IX.
Alhaison lapsi.
Kun Rzepa pääsi sikolätistä, niin meni hän suoraa päätä kapakkaan, eikä kotiinsa. Tunnettu asia on, että kun talonpoikaa painaa huoli, niin hän juo. Kapakasta läksi hän, saman ajatuksen johtamana kuin Rzepowakin, herra Skorabiewskin luo ja teki siellä tyhmyyksiä.
Mies joka on juovuksissa ei tiedä mitä hän puhuu. Rzepa oli kiivas ja kun hän sai kuulla saman minkä Rzepowa oli kuullut sekaantumattomuuden periaatteesta, niin ei hänen juro, talonpoikainen järkensä tietysti ymmärtänyt mitään koko tuosta valtioviisaasta periaatteesta. Talonpojan tapaan antoi hän raa'an vastauksen ja heitettiin ulos ovesta.
Kun hän palasi mökilleen, kertoi hän itse vaimolleen:
— Olin kartanossa.
— Etkä saanut aikaan mitään.
Rzepa iski nyrkkinsä pöytään.
— Kärventää minä tahtoisin ne kirotut koirat!
— Puhu hiljemmin, hurjapää! Mitä herra sanoi sinulle?
— Käski menemään päällikön puheille. Hitto hänet…
— Pitää sitte lähteä Aasinkorvaan.
— Aasinkorvaan minä lähdenkin, sanoi Rzepa kiireesti, — ja näytän heille, että tulen toimeen ilman heitä.
— Älä mene sinä, mies rukka, oma rakkaani, anna minun mennä. Sinä siellä joisit, käyttäytyisit sopimattomasti ja vaan pahentaisit asian.
Alussa Rzepa pani vastaan, mutta heti iltapäivällä hän läksi kapakkaan "tappamaan mielensä matoa." Sama tapahtui taas seuraavana päivänä. Hänen vaimonsa ei enään osannut ajatella minnekään päin, vaan heitti kaikki Jumalan haltuun ja läksi keskiviikkona Aasinkorvaan, lapsi sylissä.
Hevosta tarvittiin sinä päivänä työssä, hänen täytyi siis käydä jalkaisin. Hän läksi hyvissä ajoin, sillä Aasinkorvaan oli runsaasti kolme peninkulmaa. Hän toivoi tiellä tapaavansa hyviä ihmisiä, jotka sallisivat hänen istuutua rattailleen, mutta ei tullut vastaan ketään. Kello yhdeksän aikaan hän väsyneenä istuutui metsänlaitaan, söi leipäpalasen ja pari munaa, jotka oli pannut pieneen koppaan evääkseen ja jatkoi sitte matkaansa. Aurinko rupesi jo paahtamaan. Vihdoin saavutti hänet Herszek, Ovisalvan maitotalouden vuokraaja, joka häkkirattailla oli kuljettamassa hanhia kaupunkiin. Rzepowa pyysi häntä ottamaan rattailleen.
— Jumal' avita, hyvä Rzepowa, vastasi Herszek, — tässä on jo sellainen kuorma, että hevonen tuskin jaksaa vetää minuakaan. Mutta otan kuitenkin, jos annatte guldenin.
Rzepowa muisti nyt köyttäneensä huivinsa kulmaan vain kuudenäyrin rahan. Hän tarjosi sitä paikalla juutalaiselle, mutta tämä virkkoi:
— Vai kuusi äyriä? Sellaista rahaa ei kukaan viitsi maastakaan nostaa, mikäs raha se on! Ehei!
Ja tämän sanottuaan hän tarttui ohjaksiin ja ajoi eteenpäin. Auringon paahde kävi yhä polttavammaksi, virtoina valui hiki pitkin Rzepowan ruumista, mutta hän koetti vaan rientää eteenpäin ja saavuttikin jo tunnin kuluttua Aasinkorvan.
Joka vähänkin osaa maantiedettä, tietää, että Pässinpään puolelta tullessa Aasinkorvaan, täytyy kulkea sen kirkon ohitse, joka nykyään on reformeeratun seurakunnan hallussa. Tässä kirkossa kuuluu joskus olleen merkillinen Jumalan Äidin kuva ja sentähden istuu sen ulkopuolella vielä nytkin joka sunnuntai kadun täydeltä kerjäläisiä, veisaten hengellisiä lauluja. Näin arkipäivänä ei kirkkoaitauksen sisäpuolella näkynyt kuin yksi ainoa kerjäläinen, mutta hän pisti paikalla rääsyjensä alta esiin paljaan jalan, jossa ei ollut varpaita ja ojentaen kätensä, jossa piteli kenkämusterasian kantta, lauloi:
"Oi, tahraton sa taivahainen,
Sa puhdas, pyhä, jumalainen!"
Kun hän huomasi jonkun astuvan ohitse, lakkasi hän laulamasta, mutta tyrkkäsi jalkaansa vieläkin ulomma ja huusi ikäänkuin olisi ollut nylkijöiden käsissä:
— Hyvät ihmiset! Kurja raajarikko rukoilee apua! Antakoon armollinen
Herra Jumala teille kaikkea hyvää tässä maailmassa!
Kun Rzepowa huomasi hänet, irroitti hän rahan huivinsa kulmasta, meni hänen luokseen ja kysyi:
— Voittekos antaa takaisin viisi äyriä?
Hän olisi tahtonut antaa vain yhden äyrin, mutta kun kerjäläinen oli saanut koko rahan hyppysiinsä, puhkesi hän puhumaan: "Jollette te raski antaa Herralle Jumalalle kuutta äyriä, niin ei Herra Jumalakaan anna teille apuaan. Ja menkää nyt tiehenne, ennenkuin tästä suutun."
— Tapahtukoon sitte Jumalan tahto! virkkoi Rzepowa ja jatkoi matkaansa.
Kun hän saapui torille, niin hän vasta oikein pelästyi. Aasinkorvaan oli kyllä ollut helppo löytää, mutta vielä helpommin Aasinkorvassa eksyi. Ei se kaupunginmatka ole leikintekoa! Vieraassa kylässäkin jo täytyy kysyä, missä tuttava asuu, entä sitte tällaisessa Aasinkorvassa! "Ihan minä täällä eksyn kuin metsässä", mietti Rzepowa. Ei ollut muuta neuvoa kuin kysyä ihmisiltä. Pian hän löysi komisariuksen asunnolle, mutta siellä ilmoitettiin komisariuksen lähteneen virkamatkoille. Päällikköä neuvottiin hakemaan piirivirastosta. Mutta missä se piirivirasto sitte on? No, jo nyt olet tyhmä, vaimo parka! Missä se olisi jollei Aasinkorvassa! Missäs muualla.
Hän rupesi siis etsimään Aasinkorvan piirivirastoa. Vihdoin hän näkee edessään hirveän palatsin ja sen edustalla lukemattomia kuormia, vankkureita ja juutalaisten puoteja. Rzepowa tuli siihen käsitykseen, että kaupungissa paraikaa on suuret messut. "Missäs täällä on piirivirasto?" kysyi hän frakkiin puetulta herralta ja kumarsi syvään. "Tuossahan se on edessäsi." Nainen rohkaisi mieltään ja astui palatsiin. Nyt hän näki joukottain käytäviä, vasemmalla ovia ja oikealla ovia ja etempänä taas yhä uusia ovia ja jokaisessa ovessa oli joku kirjoitus. Rzepowa siunasi itsensä ja avasi arasti, hyvin hiljaa ensimmäisen oven. Hän tuli suureen tupaan, josta osa oli erotettu ristikolla niinkuin kirkossa.
Ristikon takana istui herra, kiiltävät napit frakissa ja kynä korvan takana. Ristikon etupuolella oli lukematon joukko kaikellaisia herroja ja he maksoivat maksamistaan sille herralle joka oli frakissa. Hän taas poltti paperossia ja kirjoitti kuitteja, joita antoi herroille. Joka otti kuitin, se meni pois. Ensin Rzepowa ajatteli, että täällä täytyy maksaa ja pahoitteli jo että oli antanut pois rahansa. Hyvin peloissaan hän vihdoin astui ristikolle. Mutta kukaan ei edes katsahtanut häneen. Hän odottaa odottamistaan; kuluu melkein tunti, toisia tulee, toisia menee, kello naksuttaa ristikon takana — hän yhä vaan seisoo odottamassa. Vihdoin tyhjentyi huone eikä uusia kävijöitä enään tullut. Virkamies istuutui pöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan. Rzepowa rohkaisi nyt mieltään:
— Ylistetty olkoon Jeesus Kristus!…
— Kuka siellä?
— Armollinen päällikkö!…
— Tämä on kassa.
— Armollinen päällikkö!
— Tämä on kassa, sanon minä.
— Ja entä päällikkö?
Virkamies viittasi kynän toisella päällä oveen.
— Tuolla.
Rzepowa tuli taaskin käytävään. Täälläkö? Niin, mutta missä täällä?
Ovia oli suuri määrä, mistä mennä? Vihdoin hän edestakaisin virtaavan
ihmisjoukon keskellä huomaa talonpojan seisomassa, piiska kädessä.
Hänen luokseen hän suuntaa askeleensa.
— Vaari kulta…
— Mitä tahdotte?
— Mistäs olette?
— Sikomäestä.
— Missäs täällä on päällikkö?
— En minä vaan tiedä.
Rzepowa teki saman kysymyksen eräälle herralle, jonka nutussa oli kiiltäviä nappia, vaikkei se ollutkaan frakki, ja jonka hihat kyynärpäiden kohdalta olivat rikki, mutta tämä ei kallistanut korvaansa sinnepäinkään, vastasi vaan:
— Ei minulla ole aikaa.
Rzepowa meni siitä ovesta joka ensinnä eteen sattui. Raukka ei nähnyt että ovella oli kirjoitus: "henkilöiltä jotka eivät kuulu virastoon on pääsy kielletty." Hän ei kuulunut virastoon, mutta hän ei myöskään ollut nähnyt kirjoitusta.
Hän tuli suureen, tyhjään huoneeseen. Penkillä ikkunan alla makasi joku. Ovi seuraavaan huoneeseen oli auki, univormuihin ja frakkeihin puettuja herroja kulki siellä edestakaisin.
Rzepowa likeni miestä joka oli penkillä pitkänään. Hän ei pelännyt häntä, sillä hän näytti olevan yhteistä kansaa ja hänen saappaansa olivat rikki.
Rzepowa kosketti häntä olkapäähän.
Mies hypähti ylös, näki naisen ja huusi paikalla:
— Ei tänne saa tulla!
Rzepowa läksi kiireen kautta ulos ja mies sulki oven hänen jälkeensä.
Nyt hän kolmannen kerran tuli samaan käytävään. Hän istuutui jonkun oven eteen ja päätti kärsivällisesti odottaa siinä vaikka maailman loppuun asti. "Täytyyhän toki jonkun kysyä minulta asiaani", mietti hän. — Hän ei itkenyt, mutta hänen piti kehnätä silmiään, sillä niitä syhytti. Hän tunsi että koko käytävä ja kaikki ovet alkavat pyöriä hänen silmissään.
Ihmisiä kulki hänen ohitsensa, mikä oikeaan, mikä vasempaan; ovet läjähtelivät, ihmiset keskustelivat. Oli sellainen hälinä että olisi luullut olevansa markkinoilla.
Vihdoin Jumala sentään armahti Rzepowaa. Siitä ovesta jonka edessä hän istui, tuli komea aatelisherra, jonka hän joskus oli nähnyt Ovisalvan kirkossa; ohi astuessaan tuli hän tuupanneeksi Rzepowaa ja kysyi silloin:
— Miksi te tässä istutte, vaimo? Ketä te haette?
— Päällikköä…
— Täällä tavataan kamreeri eikä päällikkö.
Aatelisherra osoitti ovea käytävän päässä.
— Tuolla missä tuo vihriä taulu näkyy, ymmärrättekö? Mutta älkää nyt menkö hänen luokseen, sillä nyt hänellä on työtä, ymmärrättekö? Vaan odottakaa täällä, hänen täytyy tulla tästä.
Aatelisherra poistui, mutta Rzepowa katseli hänen jälkeensä ikäänkuin hän olisi pitänyt häntä suojelusenkelinään.
Kauvan sai hän vielä odottaa, vihdoin sentään ovi, jossa oli se vihriä taulu, avautui naristen; vanhanpuoleinen sotaherra tuli käytävään ja alkoi kiireesti astua ulko-ovea kohden. Voi, heti paikalla saattoi nähdä että se oli päällikkö, sillä sekä oikealta että vasemmalta karkasi ihmisiä hänen luokseen ja Rzepowakin saattoi kuulla heidän huudahduksiaan: "korkeasti kunnioitettu herra päällikkö!" "Sananen vain, herra päällikkö!" "Armollinen herra päällikkö!" Mutta hän ei ottanut niitä korviinsa, astui vaan eteenpäin. Kun Rzepowa hänet näki, musteni kaikki hänen silmissään. "Tapahtukoon Jumalan tahto!" ehti hän ajatella ja heittäytyen polvilleen keskelle käytävän permantoa, kädet ristissä, sulki hän tien päälliköltä.
Päällikkö seisahtui katselemaan; kaikki ihmiset kerääntyivät Rzepowan ympärille.
— Mikä on? kysyi päällikkö.
— Kaikkein ylhäisin päällik…
Hän ei voinut jatkaa; häntä peloitti niin että ääni takertui kurkkuun: kieli kankeni puupulikaksi.
— Mitä?
— Oi, oih, tahtovat… sotamieheksi.
— Tahtovatko teitä sotamieheksi? Mitä? kysyi päällikkö.
Ympärillä seisovat purskahtivat nauruun, sillä he tahtoivat pitää päällikköä hyvällä tuulella, mutta päällikkö huomautti heille heti:
— Hiljaa, hiljaa, pyydän!
Hiukan malttamattomana virkkoi hän sitte Rzepowalle:
— Sanokaa pian asianne. Minulla ei ole aikaa.
Mutta herrojen nauru oli vienyt Rzepowalta viimeisenkin rohkeuden.
— Burak! Rzepa! Rzepa! Burak, voi…! sammalsi hän samana sekamelskana.
— Hän on varmaan juovuksissa, huomautti eräs katselijoista.
— Häneltä on kieli jäänyt kotiin, sanoi toinen.
— Mitä te tahdotte? kysyi päällikkö entistä kärsimättömämpänä. —
Oletteko juonut?
— Oi Jeesus, Maria! huusi Rzepowa epätoivoissaan, tuntien viimeisen pelastuksen ankkurin luisuvan käsistään. — Kaikkein armollisin päällikkö…
Päälliköllä oli todellakin paljon työtä, sillä sotamiesluettelojen kirjoittaminen oli jo alkanut ja piirikunnassakin oli paljon asioita hoidettavana. Eihän tuon naisen kanssa sitäpaitsi voinut puhua. Päällikkö kohautti olkapäitään.
— Sitä viinaa, sitä viinaa! lausui hän. — Ja nainen on nuori ja kaunis.
Sitte hän kääntyi Rzepowan puoleen ja hänen äänensä oli sellainen, että
Rzepowa olisi tahtonut vaipua maan alle.
— Kun nyt selviät, niin esitä asiasi oman kuntasi tuomioistuimelle, esittäköön tuomioistuin sen sitte minulle!
Päällikkö jatkoi kiireesti matkaansa ja herrat häärivät taas hänen ympärillään, huudahdellen: "korkeasti kunnioitettu herra päällikkö!" "Sananen vain, herra päällikkö!" "Armollinen herra päällikkö!"
Käytävä tyhjeni, kaikkialla vallitsi hiljaisuus, ainoastaan Rzepowan lapsi rupesi kitisemään. Vaimo heräsi kuin unesta, nousi, nosti lasta ja rupesi hyräilemään sille. Hänen äänensä tuntui niin ihmeellisen vieraalta.
— Aa! aa! aa!
Hän astui ulos talosta. Taivas oli peittynyt pilviin, metsän reunalla salamoi.
Ilma oli tukahduttavan raskas.
En koetakaan kuvata mitä Rzepowan mielessä liikkui, kun hän kulki reformeeratun kirkon sivutse, paluumatkalla Pässinpäähän. Jos neiti Jadwiga joutuisi sellaiseen tilaan, niin minä paikalla kirjoittaisin jännittävän romaanin, jolla pakoittaisin itsepintaisimmatkin positivistit uskomaan, että maailmassa vielä löytyy ihanteellisuutta. Mutta neiti Jadwigassa kehittyisi jokainen vaikutus itsetietoiseksi; hänen sielunsa epätoivoiset liikkeet olisivat esitettävät vastaavalla epätoivolla ajatuksissa ja sanoissa; ne tulisivat siten erittäin dramaatisiksi. Tämä tila: olla avuttomana, neuvottomana, ylivoiman murskaamana, tuntea haikeaa, syvää epätoivoa, olla lehtenä keskellä myrskyä, tietää ettei tule mitään pelastusta, ei taivaasta eikä maan päältä — tämä tila olisi varmaan saanut neiti Jadwigan sepittämään innostuneen yksinpuhelun. Eikä minun olisi muuta tarvinnut kuin panna se paperille, niin olisin tullut kuuluisaksi mieheksi. Entä Rzepowa? Kun yksinkertainen kansa kärsii, niin se vaan kärsii ja kärsii. Rzepowa kärsi kohtalon kovissa käsissä niinkuin lintu kituu ilkikurisen lapsen kynsissä. Hän asteli ajatuksiin vaipuneena, tuuli kiidätti häntä, hiki valui hänen otsaltaan ja pitkin ruumista. Vain kun kipeä lapsi välistä rupesi aukomaan suutaan ja läähättämään, ikäänkuin sinä hetkenä sammuakseen, puheli hän sille: "Jasek, pikku kultaseni, oma lintuseni!" ja painoi äidilliset huulensa lapsen polttavalle poskelle.
Hän oli astunut reformeeratun kirkon ohitse ja kulki jo kaukana, maalaisvainioilla, kun hän äkkiä seisahtui, sillä juopunut mies tuli häntä vastaan.
Pilviä kerääntyi kerääntymistään taivaalle, ne näyttivät ennustavan rajuilmaa; tuontuostakin salamoi, mutta mies ei siitä välittänyt. Hän leikitteli takkinsa liepeillä, antaen niiden lepatella tuulessa, työnsi lakin toiselle korvalleen, hoippui vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle ja lauloi:
Mari juoksi
Tarhan luoksi,
Minä takaa
Naurishakaan.
Keppi kävi jalkaan,
Mari huutaa alkaa:
uu, uu!
Nähdessään Rzepowan, avasi hän sylinsä ja huusi:
— Tule tänne, henttu!
Hän oli jo tulemaisillaan halailemaan, mutta Rzepowa pakeni tiepuoleen. Mies perässä, mutta juopuneena ei hän päässyt pitkälle, ennenkuin teki kuperkeikan. Hän nousi paikalla, mutta ei enään ajanut takaa, heitti vaan kivellä perässä, jotta ilma vinkui. Rzepowan otsaan koski, maailma musteni hänen silmissään ja hän vaipui polvilleen. Mutta samassa muisti hän lapsensa ja alkoi juosta pakoon. Vasta ristin viereen hän pysähtyi ja uskalsi katsoa taakseen: mies oli jo puolen virstan päässä ja kulki hoippuen kaupunkiin päin.
Äkkiä tunsi hän kaulallaan jotakin kummallisen lämmintä. Hän koetti kädellään, katseli sitte sormiaan ja huomasi niiden olevan veressä.
Hänen silmissään musteni, hän vaipui tiedotonna maahan.
Kun hän heräsi, huomasi hän nojaavansa ristiin. Kaukaa likenivät Oscieszynin kääsit ja niissä istuivat nuori herra Oscieszynski ja kartanon kotiopettajatar.
Herra Oscieszynski ei tuntenut Rzepowaa, mutta Rzepowa oli nähnyt hänet kirkossa; sentähden päätti hän juosta kääsejä vastaan ja rukoilla, että he Jumalan tähden ottaisivat edes lapsen mukaansa ennen rajuilman tuloa. Hän nostautui pystyyn, mutta ei voinut kävellä.
Nuori herra oli jo ajanut kohdalle ja huomannut tuntemattoman naisen ristin juurella:
— Vaimo, vaimo, huusi hän hänelle, — istukaa!
— Jumala teitä…
— Maahan, maahan tietysti!
Hehei! nuori herra Oscieszynski oli aika hulivili. Koko ympäristö hänet tunsi, sillä hän teki pieniä kepposia jokaiselle joka tiellä vastaan tuli. Kun Rzepowa oli saanut osansa, jatkoi hän matkaansa. Rzepowan korviin kuului selvästi sekä hänen että kotiopettajattaren nauru; sitte hän näki kuinka he rupesivat suutelemaan toisiaan. Vihdoin he kääsineen päivineen hävisivät kaukaiseen hämärään.
Rzepowa jäi yksin. Eipä turhaan sanota sananlaskussa, että "naista ja kilpikonnaa et saa tapetuksi kirveelläkään." Tunnin perästä hän taas nousi ylös ja vaikka jalat huojuivat, niin hän kulki eteenpäin!
— Mitä tämä lapsi rukka, tämä kultainen pääskynen on tehnyt, hyvä
Jumala? virkkoi hän tuontuostakin, painaen lasta rintaansa vastaan.
Mutta äkkiä hänet valtasi kuumehoure ja hän rupesi lavertelemaan kuin juopunut.
— Tyhjänä on töllissä kehto ja minun kultani otti pyssyn ja läksi sotaan.
Tuuli riisti myssyn hänen päästään; hänen kauniit hiuksensa hajaantuivat olkapäille ja jäivät liehumaan tuuleen. Äkkiä leimahti salama: ukkonen jyrähti niin likellä että tulikiven haju tuntui. Rzepowa istuutui ja hänen tajuntansa palasi. "Ja sana tuli lihaksi!" huudahti hän ja katseli taivasta, raivoisaa, armotonta, hirmuista… "Joka korkeimman suojeluksessa istuu", alkoi hän laulaa vapisevalla äänellä. Pahaa ennustava, vaskenkarvainen kajastus putosi pilvistä maahan. Rzepowa tuli metsään, mutta metsässä tuntui vielä pimeämmältä ja kauheammalta. Ajottain ei kuulunut muuta kuin kohinaa, oli kuin hongat kauhistuksissaan, valtaavalla kuiskeella olisivat kuiskanneet toisilleen: "mitä tästä tulee! Oi, auta Jumala!" Sitte kaikki taas hiljeni, mutta äkkiä oli metsän syvyydestä kuuluvinaan ääni. Rzepowan pintaa karmi. Varmaan siellä nyt peikko nauraa taikka paholainen tanssittaa väkiään. "Kunhan ei olisi metsää, kunhan ei olisi metsää!" ajatteli hän itsekseen. "Mutta metsän takana on mylly ja myllärin mökki!" Hän läksi nyt juoksemaan, pannen liikkeelle viimeiset voimansa ja työläästi vetäen ilmaa kuivaan suuhunsa: Taivas oli avannut kaikki sulkunsa hänen päänsä päällä: rakeensekaista vettä tuli kuin saavista kaatamalla; tuuli puhalsi sellaisella voimalla, että hongat taipuivat maahan saakka; metsä oli sumun, höyryn ja sadeaaltojen vallassa; tietä ei näy missään, puut kiertelevät pitkin maata, narisevat ja humisevat; oksat taittuvat rasahdellen. On pilkkosen pimeä yö.
Rzepowa tunsi käyvänsä kovin voimattomaksi.
— Auttakaa! ihmiset! huusi hän heikolla äänellä, mutta kukaan ei kuullut. Tuuli ajoi äänen takaisin kurkkuun ja tukahdutti hengityksen. Rzepowa tunsi, ettei hän pääse edemmäksi.
Hän otti huivin hartioiltaan, riisui röijynsä, esiliinansa, kaikki miltei paitaan asti, ja kääri lapsen niihin. Sitte hän nelinryömin laahautui itkuraidan alle, jonka oli huomannut likeisyydessä, laski lapsen oksien suojaan ja heittäytyi maahan sen viereen.
— Jumala! ota haltuusi minun sieluni! kuiskasi hän hiljaa.
Ja sulki silmänsä.
Rajuilmaa kesti vielä jonkun ajan, mutta vihdoin tyyntyi. Oli jo pimeä; repaleisten pilvien lomista alkoi pilkoittaa tähtiä. Itkuraidan alta häämöitti Rzepowan ruumis, liikkumattomana.
— Soh! kuului äkkiä ääni pimeydestä.
Hetken perästä erottautui jo rattaiden räminää ja loiskintaa, kun hevosen jalat astuivat vesilätäkköihin.
Herszek, Ovisalvan maitotalouden vuokraaja oli myynyt hanhensa kaupungissa ja palasi nyt kotiin.
Kun hän äkkäsi Rzepowan, laskeusi hän alas rattailtaan.