jopa uskalletutkin, kun en ensinkään ole tuntija. Tekee kuitenkin mieleni kysyä: onko musiikki, jota ei käsitä vähemmällä kuin että on konservatorion professori, musiikki, johon ei ole pääsyä — maallikosta puhumattakaan — kehittyneillä eikä edes musikaalisesti sivistyneillä ihmisillä — sitä, mitä sen tulee olla? Pelkään, että jos säveltäjämme kulkevat tätä tietä, he aikaa voittaen tulevat muodostamaan jonkinlaisen egyptiläisten pappien luokan, joka vaalii tietoa ja kauneutta ainoastaan itseään varten.
Sanon sen siitä syystä, että olen huomannut musiikin Wagnerista lähtien alkavan kulkea aivan päinvastaiseen suuntaan kuin esimerkiksi maalaustaiteen. Uudempi maalaustaide supistaa tieten tahtoen tehtäviensä rajoja, pyrkii vapautumaan kirjallisista ja filosofisista vaikutuksista eikä yritäkään esittää puheita, saarnoja ja selityksiä vaativia historiallisia tapahtumia, ei edes allegorioja, joita ei ensi silmäyksellä voisi ymmärtää, sanalla sanoen: uudempi maalaustaide rajoittuu täydellä tietoisuudella tulkitsemaan ainoastaan muotoja ja väripintoja. Musiikki kulkee Wagnerista lähtien aivan vastakkaiseen suuntaan: se ei tyydy olemaan ainoastaan sävelten harmoniaa, vaan tahtoo se samalla olla tämän harmonian filosofiaa. Luultavasti pian nousee jokin suuri musikaalinen nero, joka sanoo kuten aikoinaan Hegel: "yksi ainoa ymmärsi minua — eikä hänkään täydelleen."
Neiti Hilst kuuluu filosofoiviin musiikkitaiteilijoihin, mikä tuntuu varsin kummalliselta, kun hänellä on mitä koruttomin sielu. Tällä karyatidipatsaalla on lapsen kirkkaat, naivit silmät ja samoin sen hyvyys ja rehellisyys.
Miehet hääräävät täällä hänen ympärillään, sillä heitä houkuttelee sekä hänen kauneutensa että sädekehä, joka aina ympäröi naista, kun taiteen käsi on levännyt hänen päänsä päällä. Kuitenkaan ei pieninkään varjo milloinkaan ole langennut hänen maineelleen. Hänestä puhuvat hyvää naisetkin, sillä hän valloittaa heidät todella harvinaisella hyvyydellään, vaatimattomuudellaan ja iloisuudellaan. Hän on hilpeä kuin katupoika, ja monasti olen nähnyt hänen nauravan koulutytön tavalla, niin että vedet tulevat silmiin — ja sitä kyllä ei sallittaisi, jollei Klara olisi taiteilija, jolle kaikki on luvallista. Hän on siveellisesti katsoen kaunis, vaikka taiteensa ulkopuolella vähemmin rikaslahjainen tyyppi. Laura, joka pohjaltaan ei pidä hänestä, on muutamia kertoja antanut minulle tiedoksi, että "karyatidipatsas" on rakastunut minuun. En usko sitä, mutta hän voisi rakastua, jos minä pyrkisin siihen. Varma on, että Klara paljon pitää minusta ja että ensi hetkestä lähtien olen miellyttänyt häntä. Minä maksan hänelle samalla mitalla, kuitenkaan koettamatta millään lailla ryhtyä tuhoamaan häntä. Kun ensi kerran näen naisen, haen hänestä aina ensin, vanhan tottumuksen mukaan, tulevaa saalista. Mutta ne ovat vain ajatusten sirpaleita. Seuraavassa hetkessä ajattelen jo aivan toisin. Minun suhteeni naiseen on luultavasti samantapainen kuin liikkeensä lopettaneen kultasepän suhde jalokiviin. Nähdessäni kallisarvoisen esineen, sanon: se täytyy koettaa saada haltuunsa, mutta sitte muistan, että jo olen sanonut hyvästi ammatille — ja jatkan matkaani.
Puoleksi leikillä olen kuitenkin silloin tällöin kehoittanut Klaraa lähtemään konserttimatkalle Varsovaan ja luvannut seurata häntä kunniaimpressariona. Tuollaisessa matkassa, jos siitä tulisi tosi, voisi kyllä olla viehätyksensä.
Kotimaahan aion joka tapauksessa lähteä. Täti on lahjoittanut minulle talonsa Varsovassa ja kutsuu minua järjestämään asioitani. Minun onkin tapana kilpa-ajojen aikana oleskella Varsovassa. Kuka muuten uskoisi, että niin vakava nainen kuin täti, joka ei muusta välitä kuin maanviljelyksestään, uskonnollisista toimituksistaan ja armeliaisuuden harjoittamisesta, on altis sellaiselle maalliselle heikkoudelle kuin kilpa-ajot. Hän on intohimoisesti innostunut niihin. Ehkäpä hänen synnynnäiset ritarivaistonsa, jotka nainen tietysti perii yhtä hyvin kuin mies, sillä tavalla etsivät itselleen tietä. Meidän hevosemme ovat jo ties kuinka monta vuotta ottaneet osaa kilpailuihin ja aina huonolla menestyksellä. Täti on aina koko sielullaan mukana kilpa-ajoissa. Meidän hevostemme juostessa seisoo hän keppiin nojaten vaunun istuimella ja seuraa intohimoisesti asioiden kulkua. Sitte puhkeaa hän tavattoman suuttumuksen valtaan ja kiusaa kuukausimääriä herra Chwastowskia nurinallaan. Nyt on hän kasvattanut jonkin ihmeellisen hevosen ja kutsuu minua ottamaan osaa musta-keltaisten värien voittoon. Minä lähden.
Lähden monesta muustakin syystä. Kuten jo mainitsin, olen verraten levollinen, en mitään toivo, en mitään odota, pidän voimieni mukaan aisoissa "minääni", sanalla sanoen: tyydyn eräänlaiseen henkiseen halvauksen tilaan, kunnes ennättää ruumiillinen ja vie minut, kuten isäni. En ole kuitenkaan voinut unohtaa minkätähden halvautumiseni ei ole täydellinen eikä ehdoton. Ainoa ihminen, jota maailmassa olen rakastanut, on mielessäni jakautunut kahdeksi aivan eri olennoksi. Toista kutsutaan rouva Kromickiksi, toista Anielkaksi. Rouva Kromicki on minulle vieras ja yhdentekevä, mutta Anielka käy luonani ja tuo minulle tuliaisiksi tietoisuuden syyllisyydestäni, tyhmyydestäni, henkisestä kurjuudestani, tuskastani, katkeruudestani, hulluista teoistani ja tappioistani. Mikä jalomielinen ja ystävällinen olento! Varmaan minä paranen vasta kun on otettu pois se aivokammio, jossa muisto asuu. Tietysti voin elää näinkin, mutta tällainen elämä on kuulumattoman kurjaa, koska ihminen aina tuntee olevansa kuin rattaat ilman pyöriä. Koetan joka kerta työntää luotani ajatukset siitä, miten olisi voinut olla, jos kaikki olisi järjestynyt toisin, mutta en aina onnistu. Jalo ja ystävällinen enkelini palaa taasen kylvämään pääni päälle vihansa yltäkylläisyyttä. Ajoittain arvelen, että rouva Kromicki voi tappaa minussa Anielkan — ja sentähden tekee mieleni lähteä katsomaan hänen onneaan, hänen elämäänsä ja kaikkea sitä muutosta, minkä hänessä on täytynyt tapahtua ja minkä on täytynyt tehdä hänet aivan toisellaiseksi kuin Anielka oli. Ehkäpä tapaan rouva Kromickin Ploszowissa. Onhan hyvin luultavaa, että hän kymmenen kuukauden eron jälkeen käy tervehtimässä sairasta äitiään, joka on siellä.
Varmaankaan en tässä suhteessa petä itseäni enkä erehdy, vaan että "ceci tuera cela". Luotan siinä suhteessa hermoihini, joita kaikki haavoittaa. Muistanhan kuinka niihin aikoihin, jolloin tutustuin Anielkaan ja hänen kauneutensa vastustamattomalla voimalla alkoi saada minua valtoihinsa, pelkkä ajatus, että jokin Kromicki lähentelisi häntä, työnsi minua pois hänen luotaan ja teki hänet minulle vähemmin rakkaaksi. Entä nyt, kun hän on erään Kromickin vaimo, kun hän tuntee kuuluvansa yhteen hänen kanssaan ja kun hän jo on samaa ruumista ja sielua kuin hän. Aivan varmasti kaikki joka askeleella tulee vaikuttamaan minuun loukkaavasti ja poistyöntävästi. Aivan varmasti "ceci tuera cela".
Ja jollei näin kävisikään, niin mitä minulla on menetettävää? Mitään voittoja en toivo, ja jos nyt kävisi selville, ettei syy lankea yksin minun niskoilleni, etten yksin minä ole vastuunalainen siitä, mitä on tapahtunut, ja että kuorma sentään on jaettava kahden hartioille, niin ehkäpä se tuottaisi minulle jotakin tyydytystä. Sanon: ehkä, sillä enhän tiedä. Tunne-asioita kostavat ihmiset ainoastaan näyttämöllä. Todellisessa elämässä kääntyvät he inholla pois siitä, mikä on tapahtunut — ja siinä kaikki. Todistaakseni nykyiselle rouva Kromickille, että hän teki pahoin kun halveksi nöyrää katumustani, täytyisi minun itseni ehdottomasti uskoa siihen, mutta minulle tulee hetkiä, jolloin, jumala paratkoon, en ole mistään varma.
Huhtikuun 5 p:nä.
Nyt tiedän varmasti, että tulen tapaamaan rouva Kromickin. Täti kirjoittaa nimittäin, että hänen miehensä on myynyt maatilan Volyniassa ja itse kauppa-asioittensa tähden matkustanut kaukaiseen itään. Rouvalla ei siis ollut muuta neuvoa kuin palata äidin luo Ploszowiin. Vastaanotin uutisen ensi hetkenä, jollen välinpitämättömänä, niin täydelleen henkisessä tasapainossa. Huomaan kuitenkin, että sen vaikutus minussa kasvamistaan kasvaa. Minä olen nyt kerta kaikkiaan niin rakennettu. En enään saata ajatella mitään muuta. Tapaus on kohtalokkaasti vaikuttanut sekä Anielkaan että hänen äitiinsä. Tuo mies myy kymmenen kuukauden avioliiton perästä maatilan verrattomine maineen, joka neljäsataa vuotta on ollut Anielkan suvun hallussa ja jonka säilyttäminen suvun hallussa on ollut Celina rouvan koko elämäntehtävä. Ja tämä herra Kromicki tulee ja myy sen kevein mielin, vain sentähden, että siitä maksetaan hyvä hinta, joka tekee hänelle mahdolliseksi panna täytäntöön kauppatuumiaan.
Luultavasti hän tällä pohjalla tulee kokoamaan miljoonia, mutta mikä isku molemmille naisille — ja mitä he voivatkaan tämän jälkeen hänestä ajatella? Täti kertoo kirjoittavansa Celina rouvan vuoteen äärestä. Saatuaan tiedon Ploszowiin on hän sairastunut entistä vakavammin. Olen varma, että Anielka allekirjoittaessaan miehelleen valtakirjan myymistä varten, ei ole tietänyt mitä teki. Ihmisten edessä hän kuitenkin puolustaa häntä. Täti mainitsee kirjeessään seuraavat hänen sanansa: "Onnettomuus on tapahtunut, mutta onnettomuus ei ollut vältettävissä, eikä Karl ole siihen syypää." Varjelkoon, varjelkoon, uskollinen, oikeudenmukainen vaimo! Et kuitenkaan voi estää minua ajattelemasta, että hän syvästi on loukannut sinua ja että sinun sydämesi pohjasta täytyy halveksia häntä. Hänen hyväilynsä ja syleilynsä eivät sammuta mielestäsi sanaa "myyty!" Ja Celina rouva, hänen suojelijattarensa, joka luuli hänen ensi työkseen häiden jälkeen miljoonillaan lunastavan Anielkan maatilan!! Niin, niin, hyvät naiset — minä, mies, joka en käytä hyvän porvarin puheenparsia — minä en olisi sitä myynyt, jollen muusta syystä, niin hienotunteisuudesta ja sentähden, että olen kiintynyt teihin enkä tahdo tuottaa teille surua. Mutta keinottelu vaatii puhdasta rahaa ja — keinottelijaa. En kuitenkaan mahda sille mitään, että nuo miljoonat minun silmissäni vastaiseksi ovat kyseenalaiset. Ehkäpä Kromicki kerran saa ne, ehkäpä tuo talonkauppa tekee onnistumisen hänelle mahdolliseksi ja ehkei hän, jos hänellä olisi ollut nuo rahat, niin kipeästi olisi haavoittanut vaimoaan ja vienyt kattoa hänen päänsä päältä. Täti kirjoittaa minulle, että hän heti kaupan päätettyään matkusti Bakuhun ja sitte Turkestaniin. Anielka jää nyt koko ajaksi äitinsä luo, koska hän on liian nuori asuakseen yksinään; äiti taas viipyy Ploszowissa osaksi sentähden, ettei pääse liikkumaan sairautensa vuoksi, osaksi sentähden, ettei täti päästä häntä lähtemään eikä hän tahdo suututtaa tätiä. Tunnen Anielkan liian hyvin tietääkseni, ettei hän toimi minkään laskelmien mukaan. Hän on äärimmäisyyteen asti epäitsekäs. Mutta äiti, joka tahtoisi ainoalle lapselleen koota koko maailman, toivoo, että täti testamentissaan muistaa häntä. Ja hänen toiveensa ovat varsin perustetut. Täti, joka ei milloinkaan ole uskonut Kromickin miljooniin, on pari kertaa jonkun verran levottomana, jopa nöyränäkin, antanut minulle viittauksia siihen suuntaan. Hän on nimittäin sitä mieltä, että kaikki mitä hän omistaa, kuuluu Ploszowskeille, ja pelkää, että pidän hänen aikomustaan vääryytenä sukua kohtaan. Kuinka vähän hän tuntee minua! Jos Anielka tarvitsisi kengät ja parin hinta olisi Ploszow ja lisäksi kaikki muu omaisuuteni, niin antaisin kaikki. Ehkäpä se johtuu häijyydestä, ehkä tahdon asettua Kromickia vastaan, mutta minä antaisin empimättä.
Mutta vähät niistä. Ajatukseni kiertävät lakkaamatta sitä tosiasiaa, että nuo molemmat naiset jo asuvat Ploszowissa ja että he jäävät sinne kunnes Kromicki palaa, siis jumala ties miten kauvaksi. Tulen joka päivä näkemään rouva Kromickin… Kun sitä ajattelen, valtaa minut levottomuus, johon myöskin sekaantuu uteliaisuutta: tulee olemaan hauska nähdä miten suhteemme järjestyy. Lisäksi aavistan, että yhtä toista voisi tapahtua, jos tunteeni häneen olisi toinen. En milloinkaan petä itseäni; toistan vieläkin, että lähden parantamaan itseäni, etten rakasta enkä tule rakastamaan rouva Kromickia. Hänen näkemisensä tulee varmaan karkoittamaan sydämestäni entisen Anielkan kuvan paremmin kuin kaikki vuonot ja geysirit ovat tehneet; mutta en olisi oma itseni, en olisi paljon kokenut ja paljon miettinyt mies, jollen näkisi mitä vaaroja tällainen tila voisi tuottaa toisten asianhaarojen vallitessa.
Jos minä tahtoisin kostaa — jollei jo itse nimitys "rouva Kromicki" vaikuttaisi minuun niin poistyöntävästi kuin se tekee — niin mikä voisi minua estää tai pidättää? Hiljaisessa, kaukaisessa Ploszowissa eläisimme kahden molempien vanhusten kanssa, jotka tahrattomassa siveellisyydessään ovat viattomat kuin lapset. Puolalaisen ylhäisön kesken tavataan kyllä perinpohjin turmeltuneita naisia, mutta varsinkin vanhemmassa sukupolvessa kulkevat monet elämän läpi suorastaan kuin enkelit, milloinkaan edes ajatuksissaan koskettamatta pahuuden likaa. Tuollaisen tädin tai Celina rouvan päähän ei voisi pälkähtää, että Anielkaa saattaisi uhata vaara senjälkeen kun hän on mennyt naimisiin. Anielka itse kuuluu samaan luokkaan. Hän ei olisi hyljännyt viime pyyntöäni, jollei jo olisi antanut herra Kromickille sanaansa. Mutta hänen kaltaisensa puolattaret rikkovat mieluummin sydämensä kuin sanansa. Minut valtaa kiukku, kun sitä ajattelen. Tukahutan itsessäni tarpeen, jota jokainen ihminen tuntee, tarpeen saada itse ohjata oikeuttaan; en aio koettaa vakuuttaa rouva Kromickille, mikä oli oikeuteni, mutta olisin hyvin onnellinen, jos joku toinen ottaisi opettaakseen kaikille tuonlaatuisille naisille, ettei luonnon ja sydämen oikeuksia loukata rankaisematta ja että ne oikeudet ovat voimakkaammat kuin teennäiset eetilliset säännöt ja että senkaltaiset teot kostavat itsenä. Tosin olen suuresti rikkonut Anielkaa vastaan, mutta tarkoitukseni oli rehellisesti parantaa kaikki — ja hän tiesi sen ja työnsi kuitenkin minut luotaan. Tietysti hän teki sen voidakseen sanoa itselleen: "en ole mikään Leon Ploszowski. Olen antanut sanani ja pidän sen." Se ei enään ole hyvettä, vaan sydämen kuivettumista; se ei ole sankariutta, vaan typeryyttä; se ei ole tunnon rehellisyyttä, vaan turhamaisuutta. En voi, kerta kaikkiaan, unohtaa!…
Mutta rouva Kromicki itse tulee auttamaan minua. Kunhan nyt näen hänet itsekylläisenä ja sankariudestaan ylpeänä, kylmänä, mieheensä rakastuneena tai rakkautta teeskennellen, uteliaana tarkaten kipuani — niin tulee tämä siveä, onneensa ja hyveeseensä pakahtuva aviovaimo siihen määrään inhoittamaan minua, että ehkä uudelleen lähden jonnekin napaseutuihin. Mutta silloinpa ei minua enään seuraa Anielkan muisto, kuten lokki seuraa laivaa.
Mahdollista, että rouva Kromicki tulee näyttelemään uhrin osaa ja että koko hänen käytöksensä enemmän tai vähemmin selvästi tulee sanomaan: "oma syysi!" Hyvä. Olenhan minä nähnyt sellaistakin tässä maailmassa. Kuten tekokukkasilla on se ominaisuus, etteivät ne lemua, niin on omatekoisilla orjantappuraseppeleillä se etu, etteivät ne pistä. Niitä sopii siis hyvin käyttää pääkoristeina, koska ne pukevat. Aina kun olen nähnyt tuollaisen uhrin, joka on mennyt naimisiin muka epätoivoissaan, on minun tehnyt mieli sanoa: "valehtelet! olit ehkä uhri tai uskoit olevasi, siihen asti kuin valittusi ensi kerran likeni sinua tohveleissa. Sinä hetkenä lakkasit olemasta pateettinen etkä enään ole muuta kuin naurettava ja mauton, sitä enemmän jota enemmän vielä näyttelet uhria."
Huhtikuun 6 p:nä.
Kuinka kaunis ja viisas onkaan kreikkalainen sana: "Ananke!" Varmaan on minun kohtaloni kirjaan kirjoitettu, ettei tuo nainen ole antava minulle rauhaa edes silloinkaan, kun en enään pidä hänestä. Kauheasti minua joka tapauksessa on kiihoittanut tieto siitä, että maatila on myyty ja että äiti ja tytär ovat saapuneet Ploszowiin. Nukuin huonosti yöllä. Erinäiset kysymykset tunkivat mieleeni ja vaativat vastausta. Koetin selvitellä arvoitusta: olisiko minulla oikeutta vietellä rouva Kromicki velvollisuuden tieltä. En tahdo enkä aio sitä tehdä, sillä rouva Kromicki ei houkuttele minua — mutta olisiko minulla oikeutta? Täytän elämäni tuollaisilla "to be or not to be?" — sillä minulla ei ole muutakaan tekemistä. Eivät nuo mietteet muuten ole maailman hauskimpia, sillä tavallisesti käy niitä hautoessa kuten käy koiran, joka ajaa takaa omaa häntäänsä: et saavuta mitään, et saa aikaan mitään, ainoastaan väsytät itsesi pahanpäiväisesti. Mutta onpahan kuitenkin se ilo, että yksi päivä ja yksi yö on mennyt. Samalla huomautan, että kaikesta skeptillisyydestäni huolimatta tunnen omantunnon soimauksia kuin paras Ploszowin apupappi ikään. Uudenaikainen ihminen on kokoonpantu niin monenmoisista langoista, että kun häntä rupeaa selvittelemään, niin hän sotkeutuu vielä enemmän. Turhaan toistelin itselleni yöllä, että teoria on oikea ja että minulla on oikeuteni. Maalaispapin ääni pani panemistaan: ei, ei, ei! Mokomat epäilykset ovat kuitenkin heitettävät menemään, sillä järkeni tasapaino on kysymyksessä. Tänä iltahetkenä on mieleni erittäin valmis pohtimaan kysymystä. Päivällä kuulin rouva Davisin erään tunnetun maalarin luona selittävän kahdelle ranskalaiselle kirjailijalle, että naisen läpi elämänsä tulee pysyä ankarana, vaikkapa vain: "pour la netteté du plumage!" Maleschi toisti "oui, oui… du plumaze!".— mutta minusta tuntui siltä kuin kaikki Välimeren kravut olisivat kääntyneet selälleen ja nostaneet saksensa ilmaan rukoillakseen Jupiterilta ukkosta ja jyrinää. Ohimennen sanoen rouva Davis on lainannut lauseen minulta ja minä taas Feuillet'ltä. Pysyin kuitenkin täysin vakavana, en päästänyt edes hymyä huulilleni, mutta jouduin eräänlaisen puoleksi hupaisen, puoleksi kyynillisen mielialan valtaan, jonka heijastus tälläkin hetkellä viipyy minussa ja joka aina paremmin kuin mikään muu suojelee ihmistä epäilyksiä vastaan.
Eteenpäin siis! Olisiko minulla oikeutta koettaa saada rouva Kromicki rakastumaan ja, siinä tapauksessa että se minulle onnistuisi, houkutella hänet velvollisuuden tieltä? Katselen ensinnä asiaa kunniantunnon kannalta, kunniantunnon sellaisena, jommoiseksi se yleensä käsitetään ihmisten kannalta, jotka itse pitävät itseään gentlemanneina ja joita koko maailma pitää sellaisina. En löydä ainoaakaan pykälää, joka kieltäisi minua panemasta tuumaani täytäntöön. Mutta ensi silmäykseltä tuntuukin tämä lakikirja kyllä kummallisimmalta kaikista mitä taivaan alla on laadittu. Sillä jos minä varastan joltakin rahaa, niin maailman kunniakäsityksen mukaan häpeä lankeaa minun niskoilleni ja leimaa minut roistoksi, kun sen maine, jolta varastin, pysyy puhtaana. Mutta jos minä varastan joltakin vaimon, niin minä, varas, pääsen pelistä puhdasmaineisena, ja häpeä lankeaa sen niskoille, jolta varastettiin. Mistä tämä johtuu? Voivatko siveelliset käsitteet olla niin erilaiset, vai onko varastetun rahakukkaron ja varastetun vaimon välillä tosiaan niin suuri ero, ettei niitä ole lupa edes verrata toisiinsa? Olen monasti miettinyt tätä asiaa ja tullut siihen johtopäätökseen, että eroa todella on. Ihmisolento ei saata olla toisen omaisuutta samalla tavalla kuin esine — ja vaimon varastaminen riippuu kahdesta tahdosta. Minkätähden minun pitäisi valvoa aviomiehen oikeuksia, jollei vaimo itse valvo niitä? Mitä minä hänestä. Edessäni on olento, joka tahtoo kuulua minulle, ja minä otan hänet. Hänen miestään ei minun silmissäni ole olemassa, ja rouvan valat eivät kuulu minuun. Mikä minua siis pidättää — kunnioitus aviosäätyä kohtaan ehkä? Jos minä vaan rakastaisin ja voisin rakastaa rouva Kromickia, niin huutaisin sieluni syvyydestä: kiellän hänen avioliittonsa! kiellän hänen velvollisuutensa Kromickia kohtaan! Minä olen mato, jonka tuo avioliitto on tallannut, mato, joka kiemurtelen tuskissani — ja minua, joka viimeiseen hengenvetooni asti tahtoisin pistää jalkaan, joka on minut tähän polkenut, käsketään kunnioittamaan sitä! Mitä varten? minkätähden? Miksi kunnioittaisin yhteiskunnallista säännöstä, joka pusertaa minusta kaiken vereni, kaiken elämänhaluni? Tosin ihmiset luonnon järjestyksen mukaan elättävät itseään syömällä kaloja, mutta vaadippa kalaa kunnioittamaan asianomaista järjestystä, juuri kun se elävältä perataan ja pannaan pataan. Minä kiellän ja pistän — se on minun vastaukseni. Spencerin ihanne äärimmilleen kehittyneestä ihmisestä, ihmisestä, jonka individuaaliset pyyteet ovat täydelleen sopusoinnussa yleisen järjestyksen kanssa — on vain oletus. Tiedän, tiedän, että tuollainen Sniatynski murskaisi minut tällä ainoalla kysymyksellä: "Olet siis vapaan rakkauden puolella?" En, en ole! Olen vain itseni puolella. I am for myself! En muuten tahdo puuttua teidän teorioihinne. Jos sinä rakastat toisen vaimoa tai sinun vaimosi toisen miestä, niin mitä virkaa on kaikilla säännöksillänne ja yleisen järjestyksen hyväksi laadituilla pykälillä. Pahimmassa tapauksessa olen epäjohdonmukainen. Olin esimerkiksi epäjohdonmukainen, kun minä, skeptikko, annoin lukea messun Leonin ja Anielkan onneksi ja kun rukoilin kuin lapsi ja itkin kuin hullu. Tulevaisuudessakin lupaan olla epäjohdonmukainen, jos vaan sitä tietä voin saavuttaa jotakin hyvää, mukavaa tai onnellista. Maailma tuntee ainoastaan yhden logiikan: intohimon logiikan. Järki koettaa kyllä varoittaa siitä, mutta asettuu, kun hevoset pillastuvat ja menevät täyttä karkua, kuski-istuimelle eikä enään tee muuta kuin vartioi, jotteivät vaunut menisi säpäleiksi. Ihmissydäntä ei voida vakuuttaa rakkautta vastaan, sillä rakkaus on luonnonvoima kuten meren luode ja vuoksi. Naista, joka rakastaa miestään, eivät helvetin portitkaan voi voittaa, ja silloin ovat vihkivalat ainoastaan pyhittämässä rakkautta — mutta kun ne sitovat ainoastaan velvollisuudentunnolla, niin mikä tulva tahansa paiskaa ne rannalle kuin kuolleen kalan. En voi luvata ettei partani kasvaisi tai etten vanhenisi — aina kun sen teen, tulevat elämän lait ja paiskaavat nurin sekä minut että minun lupaukseni.
Kummallista: kaikki mitä kirjoitan on, kuten jo huomautin, silkkaa teoriaa. En haudo mitään aikeita, jotka vaatisivat selvittelyä, ja kuitenkin nämä mietteet järkyttävät minua ja ovat järkyttäneet siihen määrään, että minun on täytynyt keskeyttää kirjoittamiseni. Mielenrauhani on, hitto vie, sangen keinotekoinen. Kävelin tässä viime tunnin aikana pitkin huonetta ja pääsin vihdoinkin selville siitä, mikä minua näin kiihoittaa… On jo myöhäistä. Näen ikkunoistani Invalidikirkon kupukaton kiiltävän kuutamossa, kuten silmissäni aikoinaan kiilsi pyhä Pietari, kun, mieli täynnä toivoa, harhailin Pinciolla ja ajattelin Anielkaa. Vaistomaisesti olin antautunut muistojen valtaan. Olkoon kuinka tahansa ja käyköön kuinka tahansa, varmana pysyy, että saattaisin olla onnellinen ja että hänkin voisi olla sata kertaa onnellisempi. Jos minulla nyt olisi salaiset tarkoitukseni ja jos hän vaikuttaisi minuun houkuttelevasti, niin vielä tällä hetkellä visusti kavahtaisin tekemästä häntä onnettomaksi. En tahdo hänen onnettomuuttaan, en mistään hinnasta. Pelkästään tämä ajatus riistäisi minulta toimintakyvyn ja tarmon. Minussa uinuu kokonaisia vuoria täynnä hellyyttä häntä kohtaan.
Mutta ne asiat ovat olleita ja menneitä. Skeptikko minussa asettaa eteeni toisen kysymyksen: olisiko hän, jos kävisi edellytetyllä tavalla, niin onneton? Olen elämän varrella monasti huomannut, että nainen on onneton ainoastaan niin kauvan kuin hän taistelee. Taistelun tauottua seuraa — ratkaisuun katsomatta — tyyni, suloinen onnen kausi… Olen joskus täällä Parisissa tuntenut naisen, joka kolmen vuoden ajan kävi mitä ankarinta taistelua itseään vastaan. Kun hänen sydämensä vihdoin pääsi voitolle, jäi hänelle yksi ainoa syytös, nimittäin se, että hän niin kauvan vastusti.
Mutta miksi tehdä näitä kysymyksiä ja selvitellä näitä arvoituksia? Tiedänhän, että kaikkia periaatteita vastaan saattaa tuoda todisteita ja kaikkia todisteita saattaa epäillä. Entiset hyvät ajat, jolloin ihmiset epäilivät kaikkea muuta paitsi kykyänsä eroittaa oikeaa väärästä, hyvää pahasta — ovat olleet ja menneet. Nyt on kaikkialla sivuteitä ja sivuteitä ja sivuteitä. Viisaampaa on ajatella tulevaa matkaa… Mutta että tuo Kromicki myi vaimonsa maatilan ja loukkasi häntä niin syvästi… Minun täytyy oikein kirjoittaa se mustalla kynällä valkealle paperille, sillä muuten en sitä uskoisi!
Huhtikuun 10 p:nä.
Kävin eilen jäähyväisillä rouva Davisin luona ja jouduin oikeaan konserttiin. Näyttää siltä kuin Laura todella olisi rakastunut musiikkiin. Neiti Hilst soitti urkuja. Minun on aina hauska tavata häntä ja varsinkin pidän hänestä, kun hän asettuu soittokoneen ääreen ja ottaa ensimäiset akordit, silmät luotuina koskettimiin. Hän on silloin omituisen vakava, itseensä sulkeutunut ja kumman levollinen. Hän tuo mieleeni pyhän Cecilian, joka minusta aina on ollut pyhimyksistä miellyttävin ja johon varmasti olisin rakastunut, jos olisin elänyt hänen aikanaan. Vahinko, että Klara on niin suurikokoinen. Sen unohtaa kuitenkin, kun näkee hänet soittamassa. Ajoittain nostaa hän silmänsä korkeutta kohti, ikäänkuin johtaakseen mieleensä äänen, jonka on kuullut korkeudessa haltioitumisen hetkenä — ja itsekin hän silloin on kuin haltioituneena. Syystä kantaa hän nimeä Klara, sillä kirkkaampaa sielua on vaikea löytää. Kuten jo sanoin, on minulle mieluista nähdä häntä, mutta ei kuulla. Hänen musiikkiaan, sen pahempi, en yhä vieläkään ymmärrä, en ainakaan saa kiinni hänen ajatusjuoksustaan muuta kuin suurella vaivalla. Arvelen kuitenkin, että hän minun ilkeistä ja häikäilemättömistä huomautuksistani huolimatta mahtaa olla harvinainen kyky.
Kun hän oli lakannut soittamasta, menin hänen luokseen ja lausuin leikillä, että nyt lähden Varsovaan ja että hänen meidän vanhojen sopimustemme nojalla pitää tulla mukaan. Kummakseni huomasin, että hän ottaa sanani todeksi. Hän vastasi, että jo kauvan on aikonut Varsovaan ja että hän on valmis, kunhan vain saa matkaansa vanhan sukulaisen, joka aina seuraa häntä, ja mykän pianon, jolla hän soittaa skaaloja rautatievaunussakin.
Minä hiukan pelästyin. Jos hän nyt todella lähtee matkaan, niin minun ainakin jonkun verran täytyy auttaa häntä konserttien järjestämisessä ja minun tekisi mieli heti paikalla lähteä Ploszowiin. Pahimmassa tapauksessa jätän hänet Sniatynskin haltuun, josta hänelle on enemmän hyötyä kuin minusta. Neiti Hilst on muuten rikkaan frankfurtilaisen tehtailijan tytär ja riippumaton aineellisesta tuloksesta. Minua ihmetyttää kuitenkin, että hän niin nopeasti suostui tähän matkaan. Ensi hetkenä teki mieleni sanoa hänelle, että mykässä soittokoneessakin on tarpeeksi matkaseuraa ja että olisi paras jättää pois vanha sukulainen. Me miehet olemme siihen määrään tottuneet aina ja kaikkialla kyttäilemään naista, ettei yksikään meistä likene nuorta kaunotarta ilman sivutarkoituksia. Joka väittää olevan toisin, se tahtoo juuri pettää naista, saadakseen hänet sitä helpommin ansaan. Minullahan tällä hetkellä on pää täynnä muita ajatuksia, ja kuitenkin tuo vanha sukulainen paikalla teki minuun häiritsevän vaikutuksen, varsinkin kun minun persoonani varmaan näyttelee osaansa tässä äkillisessä matkapäätöksessä. Tarjoaahan Parisi epäilemättä laajemman kentän musikaalisille voitoille kuin Varsova, Klaran eduista siis ei voi olla kysymys — minkätähden hän sitte lähtee? Laura on jo aikoja sitte viittaillut siihen suuntaan, että neiti Hilstin tunteet minua kohtaan olisivat enemmän kuin sympatiaa… Kummallinen nainen tuo Laura. Klaran viattomuus ärsyttää häntä, mutta ainoastaan samalla tavalla kuin jokin omituinen jalokivi, korea otsanauha tai ihmeellinen pääkoriste… Hän katselee kaikkea koristeelliselta kannalta — ei koskaan miltään muulta! Sentähden hän kai haluaisi työntää tuon jättiläislapsenkin minun syliini. Minusta Laura enään välittää vähät. Olen koriste, jota hän jo on käyttänyt kaulallaan.
Tuo nainen on tahtomattaan tehnyt minulle niin paljon pahaa, että minun pitäisi vihata häntä. Mutta ensinnäkin sanoo omatuntoni, että jollei hän olisi joutunut elämäni tielle, niin olisin keksinyt toisen yhtä tehoisan keinon onneni tuhoamiseksi; toiseksi: saatana on langennut enkeli ja viha on kotoisin rakkaudesta, mutta minä en koskaan ole rakastanut Lauraa. En siis voi vihata häntä, mutta halveksin häntä jonkun verran. Hän vastaa minulle samalla mitalla. Ehkäpä hän suo minulle pahempaa kuin minä hänelle.
Mitä tulee Klaran tunteisiin minua kohtaan, niin saattaa Lauran väitteessä olla jonkun verran perää. Tänään huomasin sen entistä selvemmin. Jos niin on, niin olen Klaralle kiitollinen. Ensi kerran eläissäni tunnen halua solmia ystävyyden liittoa naisen kanssa aikomatta pettää hänen luottamustaan. Niin levottomalle sielulle kuin minun, saattaa ystävyys tarjota viihdytystä. Juttelimme tänään Klaran kanssa kuin hyvät ystävät. Hänen älynsä ei ulotu laajalle — mutta se on sensijaan selvä ja se eroittaa helposti pahan ja ruman siitä, mitä hän pitää oikeana ja kauniina. Tämä tekee, ettei hän ole ärtyisä eikä hermostunut, vaan erinomaisen tasainen. Hänessä on eräänlainen henkinen terveys, joka muuten tavataan hyvin usein saksalaisilla. Joutuessani heidän kanssaan tekemisiin silloin tällöin olen huomannut, että esimerkiksi minun kaltaisiani ihmisiä on hyvin vähän heidän joukossaan. Saksalaiset ovat, kuten englantilaisetkin, positiivisia ihmisiä, he tietävät mitä tahtovat. Uppoavathan hekin tietysti usein epäilysten kuiluihin, mutta he tekevät sen järjestelmällisesti, oppineiden tavoin, eivätkä kuten tunne-ihmiset ja nerot ilman salkkua. Senpätähden heidän vasta ohimenneen transcendentaalisen filosofiansa, heidän nykyisen oppineen pessimisminsä ja heidän runollisen Weltschmerzinsä merkitys onkin yksinomaan teoreettista laatua. Käytännössä osaavat he erinomaisesti suhtautua elämän vaatimuksiin. Hartmannin mukaan käy ihmiskunta sitä onnettomammaksi jota voimakkaammaksi ja tietoisemmaksi sen elämä kehittyy. Kuitenkin samainen Hartmann käytännössä saksalaisen Kulturträgerin koko mahtipontisuudella vaatii saksalaisen elämän lujittamista poosenilaisen puolalaisuuden kustannuksella. Mutta jos tämän tapauksen voikin viedä inhimillisen heikkouden laskuun, niin saattaa väittää, etteivät saksalaiset yleensä päästä teoriojaan vaikuttamaan tunteisiinsa ja että he sentähden ovat niin levolliset ja kykenevät tekoihin. Sama levollisuus tavataan Klarassakin. Kaikki mikä järkyttää ihmissielua pohjia myöten, on mahtanut mennä hänen korviensa ohitse tai luisua pois tunkematta hänen vereensä. Sentähden ei hän koskaan ole epäillyt itseään eikä musiikkiaan. Jos hänen tunteensa minua kohtaan on enemmän kuin sympatiaa, niin hän varmaan ei itsekään tiedä siitä, ja on se vailla kaikkia pyyteitä. Samana hetkenä, jolloin se tulisi tietoiseksi, alkaisi hänen elämänsä draama, sillä minä en voisi vastata hänen tunteisiinsa. Voisin ainoastaan käyttää hyväkseni hänen tunnettansa ja tavalla, joka tekisi hänet onnettomaksi. En ole mikään houkkio, joka kuvittelee olevansa vastustamaton; mutta uskon, ettei yksikään nainen maailmassa voi vastustaa miestä, jota todella rakastaa. Sananparsi: "piiritetty linnoitus — valloitettu linnoitus" on tosin kulunut, mutta sisältää sentään totuutta, varsinkin naiseen nähden, joka siveytensä muurien sisäpuolella kantaa sellaista petturia kuin sydän. Mutta Klara saattaa olla levollinen. Matkustamme kaikessa rauhassa: hän, minä, vanha täti ja mykkä soittokone.
Huhtikuun 16 p:nä.
Olen ollut Varsovassa jo kolme päivää, mutta en ole voinut käydä Ploszowissa, kun heti tänne saavuttuani sain hammaskivun ja poskeni on paisuksissa. En tahdo talon naisille näyttäytyä siinä kunnossa.
Olen jo tavannut Sniatynskin. Täti kävi niinikään luonani ja kohteli minua kuin mitäkin tuhlaajapoikaa. Anielka saapui viikko sitte. Hänen äitinsä on niin sairas, että lääkärit, jotka alkuaan tahtoivat lähettää hänet Wiesbadeniin, ovat tulleet siihen johtopäätökseen, ettei hän kestäisi minkäänlaista matkustamista. Hän jää siis Ploszowiin kunnes paranee tai kuolee — ja Anielka hänen kanssaan, sitä myöten kuinka nopeasti Kromicki järjestää asiansa ja voi asettua vakinaisesti asumaan. Tädin puheesta päättäen hänen matkansa saattaa kestää muutamia kuukausia. Koetin onkia tädiltä niin paljon tietoja Anielkasta kuin mahdollista, ja se kävi varsin helposti, sillä täti puhui aivan avomielisesti. Hän ei edellytäkään, että naimisissa oleva nainen voisi kiinnittää kenenkään mieltä muuta kuin sukulaisena, tai oikeammin sanoen hän ei edes vaivaa päätään sellaisilla kysymyksillä. Aivan suoraan puheli hän minulle talonkaupasta. Hän puolestaan ei voi suoda sitä anteeksi Kromickille. Lopuksi joutui hän sellaisen suuttumuksen valtaan, että repäisi poikki kellonperänsä, joten kello lensi permannolle.
— Sen minä voin sanoa hänelle vasten silmiä, virkkoi hän, — että tämä on hävytöntä. Olisinhan minä lainannut hänelle rahoja. Vaikka mitä hyötyä siitä olisi ollut! Nuo liikeyritykset ovat kuin kuilu. Kaikki ne nielevät, mutta mitä ne tuottavat, siitä ei ole tietoa. Heti paikalla kun hän tulee silmieni eteen, sanon hänelle: te syöksette turmioon Anielkan ja te syöksette turmioon Celinan ja lopuksi te itse teette vararikon! Mitä nuo molemmat naiset tekevät teidän miljoonillanne, kun heidän täytyy kyynelillä ostaa joka ropo! Hävyttömyyttä eikä mitään muuta. Minä en koskaan ole voinut sietää mokomaa kuivaa rahjusta ja minä olenkin ollut aivan oikeassa.
Kysyin tädiltä onko hän avomielisesti puhunut asiasta Anielkan kanssa.
— Anielkan kanssa? kiivastui hän. — Hyvä olikin että tulit, niin saan edes jollekin puhua ja keventää sydäntäni. Anielkan kanssa on mahdoton puhua asiasta suoraan. Kerran tapahtui, etten jaksanut hillitä mieltäni, vaan aloin — ensin hän suuttui ja sitte hän rupesi itkemään. "Hänen täytyi, hänen täytyi!" — ja niin poispäin. Hän ei salli lausua hänestä sanaakaan, kaikkia hänen vikojaan hän koettaa peittää maailmalta. Mutta minua, vanhaa ihmistä, ei petetäkään: sydämessään tuomitsee hän myynnin aivan kuten minäkin.
— Arveleeko täti siis, ettei hän rakasta häntä?
Täti katsahti minuun ihmeissään.
— Mitä? Ketä hän sitte rakastaisi? Sentähdenhän hän suree, että rakastaa häntä. Mutta ihminen voi kyllä rakastaa, vaikka toiselta puolen näkeekin toisen viat.
Katselen asiaa hiukan toisin silmin, mutta siitä ei olisi kannattanut puhua tädille. Annoin hänen jatkaa:
— Kaikkein eniten minua suututtaa, että se mies valehtelee. Hän vakuutti Celinalle ja Anielkalle, että vuoden tai ainakin kahden perästä lunastaa maatilan takaisin. Sano nyt, onko sellainen mahdollista? Sano!… Mutta äiti ja tytär pettävät itseään kuvittelemalla, että niin tulee käymään.
— Minun ymmärtääkseni se on aivan mahdotonta. Tietysti hän jatkaa liikeyrityksiään.
— Ja itse hän tietää sen vielä paremmin kuin me. Hän pettää siis tieten tahtoen Anielkaa ja hänen äitiään.
— Ehkäpä säästääkseen heitä surulta.
Täti suuttui vieläkin enemmän.
— Säästääkseen heitä surulta! Eivätpä he olisi surreet, jollei juuri hän olisi mennyt myymään taloa. Älä sinä turhanpäiten puolusta häntä. Jokaisen täytyy tuomita hänen tekonsa. Chwastowskikaan ei voinut olla suuttumatta. Hänellä on kokemusta tuollaisissa asioissa ja hän sanoo, että ilman rahapennin velkaa, muutaman vuoden kuluessa olisi voinut pelastaa talon. Mutta minähän olisin antanut hänelle rahaa — ja sinä myöskin. Olisithan?… No, katso nyt! Ja nyt on kaikki myöhäistä!
Rupesin nyt kyselemään Anielkan terveyttä. Elin oudossa, salaisessa, selittämättömässä levottomuudessa, sillä pelkäsin kuulevani jotakin, joka olisi ollut aivan luonnollista ja asianmukaista, mutta joka äärimmilleen olisi kiihoittanut hermojani, en itsekään tiedä mistä syystä. Mikä raukka minä olen! Onneksi täti käsitti mitä tarkoitin ja huudahti entiseen häijyyn tapaansa:
— Mitä vielä!… Talon hän kykeni myymään, mutta muuta hän ei ole saanut aikaan!
Käänsin heti keskustelun toisiin asioihin. Kerroin tädille, että samaa matkaa kanssani oli tullut nykyajan suurin naispianisti, joka, ollen hyvissä varoissa, vain halusi antaa pari konserttia hyväntekevää tarkoitusta varten. Täti on aina oma itsensä. Kaikkein ensiksi hän rupesi moittimaan neiti Hilstiä siitä, ettei hän ollut tullut talvella, parhaaseen konserttiaikaan; sitte vasta hän huomasi, ettei vielä ole aivan myöhäistä ja tahtoi suoraa päätä hyökätä Klaran luo. Vaivoin sain hänet käsittämään, että minun ensin on paras valmistaa Klaraa ottamaan häntä vastaan. Täti on muutamien hyväntekeväisyysseurojen puheenjohtaja ja pitää kunnianasianaan muiden yhdistysten kustannuksella korjata haltuunsa kaikki mitä voi irti saada — sentähden hän pelkää, etteivät muut ehtisi ennen häntä.
Lähtiessään kysyi hän:
— Milloin muutat Ploszowiin?
Mutta minä vastasin, etten ensinkään aio muuttaa sinne. Olin matkalla ajatellut, että lienee paras asua Varsovassa. Ploszow on penikulman päässä; lähden sinne aamulla ja viivyn iltaan asti. Minulle se on yhdentekevää, mutta sittepähän en anna ihmisille aihetta luuloihin. Minusta on hauskempaa, ettei rouva Kromickikaan voi luulla minun ehkä haluavan asua saman katon alla hänen kanssaan. Muistan niinikään keskustellessani Sniatynskin kanssa ohimennen ja ikäänkuin olisi ollut kysymys aivan vähäpätöisestä asiasta, maininneeni, etten aio muuttaa Ploszowiin. Huomasin hänen antavan täyden tunnustuksen ajatukselleni ja aikovan puhua pitemmältäkin Anielkasta. Sniatynski on hyvin intelligentti mies, mutta hän ei käsittänyt, että muuttuneet elämänolot muuttavat suhteet läheisimpiinkin tovereihin. Hän tuli luokseni ikäänkuin yhä olisin ollut sama Leon Ploszowski, joka väristen kuin lehti Krakovassa rukoili häneltä apua. Hän likeni minua samalla kovakouraisella avomielisyydellä kuin silloin ja alkoi paikalla käydä kiinni asioihini. Pidätin hänet silmänräpäyksessä, ja hän sekä suuttui että hämmästyi. Vasta myöhemmin sain hänet mukautumaan sävyyni, ja me keskustelimme ikäänkuin ei viime kohtaustamme ensinkään olisi ollut. Huomasin kuitenkin hänen olevan uteliaan tietämään, millä mielellä nykyään olen, ja kun ei hän päässyt minuun käsiksi suoraa tietä, niin hän rupesi urkkimaan kiertäen, kaartaen, käyttäytyi siinä kömpelösti kuten ainakin kirjailija, joka kirjoituspöytänsä ääressä saattaa olla syvä psykologi ja terävä analytikko, mutta käytännöllisessä elämässä on naivi kuin ylioppilas.
Jos saisin käsiini huilun, niin saattaisin, kuten muinoin Hamlet vastata hänelle: "tee hyvin ja soita, mutta jos sanot ettet osaa, niin kuinka voit edellyttää, että sinä, joka et puukappaleesta saa irti säveltä, voisit mielin määrin soittaa minun sieluani?"
Yöllä olin lukenut Hamletin en tiedä kuinka monennen kerran ja siitä johtui vertailuni. Suorastaan käsittämättömänä pysyy minulle, että nykyajan ihminen jokaisessa henkisessä olotilassaan, kaikkein uudenaikaisimmissa, monimutkaisimmissa sielunhämmenteissään tapaa enimmin analogiaa itsensä kanssa tästä Holinshaedin suurelle, veriselle legendalle rakennetusta draamasta. Hamlet on ihmissielu sellaisena, jommoinen se oli, on ja tulee olemaan. Minun ymmärtääkseni Shakespeare siinä on sivuuttanut nerokkaisuudenkin rajat. Sillä Homeron tai Dantenkin ymmärrämme heidän aikakautensa pohjalla, käsitämme, että he ovat voineet suorittaa tehtävänsä — mutta miten tämä englantilainen seitsemännellätoista vuosisadalla on saattanut elää läpi kahdennenkymmenennen vuosisadan herkistyneen psykologian, se tulee kaikista Hamlet-tutkimuksista huolimatta pysymään minulle ikuisena arvoituksena.
Ojennettuani Sniatynskille Hamletin huilun uskoin hänen huomaansa neiti Hilstin; sitte rupesin puhumaan hänen dogmeistaan; sanoin, että juuri koti-ikävä ja velvollisuudentunne olivat aiheuttaneet matkani. Mutta sanoin sen huolimattomasti, eikä Sniatynski tietänyt laskenko leikkiä vai puhunko täyttä totta. Ja taasen tein sen havainnon, josta jo Parisissa huomautin. Se moraalinen yliherruus, jonka viime tapaukset olivat antaneet Sniatynskille minuun nähden, katosi katoamistaan. Hän ei itsekään ymmärtänyt mitä ajatella; yksi ainoa asia oli hänelle selvänä: se, etteivät vanhat avaimet enään aukaisseet minua. Kun hänen lähtiessään taasen suosittelin hänelle neiti Hilstiä, katsahti hän minuun nopeasti ja virkkoi:
— Taitaa olla sinulle tärkeä asia?
— Hyvin, sillä minä pidän erinomaisen paljon tästä naisesta ja kunnioitan häntä vieläkin enemmän.
Sillä tavalla sain hänen huomionsa käännetyksi neiti Hilstiin. Nähtävästi hän arvelee, että on kysymyksessä uusi rakkaus. Hän läksi suutuksissaan. Eihän hän koskaan osaa peittää mitään. Ovet paukahtivat kiinni hänen perässään, ja kun minä, saatettuani hänet ovelle, palasin etehiseen, kuulin hänen astuvan neljä porrasta kerrallaan ja ääneen viheltävän, kuten hänen tapansa on, kun hän on tyytymätön.
Puhuin muuten totta, kun sanoin pitäväni neiti Hilstistä. Kirjoitin hänelle tänään ja selitin miksen koko aikana ole käynyt hänen luonaan — ja sain paikalla vastauksen. Klara on ihastunut Varsovaan ja varsinkin ihmisiin täällä. Kaikki tunnetut täkäläiset musiikkihenkilöt ovat näiden kolmen päivän aikana käyneet häntä tervehtimässä ja kaikki ovat kilpailleet kohteliaisuudessa ja avuliaisuudessa. Hän kirjoittaa, ettei missään ole tavannut niin herttaisia ihmisiä. Luultavasti he eivät pysyisi niin herttaisina, jos hän asettuisi tänne asumaan, vaikka hänellä tosin on erinomainen taito voittaa ystäviä kaikkialla. Hän on jo jonkun verran käynyt katsomassa kaupunkia, ja etenkin on Lazienki [puolalaisten kuninkaiden vanha huvilinna] miellyttänyt häntä. Olen hyvin iloissani Klaran tyytyväisyydestä, varsinkin kun maisemat heti Puolan rajan poikki päästyä tekivät häneen painostavan vaikutuksen. Tosin eivät lakeat, alastomat maisemamme tarjoa mitään silmänlumetta, ja täytyy olla täällä syntynyt, jotta voisi tajuta näiden seutujen kauneuden. Klara katseli ulos vaununikkunasta ja toisti toistamistaan: "Ah, nyt ymmärrän Chopin'in!" Mutta hän erehtyy, sillä ei hän häntä ymmärrä eikä hän häntä tunne enempää kuin hän ymmärsi maisemiammekaan.
Minä olen tosin hengeltäni ulkomaiden lapsi, mutta jonkun atavismin kautta olen saanut sen lahjan, että voin rakastaa luontoamme, ja ihmeekseni olen monasti pannut merkille, etten keväisin palatessani Puolaan milloinkaan voi katsella tätä maata kylläkseni. Suoraan tunnustaen: mitä siinä on katselemista? Olen tahallani koettanut kuvitella, että olen ulkomaalainen maalari, kuvitella, etten millään lailla ole tähän maahan kiintynyt ja että katselen sitä objektiivisesti kuin vieras. Silloin ovat nämä maisemat tehneet minuun sen vaikutuksen kuin jos lapsi olisi piirtänyt ne, lapsi, joka ei osaa muuta kuin vetää viivoja, tai villi ihminen. Lakeat kesantomaat, vetiset niityt, suoranurkkaiset töllit, taivaanrannalla herraskartanoiden poppelit, vihdoin vainioiden aukea, joka päättyy metsien vyöhön, nuo "kymmenen penikulmaa tyhjää", kuten saksalaiset sanovat — tuo kaikki on aina johtanut ajatuksiini vasta-alkajan karut, mielikuvista ja viivoista köyhät maisemakyhäykset. Totta puhuen se tuskin onkaan maata. Samana hetkenä kuitenkin, jolloin lakkaan katselemasta sitä vieraan silmillä, jolloin alan imeä sieluuni näköalojen koruttomuutta, sulaa yhteen äärettömän lakeuden kanssa, johon jokainen muoto ja hahmo hukkuu, kuten sielu Nirvanaan — samana hetkenä henkii niistä vastaani "primitiivisten" koko taiteellinen sulo, ja ne vaikuttavat minuun tyynnyttäen. Saatan ihailla esimerkiksi Apennineja, mutta sieluni ei pääse tunkemaan niiden henkeen, se pysähtyy pinnalle ja ikäänkuin tarrautuu siihen kiinni. Väsymyksen täytyy seurata ennemmin tai myöhemmin. Ihminen lepää ainoastaan silloin, kun hän kulkee käsi kädessä ympäristön kanssa, ja sitä hän voi tehdä ainoastaan, jos hänen sielunsa ja luonnon sielu rakenteeltaan täysin vastaavat toisiaan. Koti-ikävä johtuu juuri siitä, että sielu irroitetaan sitä ympäröivien esineiden maaperästä. Minusta tämä ihmisen ja hänen maaperänsä psyykillinen sukulaisuus voi ulottua vieläkin laajemmalle. Saattaa tuntua kummalta, että minä, joka olen kasvatettu ulkopuolella kotimaata ja jonka ulkomaalainen kulttuuri on läpitunkenut, lausun tällaisia mielipiteitä, mutta menen niin kauvas, että sanon: ulkomaalainen nainen, kauneinkin, pysyy minulle aina jonkinlaisena naisrodun näytteenä eikä naissieluna.
Muistan mitä aikoinani kirjoitin puolattarista. Mutta se ei estä tätäkään pitämästä paikkaansa. Saatan nähdä heidän vikansa ja silti pitää heitä likeisempinä kuin ulkomaalaisia. Muuten kyllä suurin osa entisiä mielipiteitäni on hajonnut kuin vanha vaate.
Mutta kylläksi jo siitä asiasta. Näen häpeäkseni, että kaikki, mitä olen kirjoittanut, onkin tarkoittanut vain oman itseni pettämistä ja viihdyttämistä. Juuri niin — juuri niin! Olen puhunut maisemista, koti-ikävästä, mutta itse asiassa kaikki ajatukseni ovat olleet Ploszowissa. Ei ole hauska sitä tunnustaa, mutta täytyy! Minua kalvaa levottomuus, rintaani ahdistaa. Ehkäpä matka sinne ja oleskelu siellä tulee olemaan paljon helpompi kuin nyt, tässä odotuksen tilassa kuvailen. Aatto on aina sietämätön. Kasvavana poikana sattui minulle kerran kaksintaistelu, ja muistan, että ainoastaan edellisenä iltana olin levoton. Koetin silloinkin ajatella kaikkea muuta ja turhaan, kuten nytkin. Ajatukseni eivät ole ensinkään hellämieliset, en tunne rouva Kromickia kohtaan edes ystävyyttä, minussa vain omituisesti kiertää ja kaivaa. Ajatukset hyökkäävät kimppuuni kuten häirityt mehiläiset, ja turhaan yritän ajaa niitä luotani.
Huhtikuun 17 p:nä.
Tänään kävin Ploszowissa, ja kaikki oli aivan toisin kuin kuvittelin. Läksin Varsovasta ajurilla kello seitsemän aamulla ja laskin, että kahdeksan tienoissa olisin Ploszowissa. Täti oli sanonut, että hänen vieraittensa on tapana nousta varhain. Ilkeä ahdistuksen tunne rinnassa ja kaivelevat ajatukset eivät jättäneet minua hetkeksikään rauhaan. Olin päättänyt, etten rakenna mitään suunnitelmia, en edeltäkäsin ajattele kuinka tervehdin Anielkaa tai kuinka sittemmin seurustelen hänen kanssaan. Käyköön kuten käydä pitää ja kuinka sattuu — muuta en päättänyt. Minun oli kuitenkin mahdoton saada ajatuksiani pysymään kurissa, minun täytyi kuvitella, kuinka asiat mahtavat selviytyä, minkä näköinen hän mahtaa olla, kuinka hän tervehtii minua, mitä hän sanoo minulle, mimmoiseksi välimme muodostuu. Sillä kun ei minulla ollut minkäänlaisia suunnitelmia — olinhan tahallani jättänyt ne tekemättä — päättelin, että hänellä täytyy olla niitä. Ja näitä ajatellessa valtasi minut vuoroin vihamielisyys häntä kohtaan, vuoroin sääli, sillä minä käsitin, että hänellä tästä kaikesta joka tapauksessa tulee olemaan kärsimystä. Mielikuvitukseni askarteli hänen ympärillään niin voimakkaasti, että näin hänet ikäänkuin ilmielävänä. Kutsuin silmieni eteen hänen erinomaisen plastillisen kastanjanväristen hiustensa kaaren otsaa vastaan, pitkät silmäripset, silmät, hienot, pienet kasvot. Koetin arvata kuinka hän olisi puettu. Mieleeni johtuivat erinäiset hänen sanansa, liikkeensä, kasvojensa eleet, puvut. Oudon itsepintaisesti pyrki mieleeni hetki, jolloin hän yläkerrasta palasi saliin ja kasvoista selvään näkyi, että hän puuterilla oli koettanut peittää mielenliikutustaan. Nämä muistot saivat vihdoin sellaisen vallan, että ne miltei hallitsivat minua kuin näyt. Taas hän on kimpussani! ajattelin ja rupesin, päästäkseni irti ajatuksista, juttelemaan ajurin kanssa. Kysyin onko hän naimisissa ja hän vastasi: "Mitenkäs sitä tulisi toimeen ilman akkaa!" Ja hän sanoi vielä jotakin muutakin, jota en kuullut, koska olin huomannut Ploszowin poppelien häämöittävän kaukaisuudessa. En ollut huomannutkaan, että jo olimme tulleet muutamia virstoja rajaportilta.
Ploszowin näkeminen pani sisäisen levottomuuteni yhä kiihkeämpään liikkeeseen, ja ajatukseni lensivät entistä nopeampina. Koetin kääntää huomioni ulkonaisiin asioihin, muutoksiin, joita oli tapahtunut poissaoloni aikana, uusiin rakennuksiin tien varrella. Koneentapaisesti toistelin itsekseni, että ilma on hyvin kaunis ja kevät harvinaisen aikainen. Päivä olikin mitä ihanin, ilma täynnä virkeää aamutuoreutta ja kirkkautta. Asumusten edustalla kukkivat omenapuut, ja niiden alla levisivät varisseet lehdet kuin lumi; minua ympäröi ikäänkuin sarja uuden maalarikoulun kuvia. Kaikkialla minne katsoin, näin läpikuultavan kirkasta ilmaa ja sen pohjaa vastaan ihmisten hahmoja, jotka liikkuivat asumusten ympärillä tai vainioilla. Näin kaikki ja huomasin kaikki, mutta en kyennyt täydellä mielellä tuntemaan mitään. Vaikutukset kadottivat omituisesti sisältönsä ja liikkuivat ainoastaan aivojeni pinnalla, pääsemättä tunkemaan syvälle, sinne missä muut ajatukset piilivät. Niin likenin siis, mieli ikäänkuin kahtia jaettuna, Ploszowia. Äkkiä tulvi minua vastaan lehmuskujan viileys, ja sen päästä kiilsivät päärakennuksen ikkunat. Karkoitetut pahat ajatukset kokoontuivat mieleeni entistä levottomampina. En oikein tiedä minkätähden pysäytin ajurin portin taakse enkä antanut hänen ajaa portaiden eteen. Hänen kiitostensa seuraamana astuin jalan pääovelle.
En liioin saata täsmälleen tehdä itselleni tiliä siitä, minkätähden olin niin levoton: senkötähden, että minua tässä tutussa talossa odotti jokin tuntematon, joka suorastaan traagillisella tavalla liittyi menneisyyteeni? Astuessani ylös portaita tunsin rinnassani sellaista ahdistusta, että minun suorastaan oli vaikea hengittää. "Mitä hittoa! mitä hittoa!" toistelin itsekseni. Koska olin pysäyttänyt ajurin portin taakse, ei kukaan tullut minua vastaan. Etehinen oli tyhjä. Menin ruokasaliin ja päätin odottaa kunnes talon naiset tulisivat.
Sen täytyi pian tapahtua, koska pöytä oli valmiiksi katettu ja teekeittiö pihisi ja puhkui ilmaan höyrypilviään. Taaskaan ei pieninkään yksityiskohta jäänyt minulta huomaamatta. Huomasin, että salissa oli verraten kylmä ja pimeä, sillä ikkunat antoivat pohjoiseen päin. Hetken perästä kiintyi huomioni siihen, että kolmesta ikkunasta valui tummalle, vahatulle permannolle kolme valojuovaa; sitte rupesin katselemaan astiakaappia, ikäänkuin se olisi ollut uusi, vaikka tunsin sen lapsuusvuosiltani; sitte tuli mieleeni keskustelu, joka minulla kerran oli ollut Sniatynskin kanssa tässä salissa, kun ikkunasta katselimme hänen rouvaansa ja Anielkaa, jotka päällyskengät jalassa menivät kasvihuoneelle.
Vihdoin valtasi minut yksinäisyyden ja alakuloisuuden tunne. Asetuin ikkunan ääreen ollakseni likempänä valoa ja siirtyäkseni tekemään huomioita puutarhaan. Äskeistä sisällistä kaksinaisuuttani jatkui yhä, ajattelin nimittäin samalla kaiken aikaa, että pian, ehkä parin minuutin perästä näen hänet, tervehdin häntä, puhun hänelle ja sittemmin tulen näkemään hänet joka päivä, kuukausmääriä. Kysymykset: kuinka se tulee tapahtumaan? mitä tulee tapahtumaan? tunkivat toinen toisensa perästä mieleeni. Muutamat ihmiset suorittavat pelon vallassa hurjia rohkeuden tekoja; minussa kehittävät levottomuus, päättämättömyys ja epätietoisuus aina sisällistä ärtymystä ja suuttumusta. Niin nytkin. Eroitus entisen Anielkan ja nykyisen rouva Kromickin välillä kävi minulle äkkiä selvemmäksi kuin milloinkaan. "Vaikka tempaisit kuun kulmillesi, ajattelin, vaikka olisit sata kertaa kauniimpi ja viehättävämpi kuin saatan aavistaa, niin et ole minulle mikään, tai herätät minussa ainoastaan inhoa." Ja minun kiukkuni kasvoi kasvamistaan, kun kuvittelin — ties mistä syystä — että hän nyt ja yleensä vastaisuudessa tulee kaikin keinoin antamaan minun tietää, että olen erehtynyt ja että hän iät päivät tulee pysymään minulle saavuttamattomana, vaikka miten häntä halajaisin. "Saadaan nähdä!" vastasin hänelle hengissä ja tunsin, että edessäni tulee olemaan outo ja loppumaton kamppailu tuon naisen kanssa, kamppailu, jossa samalla sekä voitan että joudun tappiolle, koska menetän muistot ja saavutan rauhan. Minusta tuntui tällä hetkellä, että minulla on sekä voimaa että rohkeutta torjua jokainen hyökkäys.
Samassa avautui hiljaa ovi ja huoneeseen astui Anielka.
Hänet nähdessäni tunsin kuinka päässäni alkoi humista ja kylmä levisi ruumiiseeni sormenpäätä myöten. Tuo olento, jonka näin edessäni, kantoi tosin rouva Kromickin nimeä, mutta hänen piirteensä olivat minun entisen Anielkani suloiset, tuhatkertaisesi rakastetut ja sanomattoman ihanat. Kaaoksessa, joka kiehui päässäni, huusi yksi ääni muita väkevämpänä: "Anielka, Anielka, Anielka!" Hän ei huomannut minua tai hän piti minua jonakin toisena, koska seisoin poispäin valosta. Vasta kun astuin häntä likemmä, nosti hän silmänsä ja jäi kuin naulattuna seisomaan. En yritä edes kuvata mikä pelästys, hämmennys, mielenliikutus ja ujo nöyryys kuvastui hänen kasvoillaan. Hän kalpeni niin, että pelkäsin hänen pyörtyvän. Kun puristin hänen kättänsä, tuntui minusta siltä kuin olisin pidellyt jääpalaa. Kaikkea muuta osasin odottaa, mutta en tällaista jälleennäkemistä. Olisin voinut vannoa, että hän jollakin lailla antaa minun tuntea olevansa rouva Kromicki. Mutta ei sinnepäinkään! Edessäni seisoi pelon ja mielenliikutuksen järkyttämänä entinen Anielkani. Minä olin tehnyt hänet onnettomaksi, minä olin syyllinen, ja hän katseli minuun tällä hetkellä ikäänkuin hän olisi ollut anteeksiannon tarpeessa. Entinen rakkauteni, katumukseni ja säälintunteeni valtasivat minut sellaisella voimalla, että menin aivan sekaisin. Senverran saatoin hillitä itseäni, etten temmannut häntä syliini ja painanut rintaani vastaan tai ruvennut viihdyttelemään häntä sanoilla, joilla puhutellaan rakastettua olentoa. Minulla oli niitä sanoja sydän täynnä. Ja minä olin sellaisen mielenkuohun ja hämmennyksen vallassa, kun odottamattani ja aavistamattani rouva Kromickin sijasta olin tavannut Anielkan, etten saanut sanaa suustani, vaan ainoastaan painelin hänen kättään. Mutta täytyihän lopulta kuitenkin sanoa jotakin — ja minä kokosin ajatusteni tähteet ja kysyin pakoitetulla, vieraalla äänellä:
— Eikö täti ollut puhunut sinulle tulostani?
— Täti… oli kyllä, vastasi Anielka ponnistellen.
Ja taasen vaikenimme molemmat. Tunsin, että täytyy jatkaa keskustelua, kysyä äidin vointia ja hänen omaa terveyttään, mutta näytti mahdottomalta päästä siihen. Toivoin kaikesta sydämestäni, että joku tulisi vapauttamaan meitä molempia. Täti tulikin, seurassaan nuori tohtori Chwastowski, isännöitsijän poika, joka kuukauden päivät on ollut talossa Celina rouvan lääkärinä. Anielka riensi heti pöydän luo kaatamaan teetä, minä tervehdin tätiä ja jäin puhumaan hänen kanssaan. Senjälkeen pääsin oman itseni herraksi, ja me istuuduimme pöytään.
Kyselin nyt Celina rouvan terveyttä. Vastatessaan vetosi täti joka hetki nuoreen tohtoriin, ja tämä kääntyi minun puoleeni sillä alentuvaisuudella, millä vastaleivottu oppinut kohtelee maallikkoa ja arvonsa tunteva demokraatti — vaikkei kukaan millään lailla ole tahtonut häntä loukata — vastaa ihmiselle, jota hän pitää aristokraattina. Hän teki minuun varsin itserakkaan miehen vaikutuksen, ja minä puhuttelin itse asiassa häntä kohteliaammin kuin hän minua. Se huvitti minua tavallaan ja johti tasapainoon ajatuksiani, joita Anielkan läsnäolo kaiken aikaa hämmensi. Tuontuostakin täytyi minun katetun pöydän yli katsoa häneen ja eräänlaisella epätoivolla toistelin itsekseni: "samat piirteet, samat hienot kasvot, sama hiusten varjostama otsa; sama tyttömäinen Anielka. Se jota rakastin, joka olisi voinut tehdä minut onnelliseksi, mutta joka ei enään ole minun, vaan ikipäiviksi mennyt!" Tässä tunteessa oli samalla kertaa sanomaton sulo ja suuri kipu. Anielka oli jo jonkun verran saanut mielenliikutuksensa hillityksi, mutta oudon hätääntynyt hän yhä vielä oli. Jonkun kerran uskalsin kääntyä hänen puoleensa kysyen jotakin hänen äidistään, saadakseni suhdettamme muodostumaan luonnollisemmaksi ja vapaammaksi. Osaksi se minulle onnistuikin. Jopa hän vakuutti, että "äiti ilostuu, kun saa sinut nähdä". Sitä en tosin uskonut, mutta kuuntelin silmät ummessa hänen ääntään, joka oli minulle kauniimpi kaikkea musiikkia. Keskustelumme luisti yhä vapaammin. Täti oli erinomaisella tuulella, osaksi tuloni johdosta, osaksi sentähden, että hän oli käynyt Klaran luona, joka oli luvannut hänelle konsertin. Poismennessään oli täti portaissa tavannut kaksi rouvaa, toisten hyväntekeväisyysyhdistysten suojelijattapa. He tulivat myöhään — ja se se juuri niin huvitti tätiä. Hän kyseli minulta Klarasta, joka oli tehnyt häneen mitä parhaimman vaikutuksen. Aterian lopulla tulin erinäisten kysymysten johdosta kertoneeksi matkoistani. Täti ihmetteli, että olin käynyt Islannissa asti, ja virkkoi, kyseltyään miltä maailma siellä näytti:
— No kyllä pitää ihmisen asioiden olla hullusti ennenkuin hän lähtee sinne.
— Minun asiani olivatkin silloin hullusti, vastasin.
Anielka katsahti minuun sillä hetkellä, ja taasen näin hänen silmissään hätää ja anteeksipyyntöä. Minuun ei olisi voinut koskea kipeämmin, jos hän kädellään olisi käynyt kiinni sydämeeni. Jota varmemmin olin odottanut, että hän ottaa minut vastaan vahingoniloisella kylmyydellä, nauttien kärsimyksistäni ja osoittaen minulle halveksivaa ylemmyyttään, sitä enemmän minua liikutti ja murskasi hänen enkelimäinen hyvyytensä. Kaikki luuloni ja laskelmani osoittautuivat vääriksi. Olin ajatellut, että vaikkei hän tahtoisikaan minulle näytellä rouva Kromickia, niin hänessä täytyisi olla jotakin, joka loukkaisi ja inhoittaisi minua, mutta hänestä ei olisi voinut edes luulla, että hän oli naimisissa. Minun täytyi johdattaa mieleeni, että hän on naimisissa, ja sitä muistaessani en tuntenut inhoa, vaan sanomatonta tuskaa. Minun luonteeni on sellainen, että kun minua kohtaa moraalinen kärsimys, niin minun lisäksi tekee mieli omin käsin repiellä haavojani. Nytkin valtasi minut tämä halu: minun teki mieli ruveta puhumaan hänen miehestään. Mutta en voinut; se olisi sentään ollut sekä julmaa että alentavaa. Sensijaan huomautin, että haluaisin käydä katsomassa Celina rouvaa. Anielka läksi kysymään, sopiiko hänen ottaa minut vastaan, palasi hetken perästä ja ilmoitti:
— Äiti odottaa sinua heti.
Läksimme yhdessä toiseen päähän taloa, ja täti seurasi meitä. Minun teki mieli lausua Anielkalle jokin hyvä, rauhoittava sana, mutta tädin läsnäolo häiritsi minua. Hetken perästä tuli kuitenkin mieleeni, että ehkä onkin paras puhua juuri tädin kuullen. Celina rouvan ovella pysähdyin sentähden ja lausuin:
— Anna minulle kätesi, sisko kulta…
Anielka ojensi minulle kätensä. Tunsin että hän oli kiitollinen "sisko"-nimestä, tunsin että raskas paino putoaa hänen rinnaltaan ja että hän sydämellisesti painaessaan kättäni tahtoo sanoa:
— Oi, olkaamme ystävät, antakaamme kaikki anteeksi toisillemme!
— Toivottavasti teistä tulee hyvät ystävät, sopersi heltyneenä tätikin, sen nähdessään.
— Tulee, tulee! Hän on niin hyvä, vastasi Anielka.
Sydämeni oli todella tällä hetkellä täynnä hyvyyttä. Tultuani Celina rouvan huoneeseen tervehdin häntä hyvin sydämellisesti. Hän vastasi minulle väkinäisesti; nähtävästi hän olisi kohdellut minua aivan kylmästi, jollei olisi pelännyt loukkaavansa tätiä. Mutta minä en pannut sitä pahakseni, olihan hänen suuttumuksensa aivan oikeutettu. Ehkäpä hän tunnossaan jotenkuten syyttää minua sukutilansa menettämisestä lisäksi, sillä jos olisin aikoinani ollut toinen mies, ei siitäkään todella olisi tullut mitään.
Hän oli hyvin muuttunut. Moniin aikoihin ei hän ollut noussut rullatuolistaan, jolla häntä kauniina päivinä kuljetettiin puutarhassa. Hänen hienot kasvonsa olivat käyneet niin hentoisiksi ja kalpeiksi, että olisi luullut niiden olevan vahasta. Saattoi nähdä, että hän joskus on mahtanut olla hyvin kaunis ja lisäksi kautta koko elämän hyvin onneton.
Rupesin kyselemään hänen vointiaan ja lausuin, että toivon kevään elvyttävän vaikutuksen palauttavan hänen voimansa. Hän kuunteli surullisesti hymyillen ja pudisti päätään; vihdoin tuli hänen silmiinsä kaksi suurta kyyneltä, jotka rauhallisesti saivat vieriä poskille.
Sitte kääntyi hän minua kohti ja kysyi:
— Tiedätkö, että Gluchow on myyty?
Nähtävästi tuo ajatus ei hetkeksikään jättänyt häntä rauhaan, se oli kaikesta päättäen hänen alituinen piinansa, hänen alituinen murheensa ja onnettomuutensa. Kun Anielka kuuli kysymyksen, punastui hän äkkiä. Se oli tikerää punaa, sillä se johtui surusta ja häpeästä, mutta minä riensin vastaamaan:
— Tiedän. Mutta joko asia vielä on korjattavissa, ja siinä tapauksessa ei sitä kannata surra, tai ei sille voi mitään, ja siinä tapauksessa täytyy alistua Jumalan tahtoon.
Anielka katsahti minuun kiitollisena ja Celina rouva lausui:
— En minä enään toivo mitään.
Mutta se ei ollut totta: hän toivoi. Hänen silmänsä riippuivat kiinni huulillani odotellen jotakin sanaa, joka vahvistaisi hänen salaista toivoaan. Ollakseni jalomielinen loppuun asti virkoin siis:
— Tietysti välttämättömyyden edessä on taivuttava eikä ketään voi ruveta syyttämään, mutta toiselta puolen, rakas täti, luulen, ettei maailmassa ole mitään esteitä, joita ei sitkeällä ponnistuksella ja sopivilla keinoilla voisi voittaa.
Ja nyt rupesin kertomaan tapauksista, jolloin kauppa oli saatu puretuksi muodollisten puutteellisuuksien vuoksi kauppakirjassa. Suoraan sanoen: ei se ollut totta, mutta näin, että puheeni valoi palsamia Celina rouvan sydämeen. Välillisesti puolustin samalla myöskin Kromickia, sillä en maininnut edes hänen nimeään, jota ei muuten kukaan ollut lausunut koko aikana.
Tulkoon kuitenkin totuus ilmi. Sanani johtuivat ainoastaan osaksi jalomielisyydestä. Lausuin ne pääasiassa sentähden, että tunsin niillä voittavani Anielkan luottamuksen ja hänen silmissään joutuvani suuren hyvyyden ja ylevämielisyyden valoon.
Anielka oli tavattoman kiitollinen, sillä kun me tädin kanssa läksimme pois, juoksi hän perässäni, ojensi minulle kätensä ja sanoi:
— Kiitos siitä mitä sanoit äidille.
Vastaukseksi vein vaieten hänen kätensä huulilleni.
Tätiäkin oli hyvyyteni liikuttanut. Erottuani hänestä läksin puutarhaan polttamaan sikaariani. Minun täytyi saada järjestää vaikutelmiani ja selvitellä ajatuksiani. Mutta puutarhassa tapasin nuoren tohtori Chwastowskin aamukävelyllä. Koska mieleni teki voittaa kaikki Ploszowin väet puolelleni, lähestyin häntä ja rupesin kyselemään Celina rouvan terveydentilaa, puhuessani kohdellen häntä kaikella sillä kunnioituksella, mitä hänen oppinsa ja arvonsa ikinä vaati. Näin että käytökseni suuresti mairitteli häntä. Hetkisen perästä heitti hän pois koko demokraattisen valppautensa, joka oli ollut valmis käymään kiinni joka sanaani, ja rupesi juttelemaan kanssani Anielkan äidin sairaudesta. Hän teki sen sillä kiihkeällä innolla, mikä usein tavataan tieteen nuorissa kokelaissa, joihin ei epäilys vielä ole päässyt iskemään kynsiään. Puhuessaan käytti hän yhtämittaa latinalaisia sanoja, aivan niinkuin olisi puhunut toisen lääkärin kanssa. Hänen tanakka, terve olentonsa, voimakkaat sanat ja kasvot tekivät minuun hyvän vaikutuksen, sillä näinhän hänessä ruumistettuna tuon uuden sukupolven, josta Sniatynski aikoinaan niin paljon oli puhunut, olennon niin aivan toisellaisen kuin — nerot ilman salkkua. Astellessamme puiston pitkiä käytäviä kehittyi vihdoin välillämme tuollainen älykäs keskustelu, jonka päätunnusmerkkinä on nimien luetteleminen. Chwastowskin tiedot olivat kaikesta päättäen perinpohjaisemmat kuin minun tietoni, mutta minä nähtävästi olen lukenut enemmän, mikä suuresti näytti häntä hämmästyttävän. Tuontuostakin katsahti hän minuun vihaisesti, ikäänkuin olisin tunkenut vieraalle alueelle, koska minä, mies, jota hän piti aristokraattina, uskalsin tuntea erinäiset kirjat ja tekijät. Minä voitin hänet puolelleni katsantokantani vapaamielisyydellä. Tosin vapaamielisyyteni perustuu siihen, että otan huomioon kaikki asianhaarat, koska epäilen kaikkea. Mutta jo pelkästään se, että minun varoissani ja asemassani oleva henkilö ei kokonaan asettunut vastakynteen, tuotti minulle nuoren radikaalin tunnustuksen. Keskustelun lopulla olimme ihmisiä, jotka ovat puhuneet ja ymmärtäneet toisensa.
Eiköhän minusta aikaa myöten tule tohtori Chwastowskin silmissä poikkeus säännöstä. Olen jo kauvan sitte huomannut, että kuten tässä maassa jokaisella aatelismiehellä on juutalaisensa, johon ei sovelluteta tavallista juutalaisinhoa, niin jokaisella demokraatilla on aristokraattinsa, josta hän, vasten sääntöä, pitää.
Ennenkuin erosimme, kyselin tohtori Chwastowskilta hänen veljiään. Hän kertoi, että yksi oli perustanut olutpanimon Ploszowiin, jonka muuten tiesin, koska täti aikoinaan oli kirjoittanut siitä; toisella on Varsovassa kirjakauppa, jossa myydään kansantajuista kirjallisuutta; kolmannen, joka juuri oli päättänyt kauppakoulun, oli Kromicki vienyt apulaisekseen itään.
— Parhaiten menestyy oluenpanija, sanoi nuori tohtori, — mutta kaikki teemme lujasti työtä ja toivomme läpäisevämme. Onni, että isä menetti omaisuutensa, sillä muuten me, ollen "glebae adscripti", kyyröttäisimme kukin kylässämme ja lopuksi tekisimme vararikon, kuten isäkin.
Vaikka ajatukseni olivat aivan toisaalla ja vaikka minä olin täynnä omia huoliani, kuuntelin kuitenkin mielelläni tohtoria. Tämä on nyt, ajattelin, niitä ihmisiä, jotka eivät elä ylenmääräisessä hienostuksessa eivätkä liioin pimeydessä. Näyttääpä sentään tässäkin maassa olevan ihmisiä, jotka pystyvät johonkin ja jotka loppuun kuluneen sivistyksen ja raakalaisuuden välille rakentavat terveen yhdysrenkaan. Ehkäpä tämä kerros ensinnä muodostuu suuremmissa kaupungeissa, saaden joka päivä lisänsä vararikon tehneiden aatelisten pojista, joiden olojen pakosta täytyy ruveta tekemään työtä keskisäädyn mukana ja jotka siten saavat lujat jänteet ja hermot. Ehdottomasti tulin muistaneeksi, että Sniatynski kerran portaissa huusi perääni: "teistä ei enään tule mitään, mutta teidän lapsistanne voi vielä tulla ihmisiä. Teidän täytyy kuitenkin ensin tehdä vararikko, sillä muuten eivät lastenlapsennekaan tartu työhön!" Chwastowskin pojat ovat tarttuneet työhön ja läpäisevät maailmassa omien käsivarsiensa voimalla. Jollei minulla olisi ollut omaisuutta, olisi minunkin täytynyt ryhtyä johonkin ja ehkäpä silloin olisin saavuttanut sen tarmon ja päättäväisyyden, jota elämässä niin olen kaivannut.
Tohtori erosi minusta pian, sillä hänellä oli Ploszowissa vielä toinenkin potilas, jota hänen piti mennä katsomaan, nimittäin nuori Varsovan pappisseminaarin oppilas, erään ploszowilaisen talonpojan poika. Poika oli keuhkotautinen ja kuoleman kielissä. Täti oli sijoittanut hänet siipirakennukseen ja kävi joka päivä Anielkan kanssa häntä katsomassa. Tämän kuultuani läksin minäkin hänen luokseen, mutta tapasin vasten odotustani nuorukaisen, jonka kasvot tosin olivat laihat, mutta punaposkiset ja täynnä elämänhalua ja iloisuutta, enkä kuolevaa miestä. Tohtorista oli tämä reippaus lampun viimeistä tuiketta. Nuorta pappia hoiti hänen äitinsä ja tämä rupesi paikalla tädin hyvyyden tähden loppumattomiin siunaamaan minua.
Anielka ei sinä päivänä käynyt katsomassa sairasta, vaan viipyi kaiken aikaa äitinsä luona. Näin hänet vasta päivällisellä, johon Celina rouvakin otti osaa. Hänet työnnettiin joka päivä tuolissaan päivällispöytään. Olihan aivan luonnollista, että Anielka oli äitinsä luona, mutta minä kuvittelin kuitenkin, että hän välttelee minua. Meidän suhteemme täytyy tietysti jotenkuten tasaantua, mutta luonnollisesti se aluksi on monimutkaista ja vaikeaa. Anielkassa on niin paljon sydämen älyä, niin paljon herkkyyttä ja hyvyyttä, ettei hän saata katsella asemaamme välinpitämättömästi. Ei hän myöskään ole harjaantunut seuraelämään, niin että monimutkaisintenkin asianhaarojen vallitessa voisi tekeytyä ulkonaisesti tyyneksi. Tuollaisen tottumuksen saa ihminen aikaa voittaen, kun tunteiden elävä lähde kuivuu ja sielu käy teennäiseksi.
Minä puolestani koetin saattaa Anielkan tietoon, etten kanna kaunaa enkä vihaa häntä vastaan, sillä niin käski sydämeni. Olen päättänyt, etten milloinkaan puhu hänelle menneisyydestä, ja sentähden en tänään ole yrittänytkään jäädä puhumaan hänen kanssaan kahdenkesken. Illalla teetä juodessa puhuttiin yleisistä asioista, kaikellaisista sekä koti- että ulkomaan kuulumisista. Täti kyseli vielä Klarasta, joka suuresti miellytti häntä. Minä kerroin mitä tiesin hänestä, ja vähitellen johduttiin puhumaan taiteilijoista yleensä. Tädin silmissä ovat taiteilijat jonkinlaista outoa väkeä, hyvä Jumala on luonut heidät vain sitä varten, että heidän avullaan silloin tällöin saatettaisiin panna toimeen näytäntö köyhien hyväksi. Minä väitin, että taiteilija, jos hän nimittäin on sydämeltään puhdas eikä turhamainen ja itserakas, ja jos hän rakastaa taidettaan, saattaa olla onnellisin ihminen maailmassa, koska hän alituisesti koskettaa äärettömyyttä ja täydellisintä mitä on olemassa. Elämä tuo mukanaan pahaa, ainoastaan taide suo onnea. Se on omien huomioiden nojalla saavutettu kokemukseni. Anielka oli minun puolellani, ja kirjoitan muistoon tämän keskustelun ainoastaan sentähden, että sen aikana tein erään — varsin yksinkertaisen, mutta minulle tärkeän — huomion. Puhuessamme tyydytyksestä, jota taide tuottaa, sanoi hän: "Musiikki on paras lohduttaja." Näin siinä tahtomattanikin tunnustuksen, ettei hän ole onnellinen ja että hän tällä tavalla selvittää asiaa itselleen. Olen siinä suhteessa jo aivan varma.
Eiväthän hänen kasvonsakaan ole onnellisen ihmisen kasvot. Tosin hän on tullut entistä kauniimmaksi, hän on tyyni, jopa hilpeäkin, mutta hänessä ei ole sitä iloisuutta ja kirkkautta, joka säteilee sisältäpäin, ja hänessä saattaa havaita eräänlaista pidättyväisyyttä, jota ei ennen ollut. Pitkin päivää olen pannut merkille, että iho hänen ohimoillaan on hiukan kellahtava, kuten esimerkiksi norsunluussa. Olen katsellut häntä lakkaamatta, koska se tuottaa minulle sanomatonta nautintoa; olen oudon kipeällä ja yhtaikaa suloisella tunteella todentanut, että nuo ovat samat kasvot, samat pitkät silmäripset, samat silmät, jotka eivät ole mustat, mutta näyttävät mustilta, että tuo on sama hienon untuvan varjostama suu. Yhä uudelleen ja uudelleen olen muuttanut muistoni mielikuvaa todellisuudeksi. Anielkassa on jotakin, joka niin ehdottomasti vetää minua puoleensa, että minä — jollen koskaan olisi häntä nähnyt ja jos hänet olisi asetettu tuhansien mitä ihanimpien naisten joukkoon, joista minun pitäisi valita yksi — minä suoraa päätä menisin häntä kohti ja sanoisin: tämä on minun valittuni. Maailmassa saattaa olla kauniimpia, mutta toista, joka siinä määrässä minulle vastaisi sitä perikuvaa, minkä mies muodostaa itselleen naisesta, ei ole. Varmaan hänen kuitenkin on täytynyt huomata, että häntä katselen ja ihailen.
Lähdin Ploszowista hämärissä. Päivän vaikutukset olivat siinä määrin huumanneet minut, ja etukäteen rakentamani johtopäätökset ja toiveet olivat menneet niin kokonaan myttyyn, ettei minulla koko matkan aikana ollut eikä vieläkään ole voimaa ryhtyä tapani mukaan erittelemään itseäni. Olin luullut tapaavani rouva Kromickin ja tapasinkin Anielkan. Kirjoitan sen tähän vieläkin kerran. Jumala yksin tietää mitä nyt tulee seuraamaan meille molemmille. Kun sitä ajattelen, tunnen suurta onnea tai suurta hätää. Teoreettisesti katsoen olin oikeassa, kun hänen mentyään naimisiin odotin, että hän olisi psyykillisesti muuttunut. Tapahtuuhan jokaisessa naisessa silloin pakostakin muutos. Niinikään saatoin odottaa, että hän jollakin lailla osoittaisi iloitsevansa siitä, ettei valinnut minua. Ei ole toista maailmassa, joka olisi kieltänyt itseltään sellaisen nautinnon… Ja mikäli tunnen itseni, mikäli tunnen hermojeni herkkyyden, voisin vannoa, että siinä tapauksessa olisin lähtenyt täynnä kiukkua, ivaa ja suuttumusta — mutta parantuneena. Aivan toisin kävi, aivan toisin! Hänessä on niin pohjaton sydämen hyvyys ja yksinkertaisuus, että määrä, jolla olen tottunut mittaamaan inhimillistä hyvyyttä, on aivan liian pieni häneen nähden. Miten nyt käy, mitä minusta nyt tulee, sitä en rupea pohtimaan. Elämäni olisi voinut tyynenä ja kirkkaana jokena juosta kohti merta, johon kaikki virtaa — nyt se koskena kuohuu alas kuilusta. Mutta käyköön kuinka tahansa. Pahimmassa tapauksessa tulen hyvin onnettomaksi. Enpähän ennenkään ole levännyt ruusuilla, tyhjyys sielussani. En varmaan muista, mutta luulen isäni sanoneen, että elämästä aina täytyy kasvaa esiin jotakin, luonnon laki on sellainen. Jos täytyy, niin kai täytyy. Nostattavathan elämän voimat erämaassakin sen syvyyksistä ilmoille palmuja keitaiden varsille.