VII.
Alhaison lapsi.
Kello viiden aikaan iltapäivällä välähteli valtamaantiellä mökkien välissä sininen päivänvarjostin, keltainen, sinisillä nauhoilla koristettu olkihattu ja mantelinkarvainen, niinikään sinisellä koristettu puku: neiti Jadwiga oli iltapäiväkävelyllä. Hänen rinnallaan asteli serkku Wiktor.
Neiti Jadwiga oli ihana immyt, hänestä sopi todella sanoa että hänen hiuksensa ovat mustat kuin yö, silmät taivaan siniset ja iho valkea kuin maito. Tavattoman aistikas, siro ja huolellinen puku vielä enensi hänen kauneuttaan, muodostaen hänen ympärilleen ikäänkuin sädekehän. Hänen sorja, neitseellinen vartalonsa näytti miltei leijailevan ilmassa, kun hän liikkui. Toisessa kädessään piti neiti Jadwiga päivänvarjostinta, toisella kädellään kantoi hän hamettaan, jonka alta näkyi valkean alushameen rimssu ja somat pienet, unkarilaisiin nyörikenkiin puetut jalat.
Herra Wiktor joka asteli hänen rinnallaan oli hänkin kaunis kuin kuva, vaikka hänen vaalea tukkansa liehui suurena kiharaisena pörrönä ja vaikka parta olikin vasta alulla.
Tuossa ihmisparissa hehkui terveys, nuoruus, ilo, onni; heistä molemmista henki tuo korkeampi, pyhäisempi elämä, joka pyrkii kohoamaan lentoon eikä tyydy yksin näkyväiseen maailmaan, vaan nousee ajatusten ja kaihojen ja suurten ihanteiden maille, tai painuu kultaisten ja säteilevien ja suloisten unelmien mereen.
Keskellä töllejä, talonpoikien ja heidän lastensa rinnalla, keskellä koko tätä arkipäiväistä ympäristöä näyttivät he molemmat vierailta olennoilta, jotka ovat kotoisin jostakin toisesta taivaankappaleesta. Ja suloiselta tuntui tietää ettei tämän komean, kehittyneen ja runollisen ihmisparin ja tuon arkipäiväisen, harmaan todellisuuden orjuuttaman ja melkein eläimistyttämän kyläkansan välillä ole mitään yhteistä. Heidän välillään ei todellakaan ollut mitään yhdyssidettä, ei ainakaan mitään henkistä. He astelivat rinnan, jutellen runoudesta ja kirjallisuudesta, kuten herrasmiehen ja herrasnaisen sopii. Kylän karkeapukuiset miehet ja vaimot eivät olisi ymmärtäneet edes heidän sanojaan ja kieltään. Eikö ole suloista sitä ajatella? myöntäkää pois vaan, hyvät herrasväet!
Tämän uljaan parin keskustelussa ei ollut mitään sellaista jota ei jo olisi kuultu satoja kertoja. He lensivät kirjasta kirjaan, niinkuin perhonen lentää kukkasesta kukkaseen. Mutta tuollainen keskustelu ei koskaan tunnu turhalta eikä arkipäiväiseltä, kun keskustelet rakkaan henkilön kanssa. Keskustelu on silloin vain loimena, johon oman sielusi, omien tunteittesi ja ajatustesi kultaiset kukat kutoutuvat, ja joka silloin tällöin kehittyy avaamaan teränsä kirkkaaksi kuin valkean ruusun terä. Tuollainen keskustelu kohoaa kuin lintu ilmoihin, kohti sinistä korkeutta, se imeytyy kiinni hengen maailmaan ja nousee ylöspäin, ylöspäin niinkuin humala nousee pitkin riukuansa. Tuolla kapakassa juopottelee alhaiso, puhellen raa'asti raa'oista asioista, nämät kaksi tulevat muilta mailta, purjehtivat laivalla, josta Gounod laulaa:
"Sen masto on elfenluusta,
Jossa silkkinen lippu liehuu,
Ja ruori on puhdasta kultaa."
Mainittakoon vielä että neiti Jadwiga harjoituksen vuoksi oli päättänyt panna serkkunsa pään pyörälle. Ja sellaisten asianhaarojen vallitessa on aina paras puhella runoudesta.
— Onko neiti lukenut Elyn[15] viimeisen kirjan? kysyi nuori herra.
— Tiedättekö, herra Wiktor, huudahti neiti Jadwiga, — minä jumaloin Elyä. Kun häntä luen, tuntuu minusta siltä kuin kuulisin ihanaa soittoa ja ehdottomasti tulen sovittaneeksi mielialaani Ujejskin[16] runon:
"Päällä pilven leijaan
Aamun kultakyliin,
Kyyneleenä syliin
Haihdun siinnon seijaan;
Tyyntyy tuulten juoksu,
Orvokkien tuoksu
Täyttää avaruuden;
Liitän käden käteen,
Liidän lailla säteen
Ääriin kaukaisuuden…"
— Oi! keskeytti hän äkkiä, — tiedän varmaan että rakastuisin häneen, jos tuntisin hänet. Me ymmärtäisimme varmaan toisemme.
— Onneksi hän on naimisissa! virkkoi herra Wiktor kuivasti.
Neiti Jadwiga painoi päätään hiukan alas, pusersi kokoon hymyilevät huulensa, jotta poskiin syntyi kuoppaset, katsahti syrjästä herra Wiktoriin ja kysyi:
— Miksi te sanotte "onneksi"?
— Onneksi kaikille niille, joille elämä ei sitte enään tarjoaisi mitään viehätystä.
Näitä sanoja lausuessaan herra Wiktor oli hyvin synkännäköinen.
— Oi, nyt te luulette minusta liian hyvää!
Herra Wiktor palasi lyriikkaan.
— Te olette enkeli, neiti…
— No… vai niin… puhutaan sitte jostakin muusta. Te siis ette pidä
Elystä?
— Rupesin inhoamaan häntä pari minuuttia sitte.
— Olettepa te aika mörökölli. Olkaa nyt niin ystävällinen ja ruvetkaa taas hyvälle tuulelle ja sanokaa minulle, kuka teidän lempirunoilijanne on.
— Sowinski,[17] mutisi herra Wiktor jurosti.
— Ja minä häntä suorastaan pelkään. Ivaa, verta, tulta… rajuja purkauksia!
— Ne eivät minua laisinkaan peloita.
Näitä sanoja lausuessa näytti herra Wiktor niin sotaiselta, että koira joka oli juossut tielle, peloissaan ja häntä koipien välissä pakeni kotimökkiinsä.
He olivat nyt tulleet rapatun talon kohdalle, jonka ikkunasta loisti pukinparta, pysty nenä ja heleänvihreä kaulaliina, mutta he seisahtuivat vasta kun tulivat soman pienen talon luo, jonka seinät olivat villin viiniköynnöksen peitossa. Taemmat ikkunat olivat lammelle päin.
— Katsokaapa kuinka soma talo! Se on ainoa runollinen paikka koko
Pässinpäässä.
— Mikä talo se on?
— Siinä oli ennen lastentarha. Kylän lapset saivat siellä oppia lukemaan, kun vanhemmat olivat vainiolla. Isä antoi vartavasten rakentaa talon siihen tarkoitukseen.
— Mitä siellä nyt on?
— Viinatynnöreitä…
Näitä ajatuksia ei jatkunut sen pitemmältä, sillä nyt he tulivat suurelle lätäkölle, jossa rypi muutamia sikoja eli niitä elukoita, "jotka syystä kantavat nimeänsä likaisuutensa vuoksi." Päästäkseen lätäkön sivuitse täytyi heidän kulkea Rzepowan mökin ohi.
Rzepowa istui ovella, halkotukin päällä. Hänen kyynärpäänsä nojasivat polviin ja pää oli käsien varassa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja ikäänkuin kivettyneet, verestävät silmät tuijottivat sameina kauvas pois; niissä ei kuvastunut mitään ajatusta.
Rzepowa ei edes huomannut tulijoita, mutta neiti huomasi hänet paikalla ja huudahti:
— Hyvää iltaa, Rzepowa.
Rzepowa nousi, tuli likemmä ja kumarsi syvään neiti Jadwigalle ja herra
Wiktorille. Kyyneleet valuivat hiljaa alas hänen poskiaan.
— Mikä teidän on, Rzepowa? kysyi neiti.
— Voi kultainen marjaseni, voi punertava aamuruskoni, ehkä Jumala itse on sinut lähettänyt luoksesi! Lohduta sinä minua hädässämme!
Rzepowa kertoi nyt hänelle asiat alusta loppuun asti, itkeä nyyhkytti kaiken aikaa ja suuteli vähäväliä neidin käsiä, tai oikeastaan hansikkaita, jotka vallan tahri kyynelillään. Neiti joutui kovin hämilleen; hänen kauniisiin kasvoihinsa syntyi levoton ilme, hän ei käsittänyt mitä tehdä. Vihdoin hän virkkoi, hiukan epävarmana:
— Mitä neuvoa minä teille voisin antaa, hyvä Rzepowa? Minun on teitä
hyvin sääli .. Minä todellakaan en voi antaa teille mitään neuvoa.
Mutta jos menisitte isän luo… ehkä isä… Niin, no hyvästi nyt,
Rzepowa…
Näin sanottuaan nosti neiti Jadwiga mantelinkarvaista hamettaan niin korkealle, että kenkien yläpuolelta välähti valkeat, siniraitaiset sukat. Neiti Jadwiga ja herra Wiktor jatkoivat matkaansa.
— Jumala sinua, ihanainen kukka, siunatkoon! huusi Rzepowa heidän jälkeensä.
Neiti Jadwiga oli käynyt surulliseksi ja herra Wiktor oli huomaavinaan kyyneleitä hänen silmissään. Karkoittaakseen hänen suruaan rupesi herra Wiktor puhumaan Kraszewskista ja muista pienemmistä kaloista kirjallisuuden meressä. Keskustelu kävi pian vilkkaaksi ja koko tuo "ikävä tapaus" unohtui.
— Kartanoon! virkkoi Rzepowa äkkiä itsekseen. — Sinnehän minun kaikista ensiksi olisikin pitänyt mennä. Kylläpä minä, vaimo raukka, olenkin ollut tyhmä!