VIIDESTOISTA LUKU.
Muutamia päiviä myöhemmin istui Augustinowicz Schwarzin huoneessa kuumeisesti työskennellen, sillä hänen oli seuraavalla viikolla suoritettava eräs tutkinto. Hänelle oli mahdotonta toimittaa mitään maltillisesti; niinpä hän nytkin oli laahannut suuren pöydän keskelle huonetta, sulkenut ikkunaverhot, sytyttänyt lampun ja ryhtynyt ylöskäärityin paidanhihoin kokeilupuuhiin pöydän ääressä. Hänen ympärillänsä oli kokonainen joukko kaikennäköisiä kojeita, maljakoita, retorteja ja erilaisia jauheita ja nesteitä sisältäviä pulloja. Hänen työintonsa ei kuitenkaan estänyt häntä hymysuin rallattamasta kaikenlaisia kevytmielisiä lauluja tai puhelemasta ympärillään oleville esineille. Toisinaan kävi hän kärsimättömäksikin.
— Pyhä Mahomet, olisipa Schwarz nyt täällä minua auttamassa, niin kaikki sujuisi nopeammin! Mutta mies on taas esittämässä sulhasen osaa… hahahaa, siihen osaan sopisin minä paljon paremmin! Mutta se herkkupala ei ole minun suutani varten… Ja sillä hyvä!
Ovikello soi äkkiä. Augustinowicz kääntyi oveen päin, nousematta, ja sanoi ääneen:
— Muukalainen, ole vieraanani ja levähdä matkan vaivojen jälkeen!
Ovi avautui ja kynnykselle ilmestyi pieni, sangen hienosti puettu nuori mies, jota Augustinowicz ei, mikäli hän saattoi muistaa, ollut koskaan ennen nähnyt. Odottamaton vieras oli puettu samettitakkiin, vaaleisiin housuihin, valkoisiin jalkasuojustimiin ja kiiltonahkakenkiin; parta oli juuri ajeltu ja kasvoihin oli kiinnitetty aivan erityistä huolta. Nuo kasvot eivät olleet kauniit, mutta eivät tyhmänkään näköiset, eivät rumat, mutta eivät nerokkaatkaan, eivät avonaiset, mutta eivät umpimielisyyttäkään osoittavat; suu, nenä, silmät, otsa, kaikki olivat jokseenkin tavallista laatua, joten miehessä ei ollut muu mielenkiintoista kuin vaatteet.
— Asuuko täällä herra Schwarz? — kysyi hän.
— Kyllä.
— Voisinko häntä nyt nähdä?
— Nytkö? Kyllä, onhan nyt kirkas päivä. Yöllä se ei ehkä olisikaan yhtä helppoa.
Vieras hämmästyi hiukan, mutta Augustinowiczin kasvot ilmaisivat enemmän iloa kuin ilkeyttä.
— Talonomistaja kehoitti minua kääntymään herra Schwarzin puoleen, — jatkoi nuori mies, — saadakseni tietää neiti Marie N:n uuden osoitteen, hänen, joka aikaisemmin asui täällä isänsä kanssa. Ehkä te voitte antaa minulle tietoja tuosta neidistä?
— Kyllä, sen teen kernaasti. Tietäkää siis, että tuo neiti on varsin sievä ja että…
— Mutta eihän ole kysymys siitä.
— Anteeksi, siitä juuri onkin kysymys, arvoisa herra. Sillä myöntäkää vaan, nuori mies, että jos olisin sanonut teille Marien olevan ruman, niin ette suinkaan olisi niin kiihkeästi halunnut tehdä hänen kanssaan tuttavuutta? Ette, olen varma siitä!
— Nimeni on Pelski, ja minä olen tuon kreivittären serkku.
— Kas niin, siinäpä juuri onkin ero meidän välillämme; minä en ole hituistakaan sukua hänelle.
Vieras rypisti otsaansa.
— Joko te ette ymmärrä minua tahi sitten teette minusta pilaa!
— Niin rouva Witzberg'kin aina sanoo minulle… mutta ehkä te ette tunnekaan rouva Witzbergiä? Hän on sangen arvossapidetty henkilö; huomattavimpina tekijöinä hänellä on: varallisuus ja tytär… suloinen tytär…
— Hyvä herra…
— Kuulen askeleiden äänen portaissa. Kenties Schwarz saapuu kotiin, tai ehkä se ei olekaan hän! Tahdotteko lyödä vetoa kanssani siitä, että se ei ole Schwarz?
Augustinowicz olisi voittanut vedon, sillä seuraavassa tuokiossa astui Schwarz huoneeseen. Hänen jo luonnostaan tarmokkaat ja älykkäät kasvonsa säteilivät täydessä loistossaan. Hänen silmistään kuvastui miehen järkähtämätön tahto, miehen, joka on päättänyt toteuttaa aikeensa. Oli todellakin silmiinpistävä ero Schwarzin miehekkäiden, Augustinowiczin pienten, kuluneiden ja tuon hienon muotinuken sileiden kasvojen välillä.
— Saanko esitellä: herra Pelski ja, tuhat tulimmaista, herra Schwarz, lääketieteen tohtori.
Schwarz loi vieraaseen epäluuloisen katseen. Mutta kun tämä oli ilmoittanut käyntinsä syyn, tukahdutti hän kiusallisen tunteensa ja antoi halutun osoitteen.
— Neiti Marie ihastuu varmasti saadessaan nähdä sukulaisensa, — sanoi Schwarz; — vahinko vain, ettei yksikään hänen sukulaisistaan kuusi kuukautta sitten välittänyt hänestä tuon taivaallista.
Pelski sopersi jotakin hämillään; ylioppilaan kasvot ja esiintymistapa vaikuttivat häneen ilmeisesti.
— Miksi annoit tuolle ihmiselle Marien osoitteen? — kysyi Augustinowicz heidän jäätyään kahden kesken.
— Olisinhan tehnyt itseni naurettavaksi, ellen olisi sitä hänelle antanut.
— Hän kysyi sitä minultakin, mutta en ilmoittanut sitä hänelle.
— Mitä sinä sanoit hänelle?
— Kaikkea muuta, mutta en tuota osoitetta. En tietänyt, olisiko se ollut sinulle mieleen.
— Mutta olisihan hän joka tapauksessa tavannut Marien.
— Totta kyllä. No niin, Witzbergien luona ei tänään ainakaan tule ikävä. Lähde mukaan.
— En!
— No tuletko huomenna?
— En!
— Koska sitten?
— En koskaan!
— Tiedätkö, vanha ystävä, ei ole ensinkään urhoollista paeta vaaraa.
— En ole mikään ihannoitu sankari, en mikään Don Quixote. Tahdon mieluummin paeta vaaraa kuin uhmata sitä ja sortua.
Vallitsi hetkisen äänettömyys. Senjälkeen Augustinovicz kysyi:
— Oletko tänään käynyt Helenen luona?
— Tulen juuri hänen luotansa.
— Milloin ovat häät?
— Heti kun olen suorittanut loppututkintoni.
— Niin, lieneekin parasta sinulle, että asiasi päättyy näin.
— Mitä sillä tarkoitat?
— Sinä tietysti taaskin suutut, mutta tämä Marie… no niin, minä en luota häneen nimeksikään.
Schwarzin silmät välkähtivät. Hän laski kätensä Augustinowiczin olalle ja sanoi:
— Kiellän sinua puhumasta pahaa hänestä!
— Mitä minä sitten sanon hänelle, kun hän minulta kyselee sinusta? — jatkoi Augustinowicz.
— Sano hänelle totuus: että minä menen naimisiin.
— En, sitä en hänelle sano.
— Ja miksi et? — kysyi Schwarz, katsoen häntä tiukasti silmiin I
— En, en mistään hinnasta!
— Miksi et?
— No, siksi, että hän rakastaa sinua.
Schwarz tunsi punastuvansa. Syvimmässä sydämessään hän tunsi, että Marie varmasti rakasti häntä. Mutta kuultuansa sen toisen suusta, tunsi hän sydämessään yhtaikaa sekä riemua että surua. —
— Mistä sen tiedät? — kysyi hän Augustinowiczilta.
— Malinka on sanonut minulle kaikki.
— Hyvä, sano siis Marielle, että menen naimisiin sekä rakkaudesta että velvollisuudesta.
— Amen! — vastasi Augustinowicz.