SEITSEMÄS LUKU.
Schwarz oli saanut aikaan sen, että toverit olivat antaneet anteeksi Augustinowiczille, olipa hän saanut heidät suojelemaankin häntä, ja Augustinowicz asui nyt hänen luonansa. Mikä ero olikaan pojan entisen ja nykyisen elämän välillä! Hän, jolla ei ollut vuosikausiin ollut lämmintä soppea, missä jäseniänsä lepuuttaa, hän omisti nyt viihtyisän, melkeinpä upean asunnon. Schwarz oli ostanut hänelle vuoteen, vaatettanut hänet kiireestä kantapäihin ja jakoi nyt kaikki ateriansa hänen kanssansa. Pestynä, suittuna, parta ajettuna ja hyvin syöneenä hän oli todellakin muuttunut ihmiseksi jälleen ja hänen luonteensakin oli kokonaan muuttunut. Hän oli, niinkuin olemme huomanneet, heikko ja horjuva luonne, joka oli mitä suurimmassa määrässä tapahtumien ja ympäristönsä vaikutuksen alainen. Schwarzin ankaran valvonnan alaisena hän oli saanut itselleen kokonaan uuden ryhdin ja jonkun ajan kuluttua hän löysi työstä ja säännöllisestä elämästä todellista nautintoa. Sen sijaan että hän ei ennen ollut välittänyt mistään, loukkasi häntä nyt kaikki mikä ei ollut sopusoinnussa hänen moitteettoman pukunsa, kenkiensä ja käsineittensä kanssa. Vaikeinta oli hänen luopua juopottelusta, mutta hän ei saanut milloinkaan tilaisuutta päästä harjottamaan entistä pahettansa, sillä Schwarz piti häntä tarkasti silmällä, eikä koskaan uskonut hänen huostaansa rahoja. Aniharvoin Schwarz tarjosi hänelle jonkun ryypyn, ja saattaa arvata millä kärsimättömyydellä Augustinowicz odotti hetkeä, jolloin pullo vedettiin esille. Hän saattoi aivan sananmukaisesti hypellä tuolilla ja kuvitella edeltäpäin mielessään minkä nautinnon tuo neste oli tuottava hänelle, kun se joutui ensin suuhun, kielen maisteltavaksi ja sitten kurkkua kutkuttamaan. Muuten otti Schwarz itsekin ryypyn, jotta ei toverin tarvinnut tuntea itseänsä liian nöyryytetyksi.
Vähitellen oli Schwarz luopunut ankaruudestansa. Nuori mies alkoi kohdella onnetonta toveriansa kuin ystävätänsä; hän keskusteli hänen kanssaan, uskoi hänelle asioitaan, ajatuksiaan ja tunteitaan. Augustinowicz otti kaikki luonnolliselta kannalta ja omaksui pian, joustava luonne kuin oli, Schwarzin mielipiteet itselleen. Hän oli aina valmis taistelemaan nuorempien toverien kevytmielisiä mielipiteitä ja taipumuksia vastaan. Kaikki nauroivat hänelle, mutta itse hän oli ihastunut kasvatuksensa tuloksiin.
Molemmat tutkivat lääketiedettä, työskennellen yhdessä iltasin, ja Augustinowicz, joka oli jo ehtinyt pitemmälle, oli toverillensa suureksi avuksi. Ja Schwarz sai yhä uudestaan ja uudestaan ihailla avuja, jotka kurjuus ja epäsäännöllinen elämä olivat olleet pilaamaisillaan. Augustinowiczille ei mikään tuottanut vaikeuksia. Hänen nopea ja varma käsityksensä sai erinomaisen tuen muistista, joka suuremmitta vaikeuksitta omaksui heti kaiken.
Tällä välin oli Schwarz, lupauksen mukaisesti, palannut Helenen luo, ja jo toisella käynnillään hän oli rakastunut häneen kiihkeästi. Vaeltaessaan yöllä kaupungin läpi kotiinsa oli hän ajatuksineen ja sydämineen Helenen luona. Tähdet tuikkivat kirkkaalla taivaalla ja raikas, leppoisa tuulenhenki puhalsi Dnjepr-virralta hänen kasvoillensa. Kevyet, harmaat pilvenhattarat liitelivät pitkinä suikaleina itää kohti. Schwarzista oli ilma täynnä soitantoa, sillä hänen sydämensä kielet värähtelivät ja hän kulki kuin kuumeessa. Hän rakasti ja vietti tänä ihanana yönä ikäänkuin kihlajaisia onnensa kanssa. Ja kun tosi onneen liittyy aina muisto ja toivo, niin oli Schwarzkin vielä tuntevinaan kädessään Helenen pienen kätösen ja hän ajatteli riemuja, joita tuleva päivä oli mukanaan tuova. Nuori rouva oli sanonut hänelle ovella: "Älkää unhoittako minua!" Voiko ihminen unohtaa onnensa? Schwarz nauroi pyynnön tarpeettomuutta. Hän rakasti. Yön hurmasta ja tähtien värinästä liikutettuna hän kohotti katseensa ylös avaruuteen ja mumisi vapisevin huulin:
— Jos on olemassa Jumala, niin kuinka mahtava ja hyvä hän mahtaakaan olla!
Samana iltana oli hän myöskin rohjennut ilmoittaa Helenelle Gustavin kuoleman, jonka hän oli pitänyt mahdollisimman kauan salassa. Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen oli nuori rouva vastaanottanut uutisen joltisellakin rauhallisuudella, tulematta lähimainkaan niin toivottomaksi kuin mitä hän oli odottanut. Kuitenkin olivat Helenen silmät ja käden kosketukset pian haihduttaneet tilanteen epämiellyttäväisyyden. Nyt, tänä ihanana talviyönä, ei Gustav eikä kukaan muukaan maailmassa ollut hänelle mistään merkityksestä. Hänellä oli kylliksi tekemistä, ihaillessaan taivaan ihanuutta ja kuunnellessaan sydämensä suloista laulua.
Kotiin saavuttuaan katosi hänen hurmaustilansa heti, kun hän kuuli Augustinowiczin karkean kuorsauksen. Odotettuaan ensin kauan toverinsa paluuta, oli Augustinowicz laskeutunut levolle, ja hän äänteli nyt varsin merkillisesti; oli aivan kuin kaikki orkesterin soittimet olisivat toimineet hänen nenässään ja kurkussaan.
Schwarz herätti hänet, sillä hän tunsi vastustamattoman halun saada uskoa mielentilansa jollekulle toiselle. Augustinowicz tähysteli häntä pienillä, unisilla silmillänsä, tuntematta häntä aluksi; viimein hän sanoi nenä-äänellä:
— Mene hiiteen!
Schwarz purskahti äänekkääseen nauruun.
— Hyvää yötä, — jatkoi Augustinowicz; — minä tiedän mistä sinä tulet; mutta sanon sen sinulle vasta huomenna, nyt olen liian väsynyt. Hyvää yötä!
Sitten hän kääntyi seinään päin ja soitto alkoi uudestaan.
Seuraava päivä oli sunnuntai. Schwarz valmisti teen sillä aikaa kuin Augustinowicz lepäsi vuoteessa, piippua poltellen ja silmät kattoon tähdättyinä. Molemmat ajattelivat samaa asiaa, mutta eivät puhuneet mitään. Viimein katkaisi Augustinowicz äänettömyyden, sanoen:
— Schwarz, tiedätkö mitä minä par'aikaa ajattelen?
— En voi aavistaakaan.
— No, kuule sitten. Ajattelen, että ei ole hyvä takertua ensimäiseen naiseen, joka eteen sattuu.
— Ja mistä tämä syvämielinen ajatus?
— Suoraan piipustani. Ihminen tottuu vähitellen asioihin, antautuu niihin kokonaan, ja sitten tulee este, eikä pilvilinnoista jää mitään jälelle. Kaikki haihtuu kuin sauhu piipustani.
Huone olikin aivan täynnä sakeata sauhua, joka oli tullut
Augustinowiczin leveästä suusta.
— Schwarz, sano minulle, olitko sinä ollut rakastunut kehenkään ennenkuin tutustuit Gustaviin ja Potkanskaan?
— Olinko minä…? — virkkoi Schwarz hajamielisenä, tuijottaen edessään olevaan lasiin. — Olinko ollut rakastunut? No niin, pari kolme kertaa oli nainen sitä ennen aivojani askarruttanut, saamatta aikaan häiriötä elämäni tasaisessa juoksussa. Niin, suorastaan rakastunut en ole koskaan ollut. Augustinowicz kohotti piippunsa ilmaan ja alkoi sanella juhlallisesti:
— Oi, nainen, nainen, vaihtelevainen!
— Mitä nyt? — kysyi Schwarz nauraen.
— Tämä on vain ote muistelmista. Minä en ole sinun kaltaisesi. Olen jo usein ollut mielettömästi rakastunut. Olinpa kerran oikein poroporvarillisesti rakastunut, mutta sitä ei kestänyt kauan.
— Ja kuinka asia päättyi?
— Mitä jokapäiväisimmällä tavalla. Annoin tunteja erään talonomistajan luona. Hänellä oli kaksi lasta, kymmenvuotias poika ja kuusitoistavuotias tytär, ja opettaessani poikaa, haaveksin tytöstä. Eräänä päivänä, sydämeni ollessa pakahtumaisillaan ja silmäni tulvillaan, heittäydyin tuon tytön jalkoihin ja tunnustin hänelle rakkauteni. Ensin hän hiukan hämmästyi, mutta purskahti sitten nauruun. Et voi kuvitella kuinka kaamealta tuo nauru korvissani kaikui, sillä hän oli huomannut kuinka raskasta minun oli tehdä tunnustukseni. Sitten hän meni kielimään kaikki äidillensä.
— No, ja entä äiti?
— Äiti nimitti minua ensin roistoksi, välittämättä selityksistäni; sitten hän kielsi minua enää milloinkaan astumasta jalallani taloon sekä heitti sitten viisi ruplaa eteeni, jotka viisaasti kyllä nuokin ylös ja pistin taskuuni, sillä tarvitsin kipeästi rahaa ja sain siten tilaisuuden vielä samana iltana juoda itseni täyteen. Riittipä humalaa vielä seuraavaksikin päiväksi.
— Entä sitten?
— Sitten otin jälleen humalan.
— Ja sitten taas, loppumattomiin.
— Ei sentään. Neljäntenä päivänä ulisin ääneen; sitten katsoin sen sammuneen — rakkauden nimittäin, ei janon — sen jälkeen liehakoin ensimäistä olentoa, joka tielleni sattui. Rakkautta koetin turhaan sydämestäni löytää. Kaikki oli lopussa, varasto oli tyhjä.
— Etkö toivo mitään tulevaisuudelta? Augustinowicz mietti hetkisen ja sanoi sitten:
— En! Sitäpaitsi en voi enää kunnioittaa naisia. Yhtä paljon kuin olen heitä kunnioittanut ja maallisten vaivojeni suloisimpana palkkana pitänyt, yhtä paljon heitä nyt vihaan… Sinä ymmärrät minut, eikö totta?… No niin, sellaiset tunteet karkoittavat rakkauden sydämestä.
— Mutta ne karkoittavat myöskin onnen.
— Älkäämme puhuko siitä. Siksipä tänään tupakoinkin, sen sijaan, että itkisin, ja sentähden juuri kadehtin sinua.
— Minkä tähden? — kysyi Schwarz tutkivasti.
— Suhteesi tähden Heleneen. Kas niin, älä nyt rypistele otsaasi ja ihmettele, että tunnen sen. Niin, niin, kullakin meillä on omat pienet kokemuksemme. Tunnustan sitäpaitsi, että olen itsekin ollut vähintään parikymmentä kertaa rakastumaisillani Potkanskaan… Hänen kaltaisensa naiset miellyttävät minua eniten, vaikkakin he… Mutta pelkään suututtavani sinua, jos lausun mielipiteeni.
— Sano pois vaan!
— No niin. Pelkäsin siis rakastuvani Potkanskaan. Hän on epäilemättä hyvin onneton; minä säälin häntä ja hän ansaitsee todella säälini. Mutta minä en voi karkoittaa mielestäni ajatusta, että hän tuottaa onnettomuutta kaikille, jotka häntä rakastavat. Se menee kauheana perintönä miehestä mieheen. Olisin kiitollinen sekä omasta että ystävieni puolesta, jos sellaista perintöä ei olisi olemassakaan.
Schwarz laski lasin kädestänsä, kääntyi Augustinowiczin puoleen ja sanoi kylmästi:
— Sinulla on vapaus ajatella mitä tahdot. Mutta kun kerran olen tänään vastaanottanut tuon perinnön, niin pyydän, että hieman hienotunteisemmin suhtautuisit asiaan.
— No niin, tahdon siis puhua kanssasi vakavasti, joskaan en Potkanskasta, niin ainakin siitä, mihin hänen suhteensa aiot ryhtyä. Tahdon puhua kanssasi aivan epäitsekkäästä niin, vieläpä, niinkuin olet näkevä, omaa etuani halveksien. No niin, minä tunnen sinut ja hänet. Hän on kohta heittäytyvä syliisi. Kuukauden tai pari kestää suhteesi, sitten sinä kyllästyt häneen ja toivot hänet niin pitkälle kuin pippuri kasvaa… Schwarz, sinä tiedät, että minä toivon parastasi; joudu, mene naimisiin Helenen kanssa niinkauan kuin vielä on aikaa.
Schwarzin otsa vetäytyi jälleen ryppyihin ja hän vastasi kuivasti:
— Olen täyttävä velvollisuuteni. Naimisiinmenoa hän ei todellakaan ollut tähän asti milloinkaan ajatellut. Vielä eilen illalla, suudellessaan Helenen kättä hän ei ollut tullut ajatelleeksi tuon suudelman seurauksia. Hän oli todella hämmästynyt siitä, että toinen muistutti häntä velvollisuuden täyttämisestä. Ellei Augustinowicz olisi maininnut asiasta, niin ehkä hän jonakin päivänä olisi tullut ajatelleeksi naimisiinmenoa ja tuo ajatus olisi kenties häntä viehättänytkin. Mutta vieraan puuttuminen asiaan riisti siltä kaiken viehätyksen ja saattoi sen tuntumaan kiusalliselta velvollisuudelta. Schwarz oli pahastunut sekä itseensä että Augustinowicziin, vieläpä Heleneenkin, ja edellisen illan muistot tulivat häirityiksi.
Saman päivän iltana tapasi Augustinowicz Wassilkiewiczin, joka oli menossa Schwarzin luo.
— Arvaappas, missä Schwarz oleskelee?
— Potkanskan luona.
— Entä sitten?
— Entä sitten! Hän on mielettömästi rakastunut leskeen; ajattele mitä siitä voi seurata; mieti mitä Schwarzin olisi tehtävä.
Wassilkiewicz vastasi selvästi niinkuin aina:
— No niin, kaipa hän myöskin rakastaa häntä.
— Niinpä niin, mutta entä sitten?
— Sopikoot lopusta keskenään. Augustinowicz kohautti kärsimättömästi olkapäitään.
— Salli minun tehdä vielä muuan kysymys. Mitä sinä tekisit sellaisessa tapauksessa?
— Jos olisin rakastunut Potkanskyyn, niinkö?
— Juuri niin.
— Menisin heti naimisiin hänen kanssansa. Augustinowicz tarttui häntä käsivarteen ja sanoi syvällä vakaumuksella:
— Katsos, minä olen Schwarzille niin suuressa kiitollisuudenvelassa, että tahtoisin ainakin antaa hyvän neuvon, ellen muuta. Hän on joutunut merkilliseen tilanteeseen. Niinkuin tiedät, asettaa kunnia ihmiselle erinäisiä velvollisuuksia. En tahtoisi, että kukaan voisi sanoa Schwarzille: "Sinä olet kunniaton mies!" Puhun sinulle aivan suoraan. Ja sinä voit tehdä tässä asiassa paljon, sinulla on suuri vaikutusvalta Schwarziin.
Wassilkiewicz suuttui.
— Sinun ei tarvitse sekaantua toisten asioihin. Anna hänen tehdä mitä hän tahtoo. Hän tietää kyllä itse parhaiten mitä tekee. Jospa sinä edes seuraisit sydämesi ääntä! Mutta, piru vieköön!… oletko sinä olevinasi epäitsekäs? Sinä tahdot vaan sekaantua toisten asioihin. Lopeta teeskentelysi ja ajattele, että jos Schwarz menee naimisiin, niin sinä menetät asuntosi. Ajattele sitä vakavasti, äläkä ole olevinasi jalomielinen. Äläkä ole huolissasi Schwarzin puolesta: tahtoisinpa kerran nähdä sinut samanlaisessa tilanteessa.
Jäätyään yksin, oli Augustinowicz hiukan hämillään. Wassilkiewiczin moitteet olivat häntä harmittaneet, mutta hän tunsi, että hänen toverinsa oli ollut oikeassa.