KOLMASTOISTA LUKU.
Päivät, kuukaudet kuluivat; Schwarz saapui joka ilta Witzbergien luo, ja kuten kreivitär Mariessa, oli hänessäkin tapahtunut suuri muutos. Marie ei ollut Schwarzin mielestä enää mikään lapsi; hän oli muuttunut nuoreksi naiseksi, kauneimmaksi ja täydellisemmäksi minkä maa päällään kantoi. Katseet, jotka hän neitoon loi, eivät enää olleet, niinkuin aikaisemmin, rauhalliset ja kirkkaat. Aikaisemmin hän olisi tahtonut painaa hänet rintaansa vasten, tuudittaaksensa ja laulaaksensa hänet uneen niinkuin pienen lapsen; nyt hän ei voinut koskettaa neidon kättä, tuntematta päästä jalkoihin saakka kulkevaa väristystä. Hän rakasti tyttöä kaikesta sydämestänsä, ja myöskin tämän ajatukset ja haaveet kohdistuivat yksinomaan nuorukaiseen. —
— Jos sinä jonakin päivänä rakastuisit, Malinka, niin mitä silloin tekisit? kysyi eräänä päivänä Marie.
— Kallis Marie, olisin hyvin onnellinen ja rakastaisin tulisesti. Ja katsos, Marie, taivaan sallimuksesta rakastuisi hänkin minuun.
— Niin, mutta jos hän ei rakastuisi sinuun? Neiti Witzberg tarttui molemmin käsin otsaansa.
— En tiedä mitä silloin tekisin, mutta minä luulen, että sellainen on mahdotonta… rakastaisin häntä niin… niin… Jumalani, en voi sanoa sinulle kuinka äärettömästi häntä rakastaisin!
Hän kietoi käsivartensa ystävättärensä kaulan ympäri, painoi häntä rintaansa vasten ja tuhlasi hänelle hellyydenosoituksia.
— Malinka! — huudahti Marie värähtävällä äänellä.
— Rakas Marie!
— Malinka, minä rakastan!
— Niin, Marie, tiedän sen! —
— Kuulehan, vanha ystävä, — kuului samassa Augustinowiczin ääni
Schwarzin huoneesta.
— No, mitä nyt?
— Eipä juuri mitään. Näinpähän vaan, kuinka sinä äsken suutelit neiti Marien harsoa… Jos sellainen sinua miellyttää, niin tuolla on vanha kaulahuivini, jolle voit myöskin tuhlata hellyydenosoituksiasi. Se on hiukan rikkinäinen, mutta ei suinkaan se mitään tee, saat kernaasti ottaa sen… Niin, vanha ystävä, ymmärrän kyllä mitä tuo kaikki merkitsee… tyhmä Witzbergin eukko ei sitä ymmärrä, mutta minä ymmärrän.
Schwarz ei vastannut mitään, vaan peitti kasvonsa käsillään. Augustinowicz katseli häntä hetkisen vaienneena, tömisteli sitten jalkojaan pöydän alla ja mumisi liikutetulla äänellä:
— Kas niin, vanha ystävä!
Schwarz vaikeni yhä. Silloin Augustinowicz meni hänen luoksensa ja laski kätensä hänen olkapäällensä.
— Kuulehan, vanha ystävä, älä viitsi kiusata itseäsi, älä tee itseäsi sairaaksi! Vastaa minulle: Kärsitkö sinä Helenen tähden?
Schwarz pudisti päätänsä.
— Kärsit, sinä kärsit Helenen tähden. Mutta, ystäväni, rohkaise itseäsi. Tapahtunutta ei enää saa tapahtumattomaksi.
Schwarz nousi; varma päätös näkyi hänen silmistään, ja vaikka hänen kasvoillaan kuvastuikin ankara tuska, saattoi kuitenkin havaita, että hänen sielussaan oli tapahtunut taistelu, josta hän oli suoriutunut voittajana. Hän puristi voimakkaasti Augustinowiczin kättä ja sanoi:
— Lähden hänen luoksensa.
— Kenenkä?
— Helenen.
Augustinowicz ponnahti pystyyn.
— Niin, — jatkoi Schwarz. — Olen jo kylliksi epäröinyt ja valehdellut.
Lähden pyytämään Heleneä vaimokseni.
Näin sanottuaan Schwarz poistui huoneesta.
Augustinowicz katsoi hänen jälkeensä, pudisti päätänsä ja mumisi:
— Noita ihmisiä, noita ihmisiä!
Sitten hän täytti jälleen piippunsa, heittäytyi vuoteeseen ja alkoi entistä innokkaammin tupruttaa sauhua ilmaan.