KAHDESKYMMENES LUKU.
Schwarz pysytteli edelleenkin poissa Witzbergien luota, ja eräänä iltana sanoi Malinka Augustinowiczille:
— Tänään tai huomenna on Pelski varmasti pyytävä Marien kättä.
— Ja ellei hän sitä tee, on Marie kahdeksan päivän kuluttua pyytävä hänen kättänsä, — lisäsi Augustinowicz ivallisesti naurahtaen.
— Te olette epäoikeudenmukainen Marieta kohtaan.
— No, saadaanpa nähdä!
— Ei, Marie on ylpeä, ja jos hän suostuu Pelskin tarjoukseen, tapahtuu se ainoastaan loukatusta ylpeydestä, sillä hän on harmistunut Schwarzin välinpitämättömyydestä. Muuten on totta, että Pelski on ainoa mies maailmassa, jonka mieltä hän kiinnittää; muiden suhteen ei hän voi paljoakaan laskea.
— Hahaa, laskea hän kyllä osaa! Malinka suuttui ja huudahti:
— Vaietkaa toki, ilkeä ihminen! Marie on lahjoittanut Schwarzille täyden luottamuksensa, ja hän on sen pettänyt. Onko Marien syy, että hän ei enää tule tänne?
Augustinowicz ei vastannut mitään.
— Marie parka pitää itseänsä kauheasti petettynä, — jatkoi Malinka. — Uskokaa minua, minä yksin tiedän kuinka hän on kärsinyt. Vaikka emme olekaan enää niin läheisiä kuin ennen, niin ei hän kuitenkaan voi kokonaan peittää surujansa minulta. Eilen viimeksi tapasin hänet kyynelissä, astuessani hänen huoneeseensa, "Marie", sanoin hänelle, "mikä sinua vaivaa?" — "Ei mikään… hiukan päänsärkyä", vastasi hän. Silloin aioin heittäytyä hänen kaulaansa, mutta hän torjui minut hellästi luotansa ja heittäytyi vuoteeseensa niin synkän näköisenä, että minä vallan pelästyin. Sitten alkoi hän hiljaa vuodattaa kyyneleitä. "Itken häpeästä", sanoi hän minulle, "ymmärrätkö, häpeästä!" En tiedä olenko ymmärtänyt häntä oikein, mutta joka tapauksessa tapasin hänet jälleen tänä aamuna kyynelissä. Kuulitteko, herra epäilijä?
— Kyllä, mutta mitä tuo kaikki todistaa?
— Se todistaa, että hänen ei ole lainkaan niin helppo luopua Schwarzista kuin te luulette. Mutta minä pyydän, sanokaa minulle, mitä on tapahtunut, miksi hän ei enää tule tänne?
— Ja jos hän tulisi?
— Jättäisi Marie heti Pelskin.
— Se olisi vahinko; niin viehättävä nuori mies!
— Ah, te ette voi muuta kuin tehdä pilaa kaikesta. Ja Schwarz, eikö häntä lainkaan hävetä noin kohdella Marieta?
— Hänellä ei ole aikaa käydä täällä, hän työskentelee!
Malinka saattoi kuitenkin jo seuraavana päivänä todeta, ettei Schwarz niin ankarasti työskennellyt kuin mitä Augustinowicz koetti uskotella, sillä ollessaan äitinsä kanssa kaupungilla ostoksilla, tapasi hän Schwarzin, joka oli erään toisen ylioppilaan seurassa. Tämä käveli surullisena katua alas, eikä hänellä näyttänyt ensinkään olevan kiirettä kotiin. Schwarz ei tuntenut Malinkaa, mutta tämä tunsi hänet heti ja kauhistui, nähdessään kuinka kalpeaksi nuori ylioppilas oli muuttunut; mies näytti kymmentä vuotta vanhemmalta.
— Hän on epäilemättä ollut sairas, — arveli tuo helläsydäminen olento,
— siksi ei Augustinowicz tahtonut mainita syytä hänen poissaoloonsa.
Schwarz on kai kieltänyt hänen sitä sanomasta meille, säästääksensä
Marieta pelästykseltä.
Ja äkkiä muuttui Schwarz Malinkan mielikuvituksessa sankariksi.
Illalla näyttäytyi Augustinowicz tavalliseen tapaansa. Hän tapasi salissa molemmat Witzbergit ja Marien.
— Herra Augustinowicz, — huudahti Malinka, — nyt tiedän miksi herra
Schwarz ei niin pitkään aikaan ole käynyt meillä!
Marien silmät kiilsivät, hän koetti hillitä itseänsä, mutta hänen kätensä vapisivat.
— Poika parka on mahtanut olla kovin sairas, hän on kalpea kuin itse kuolema. Miksi ette ole puhunut siitä meille? — sanoi rouva Witzberg.
— Minä tiedän miksi. Te pelkäsitte, että me kertoisimme sen Marielle. Mutta oletteko tehnyt siinä kauniisti? — virkkoi Malinka. — Marie, mikä sinun on? Oletko sairas?
— Ei mitään… ei mitään… se on jo ohi!
Kuitenkin olivat hänen kasvonsa kalmankalpeat ja hän hengitti raskaasti. Hän poistui äkkiä salista ja pakeni huoneeseensa. Rouva Witzberg aikoi seurata Marieta, mutta Malinka pidätti häntä.
— Ei, äiti, annetaan hänen olla; on parasta, että hän saa itkeä yksin.
Sitten Malinka kääntyi Augustinowiczin puoleen ja sanoi vakavan surullisesti:
— No, hyvä herra, onko Marie yhä vieläkin mielestänne sydämetön teeskentelijä?
— Kenties olen erehtynyt, — sopersi Augustinowicz, — mutta, mutta…
Augustinowiczillä oli aikomus tänä iltana ilmoittaa Witzbergeille, että Schwarz aikoi mennä naimisiin Helenen kanssa ja pysyä kokonaan poissa. Mutta hänellä ei kuitenkaan ollut rohkeutta avata suutansa, eikä hän myöskään uskaltanut, kotiin palattuaan, kertoa Schwarzille mitä oli tapahtunut.
Marie oli tällä välin sulkeutunut huoneeseensa, hänen päätänsä poltti ja ajatukset kiisivät pyörretuulen tavoin hänen aivoissansa. Vallitsevassa hiljaisuudessa saattoi selvästi eroittaa hänen ahdistavan hengityksensä ja sydämensä kiivaat lyönnit. Pelski, Malinka ja Augustinowicz pyörivät epäselvinä haamuina hänen ympärillänsä ja hän näki edessään ikäänkuin haudasta nousseen ylioppilaan kalvaat kasvot, verettömine huulineen ja alaspainuneine silmäluomineen.
— Hän on sairas, sairas! — toisti hän puoleksi ääneen. — Hän kuolee, enkä minä saa enää koskaan nähdä häntä.
Hän selitti Schwarzin poissaolon ja Augustinowiczin vaikenemisen aivan toisella tavalla kuin Malinka. Hän kuvitteli mielessään, että nuori mies oli uhrautunut hänen tähtensä, luopunut hänestä, jotta hän, Marie, voisi mennä naimisiin serkkunsa kanssa, ja sen tähden hän kärsi.
— Mutta kuka on sitten hänelle sanonut, että Pelskin kanssa tulisin onnellisemmaksi? — kysyi hän itseltään. — Hyvä Jumala, eikö hän sitten luota minuun?
Ja hän ajatteli todellisella tuskalla hetkiä, jolloin hän oli katsein ja sanoin kääntynyt Pelskin puoleen. Hän muisti kuinka hän oli häpeästä punastunut, kun Pelski oli hänen läsnäollessaan saanut tietää, että Schwarz oli sepän poika. Nyt hän häpesi silloista raukkamaisuuttansa. Hän tunsi, että vaikka Schwarz ei nyt itse olisi muuta kuin seppä, hän suostuisi mielihyvällä hänen vaimoksensa.
— Kuinka sydämeni lyökään, kuinka minä vapisen! En luullut häntä niin rakastavani, — mumisi hän kuumeentapaisen liikutuksen vallassa.
Kohotettuaan katseensa, näki hän neitsyt Marian kuvan vuoteensa yläpuolella, ja intohimoisen huumauksen valtaamana hän heittäytyi kuvan eteen polvilleen.
— Pyhä äiti, —' huudahti hän ääneen, — jos jommankumman meistä täytyy kärsiä tai kuolla, niin anna minun olla uhrina, mutta salli hänen tulla onnelliseksi!
Lähinnä seuraavina päivinä ei Augustinowicz näyttäytynyt. Pelski sitävastoin kävi talossa entiseen tapaansa ja pyysi kolmantena päivänä, aivan niinkuin Malinka oli ennustanut, julkisesti Marien kättä. Nähtyään nuoren tytön rauhallisena ja hymyilevänä, tunnusti hän hänelle suoraan tunteensa, eikä hänen hämmästyksensä suinkaan ollut vähäinen, kun Marie selitti, ettei hän voi koskaan tulla hänen vaimokseen. — Rakastan toista, — sanoi nuori tyttö.
Kun Pelski tiedusteli Marielta, kuka tuo toinen oli, sanoi hän sen hänelle maailman rauhallisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla ja pyysi, niinkuin on tapana, hänen ystävyyttänsä. Mutta Pelski epäröi tarttua hänelle tarjottuun käteen.
— Te olette liian paljon ottanut minulta ja tarjoatte minulle liian vähän hyvitystä, rakas serkku, — sanoi hän yhä mielistellen. Olen tavannut teissä elämäni koko onnen, eikä teidän ystävyytenne ole minulle kylliksi.
Kun Pelski oli lähtenyt, ei Marie tuntenut kaipauksen jälkeäkään. Hän antautui kokonaan rakkaudellensa ja hänellä oli ainoastaan yksi vastustamaton halu, saada avata sydämensä jollekin myötätuntoiselle sielulle. Kun hän huomasi Malinkan, joka istui puolihämärässä ikkunan ääressä, juoksi hän hänen luoksensa ja laski äkkiä molemmat kätensä hänen silmillensä.
— Sinäkö se olet, Marie? — kysyi Malinka hämmästyneenä.
— Niin, minä! — sanoi Marie.
Hän istahti Malinkan jalkojen juureen ja painoi päänsä ystävättärensä syliin.
— Malinka hyvä, ethän ole minulle vihainen, ethän? Sinähän et ymmärrä minua, eikö totta?
Sitten hän hyväili Malinkaa aivan kuin pieni tyttö hyväilee vanhempaa sisartansa.
— Tiedän, että olen menetellyt väärin, mutta nyt vasta olen jälleen löytänyt sydämeni. Tunnen itseni niin onnelliseksi sinun luonasi! Muistatko kuinka me aina ennen juttelimme keskenämme? Tehkäämme niin taas tänäänkin, eikö niin?
Syvästi liikutettuna virkkoi Malinka:
— Niin, tänään, mutta huomenna on asianlaita aivan toinen, sillä silloin saapuu muuan nuori mies ja vie rakkaan Marieni mennessään, ja silloin minä jään taas aivan yksin.
— Luuletko todellakin, että hän tulee? — kysyi Marie.
— Olen siitä aivan varma. Poika parka on sairastunut pelkästä huolesta. Nyt ymmärrän myöskin, minkätähden herra Augustinowicz ei ilmaissut meille syytä hänen poissaoloonsa. Herra Schwarz on sen itse kieltänyt, säästääkseen sinut pelästykseltä.
— Ehkä hän ei ole tahtonut estää minua menemästä naimisiin Pelskin kanssa?
— Entä Pelski?
— Tahdoin juuri puhua kanssasi siitä. Ajattele, hän pyysi minun kättäni.
— Ja sinä?
— Annoin hänelle rukkaset, Malinka. Vallitsi hetkisen hiljaisuus.
— Hän näytti pahastuneelta lähtiessään. Mutta saatoinko minä muuta tehdä? Enhän minä kuitenkaan rakasta häntä!
— Kultaseni, kuinka oikein oletkaan tehnyt, kun olet seurannut sydämesi ääntä. Ainoastaan Schwarzin kanssa tulet sinä onnelliseksi.
— Niin, niin…
— Tuskin on kuukausikaan kulunut, kun me tilaamme Marielle kauniin, valkoisen puvun, ja paria päivää myöhemmin ei ole enää olemassa neiti Marieta. Oi, kuinka onnelliseksi te tulette! Mahtanee olla ihanaa omistaa mies, jota kaikki kunnioittavat!
— Kunnioittavatko häntä kaikki, tiedätkö sinä sen? — kysyi Marie, valmiina yht'aikaa nauramaan että itkemään.
— Kunnioittavat. Herra Augustinowicz on kertonut minulle, että itse professoritkin seurustelevat mielellään hänen kanssansa ja että hän on niin rehellinen, vakava ja jalo.
Marie painoi päänsä Malinkan polvelle ja, katsoi häntä syvälle silmiin. Ilta kului ja kuu nousi taivaalle. Äkkiä kuului ovikellonsoitto eteisestä.
— Ehkä se on hän! — huudahti Marie.
Mutta "hän" se ei ollut, sillä tytöt kuulivat pian eteisestä
Augustinowiczin äänen.
— Marie, mene toiseen huoneeseen ja piiloudu, — sanoi Malinka nopeasti. — Minä kerron, että sinä annoit Pelskille rukkaset ja pyysit hänen ilmoittamaan siitä Schwarzille. Saat sitten kuulla, mitä hän minulle vastaa.
Marie katosi ja Augustinowicz astui huoneeseen.