VI.
Alhaison lapsi.
Toivottavasti lukija nyt on täydelleen käsittänyt miellyttävän sankarini suunnitelman ja osaa antaa sille sen arvon. Herra Zolzikiewicz piti jo Rzepaa ja hänen vaimoaan nutistettuina. Rzepan kirjoittamisesta sotilasluetteloihin ei olisi ollut mitään hyötyä, mutta juttu oli käynyt aika monimutkaiseksi senkautta, että Rzepa oli saatu juotetuksi juovuksiin, itse vapaaehtoisesti allekirjoittamaan kontrahdin ja ottamaan vastaan rahat. Suotuisten asianhaarojen vallitessa saattoi herra Zolzikiewicz toivoa saavansa näytellä mainion osansa loppuun asti. Herrastuomari joka olisi ollut valmis maksamaan pojastaan kahdeksansataa ruplaa, s.o. kaikki "säästetyt kolikkansa", suostui tähän tuumaan ilolla, varsinkin koska Zolzikiewicz vaati itselleen ainoastaan kaksikymmentäviisi ruplaa koko vaivasta. Zolzikiewicz oli yhtä vaatimaton kuin hän oli nerokas. Ei se ollut rahanhimo joka sai hänet jakamaan "kansliakulut" Burakin kanssa. Minun täytyy tunnustaa, että herra Zolzikiewicz alituisesti oli velkaa Aasinkorvan räätälille Srulille, joka puetti koko ympäristön "Parisin viime muodin mukaan."
Mutta koska tässä nyt olen alkanut tehdä tunnustuksia, niin voinpa ilmoittaa syynkin, miksi herra Zolzikiewicz pukeutui niin huolellisesti. Osaksi se tietysti johtui hänen esteetillisen tunteensa vaatimuksista, mutta oli siihen toinenkin syy. Herra Zolzikiewicz oli rakastunut. Älkää sentään luulko Rzepowaa hänen lempensä esineeksi. Rzepowaa hänen, kuten hän itse sanoi, teki vaan mieli hiukan "maistella." Ei! herra Zolzikiewiczissä liikkui paljon laajempia ja monimutkaisempia tunteita. Arvelen että jolleivät lukijat, niin ainakin lukijattaret jo tietävät, ettei näitten ihanain tunteitten esineenä saattanut olla kukaan muu kuin neiti Jadwiga Skorabiewski. Monasti, kun hopeinen kuu nousi taivaalle, oli herra Zolzikiewioz ottanut käsihanurinsa, jota hän taitavasti osasi soittaa, istuutunut penkille asuntonsa seinustalla, luonut katseensa kartanoon päin ja surumielisen, hiukan sorahtelevan soittokoneen säestyksellä hyräillyt:
"Ah, päivät ikävässä
Ma kuljen itkevässä;
Öin tuskiin sydän turtuvi,
Murheesen toivo murtuvi."
Ääni kajahteli kartanoa kohti läpi kesäyön runollisen hiljaisuuden.
Hetkisen perästä herra Zolzikiewicz jatkoi:
"Oi sukulaiset ankarat,
Miks' nuorukaisen surmaatte?"
Sille joka luulee herra Zolzikiewicziä ylenmäärin tunteelliseksi, voin muuten vakuuttaa että hän erehtyy. Tämän suuren miehen luonne oli ihan liian järkevä ollakseen tunteellinen. Ainoastaan unissa hän kuvitteli neiti Jadwigaa Isabellaksi ja itseään Serranoksi tai Marforiksi. Mutta koskeivät unelmat olleet yhtäpitävät todellisuuden kanssa, niin tämä rautainen mies kerran tuli antaneeksi ilmi tunteensa. Se tapahtui eräänä iltana, kun hän halkoliiterin luona näki kuivumaan ripustettuja alushameita, jotka hän tunsi Jadwigan omiksi, koska niissä oli kirjaimet J.S. sekä kruunu. Sanokaa, hyvät ystävät, kuka tällaisessa tilaisuudessa olisi jaksanut hillitä itseään? Hän ei koettanutkaan, vaan astui lähemmä ja alkoi tulisesti suudella yhtä alushametta. Mutta sen näki palvelustyttö Malgoska ja hän juoksi paikalla sisään kantelemaan, että "herra kirjuri niistää nenäänsä neidin alushameeseen." Onneksi ei kukaan uskonut hänen sanojaan ja niin herra kirjurin tunteet yhä pysyivät salassa maailmalta.
Toivoiko hän sitte todellakin? Älkää panko pahaksi, hyvät herrasväet, mutta hän toivoi todellakin! Monasti kun hän kartanoa likeni, kuuli hän sisällisen äänen, tosin heikosti, mutta lakkaamatta kuiskaavan korvaansa: "entäs jos neiti Jadwiga tänään päivällistä syödessä polkee varpaitasi pöydän alatse…?"
— Viis lakeerisaappaistani! lisäsi hän ja hänen mielessään liikkui ylevyys, jota ainoastaan rakastunut voi tuntea.
Herra Breslauerin kustantama teos oli herättänyt hänessä uskon tuollaisten poljentojen mahdollisuuteen. Mutta neiti Jadwiga ei laisinkaan polkenut hänen varpaitansa. Päinvastoin — niin, kuka käsittää naisen mielen? — hän katseli häntä samalla katseella, jolla hän katseli aitaa tai kissaa tai lautasta tai jotakin muuta esinettä. Ja mies raukka mietti päänsä halki, miten hän saisi impyen huomion heräämään. Kuinka monasti hän oli sitonut kaulaansa uskomattoman heleävärisen huivin tai vetänyt jalkaansa satumaisen kaunisraitaiset housut ja ajatellut: "kyllä hän nyt huomaa!" Yksin Srulkin, tuodessaan hänelle uusia vaatteita, oli monasti sanonut: "no, tällaisissa tamineissa kelpaa jo mennä kosimaan vaikka kreivin tytärtä." Mitä kanssa! Hän tulee päivällisille ja neiti Jadwigakin astuu huoneeseen, puhtoisena, neitseellisenä, ylpeänä kuin kuningatar. Hänen pukunsa rimssuineen ramssuineen kahisee; hän istuutuu, ottaa hienojen hyppystensä väliin lusikan, mutta ei katsokaan!
— Eikö hän toki käsitä, mitä tämä minulle maksaa! miettii herra
Zolzikiewicz epätoivoissaan.
Mutta hän ei sittenkään lakannut toivomasta. "Kunhan tästä pääsee alireviisoriksi", mietti hän. "Sitte on aina asiaa kartanoon. Alireviisorista ei ole pitkä matka reviisorin virkaan! Sitte sopii hankkia ajopelit ja hevoset… ja kyllä se jo sitte ojentaa ainakin kätensä pöydän alatse…" Herra Zolzikiewicz teki näiden pöydänalaisten merkkien nojalla vielä paljon johtopäätöksiä, mutta jääkööt nämät sydämen salaisuudet nyt ilmiantamatta.
Herra Zolzikiewiczin monipuolisuutta ja runsaita luonnonlahjoja todistaa sekin, että hänen sydämeensä aivan helposti mahtui sekä ihanteellinen rakkaus neiti Jadwigaan että tuo niinkutsuttu "maistelemisenhalu", jonka Rzepowa hänessä herätti. Rzepowa oli kieltämättä kaunis nainen, mutta ei Pässinpään kylän Don Juan kuitenkaan ikinä olisi viitsinyt nähdä hänestä tällaista vaivaa, jollei tuon naisen kummallinen ja hävytön itsepintaisuus olisi häntä ärsyttänyt. Talonpoikaisnainen tekee itsepintaisesti vastarintaa — ja kenelle? Hänelle! Se on julkeata ja kuulumatonta, mutta sen kautta käy Rzepowa hänen silmissään viehättäväksi, kuin itse kielletty hedelmä. Kyllä se nainen sen ohessa ansaitsee aika läksyt ja ne päättää kirjuri hänelle antaakin. Kahakka Mustin kanssa vielä lujittaa hänen päätöstään. Hän tietää, että hänen uhrinsa koettaa puolustaa itseään, sentähden ehdottaa hän vapaaehtoista sopimusta Rzepan ja herrastuomarin välillä; tämän toimenpiteen kautta Rzepa vaimoineen päivineen, ainakin näennäisesti, joutuu hänen armoihinsa.
Rzepowan mielestä eivät asiat laisinkaan vielä olleet hukassa, vaikka käräjiltä olikin palattu tyhjin toimin. Seuraava päivä oli sunnuntai, piti siis lähteä messuun Ovisalpaan, kuten tavallisesti. Hän päätti samalla käydä kysymässä neuvoa papilta. Heitä oli kaksi pappia: toinen lääninrovasti Ulanowski, mutta hän oli jo niin vanha, että silmät vanhuuttaan olivat pullahtaneet pystyyn kuin kalalla ja pää keikkui kaiken aikaa kahden puolen; hänen luokseen Rzepowan siis ei kannattanut mennä. Mutta hänen apulaisensa, pappi Czyzyk[13] oli hyvin hurskas ja ymmärtäväinen mies, hän voi varmaan antaa hyviä neuvoja ja lohduttaa. Rzepowa olisi tahtonut lähteä matkaan ajoissa, jotta jo ennen messua olisi saanut puhua pappi Czyzykin kanssa, mutta hänen täytyi ensin saada pois tieltä sekä omat että miehensä työt, sillä Rzepa istui sikolätissä. Ennenkuin hän siis oli puhdistanut mökkinsä, ruokkinut hevosen, siat ja lehmän, valmistanut aamiaisen ja lennättänyt sen sikolättiin Rzepalle, oli aurinko jo niin korkealla, että hän huomasi mahdottomaksi ehtiä kirkolle ennen messua.
Jumalanpalvelus olikin jo alkanut, kun hän tuli kirkolle. Naiset, puettuina viheriöihin röijyihin, istuivat hautausmaalla, kiireesti panemassa jalkaansa kenkiä, joita olivat kantaneet käsissään. Rzepowa teki niinkuin hekin ja astui sitte kirkkoon. Pappi Czyzyk oli juuri saarnassa ja rovasti, baretti päässä, istui tuolilla alttarin vieressä, loksotellen silmillään ja huojuttaen päätään omalla omituisella tavallaan. Evankeliumin luettuaan rupesi pappi Czyzyk — en muuten käsitä mistä syystä — puhumaan keskiaikaisista uskonlahoista ja selittämään oppilapsilleen, miltä kannalta heidän tulee katsoa noita uskonlahkoja sekä paavin niitä vastaan tähtäämää bullaa Ex stercore. Sitte hän kaunopuheisesti ja suurella innolla varoitti lampaitansa, etteivät he jotka ovat yksinkertaisia ja köyhiä niinkuin taivaan linnut ja juuri sentähden Jumalalle rakkaita, kuuntelisi kaikellaisia vääriä viisaita, oppineita ja yleensä saatanallisen ylpeyden sokaisemia ihmisiä, jotka kylvävät ohdakkeita nisujen sijasta ja niittävät kyyneleitä ja syntiä. Sitte hän sivumennen mainitsi Condillac'in, Voltairen, Rousseaun ja Ochorowiczin,[14] tekemättä muuten mitään eroa näitten miesten välillä, ja teki lopulta perinpohjaisesti ja yksityiskohtia myöten selkoa niistä erilaisista tuskista, joihin paatuneet tuomitaan tulevassa maailmassa. Mutta Rzepowan oli äkkiä vallannut ikäänkuin uusi henki. Hän ei ymmärtänyt mitä pappi Czyzyk puhui, mutta hän ajatteli, että hän "mahtaa puhua hyvin kauniisti, koska huutaa niin että hiki virtana valuu otsasta ja koska ihmisraukat huokaavat niinkuin viimeisiä henkiään päästäisivät rinnasta." Jo loppui saarna ja messu alkoi. Oi, kuinka hartaasti Rzepowa raukka rukoili, hän rukoili hartaammin kuin koskaan ennen ja sydämessä rupesikin heti tuntumaan helpommalta.
Vihdoin tuli juhlallinen hetki. Valkeana kuin kyyhkynen otti rovasti Kaikkeinpyhimmän Sakramentin alttarikaapista, kääntyi seurakunnan puoleen ja piteli vapisevin käsin, ihan likellä kasvojaan, monstranssia, joka loisti auringon kirkkaudella. Jonkun aikaa hän seisoi silmät suljettuina, pää kumarassa ja vaipuneena syviin mietteisiin, mutta alkoi sitte laulaa: "Pyhää Sakramenttiamme…!"
Ja pauhuna yhtyi häneen heti kansa, veisaten sadoin äänin:
"Pyhää sakramenttiamme
Polvistuin me kumarramme."
Virsi vyöryi niin voimakkaana, että ikkunaruudut tärisivät; urut pauhasivat, kellot soivat ja kilisivät; kirkon edustalla pärisi rumpu, pyhä savu kiiri sinertävinä pilvinä korkeutta kohti ja ikkunasta loisti aurinko, värjäten savukiemurat taivaankaaren karvaisiksi. Keskellä pauhua, savua, valoa ja äänten hyminää loisti nyt Kaikkeinpyhin Sakramentti, jota pappi milloin nosti, milloin laski. Valkea vanhus, joka piteli monstranssia, oli kuin taivaallinen ilmestys, joka savupilviin verhottuna loisti ja valoi autuutta ja lohtua kaikkiin sydämiin, kaikkiin hurskaisiin mieliin. Tuo autuus ja suuri rauha johdattivat Rzepowankin kidutetun sielun Jumalan siipien suojaan. "Jeesus, joka asut kätkettynä Kaikkeinpyhimpään Sakramenttiin", huusi onneton nainen, — "Jeesus, älä hylkää minua kurjaa!" Ja hänen silmistään vuosi kyyneltulva, mutta hän ei enään itkenyt samalla tavalla kuin herrastuomarin edessä, vaan hänen kyyneleensä olivat suuret kuin karpalot, suloiset vuodattaa ja täynnä rauhaa. Rzepowa heittäysi polvilleen kaikkivaltiaan Jumalan eteen ja painoi otsansa permantoa vastaan. Vihdoin ei hän enään itsekään tietänyt, mitä hänelle tapahtui. Tuntui siltä kuin taivaan enkelit olisivat nostaneet hänet maasta ja vieneet, ikäänkuin hän olisi ollut kuiva lehti vaan, taivaaseen asti, ijäiseen onneen, jossa ei ole herra Zolzikiewicziä, ei herrastuomaria eikä sotilasluetteloja, vaan ainainen aamun koi ja keskellä sitä punertavaa koita Jumalan istuin ja ympärillä sellainen kirkkaus, että silmiä häikäisee, ja kokonaisia enkelilaumoja valkeine siipineen…
Rzepowa viipyi kauvan siinä permannolla. Kun hän nousi, oli messu jo loppunut ja kirkko tyhjeni tyhjenemistään; savupilvet kiertelivät jo katon rajalla; viimeiset kirkkomiehet astuivat jo ovesta ja alttarilta sammutteli vanha kirkonpalvelija kynttilöitä. Rzepowa läksi pappilaan puhumaan apulaisen kanssa.
Pappi Czyzyk oli paraikaa päivällisellä, mutta hän nousi heti, kun kuuli, että joku itkettynyt nainen tahtoo häntä puhutella. Pappi oli vielä nuori, hänen kalpeat kasvonsa olivat tyynet, otsa oli valkea, korkea, ja huulilla lempeä hymy.
— Mitä te tahdotte, ystäväni? kysyi hän hiljaisella, sointuvalla äänellä.
Rzepowa kumarsi syvään ja rupesi sitte kertomaan asiaansa. Vähäväliä hän purskahti itkuun tai suuteli papin käsiä. Vihdoin hän loi mustat silmänsä pappiin ja lausui:
— Oi armollinen herra, tulin kysymään teiltä neuvoa.
— Ette ole tullut turhaan, ystäväni, vastasi pappi Czyzyk lempeästi, — mutta minä voin antaa vain yhden neuvon. Uhratkaa Jumalalle kaikki tuskanne: Jumala koettelee uskovaisiaan, koettelee kovastikin, kuten Jobia, jonka pakottavia haavoja koirat nuolivat, tai Asariasta, jonka hän teki sokeaksi. Mutta Jumala tietää mitä hän tekee ja uskollisiaan hän voi palkitakin. Pitäkää sitä onnettomuutta joka on kohdannut miestänne Jumalan rangaistuksena hänen suuresta synnistään juopumuksesta ja kiittäkää Jumalaa siitä että hän, rankaisemalla tässä elämässä, ehkä armahtaa häntä kuoleman jälkeen.
Rzepowa katsoi häneen mustilla silmillään, kumarsi syvään ja läksi pois hiljaa, sanaakaan sanomatta.
Mutta matkalla hänestä tuntui siltä kuin häntä olisi kurkusta kuristettu.
Hän olisi tahtonut itkeä, mutta ei voinut.