V.

Pässinpään lakiasäätävä eduskunta ja sen johtavat miehet.

Seuraavana päivänä oli kylässä käräjät. Koko pitäjän lautamiehet olivat saapuneet paikalle, paitsi herrat aatelismiehet, joista muutamat olivat lautamiehinä piirikunnassa. Koska he eivät tahtoneet erota suuresta yleisöstä, noudattivat he englantilaista, s.o. sekaantumattomuuden politiikkaa, jota kuuluisa valtiomies John Bright niin suuresti oli ylistänyt. N.s. "sivistynyt" luokka ei siltä ollut vaikuttamatta kunnan kohtaloihin. Jos jollakin "sivistyneistä" sattui olemaan asiaa käräjiin, niin hän istunnon edellisenä päivänä kutsui luokseen herra Zolzikiewiczin; sivistyksen edustaja tarjosi hänelle nyt viinaa ja sikareja ja asia pohdittiin pohjia myöten. Päivällisaikaan kehoitettiin herra Zolzikiewicziä ystävällisesti jäämään päivälliselle. "Istukaa toki syömään, herra Zolzikiewicz, istukaa!" sanottiin hänelle.

Ja herra Zolzikiewicz istuutui, mutta seuraavana päivänä kertoi hän ikäänkuin sivumennen herrastuomarille: "olin eilen päivällisillä Miedzizsewskillä, Skorabiewskillä tai Oscierzynskillä. Kyllähän minä ymmärrän yskän: talossa on tytär…!" Päivällispöydässä herra Zolzikiewicz koetti käyttäytyä niin hienosti kuin suinkin, hän koetti syödä mitä eriskummallisimpia ruokalajeja samalla tavalla kuin näki muiden niitä syövän, eikä hänen käytöksestään pitänyt kenenkään huomata, että tutunomainen kohtelu herrasväen puolelta oli hänelle hyvin mieluinen.

Hän oli mies joka tiesi hienon maailman tavat ja joka ei koskaan joutunut hämilleen. Hän ei milloinkaan kadottanut mielenmalttiaan, vaan sekaantui rohkeasti keskusteluun, muistellen joko "tuota kelpo komisariusta" tai "tuota erinomaista tirehtööriä", jonka kanssa hän "eilen tai tässä tuonnoin" pelasi yhden kopeekan tikkiä. Sanalla sanoen: Zolzikiewicz koetti kaikin voimin näyttää, että hän ja Aasinkorvan piirikunnan johtavat miehet ovat likeisissä väleissä keskenään. Tosin hän huomasi, että herrasväet hänen kertoessaan vähän oudosti painuivat katselemaan lautasiaan, mutta hän ajatteli että tapa sen vaatii. Monasti häntä myöskin oli hämmästyttänyt se, ettei aatelinen isäntä, päivällisen päätyttyä, odottanut hänen hyvästijättöään, vaan itse tuli taputtamaan häntä olalle ja sanomaan: "no, jääkää hyvästi nyt, herra Zolzikiewicz!" mutta hän arveli taaskin että tapa hienossa seurassa sen vaati. Kun hän sitte hyvästi sanoessaan painoi talon herran kättä, tapasi hän aina siitä jotakin kilisevää. Paikalla hän pusersi kokoon sormensa ja raapaisten aatelisherran kämmentä, koppasi siitä kilisevän kappaleen. Mutta samalla ei hän koskaan unohtanut lisätä: "voi, hyvä herra, ei sitä nyt olisi ensinkään tarvittu!… Tuohon käräjäjuttuun nähden taas ei herran ensinkään tarvitse huolehtia."

Näin erinomaisella johdolla ja katsoen herra Zolzikiewiczin synnynnäisiin lahjoihin, olisivat kunnan asiat varmaan käyneet erinomaisessa järjestyksessä, jos herra Zolzikiewicz vaan aina olisi esiintynyt ja selittänyt tuomioistuimelle, miten asianomaista juttua on käsiteltävä oikeuden kannalta. Mutta hän korotti äänensä kuuluville vaan muutamissa erityisissä tapauksissa: sellaiset jutut joita ei edeltäkäsin oltu valmistettu kilisevillä kolikoilla, jätti hän tuomioistuimen omaan harkintaan ja istui, niitä käsiteltäessä, levollisena paikallaan, suureksi levottomuudeksi lautamiehille, jotka silloin tunsivat olevansa aivan päättömät.

Aatelisista eli tarkemmin sanoen herroista, otti ainoastaan muuan herra Floss, Pikkuedistyksen kartanon pehtori, lautamiehenä osaa kunnan asioihin. Mutta siitä sai hän osakseen yleistä paheksumista. Aatelisto huomautti, että hän tietysti on "punainen", kuten saksalainen nimi Floss'kin jo osoittaa, ja talonpojat, arvaten oman erityisen talonpoikaisen asemansa, väittivät itsepintaisesti, ettei herran sovi istua samalla penkillä talonpojan kanssa: johan sen parhaiten todistaa sekin, etteivät "toiset herrat sitä tee." Yleensä talonpojat moittivat herra Flossia siitä, ettei hän ollut "oikea herra" ja ettei herra Zolzikiewiczkään pitänyt hänestä, koskei herra Floss koskaan kilisevillä kolikoilla ollut pyrkinyt hänen suosioonsa. Kerran hän lautamiehenä istunnossa oli käskenyt herra Zolzikiewicziä vaikenemaan. Tyytymättömyys häneen oli siis yleinen ja eräänä kauniina päivänä sai hän keskellä istuntoa vieressään istuvan lautamiehen suusta kuulla seuraavan huomautuksen: "onko herra mikään oikea herra? Herra Oscierzynski on herra ja herra Skorabiewski on myöskin herra, mutta te, hyvä herra ette ole herra, vaan ammattilainen!" Tämän kuultuaan herra Floss, joka hiljan oli ostanut itselleen maatilan, antoi kunnan asioille palttua, kuten hän aikoinaan oli kääntänyt selkänsä kaupungillekin. "Hän on pelannut itsensä pussiin", sanoivat aateliset ja sekaantumattomuuden politiikkaa tukeakseen mainitsivat he sananlaskun, jonka — kuten kaikkien sananlaskujen — tuli sisältää kansan syvää viisautta ja tässä tilaisuudessa todistaa, että talonpoika on talonpoika — häntä ei mikään paranna.

Rauhassa sivistyneitten neuvoilta ja ilman heidän valistunutta apuaan, keskusteli kunta siis nyt asioistaan, turvautuen ainoastaan pässinpääläiseen älyynsä. Olisihan sen tosin pitänyt Pässinpäälle riittää, ainakin sen väitteen mukaan että parisilainen äly riittää Parisille. Onhan sitäpaitsi tunnustettu asia, että käytännöllinen ymmärrys eli niinkutsuttu "terve talonpoikainen järki" merkitsee enemmän kuin epäkansallinen, ulkoapäin tullut sivistys. "Terveen järjen" ovat maan omat asukkaat jo syntyessään tuoneet maailmaan — sitäkään ei, ymmärtääkseni, kukaan väitä valheeksi..

Kaikki tämä tuli ilmi Pässinpään käräjissä. Siellä luettiin esitys, jossa viranomaiset anovat, että kunta omalla kustannuksellaan korjauttaisi maantien, joka Pässinpään maiden halki vie Aasinkorvaan. Esitys ei ensinkään miellyttänyt kokoontuneita kunnan isiä ja eräs paikkakunnan senaattoreista ilmilausui selvästi, ettei tie ensinkään ole korjauksen tarpeessa, sillä voidaan ajaa herra Skorabiewskin niityn poikki. Jos herra Skorabiewski olisi ollut läsnä istunnossa, niin hän ehkä olisi huomannut olevan syytä vastustaa tätä yleishyvää tarkoittavaa huomautusta, mutta hän ei ollut läsnä, sillä hän suosi sekaantumattomuuden politiikkaa. Kyllä senaattorin esitys varmaan olisi saavuttanut yksimielistä kannatusta, jollei herra Zolzikiewicz edellisenä päivänä olisi ollut päivällisillä herra Skorabiewskin luona. Hän oli silloin kertonut neiti Jadwigalle kahden espanjalaisen kenraalin kuristamisesta Madridissa, jonka kohtauksen hän oli lukenut herra Breslauerin kustantamasta "Isabella Espanjalaisesta." Päivällisen jälkeen painaessaan herra Skorabiewskin kättä, oli hänen käteensä sattunut kilisevä kolikka. Herra kirjuri ei ollut huolinut panna vastaustaan paperille, vaan laski nyt kynän kädestään, josta kaikki paikalla ymmärsivät, että hän haluaa puheenvuoroa.

— Herra kirjuri tahtoo sanoa jotakin, kajahti useista suista yhtaikaa.

— Minä tahdon vaan sanoa, että olette aika tyhmyrejä, virkkoi herra kirjuri tyynesti.

Tämän todella valtioviisaan puheen voima, tässä sen supistuneessakin muodossa, oli sangen suuri. Lausutut sanat sisälsivät vastalauseen sekä lautamiehen huomautusta että yleensä Pässinpään koko lainsäätävää hallintoa vastaan. Mainitun hallinnon jäsenet rupesivatkin nyt levottomina katselemaan toisiinsa ja raappimaan ajatuskyvyn jaloa jäsentä, päätä. Se osoitti, että Pässinpään hallinnon jäsenet olivat painuneet punnitsemaan asiaa pohjia myöten. Pitkän vaitiolon jälkeen muuan edustajista vihdoin aukaisi suunsa ja kysyi:

— Mutta minkätähden?

— Siksi että olette tyhmyrejä!

— Ehkä! virkkoi muuan ääni.

— Niitty on aina niitty, huomautti toinen.

— Keväällä ei siitä pääse edes kulkemaankaan, jatkoi kolmas.

Tämän johdosta hylättiin herra Skorabiewskin niittyä koskeva esitys, hallituksen ehdotus hyväksyttiin ja myötäseuranneen kustannusarvion mukaan ryhdyttiin keskustelemaan siitä, miten korjauskustannukset olisivat jaettavat kuntalaisten kesken. Oikeudentunto oli jo siihen määrään juurtunut Pässinpään lainsäätävän hallinnon katsantokantaan, ettei kenenkään muun kuin herrastuomarin ja lautamies Gomulan päähän pälkähtänyt koettaa päästä vapaaksi yllämainitusta taakasta. Sensijaan ottivat he niskoilleen vastuunalaisen toimen pitää huolta siitä, että asiain käsittely luistaisi hyvin nopeasti.

Huomattava kuitenkin on, että herrastuomarin ja lautamiehen epäitsekäs uhrautuminen, joka kuten hyveet yleensä ei mahtunut jokapäiväisen ihmisen ajatuspiirin sisäpuolelle, herätti kateutta muissa lautamiehissä. Muuan ääni nousi heitä vastustamaan, virkkaen kiivaasti:

— Miksette te sitte maksaisi?

— Mitä me turhaan panisimme rahaa likoon, kun se jo riittää mitä te maksatte, vastasi siihen Gomula.

Tätä todistuskappaletta vastaan ei Pässinpään terveellä järjellä ollut mitään sanomista, eikä toivottavasti olisi ollut kenelläkään muulla. Vastustava ääni vaikeni hetkiseksi ja virkkoi sitte vakuutuksella:

— Onhan se niinkin!

Asia oli siis lopullisesti päätetty ja piti juuri siirryttämän muiden asiain käsittelyyn, kun äkkiä ja odottamatta käräjätupaan karkaa kaksi porsasta, suoraa päätä avoimesta ovesta sisään, ihan vimmoissaan. Ilman pienintäkään järkevää syytä alkavat ne nyt juosta pitkin huonetta, suikahdella ihmisten jalkojen välitse ja röhkiä riivatusti. Tietysti istunto keskeytettiin, lakiasäätävä eduskunta rupesi ajamaan takaa rauhanhäiritsijöitä ja kokonaisen tunnin kuluessa edustajat harvinaisella yksimielisyydellä toistelivat: "siku, siku, siku! Sikan', sikan', sikan'" — tai muita senkaltaisia. Porsaat pakenivat herra Zolzikiewiczin jalkoihin ja tahrivat ne hiekankarvaiset housut, jotka nyt olivat hänen jalassaan, vihriähtäviksi. Eikä niitä vihriöitä tahroja sitte saanut pois, vaikka herra Zolzikiewicz pesi housujaan glyseriinisaippualla ja omalla hammasharjallaan.

Tavanmukaisella innollaan ja kestävyydellään Pässinpään kunnan edustajat kuitenkin nytkin puolustivat asemaansa: kiihkeästä vastarinnasta huolimatta otettiin porsaat kiinni takajaloista ja viskattiin menemään pihalle. Sitte saattoi lainsäätävä eduskunta taas siirtyä päiväjärjestykseen. Seurasi erään Sroda nimisen maalaisen riita-asia edellämainittua herra Flossia vastaan. Kuulustelussa kävi selville, että Srodan härät yöllä olivat käyneet herra Flossin apilaspellossa ja syöneet ylenmäärin. Aamulla ne sitte olivat heittäneet tämän surun ja murheen laakson, muuttaakseen parempaan härkämaailmaan. Epätoivoissaan Sroda nyt esitti surullisen asiansa tuomioistuimelle, rukoillen apua ja oikeutta.

Tuomioistuin syventyi asiaan ja, ollen nopea toimissaan, tuli piankin siihen johtopäätökseen, että vaikka Sroda tahallaan olikin päästänyt härkänsä herra Flossin vainiolle, härät, jos vainio olisi kasvanut kauraa tai vehnää eikä tuota apilapakanaa, eivät suinkaan olisi joutuneet surkean turvotustaudin uhreiksi, vaan olisivat vielä tänäkin päivänä parhaimmissa terveyden voimissa. Tästä edellytyksestä lähtien tuli tuomioistuin siihen sekä järkevään että lainmukaiseen johtopäätökseen, että syynä härkien kuolemaan oli herra Floss eikä Sroda; herra Flossin tulee siis Srodalle maksaa härät sekä varoitukseksi tulevaisuuden varalta luovuttaa kunnan kassaan kansliakuluja 5 hopearuplaa. Jos syyllinen kieltäytyisi maksamasta, niin on summa korotettuna vaadittava Icik Zwejnosilta, joka on vuokrannut herra Flossin maitotalouden.

Sitte käsiteltiin vielä useita siviilialaan kuuluvia asioita ja ne ratkaistiin kaikki, mikäli eivät jollakin lailla koskeneet nerokasta Zolzikiewicziä, aivan itsenäisesti, puhtaan oikeuden vaa'alla, Pässinpään terveen järjen punninnan mukaan. Englantilaisen sekaantumattomuuspolitiikan mukaan, jota paikkakunnan sivistynyt sääty noudatti, kulki käräjissäkin kaikki tasaista kulkuaan, ainoastaan silloin tällöin häiriytyi yleinen sopu ja yksimielisyys siitä, että joko riitapuolet tai itse tuomarit viskasivat toisilleen sivuletkauksia, toivottaen halpausta, ruttoa tai paiseita.

Tuota kallisarvoista sekaantumattomuuden periaatetta luultavasti on kiittäminen siitäkin, että kaikissa riita-asioissa sekä voittava että kärsivä puoli aina sai suorittaa melkoisen määrän "kansliakuluja." Se teki herrastuomarin ja kirjurin aseman riippumattomaksi — tila jota kunnan laitoksissa aina on toivottu —. Sitäpaitsi se saattoi vieroittaa ihmisiä käräjöimästä ja kohottaa Pässinpään kunnan siveellistä kantaa niin korkealle, että sellaista tuskin saattoivat uneksiakaan 1700-luvun filosofit. Huomattava on myöskin, että herra Zolzikiewicz — me puolestamme emme tahdo lausua hänen menettelystään sitä emmekä tätä — merkitsi kirjoihin aina vaan puolet kansliakuluiksi määrätyistä sakoista, jotavastoin toinen puoli oli määrätty "odottamattomia tapauksia" varten, jommoisia saattoi sattua kirjurille, herrastuomarille ja lautamies Gomulalle.

Vihdoin siirryttiin käsittelemään rikosasioita ja kunnanpalvelija sai käskyn tuoda syylliset tuomarien kasvojen eteen. Ohimennen mainittakoon, että Pässinpään kunnassa tietysti oli otettu käytäntöön uusin, paras ja ajanmukaisin koppi- eli komerojärjestelmä vanoja varten. Sitä eivät pahat kieletkään voi tehdä epäilyksen alaiseksi, siellä vielä tänäkin päivänä saattaa kuka tahansa nähdä, että Pässinpään herrastuomarin sikolätissä on neljä väliseinää, jotka muodostavat koppeja. Näissä istuivat vangit yksin, seuranaan vain se elukka, josta muuan "Eläintieteen oppikirja nuorisolle" sanoo: "sika kantaa syystä nimeään likaisuutensa vuoksi" j.n.e., ja jolta luonto ehdottomasti on kieltänyt sarvet. Tähän viimemainittuunkin toimenpiteeseen on luonto varmaan ryhtynyt tarkoituksella. Vangit istuivat siis kopeissaan, seurassa, joka kuten näkyy, ei voinut häiritä heitä vaipumasta ajatuksiin. He saattoivat vapaasti miettiä sitä pahaa mitä olivat tehneet ja tapojensa parantamista tulevaisuudessa.

Palvelija läksi nyt viipymättä tähän koppivankilaan ja kuljetti sen kopeista tuomarien kasvojen eteen kaksi pahantekijää. Mutta he eivät oikeastaan olleet kaksi eri pahantekijää, vaan pariskunta. Lukija saattaa siis käsittää, että Pässinpään tuomareilla nyt oli hienotunteinen, syvästi sielutieteellinen ja monimutkainen juttu ratkaistavana. Asia oli todella erittäin arkatuntoista laatua. Muuan Romeo, tai toisin sanoen Wach Rechnio ja muuan Julia, toisin sanoen Baska Zabianka, olivat yhtaikaa palvelleet samalla isännällä, toinen renkinä toinen piikana. Ja mitä siinä on salaamista: he rakastuivat toisiinsa eivätkä voineet elää ilman toisiaan, aivan kuten oikea Romeo ja Julia Shakespearen näytelmässä. Pian kuitenkin mustasukkaisuus hiipi Romeon ja Julian välille, kun Julia kerran näki Romeon liian kauvan juttelevan Jagnan, karjapiian kanssa. Onneton Julia odotti nyt vaan sopivaa tilaisuutta. Eräänä päivänä, kun Romeo Julian mielestä tuli kotiin vainiolta liian aikaiseen ja pyysi ruokaa liian hätäisesti, syntyi kahakka. Molemminpuolisia selityksiä antaessa vaihdettiin myöskin muutamia tusinallisia korvapuusteja: toinen löi nyrkillään, toinen kauhalla. Tappelun jälkiä saattoi vielä sinisinä kuhmuina nähdä Julian ihanassa naamassa ja Romeon otsa oli halki, hänen miehekkäät ja älykkäät kasvonsa sinermillä. Oikeuden piti nyt päättää, kuka oli oikeassa ja kenen piti uskottomuudesta tai tappelun tuottamista vammoista maksaa toiselle sakkoja viisi puolalaista guldenia tai virallisesti lausuen seitsemänkymmentäviisi kopeekkaa hopeassa.

Lännen tuulahdukset eivät vielä olleet päässeet turmelemaan tuomarien tervettä mieltä; he inhosivat syvästi naisemansipatsioonin henkeä, joka muuten kokonaan sotiikin slaavilaisten herttaisia luonnollisia taipumuksia vastaan, ja antoivat sentähden puheenvuoron ensiksi Romeolle; pidellen haavoitettua otsaansa tämä alkoi:

— Korkea laki ja oikeus! Tuo heittiö ei ole enään moneen aikaan antanut minulle rauhaa. Yhtenäkin iltana tulen mitään pahaa aavistamatta illalliselle, silloin hän jo kiljumaan vastaani: "vai tulet sinä koira jo kotiin, vaikka isäntä jäi pellolle! Aiot kai nousta uunille vetelehtimään ja sieltä iskemään silmää minulle!" Minä en ikinä ole iskenyt silmää hänelle. Mutta kun hän kerran näki minut Jagnan, karjapiian kanssa, kun minä autoin häntä nostamaan vesiämpäriä kaivolta, niin hän siitä asti on vihannut minua. Ja ruokavaditkin hän viskeli eteeni pöydälle sellaisella jyryllä, että keitot läikähtivät päälleni. Eikä sitte antanut syödä, vaan haukkui kaiken aikaa pakanaksi ja heittiöksi ja peijakkaaksi ja sufragaaniksi.[11] Vasta kun sufragaaniksi sanoi, suutuin minä ja annoin vasten kuonoa, mutta silloin hän korvilleni kauhalla…

Nyt ei ihanteellinen Julia enään voinut pidättyä, hän puristi kätensä nyrkille ja heristeli sitä Romeon nenän alla.

— Sinä valehtelet, valehtelet, valehtelet! huusi hän käheällä äänellä.
— Sinä haukut kuin koira!

Siinä hän purskahti itkemään koko ylivuotavan sydämensä kyllyydestä ja virkkoi kääntyen tuomarien puoleen:

— Korkea laki ja oikeus! Voi auttakaa minua, minua onnetonta orpoa, Jumalan tähden auttakaa! Piru heiltä silmät sokaiskoon! vai kaivolla minä muka olisin nähnyt hänet Jagnan kanssa! Etkö sinä, saastainen sikiö, muista sen seitsemän kertaa sanoneesi minulle, että niin rakastat minua, että tekisi mielesi suuhusi syödä. Saisit siihen paikkaan nutistua, saisi kielesi ikipäiviksi kangistua! Vai kauhalla minä sinua otsaan iskin! eipäs ollutkaan kuin vaahterainen halko! Päivä on vielä korkealla, kun hän jo tulee pellolta ja tahtoo ruveta syödä hotkimaan. Minä puhun hänelle ihan kauniisti ja kohteliaasti: kas vaan sitä veijaria, kun jo tulee kotiin ja isäntä on vielä pellolla! Mutta sufragaaniksi en minä häntä ole sanonut, niin totta kuin Herra Jumala minua auttakoon. Periköön hänet per…

Herrastuomari kutsui hänet nyt järjestykseen, antaen oikaisunsa kysymyksen muodossa.

— Pidätkö siitä jo kitasi kiinni, akka?

Seurasi hetkisen hiljaisuus; tuomarit rupesivat miettimään langetettavaa tuomiota ja voi heidän hienotunteisuuttaan! eivät tuominneet kumpaakaan riitapuoluetta viiden guldenin sakkoihin! Oman arvonsa vuoksi ja varoitukseksi kaikille rakastuneille pareille koko Pässinpäässä, tuomitsi oikeus valittajat istumaan kopeissa vielä kaksikymmentäneljä tuntia ja maksamaan kansliakuluja hopearuplan kutakin henkeä kohden.

"Wach Rechniolta ja Baska Zabiankalta kansliakuluja viisikymmentä kopeekkaa hopeassa", kirjoitti herra Zolzikiewicz kirjoihin.

Siihen loppui istunto. Herra Zolzikiewicz nousi, veti ylöspäin hiekankarvaisia housujaan ja alaspäin sinipunertavia liivejään, lautamiehet, aikeissa erota, ottivat myöskin jo hattunsa ja piiskansa. Silloin ovi, joka porsaitten hyökkäyksen jälkeen oli suljettu, äkkiä avautui selkosen selälleen ja sisään astui Rzepa, synkkänä kuin yö, ja hänen perässään Rzepowa ja Musti.

Rzepan vaimo oli kalpea kuin liinavaate: hänen kauniit, hienot piirteensä henkivät surua ja nöyryyttä, mutta mustista silmistä vieri kyyneleitä poskille.

Rzepa astui sisään uhkamielisenä, pää pystyssä, mutta nähdessään koolla koko korkean oikeuden, katosi häneltä rohkeus ja hiljentäen ääntään, virkkoi hän:

— Ylistetty olkoon!

— Iankaikkisesta iankaikkiseen! — vastasivat lautamiehet kuorossa.

— Mitä te täältä haette? kysyi herrastuomari kiivaasti. Hän oli ensin käynyt hiukan hämilleen, mutta tointui pian. — Mitä asiaa teillä on? Oletteko tapelleet, vai mitä?

Vastoin tavallisuutta sekaantui kirjuri nyt puheisiin:

— Antaa heidän puhua, lausui hän.

Rzepa alkoi:

— Korkea laki ja oikeus… jos kaikkein armollisin…

— Ole vaiti, ole vaiti, keskeytti vaimo äkkiä. — Anna kun minä puhun ja ole sinä hiljaa.

Näin sanottuaan pyyhki hän esiliinallaan silmänsä ja nenänsä ja alkoi vapisevalla äänellä kertoa asiaa alusta alkaen. Mutta mihin hän, onneton olikaan joutunut? Syyttämään herrastuomaria ja kirjuria — saman herrastuomarin ja kirjurin eteen! "Ottivat hänet", kertoi vaimo, "lupasivat hänelle metsää, jos hän vaan kirjoittaisi nimensä ja hän kirjoitti. Antoivat hänelle viisikymmentä ruplaa, mutta hän oli juovuksissa eikä tietänyt, että hän myi sekä omansa että minun ja lapsen kohtalon. Hän oli juovuksissa, korkea oikeus, juovuksissa kuin järjetön luontokappale", kertoi vaimo, itku kurkussa. "Eihän juopunut tiedä mitä tekee, sentähden häntä oikeudessakin armahdetaan, vaikka hän on rikkonut, sillä sanotaan: hän ei tietänyt mitä hän teki. Jumalan armollisen tähden! eihän selvä mies menisi myymään elämäänsä viidestäkymmenestä ruplasta! Voi, armahtakaa minua ja häntä ja lasta viatonta! Mihin minä onneton joudun yksin, ihan yksin maailmassa, jollei hän, rakas raukkani ole luonani! Voi, Jumala teille palkitsee meidän köyhien puolesta, antaa teille kaikkea onnea!"

Siinä itku keskeytti hänen puheensa. Rzepakin itki ja niisti yhtämittaa nenää sormiinsa. Lautamiehet olivat käyneet vakaviksi, he vilkuilivat vuoroin toisiinsa, vuoroin herrastuomariin ja kirjuriin eivätkä käsittäneet, mitä tehdä.

— Poika elää kuin hänen sisässään olisi myrkkyä. Sinut, sanoo hän, minä tapan, lapsen kuristan ja mökin poltan, mutta sotamieheksi en mene. Millä minä, onneton, sitte olen rikkonut? tai mitä lapsi on tehnyt? Ei hän enään välitä töistä, ei katso viikatteeseen eikä kirveeseen, istuu vaan tuvan penkillä ja ähkii ja puhkii. Minä odotin käräjiä, olettehan te ihmisiä ja asuuhan teidän sydämissänne Jumala, ettehän te salli meidän kärsiä tällaista vääryyttä! Voi Jeesus Naatsarealainen, voi lempeä Jumalan äiti Czenstochowassa,[12] rukoilkaa puolestamme!

Vähään aikaan ei taaskaan kuulunut muuta kuin Rzepowan nyyhkytykset, vihdoin virkkoi lautamiesten joukosta muuan vanhus:

— Onhan se rumaa juottaa ihminen juovuksiin ja myydä hänet.

— Rumaa on! myönsivät muut.

— Jumala ja Hänen kaikkein pyhin Synnyttäjänsä siunatkoot teitä sanoistanne! huudahti Rzepowa, langeten polvilleen kynnykselle.

Herrastuomaria hävetti ja lautamies Gomula oli aika lailla harmissaan; he katselivat molemmat kirjuriin, mutta tämä pysyi vaiti, kunnes Rzepowa oli lakannut puhumasta.

— Tyhmyrejä te olette! huusi hän sitte tyytymättömille lautamiehille.

Sanat synnyttivät haudan hiljaisuuden. Kirjuri jatkoi:

— Seisoo ihan selvästi kirjoitettuna, että joka sekaantuu vapaaehtoiseen konhtrahtiin, joutuu merilain mukaan tuomittavaksi, mutta tiedättekö te, tomppelit, edes mikä merilaki on? Te olette niin tyhmiä ettette tiedä, että merilaki…

Kirjuri veti nyt taskustaan liinasen ja niisti nenänsä. Sitte hän kylmällä, virallisella äänellä jatkoi puhettaan:

— Joka tomppeli ei tiedä mikä merilaki on, se pistäköön vaan lusikkansa tällaiseen soppaan. Kyllä sitte tietää mikä merilaki on, kun luita ja ytimiä polttaa. Jos mies vapaaehtoisesti on kirjoittanut itsensä sotaväkeen, niin varokoon sekä yksi että toinen sekaantumasta siihen asiaan. Välikirja on allekirjoitettu vieraittenmiesten läsnäollessa — se pitää siis paikkansa. Niin seisoo lakitieteessä, jollet usko, niin katso lakiin ja asetuksiin. Kuka sille mitä voi, että kaupan päälle juodaan? Ainahan te juotte, tyhmeliinit, aina ja alituisesti!

Jos itse oikeuden jumalatar, toisessa kädessä vaaka ja toisessa paljastettu miekka, äkkiä olisi astunut esiin käräjätuvan uunin takaa ja seisahtunut lautamiesten eteen, niin ei hän olisi taitanut heitä enemmän kauhistuttaa kuin sanat merilaki, laki ja asetukset. Hyvän aikaa vallitsi huoneessa synkkä hiljaisuus. Vihdoin rupesi lautamies Gomula puhumaan. Hän puhui hiljaisella äänellä, mutta kaikki kääntyivät häneen katsomaan, ikäänkuin kummissaan hänen rohkeudestaan.

— Sellaistahan se on tässä maailmassa! Mikä myy hevosensa ja juo sen, mikä härkänsä, mikä sikansa ja antaa mennä alas kurkustaan. Sellainenhan se on tapa.

— Vanhan tavan mukaanhan me vaan juotiinkin! sanoi herrastuomari.

Lautamiehetkin kohtelivat Rzepaa nyt rohkeammin.

— Kosk'olet oluesi tällä lailla laittanut, niin juo pois!

— Oletko sinä mikä kapalovauva, ettes tiedä mitä teet?

— Ei sinulta siellä päätä viedä.

— Ja kun menet sotaväkeen, niin voithan pestata taloon rengin, joka tekee työt ja on vaimon kanssa.

Korkea oikeus alkoi jo päästää valloille hyvää tuultansa.

Äkkiä kirjuri taas avasi suunsa ja kaikki muut vaikenivat:

— Ette te näy yhtään tietävän, virkkoi hän, — koska teidän pitää sekaantua asioihin ja koska olla sekaantumatta. Siihen että Rzepa on uhannut vaimoaan ja lastaan, että hän on luvannut polttaa oman mökkinsä, siihen te kyllä saatte sekaantua ja sellaista asiaa ette edes saa heittää leväperäiselle kannalle. Koska Rzepowa on tullut valittamaan, niin ei hän luvatta saa jättää käräjätaloa.

— Se ei ole totta, se ei ole totta, huusi Rzepowa epätoivoissaan. — En ole tullut valittamaan, hän ei ikinä ole sanonut minulle pahaa sanaa. Oi Jeesus, oi elävän Jumalan suloiset haavat, joko tästä tulee maailman loppu!

Mutta, tuomioistuin kokoontui taasen ja lopulliseksi päätökseksi tuli, ettei Rzepa eikä hänen vaimonsa olleet saaneet aikaan mitään. Eikä siinä kyllä, vaan kiitettävässä virkainnossaan ja turvatakseen Rzepowan hengen, sulki korkea oikeus vielä Rzepan kahdeksi päiväksi sikolättiin. Jottei Rzepan päähän tulevaisuudessa enään johtuisi tällaisia synnillisiä ajatuksia, tuomittiin hän sitäpaitsi suorittamaan kaksi ruplaa viisikymmentä kopeekkaa hopeassa kansliakuluja.

Rzepa viskeli itseään raivoissaan ja sanoi ettei hän lähde sikolättiin. Kansliakuluja hän sensijaan maksoi kokonaista viisikymmentä ruplaa, sillä hän heitti kaikki kirjurilta saamansa rahat maahan ja huusi: "ottakoon kuka tahtoo!" Syntyi kauhea meteli. Kunnanpalvelija tuli kuljettamaan Rzepaa ulos, Rzepa häntä nyrkillään uhkaamaan, hän Rzepaa niskasta kiinni. Rzepowa nosti hirveän huudon, yksi lautamiehistä tarttui hänen kurkkuunsa, laahasi hänet ulos ovesta ja tyrkkäsi hyvää kyytiä pihalle; toiset lautamiehet auttoivat palvelijaa, joka tukasta talutti Rzepaa sikolättiin.

Sillaikaa kirjoitti kirjuri kirjoihin: "Wawrzon Rzepalta 1 r. 25 kop. hop. kansliakuluja."

Melkein tajuttomana kulki Rzepowa autiota mökkiään kohti. Hän ei ensinkään nähnyt mitä hänen eteensä sattui, vaan kompastui kiviin ja kantoihin.

— Voi! voi! voi! vaikeroi hän, väännellen käsiään.

Herrastuomari joka oli hyväsydäminen mies, asteli hiljalleen kapakkaan päin Gomulan kanssa.

— Minun käy totisesti sääli tuota vaimoa, virkkoi hän. —
Lahjoittaisinkohan heille vielä nelikon herneitä, vai kuinka arvelette?