KUUDES LUKU.
Päivää myöhemmin kuin Schwarz oli niin sankarillisesti vastustanut ylioppilastuomioistuinta, saapui Wassilkiewicz hänen luoksensa. Miltei joka päivä hän kävi Schwarzin luona, milloin yksin, milloin Karwowskyn seurassa, ja hänen suhteensa Schwarziin kävi päivä päivältä yhä läheisemmäksi; molemmat nuoret miehet antoivat suuren arvon toistensa älykkäisyydelle ja tahdonlujuudelle ja heidän vaikutusvaltansa ylioppilaispiireissä kasvoi kasvamistansa.
— No, mitä he arvelevat minusta, tarkoitan Augustinowiczin jutun johdosta? — kysyi Schwarz.
— Eripuraisuutta kestää yhä, — vastasi Wassilkiewicz. — Toiset ovat samaa mieltä kuin sinä, toiset tekevät sinusta pilaa. Olin tänä aamuna tapaamassa erästä sinun vastustajistasi. Minun on tuskin tarpeellista mainita hänen nimeänsä, mutta hänen luonansa oli joukko ylioppilaita; luonnollisesti puhuttiin vain sinusta ja Augustinowiczistä, ja sinä et voi aavistaakaan, kuka sinua innokkaimmin puolsi.
— No, kuka sitten?
— Koeta arvata.
— Karwowsky.
— Ei.
— En voi sitä arvata.
— Gustav!
— Gustav?
— Niin, ja hän sanoi pilkkaajillesi totuuksia, joita nämä eivät pitkiin aikoihin unohda. Sinähän tunnet hänen tapansa. Oh, mitä kaikkea hän sanoikaan!
— Sitä en olisi häneltä odottanut.
— Sinä et tunne häntä; sinä et tunne hänen luonteensa sisintä. Tuo poika poloinen on rakastunut korviansa myöten. Mutta hän on kelpo nuorukainen ja minä säälin häntä.
— Sano minulle — sillä sinä ymmärrät sen paremmin kuin minä — sano, onko hän todellakin kovin sairas?
— Pelkään, että hänen laitansa on hyvin huono.
— Mitä? Eikö siis olekaan kysymys hengenahdistuksesta?
— Hengenahdistuksesta? Eihän toki; hän potee näivetystautia.
— Mutta sehän on kauheata!
Samassa ystävykset kuulivat askeleiden ääntä portaista, ovi avautui ja Gustav astui sisälle. Hän oli muuttunut siihen määrin, että häntä oli vaikea ensinkään tuntea; hänen kasvonsa olivat läpikuultavan kalpeat, otsa vahan valkoinen, huulet aivan värittömät ja posket syvillä kuopilla. Hän muistutti ihmistä, joka oli vasta noussut tautivuoteelta. Hänen kasvoillaan oli omituinen, alistuvaisuutta ja toivottomuutta kuvastava ilme. Schwarz ei hämmästyksissään ja ihmeissään oikein tiennyt, mitä entiselle ystävällensä sanoa. Mutta Gustav ryhtyi pitkän ponnistuksen perästä ja vaivaloisesti hengittäen puhumaan:
— Schwarz, tulin pyytämään sinulta erästä asiaa. Lupasit minulle kerran, että et aio lähteä enää tapaamaan Helene Potkanskaa; pyydän sinulta nyt, peruuta tuo lupauksesi.
Schwarzin kasvot synkkenivät; tämä keskustelu oli hänelle mitä suurimmassa määrässä epämieluinen, ja hän tyytyi vastaamaan:
— Tapani on pitää lupaukseni.
— Tiedän sen, — vastasi Gustav levollisesti, mutta nyt ei olekaan kysymys siitä, Jos minä esimerkiksi kuolen, niin silloin ei lupauksesi sido sinua enää, eikö totta? No niin, minä olen sairas, hyvin sairas, ja Helene tarvitsee suojelijan. En voi tehdä mitään, olen kykenemätön suojelemaan häntä. Minun täytyy laskeutua vuoteelle, sillä tunnen, että väsymys valtaa minut. Myöskin tahdon ilmaista sinulle koko totuuden: Helene rakastaa sinua, ja kai sinäkin rakastat häntä. Olen teidän tiellänne ja vetäydyn nyt syrjään. Teen sen ainoastaan pakosta, enkä tahdo, että tekoani pidetään minkäänlaisena uhrauksena. Olen rakastanut Heleneä siitä hetkestä alkaen kuin hänet ensi kerran näin, ja viime hetkeen saakka olen toivonut häneltä vastarakkautta. Mutta turhaan; minua ei ole kukaan rakastanut. Mitä tehdä? Olen viime aikoina kärsinyt paljon, mutta nyt se on lopussa. Ainoa mikä minua enää huolestuttaa, on Helenen kohtalo; hän ei saa jäädä yksin. Schwarz, sinun täytyy tehdä se minun puolestani, sinä olet terve ja tarmokas, sinulla on rahaa ja hän rakastaa sinua. Sinun ei tarvitse pelätä joutuvasi samanlaisen kohtalon alaiseksi kuin minä… Minulla ei ole ollut onnea elämässäni… mutta vähät siitä. En tahtoisi olla syypää Helenen onnettomuuteen, sillä rakastan häntä yhä vielä. En myöskään tahtoisi, että häntä minun tähteni uhkaisi vaara joutua turvattomaksi… Pyydän sinua menemään hänen luoksensa. Me olemme asuneet yhdessä, olen jakanut kanssasi kurjuuden, ja ellet tee sitä Helenen tähden, niin tee se minun tähteni, sillä niinkuin jo sanoin, olen sairas, enkä tiedä näenkö enää koskaan teitä kumpaakaan. Wassilkiewicz'in silmiin nousi kyyneleet, hän kohosi tuoliltaan, meni Schwarzin luo ja sanoi:
— Schwarz, velvollisuutesi on täyttää Gustavin pyyntö.
— No niin, tahdon mennä Helenen luo, — vastasi Schwarz päättäväisesti.
— Olen suojeleva häntä, siitä annan teille molemmille kunniasanani.
— Kiitän sinua, — sanoi Gustav; — mutta lähde heti.
Hetkistä myöhemmin olivat Wassilkiewicz ja Gustav kahdenkesken Schwarzin huoneessa. Säälin ja surun valtaama liettualainen vaikeni; viimein hän kuitenkin huudahti vapisevalla äänellä:
— Gustav, ystävä parka, kuinka sinä mahdatkaan kärsiä!
Gustav ei vastannut mitään. Hänen rintansa alkoi kohota, hänen huulensa puristuivat yhteen ja hän alkoi itkeä ääneen kuin lapsi.
* * * * *
Kolme päivää myöhemmin istuivat Schwarz ja Wassilkiewicz Gustavin huoneessa.
Oli kirkas, leuto talvi-ilta. Kalpea kuunvalo tunkeutui ikkunasta sisälle, leviten hopeanhohteisena huoneen lattialle. Sairaan vuoteen vieressä paloi kynttilä.
Gustav oli vielä täydessä tajussaan. Hänen suurilla, kirkkailla silmillä ja kaarevalla otsalla varustetut, tuskan tuivertamat kasvonsa olivat kokonaan muuttuneet, ne näyttivät nyt viimeisinä hetkinä todella kauniilta. Luisevista käsistä lepäsi toinen peitteellä, toista hän painoi rintaansa vasten. Kynttilän lepattava liekki loi tuon marttyyrin pään ympärille eräänlaisen kehän, muun osan huonetta ollessa pimeyden vallassa.
Gustav, joka, niinkuin sanottu, oli vielä täydessä tajussaan, oli vast'ikään uskonut Helenen jälleen Schwarzin huostaan ja tämän voimanponnistuksen raukaisemana lepäsi hän hiljaa vuoteellansa, katse Schwarziin ja Wassilkiewicziin kiinnitettynä. Jälkimäinen seisoi vuoteen vieressä ja kuivasi hikeä potilaan otsalta. Hetken kuluttua kohottautui Gustav taasen ja sanoi:
— Sitten vielä muuan asia. Hänen miehensä vanhemmat lähettävät hänelle joka vuosi tuhat ruplaa. Mutta sinä et saa luovuttaa niitä hänelle… Siirrä kynttilä hiukan kauemmaksi ja kohota hiukan päänalustani. Minulla on tuolla vielä pari kolme ruplaa häntä varten… Olen tehnyt työtä, enkä ole syönyt… mutta en voi enää puhua… tuolla kirjoituspöydän laatikossa ovat rahat… mutta silmäluomiani painaa… tahtoisin nukkua.
Syvässä hiljaisuudessa, joka huoneessa vallitsi, saattoi selvästi eroittaa rapinan, joka syntyi siitä, että hiiri nakersi jotakin paperipalasta.
— Monenlaiset ajatukset pyörivät päässäni, — mumisi Gustav; — mutta mitäpä siitä… kuitenkin tahtoisin tietää, onko taivasta tai helvettiä olemassa.
Wassilkiewicz kumartui hänen puoleensa ja kysyi lempeällä äänellä:
— Gustav, uskotko sinä Jumalaan?
Sairas ei ilmeisesti voinut enää puhua;- hän nyökkäsi ainoastaan päällänsä myöntävästi; sitten hän huokasi syvään ja — kuoli.
Hautajaiset olivat varsin juhlalliset; kaikki yliopiston jäsenet ottivat osaa niihin. Vasta nyt sai vainajan nerous, uhrautuvaisuus ja tietorikkaus tunnustuksen. Tutkiessansa Gustavin papereita oli Schwarz huomannut, että hän oli kahdessa vuodessa ansainnut noin kahdeksan tuhatta ruplaa. Tämän kaiken oli tuo poloinen uhrannut Helenen tähden, eläen itse kuin koira. Tämä sankarillisuus, josta kenelläkään ei ollut aavistustakaan, jätti hänestä unohtumattoman muiston kaikkien, toverien mieliin.
Niinikään löysi Schwarz Gustavin papereiden joukosta lukemattomia luonnoksia kirjallisiin kokeiluihin ja teoksiin, joita hän oli suunnitellut. Lisäksi löysi hän Gustavin päiväkirjan. Se sisälsi lyhyiden, yksinkertaisten ja selvien lauseiden muodossa tuon nuoren, intohimoisen sielun tunnustukset, tuskanhuudot, pettymykset, taistelut ja tuhannet todelliset ja kuvitellut seikkailut, tuon läpeensä haltioituneen olennon sisäisen elämän kaikessa surkeudessaan ja kauneudessaan. Tämä päiväkirja, jonka Wassilkiewicz oli ensin lukenut vain muutamille ystävillensä, kiersi sittemmin ylioppilaspiireissä kädestä käteen. Aiottiin toimittaa se painoasuun, mutta ilmaantuneet pätevät syyt estivät aikeen toteuttamisen. Augustinowieziä ei mikään kuitenkaan estänyt sepittämästä Gustavista muistokirjoitusta. Hänelle ominaisin lennokkain, kuvarikkain sanoin hän kertoi Gustavin onnellisista lapsuuden ajoista, kuinka hän hyvästeli vanhempiansa, kotikyläänsä ja vanhaa koiraansa, joka ei tahtonut hänestä erota. Sitten muuttuivat kuvat synkemmiksi, elon myrskyt viskelivät Gustavia eri tahoille, kunnes salama äkkiä leimahti hänen silmissään. Kultaisen pilvenhattaran kannattaman hengettären tavoin ilmestyi hänen eteensä nainen… Hän ojensi kätensä tuota pimeydessä loistavaa tähteä kohden. "Lopun te tiedätte", jatkoi Augustinowicz. "Ehkä hän yhä vieläkin uneksii hänestä ikuisessa unessaan. Levätköön hän rauhassa levottoman elämänsä jälkeen. Liekki on sammunut, taika tauonnut, Gustavia ei ole enää olemassa."