NELJÄSTOISTA LUKU.
Helene ei ollut kotona. Schwarz päätti jäädä häntä odottamaan ja alkoi hermostuneesti kävellä edestakaisin hänen pienessä salissaan.
Hän oli vannonut tekevänsä lopun siitä kierosta asemasta, johonka hän oli joutunut, ollessaan yht'aikaa sekä Helenen suojelija että kreivitär Marien huoltaja ja neuvonantaja. Mutta hän oli pakoitettu myöntämään itselleen, että se oli hänelle kiusallinen uhri. Se tuotti hänelle suurta tuskaa, melkein ruumiillista kärsimystä; ja aikoessaan nyt pyytää Helenen kättä, tunsi hän melkein vihaavansa häntä. Hänen sydämensä ja ajatuksensa kuuluivat toiselle. Marieta hän rakasti koko hänen kaltaiselleen, tarmokkaalle, näennäisen kylmälle luonteelle ominaisella, hehkuvalla intohimolla.
Hän aikoi pyytää Helenen kättä ja tiesi kuitenkin edeltäkäsin kuinka raskaaksi tämä uhri hänelle kävisi. Lieneekö miehelle mikään kiusallisempaa kuin sanoa naiselle rakastavansa tätä, vaikka asianlaita ei niin ole. Tähän valheeseen on miehen vaikeinta taipua.
Schwarz oli kyllä rakastanut Heleneä, mutta niin sanoaksemme puolin sydämin. Hän oli rakastanut häntä niinkuin rakastetaan ensimäistä naista, joka elämän polulla kohdataan; ja nyt hän ei rakastanut häntä enää. Hän oli lakannut rakastamasta Heleneä jo ennenkuin oli rakastunut Marieen; samana päivänä kuin hän oli saanut tyydyttää aistinsa ja sydämensä uteliaisuuden, oli rakkauskin kadonnut. Huomattuansa sen ensi kerran, ja uuden rakkauden sytyttyä rinnassaan, valtasi Schwarzin sydämen syvä kauhu. Hän oli pelännyt tunnustaa itsellensä tämän uuden rakkauden, hän oli koettanut tukahduttaa sydämensä äänen, unohtaa nykyisyyden ja sulkea silmänsä tulevaisuudelta. Mutta tätä vapaehtoista sokeudentilaa ei voinut kestää kauan. Augustinowicz oli tavanmukaisella suorasukaisuudellaan tehnyt siitä lopun ja pakoittanut hänet katsomaan todellisuutta suoraan silmiin. Empiminen ei nyt enää tullut kysymykseen, Schwarzin täytyi vihdoinkin uhmata taistelua ja lähteä viivyttelemättä Helenen luokse.
Mutta niin lyhyt kuin taistelu olikin ollut, se oli syvästi vaikuttanut Schwarzin sieluun. Hän tunsi polttavaa kuumetta suonissaan, eikä voinut koota eikä hallita ajatuksiansa. Tuhansia erilaisia kuvia, tuhansia suloisia muistoja kulki hänen sielunsa silmien ohitse. Hän näki suhteensa Marieen pienimpiä yksityis-seikkoja myöden ja suuressa mielenkiihkossaan hän uskoi lujasti, että Marie vastasi hänen rakkauteensa… — Tuhoan siis hänenkin onnensa; onko minulla siihen oikeutta? — Hän toisti lakkaamatta itselleen saman kysymyksen, ja lakkaamatta täytyi hänen ponnistaa koko tahdonlujuutensa, uskotellakseen itselleen, ett'ei hänen ja kreivittären välillä ollut minkäänlaista sidettä, kun sitävastoin hänen ja Helenen välillä oli velvollisuus.
— Mikä surullinen, raskas ja inhoittava velvollisuus, — ajatteli hän. Velvollisuus, joka pakoitti hänet teeskentelemään ja painoi valheen leiman koko hänen tulevaan elämäänsä. — Huonoko hyvän jälkeen, oliko se mahdollista? — kysyi hän itseltään.
— Oli jo tullut hämärä, eikä Helene ollut vieläkään saapunut kotiin. Schwarz arveli hänen menneen hautuumaalle, ja tietämättä miksi, kiusasi tämä ajatus häntä mitä suurimmassa määrässä.
Hän sytytti kynttilän ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Äkkiä osui hänen katseensa Potkanskyn kuvaan.
Schwarz oli aina tuntenut voittamatonta vastenmielisyyttä Helenen miestä kohtaan, joka oli ollut hänelle tuntematon. Nähdessään jälleen nuo kauniit, hymyilevät kasvot, tunsi hän vihan nousevan sydämeensä.
— Olen Helenelle ainoastaan jäljennös tuosta kuolleesta, — ajatteli hän. Mutta siinä hän täydellisesti erehtyi, sillä Helene oli jo kauan sitten luopunut rakastamasta häntä hänen yhdennäköisyytensä vuoksi Potkanskyn kanssa. Helene rakasti häntä hänen itsensä tähden. Mutta Schwarzia tyydytti etsiä kaikenlaisia tekosyitä, saadaksensa oikeutuksen mielipahallensa Heleneä kohtaan. Hän sanoi itsellensä, että uhri olisi vähemmän raskas, jos ei Helene olisi jo ollut toisen miehen vaimo ja jos hänellä ei olisi ollut lasta tuon toisen kanssa.
— Minäkin tahdon lapsen, — sanoi hän itseksensä, — pojan, josta tahdon kasvattaa tarmokkaan, kelpo miehen… mutta miksi ei Mariesta voisi tulla tuon lapsen äiti?
Hermoväristys puistatti hänen koko ruumistansa ja hikihelmet kihosivat hänen otsallensa. Hän heittäytyi nojatuoliin ja jäi siihen tunnin ajaksi istumaan. Ääni kuiskasi hänen korvaansa: "Mene tiehesi, älä odota kauempaa; unohda Helene, sääli itseäsi." Mutta hän jäi paikalleen istumaan ja odottamaan Heleneä. Hän olisi odottanut vaikka seuraavaan aamuun asti.
Viimein Helene palasi kotiin. Hän oli kokonaan mustiin puettu; sentähden hänen kasvonsa näyttivät entistä kalpeammilta ja hiuksensa entistä vaaleammilta. Huomattuaan Schwarzin hän hymyili arasti, mutta samalla kuvastui suuri riemu hänen kasvoillansa, sillä Schwarz oli viime aikoina ollut harvinainen vieras hänen luonansa. Siitä huolimatta Helene ei rohjennut moittia häntä, mikä olikin sangen harkitusti tehty, huomioonottaen Schwarzin nykyisen mielentilan; myöskään hän ei uskaltanut laskea jälleennäkemisen riemua täydellisesti valloilleen, sillä olihan tuon käynnin tarkoitus hänelle vieras. Kuitenkin Helene tarttui hänen käteensä ja puristi sitä hellästi ja nöyrästi. Surullinen hymy suupielissään ja kysyvä katse suurissa, tummissa silmissään oli tuo rakastava nainen todella vastustamaton. Schwarzinkin sydän heltyi. Äkkiä hän tarttui nuoren rouvan käteen ja painoi sen huulillensa:
— Istu tähän, Helene, ja kuuntele minua, — sanoi hän. — En ole pitkään aikaan käynyt luonasi; tahtoisin kuitenkin, että välillämme vallitsisi jälleen sama luottamus ja avomielisyys kuin ennenkin.
Helene asetti hattunsa ja päällystakkinsa tuolille, korjasi hiuksiansa ja asettui sitten vaieten istumaan vastapäätä Schwarzia. Levottomuus ja tuska kuvastuivat selvästi hänen kasvoillansa.
— Minä kuuntelen, rakkaani!
— Kolme vuotta on kulunut siitä kuin Gustav kuolinvuoteellaan uskoi sinut minun hoiviini. Olen parhaani mukaan täyttänyt hänelle antamani lupauksen; mutta suhteemme ei ole enää sellainen kuin sen pitäisi olla. Sen täytyy muuttua toisenlaiseksi, Helene!
Schwarz vaikeni hengittääksensä; hän oli lausumaisillansa oman tuomionsa.
Helene oli käynyt kalpeaksi; hänen silmäluomensa värähtelivät ja silmänsä sumenivat.
— Sen täytyy muuttua, — mumisi hän tuskin kuuluvalla äänellä.
— Helene, tahdotko tulla vaimokseni?
— Rakkaani…
— Helene risti kätensä aivan kuin rukoukseen ja loi intohimoisen katseen Schwarziin.
— Niin, tule vaimokseni; aika, josta olen sinulle puhunut, on vihdoinkin koittanut.
Helene kietoi käsivartensa Schwarzin kaulan ympärille ja painoi päänsä hänen rinnallensa.
— Rakkaani, ethän laske leikkiä? Ei, ei… saan siis vielä kerran tuntea mitä onni on! Oh, jospa sinä tietäisit kuinka minä sinua rakastan.
Nuoren naisen povi aaltoili, hänen kasvonsa säteilivät, ja vaistomaisesti painuivat hänen huulensa nuorukaisen huulia vasten.
— Katsos, — virkkoi hän, — olin suruissani ja yksin, mutta luotin kuitenkin sinuun. Elänhän ainoastaan sinun kauttasi. Mitä olisi elämäni ilman sinua? Nauraa, itkeä, ajatella ja rakastaa, kas se on elämää. No niin, nauran ja itken ainoastaan sinun tähtesi, ajattelen vain sinua, rakastan ainoastaan sinua. Ja sinä, rakastathan sinäkin minua, eikö totta?
— Rakastan!
— Minä itken, rakkaani, mutta onnesta, sillä kuulunhan nyt sinulle.
Olen itkenyt vuosikausia, mutta kyyneleeni ovat olleet toisenlaisia
kuin ne, joita nyt vuodatan. Sydämeni on niin lämmin ja kevyt.
Rakkaani, uskallanko uskoa niin suureen onneen?
Jokainen Helenen sana tuotti Schwarzille uutta tuskaa. Hän näki valheitten tulvan, jonka valtaan hänen elämänsä nyt oli joutuva, hänen sydäntään raastoi Helenen kauneus ja rakkaus. Hetkisen kuluttua hän nousi ja sanoi jäähyväiset morsiamellensa.
Jäätyään yksin, riensi Helene ikkunaan ja painoi polttavan otsansa ruutua vasten, jääden pitkäksi aikaa seisomaan liikkumattomana. Sitten hän aukaisi ikkunan ja antoi katseensa hyväillä sinervänhämärää kesäyötä. Vuolaina valuivat kyyneleet pitkin hänen poskiansa vierien alas tuuheiden, kultaisten kutrien ympäröimälle povelle.