VIII.
Alhaison lapsi.
Kartanon kuistia kierteli upea viiniköynnös, sieltä näkyi piha ja poppelikuja. Kesäisin oli herrasväellä tapana juoda iltapäiväkahvit tällä kuistilla. Siellä he istuivat nytkin ja heidän vierainaan oli lääninrovasti Ulanowski, pappi Czyzyk ja viinakontrolööri Stolbicki. Herra Skorabiewski, lihavahko mies, kasvot punaisina, suuret viikset pystyssä, istui tuolilla, polttaen piippua. Rouva Skorabiewski kaasi kahvia, kontrolööri joka oli skeptikko, teki pientä pilaa vanhasta lääninrovastista.
— No, eikö rovasti nyt olisi hyvä ja kertoisi siitä kuuluisasta tappelusta, virkkoi kontrolööri.
Rovasti nosti kätensä korvan taa ja kysyi:
— Häh?
— Tappelusta! toisti kontrolööri, ääntään korottaen.
— Tappelustako? huusi rovasti ja alkoi, ikäänkuin hänen mieleensä nyt olisi muistunut jotakin, soperrella itsekseen ja tuijottaa ylöspäin: kontrolöörin kasvot olivat jo naurun asennossa ja kaikki odottivat kertomusta, jonka olivat kuulleet satoja kertoja ja johon he kuitenkin aina houkuttelivat ukkoruhjan.
— No niin, alkoi lääninrovasti, — minä olin vielä silloin apulaisena ja rovastina oli pappi Gladysz… se sama pappi Gladysz, joka rakennutti sakariston uudelleen… Rauha hänen tomuilleen!… Heti messun päätyttyä virkan minä hänelle: kuulkaapas rovasti? Ja hän vastaa: mitä? Minä luulen että nyt siitä tulee jotakin, sanon taasen. Ja hän vastaa: niin, minustakin näyttää että sieltä tulee jotakin. Katsomme ikkunasta: tuulimyllyn takana kulkee jo miehiä ratsain, marssii jalkaväkeä, tulee lippuja, tykkiä. Minä paikalla ajattelemaan: mitähän toiselta puolen tulee? Lampaitakohan? ajattelen; ei sieltä lampaita tule vaan ratsuväkeä. Kun sitte huomaavat toiset, niin huutavat: seis! Ja vastaiselta puolen huudetaan kanssa: seis! Samassa karkaa metsästä ratsuväkeä, toiset oikealle, toiset vasemmalle, toiset toisten perässä. Vasta nyt he huomaavat, että jo nyt paha perii, sillä päällekarkaajat tulevat. Samassa he rupeavat ampumaan ja vuoren takanakin taas välkkyy jotakin. Mitä rovasti näkee? kysyn, ja rovasti vastaa: näen että tuolla jo lataavat tykkejään ja pyssyjään; toiset yrittävät joelle; toiset tekevät vastarintaa; jo joutuvat käsikahakkaan; milloin ovat voiton, milloin tappion puolella. Melua! savua! jo käydään kiinni painetteihin! Nyt minusta jo tuntui siltä kuin toiset olisivat olleet tappiolla. Rovasti, virkan, jo nuo nyt ovat lyödyt! Hän vastaa: niin minustakin! Tuskin olin sanat lausunut, kun ne lyödyt karkasivat pystyyn ja ne toiset heidän niskaansa: sitte ne hukuttivat toisiaan, tappelivat ja ottivat vangiksi. Minä ajattelen: nyt se loppuu… mutta mitä vielä! niin… sanon, juuri sillä lailla!
Ukko heilautti kättään, painui syvälle nojatuoliin ja unohtui mietteisiinsä. Hänen päänsä vaan heilui tavallista kiivaammin ja silmät loksahtelivat kovasti.
Kontrolööri nauroi ihan katketakseen.
— Kunnianarvoisa rovasti, lausui hän, — kutka sitte oikeastaan tappelivat ja missä ja koska?
Rovasti nosti käden korvan taakse.
— Häh?
— Minä kuolen nauruun! huusi kontrolööri herra Skorabiewskille.
— Tahdotteko sikarin?
— Tai ehkä kahvia?
— En voi… minä nauran…
Skorabiewskin herrasväki nauroi kohteliaisuudesta kontrolööriä kohtaan, vaikka heidän, kuten sanottu, joka sunnuntai täytyi kuulla sama juttu. Mieliala kuistilla oli hilpeimmillään, kun äkkiä parvekkeen alta kuului arka, hiljainen ääni:
— Ylistetty olkoon!
Herra Skorabiewski nousi, likeni kaidepuuta ja kysyi:
— Kuka siellä?
— Minä, Rzepowa.
— Mitä nyt?
Rzepowa kumarsi niin syvään kuin hän lapsi sylissä suinkin taisi.
— Tulin rukoilemaan pelastusta, armollinen herra, ja neuvoa!
— Hyvä Rzepowa, antakaa minun nyt edes sunnuntaina olla rauhassa, keskeytti herra Skorabiewski äänellä josta saattoi päättää, että hän milloin hyvänsä viikolla on valmis auttamaan Rzepowaa. — Näettehän sitäpaitsi että minulla nyt on vieraita. Enhän minä toki teidän tähtenne voi jättää heitä.
— Kyllä minä odotan.
— No odottakaa sitte. Valitettavasti minä en voi jakaa itseäni kahtia…
Ja tämän sanottuaan lihava herra Skorabiewski meni takaisin kuistille. Rzepowa vetäytyi puutarhan aidan luo ja jäi sinne nöyrästi odottamaan. Kauvan hän saikin odottaa. Herrasväet juttelivat iloisesti, raikas nauru kuului Rzepowankin korviin. Omituisesti se hänen sydäntään vihlasi, sillä hän ei ollut naurutuulella. Myöhemmin palasi neiti Jadwiga herra Wiktorin kanssa kotiin ja kaikki läksivät sisään. Vähitellen likeni aurinko laskuaan. Passaripoika Jasiek, jota herra Skorabiewskin oli tapana kutsua "erääksi", tuli kuistille kattamaan teepöytää. Hän muutti toisen pöytäliinan, asetti kupit pöydälle ja laski lusikat lautasille, jotta kilisi. Rzepowa odotti odottamistaan. Hänen päähänsä lensi ajatus että ehkä olisi paras lähteä kotiin ja palata myöhemmällä, mutta hän pelkäsi tulevansa liian myöhään. Hän istuutui siis nurmeen aidanvierustalle ja rupesi imettämään lastaan. Lapsi söi ja meni sitte uneen, mutta sen uni oli levotonta, sillä se ei koko päivänä ollut ollut terve. Rzepowakin tunsi vuoroin kylmän, vuoroin kuuman väristyksen kulkevan ruumiinsa läpi, kiireestä kantapäähän asti. Tuontuostakin häneen tuli kuin suonenveto, mutta hän ei välittänyt siitä, vaan odotti kärsivällisesti. Alkoi hämärtää ja kuu nousi taivaalle. Teepöytä oli jo katettu, mutta herrasväet viipyivät sisällä, sillä neiti soitti pianoa. Rzepowa rupesi rukoilemaan "Jumalan enkelin" rukousta ja ajatteli sitte herra Skorabiewskiä, joka pelastaa hänet. Tosin ei hän käsittänyt millä tavalla, mutta hän tiesi että herra on herra ja herra tuntee sekä komisariuksen että päällikön; eihän hänen tarvitse muuta kuin parilla sanalla selittää, miten kaikki on tapahtunut, niin Jumalan avulla asiat kääntyvät parhaiten päin. Ja jos Zolzikiewicz tai herrastuomari paneekin vastaan, niin kyllä herra tietää, mistä oikeatta on etsittävä. "Herra on aina kohdellut kansaa hyvästi ja armollisesti", ajatteli Rzepowa, "ei hän minuakaan heitä." Hän oli oikeassa: herra Skorabiewski oli todella ihmisystävällinen mies. Hänen mieleensä muistui että herra aina oli ollut Rzepallekin ystävällinen ja että hänen, Rzepowan äiti vainaja oli imettänyt neiti Jadwigaa. Nämät ajatukset rauhoittivat hänen sydäntään. Hän oli saanut odottaa jo pari tuntia, mutta se oli hänestä niin luonnollista, ettei hän siihen kiinnittänyt mitään huomiota. Herrasväki palasi nyt kuistille. Rzepowa näki viiniköynnöksen lehtien lomitse neiti Jadwigan hopeakannusta kaatavan teetä tai "sellaista hyvänhajuista vettä, joka on niin makeata suussa että kielensä tahtoo niellä", kuten Rzepowan äiti vainaja oli sanonut. Kaikki herrasväet joivat teetä, puhelivat ja nauroivat iloisesti. Nyt vasta tuli Rzepowa ajatelleeksi, että herrassäätyläisten elämässä sentään aina on enemmän onnea kuin rahvaan elämässä ja kyyneleet alkoivat taasen valua alas hänen poskipäitään, hän ei itsekään tietänyt miksi. Mutta pian väistyivät kyyneleet toisen tunteen tieltä, sillä "eräs" kantoi juuri kuistille höyryävää ruokavatia. Rzepowa muisti äkkiä, että hänen on nälkä, sillä päivällistä ei hän ollut saanut maistaakaan ja aamulla oli hän ehtinyt juoda vain hiukan maitoa.
— Voi, kun antaisivat edes luun kalvettavakseni! ajatteli hän itsekseen ja hän tiesi varmaan, että olisi annettu luu ja lihaakin, mutta hän ei uskaltanut pyytää, sillä hän ei tahtonut häiritä, varsinkin kun oli vieraita; siitä olisi herra voinut suuttuakin.
Vihdoin loppui illallinen; kontrolööri läksi paikalla matkaan ja puolen tunnin kuluttua istuutuivat molemmat papit kartanon vaunuihin. Rzepowa näki herran auttavan lääninrovastia ajopeleihin, hän arveli siis sopivan hetken nyt tulleen ja likeni kuistia.
Vaunut läksivät liikkeelle. "Jos sinä kaadat siellä lammikon luona", huusi herra kuskille, "niin saat selkääsi!" Sitte hän katseli taivasta, nähtävästi voidakseen päättää, kummoinen ilma huomenna tulisi, ja huomasi vihdoin pimeästä Rzepowan vaalean hameen.
— Kuka siellä?
— Rzepowa.
— Vai tekö! Puhukaa nyt sitte pian asianne, sillä on jo myöhäistä.
Rzepowa kertoi taaskin kaikki tyyni; herra kuunteli piippua poltellen ja virkkoi vihdoin:
— Rakas ystävä! auttaisin teitä mielelläni, jos voisin, mutta minä olen tehnyt sen pyhän lupauksen, etten sekaannu kunnan asioihin.
— Minä tiedän sen, armollinen herra, sanoi Rzepowa vapisevalla äänellä, — mutta ajattelin kuitenkin, että ehkä armollinen herra armahtaa minua!
Hänen äänensä katkesi äkkiä.
— Hyvähän se olisi, huudahti herra Skorabiewski, mutta mitä minä saatan tehdä? Enhän minä teidän tähtenne voi rikkoa sanaani enkä liioin matkustaa päällikköä puhuttelemaan, sillä hän moittii minua jo muutenkin siitä, että alituisesti vaivaan häntä omilla asioillani… Onhan teidän kunnassanne tuomioistuin ja jollette sieltä saa apua, niin tiedättehän tien päällikön luo yhtä hyvin kuin minäkin. Mitä minun nyt pitikään sanoa, hyvä ystävä? Niin, no Jumalan haltuun nyt!
— Jumala teitä palkitkoon! pääsi raskaasti vaimon huulilta ja hän kumarsi syvään kartanon herran edessä.