YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Malinka koetti usein tiedustella Augustinowiczilta todellista syytä Schwarzin poissaoloon. Mutta ylioppilas osasi aina kiertää nuo kysymykset tai keksiä jonkun hätävalheen. Myös Schwarzille hän valehteli.

— Olen kertonut Marielle kaikki, — sanoi Augustinowicz.

— Entä hän? Älä salaa minulta mitään!

— Schwarz!

— Mitä?

— Mitä se oikeastaan sinulle kuuluu!

Schwarz puri raivoissaan hampaansa yhteen, mutta ei kysellyt sen enempää, sillä hän luuli kysymystensä todistavan surkuteltavaa heikkoutta. Kauhukseen hän huomasi, ettei aika ollut pystynyt vähimmässäkään määrässä muuttamaan hänen rakkauttansa Mariehen. Useammin kuin kerran hän oli sanonut itselleen olevansa valmis ilolla uhraamaan Helenen, omantuntonsa, velvollisuutensa, niin, vieläpä kunniansa ja arvonsakin, josta hän niin ylpeili, saadakseen edes yhden ainoan kerran painaa päänsä nuoren kreivittären olkapäille.

Schwarzin ei onnistunut karkoittaa kreivittären kuvaa mielestään. Hän oli kyllä voinut hillitä itseänsä, mutta unohtaa hän ei voinut. Hänen luonteensa oli menettänyt rauhallisuutensa, joka oli ollut hänen vahvin puolensa. Ajoittaisten intohimoisten purkausten jälkeen hänet valtasi surumielisyys ja sairaaloinen hentomielisyys, ja turhaan hän palautti mieleensä, millaisella julmuudella hän oli ennen ivannut tovereitansa, jotka olivat olleet samanlaisessa mielentilassa kuin hän itse nyt oli.

Kun Augustinowicz sattumalta havahtui eräänä yönä, näki hän Schwarzin istuvan pöydän ääressä, avonainen kirja edessään. Palava lamppu loi hilpeän valon nuoren miehen kalvaille kasvoille. Augustinowicz huomasi, ettei Schwarz ensinkään lukenut edessään olevaa kirjaa, eikä myöskään torkkunut, vaikka silmät olivatkin ummessa; silmäluomien väreily sen todisti. Hänen kasvoillaan kuvastui syvä onnen tunne; oli aivan kuin hän olisi uneksinut. Augustinowicz kohottautui hiljaa vuoteessaan ja sanoi itsekseen, puoleksi ihmetellen, puoleksi harmitellen: — Mitä hän siinä nyt taas? Mies tahtoo ottaa itsensä hengiltä. Odotappas vaan, kyllä minä sinut vuoteeseen saan!

Augustinowicz aikoi heittää toveriaan pieluksella, kun samassa Schwarz aukaisi silmänsä.

— Olenpa utelias näkemään, mitä hän nyt alkaa tehdä, — ajatteli
Augustinowicz, laskeutuen jälleen pitkälleen.

Schwarz tähyili levottomana ympärillensä ja ryhtyi sitten hermostuneesti etsimään jotakin pöytälaatikosta.

— Kunniani kautta, hän aikoo myrkyttää itsensä, — arveli Augustinowicz itseksensä.

Mutta sitä ei Schwarz ensinkään aikonut. Esine, jonka hän otti laatikosta, oli vain naisen käsine, pieni, kellastunut, ryppyinen naisen käsine, jollaisia lempiväiset jo monien vuosisatojen aikana olivat rakastetuiltaan anastaneet. Schwarzkin oli — ikävä kyllä — taipunut tähän ikivanhaan temppuun. Hän vei käsineen huulillensa ja peitti sen suudelmillaan.

— Mutta, toveri hyvä, etkö ensinkään häpeä? — murahti Augustinowicz.

Ilmeisesti Schwarz häpesikin kauheasti, ja hän läksi aikaisin seuraavana aamuna kotoa, säästyäksensä harmistuneen toverinsa ivallisilta huomautuksilta.

Augustinowicz ei ollut ainoastaan harmistunut Schwarziin, hänen ylevä käsityksensäkin toveristansa oli järkkynyt. — Samanlainen tyhmeliini kuin muutkin, — virkkoi hän itseksensä. Mutta tärkeintä oli, että Augustinowicz sai varmuuden, siitä että Schwarz lopultakin palaisi taas Marien luo.

— Tuo Potkansky parka tulee varmasti hulluksi tai surmaa itsensä. No, kuolkoon minun puolestani!

Augustinowicz tahtoi näet mielellään esiintyä katkerana naisvihaajana. Hän mietiskeli itsekseen, olisiko hänen, tilanteen ollessa nykyisellään, keskusteltava Marien kanssa Schwarzin naimisiinmenosta; mutta tarkemmin asiaa punnittuaan hän päätti luopua aikeesta, sillä "vaikeneminen on kultaa" arveli hän.

Augustinowicz piti paljon enemmän Helenestä kuin Mariesta, ja toivoi kaikesta sydämestään, että Schwarz olisi mennyt naimisiin nuoren lesken kanssa. Mutta ennen muita hän rakasti Schwarzia, ja hän pelkäsi, että jos hän ilmoittaisi ystävänsä avioliittoaikeista Marielle, heittäytyisi tämä Pelskin syliin. — Kaikissa tapauksissa on parasta saada tyttö pysymään vapaana Schwarzia varten, — arveli hän, jos kohta hän olisikin miltei varma siitä, että Mariesta pian tulisi Pelskin rouva. — Silloin, — arveli hän, — sanon ystävälleni: "Näetkös nyt, minä en ole puhunut Marielle mitään, hän ei ole tietänyt mitään avioliittoaikeistasi ja nyt ottaa hän kuitenkin tuon narrin mieheksensä." Hänelle tuotti erityistä mielihyvää saada varata Schwarzin avioliittouutinen sopivaan hetkeen, hän oli nimittäin varma siitä, että Marie jonakin aivan lähipäivänä hymyilevänä ja onnesta säteilevänä ilmoittaisi hänelle naimisiinmenostaan serkkunsa kanssa. "Schwarz on siitä suuresti iloitseva" vastaan silloin hänelle: "hänkin aikoo mennä naimisiin ja pyytää minua ilmoittamaan sen teille. Hän rakastaa ja häntä rakastetaan." Tuli ja leimaus!