KAHDEKSAS LUKU.
Talvi meni menojansa, samoin kevät, ja suhde rakastavaisten välillä oli entisenlainen. Schwarz rakasti Heleneä ja Helene häntä ja heidän elämänsä kului kummankaan ajattelematta lähemmin tulevaisuutta.
Kuitenkin oli sattuman aiheuttama heikko varjo hieman himmentänyt heidän onnensa taivasta.
Eräänä kesäiltana oli Helene heittänyt silkkisen liinan hartioillensa, solminut hatun nauhat leukansa alle ja tarttunut Schwarzia käsivarteen, ja niin he olivat yhdessä lähteneet kadulle kävelemään. Mailleen menevä aurinko kultasi säteillänsä rakennukset, tiheä tomu lenteli ilmassa, ja vaikka kello oli jo kuusi, oli helle kerrassaan tukahduttava. Miltei joka askeleella kohtasi Schwarz tovereitansa, jotka nyökkäsivät hänelle ystävällisesti, ja ohikulkijat pysähtyivät ja katsahtivat joko ihaillen tai kadehtien taaksensa.
Schwarz oli kehittynyt kauniiksi, voimaa, terveyttä ja elämäniloa uhkuvaksi nuorukaiseksi. Ohuet, vaaleat viikset varjostivat hänen huuliansa ja hänen kasvoillansa oli vakava ja samalla itsetietoinen ilme. Mutta vielä viehättävämpi oli hänen ystävättärensä. Vieno tuulenhenki leikitteli Potkanskan hatun sulilla, kohotti ilmaan hänen hartialiinansa ja ikäänkuin hyväili hänen notkeaa, solakkaa vartaloansa. Hän oli kuin nuori morsian. Hän nojasi hellästi toverinsa käsivarteen ja iloitsi auringosta, ilmasta ja kirjavasta katuelämästä, iloitsi aivan kuin olisi ensikertaa kokenut kaikkea tuota. Schwarz sensijaan nautti ainoastaan ystävättärensä läsnäolosta ja katseli ainoastaan häntä.
Samana iltana sai Helene äkkiä päähänpiston ja pyysi Schwarzin viemään hänet miesvainajansa haudalle.
— Kesällä on hautuumaalla varjoisampaa kuin muualla, — sanoi hän, — enkä ole pitkään aikaan käynyt siellä. Paulini ei antaisi minulle anteeksi, jos kokonaan laiminlöisin hänet. Kuitenkin on hän lähettänyt sinut lohdutukseksi minulle. Mutta sinun täytyy sallia minun silloin tällöin rukoilla hänen puolestansa.
Schwarz antoi siihen myöntymyksensä ja sanoi hymyillen:
— Luonnollisesti, rakkaani; ajattele vain vainajiasi, kun et vaan sen ohella unohda eläviä.
Vastaamatta mitään Helene painoi ystävänsä käsivarren rintaansa vasten ja punastui kuin lapsi. Schwarz tarttui pieneen, käsivarrellaan lepäävään kätöseen, ja molemmat tunsivat itsensä sanomattoman onnellisiksi.
Eräällä hautausmaalle päin johtavalla kadulla he kohtasivat Augustinowiczin, joka oli kahden naisen seurassa ja tuprutteli sikaaria. Nuo naiset eivät olleet kaupunkilaisia; he olivat ilmeisesti äiti ja tytär. Augustinowicz talutti nuorempaa käsivarresta ja vanhempi kulki hieman jälempänä. Augustinowicz näytti olevan hyvällä tuulella, sillä hänen seuratoverinsa helähti vähän väliä äänekkääseen nauruun. Schwarzin kulkiessa ohitse hän iski silmää ikäänkuin ilmoittaakseen olevansa itseensä ja koko maailmaan sanomattoman tyytyväinen.
Schwarz kysyi Heleneltä, tunsiko hän tuon iloisen, nuoren miehen.
— Tunnen hänet kyllä, mutta hänen nimeänsä en tiedä. Näin hänet joka ilta ravintolassa ja muistan hänen käyneen pari kertaa luonamme Paulin eläessä.
— Hän on tyhjäntoimittaja, mutta nerokas ja lahjakas mies, — sanoi Schwarz, — ja tiedätkö, että kerrotaan hänenkin olleen sinuun rakastunut.
— Miksi kerrot sen minulle?
— Merkillistä kuinka kaikki tuntevat vetovoimaa sinuun!
— Et voi aavistaa - kuinka surullista elämää minä vietin ennenkuin tutustuin Pauliin. Olen kasvanut erään rikkaan tilanomistajan luona; äitiäni en ole milloinkaan tuntenut. Aivan pienenä lapsena minut otettiin taloon ja tuo rikas herra kohteli minua kuin omaa lastansa. Mutta hänen kuolemansa jälkeen kohtelivat hänen perillisensä minua tylysti; minut pantiin keittiöön tekemään työtä palvelijoiden kanssa, ja eräänä päivänä karkasin tänne Kiowaan. Täällä tutustuin erääseen vanhaan kunnon mieheen ja hän otti minut luoksensa ja kohteli minua kuin omaa tytärtänsä. Hän nimitti minua pieneksi sydänkäpysekseen, hyväili minua ja toi minulle lahjoja. Mutta hänkin kuoli ja minä jouduin jälleen puille paljaille… Silloin läksin ylioppilaskapakkaan… Ihmettelet ehkä, että menin sinne. Voit uskoa, että olin kuolla häpeästä astuessani sisälle kapakkaan. Mutta minua palelsi ja olin nälissäni, sillä en ollut syönyt murenaakaan sitten edellisen illan. En tietänyt mitä tein, mihin kaikki minut lopulta veisi. Silloin kohtasin eräänä iltana Paulin. Hän nauroi, laski leikkiä ja teki tovereillensa minusta pilaa. Viimein hän kysyi, lahtisinko hänen kanssansa ja minä vastasin: "Kyllä". Huomattuansa, kadulle tultuamme, että värisin, riisui hän takkinsa ja kietoi sen ympärilleni. Saavuttuamme hänen huoneeseensa ja päästyäni lämpöisen lieden ääreen, selvisi minulle kauhea asemani ja minä aloin häpeästä itkeä, mikä hämmästytti häntä alussa suuresti. Sitten hän istahti viereeni ja katsoi minuun ja minä näin kyyneleitä hänen silmissään. Senjälkeen hän suuteli kättäni ja kehoitti minua rauhoittumaan. Minun täytyi kertoa hänelle kaikki. Ja hän lupasi olla minulle kuin veli. Hän menetteli minua kohtaan kauniisti, eikö totta? Siitä illasta lähtien ei minulta puuttunut mitään. Oh, kuinka minä siitä hetkestä alkaen häntä rakastinkaan!
Helene katsoi ystäväänsä ja suuret kyynelhelmet kimaltelivat hänen silmäripseissään. Mutta Schwarzin kasvot olivat muuttuneet vakaviksi ja synkiksi. Ajatus, että hän sai kiittää satunnaista yhdennäköisyyttä tämän naisen rakkaudesta, himmensi hänen onnensa taivasta. Aivan toisella tavalla oli Paul Potkansky valloittanut tuon nuoren naisen. Vertailu nöyryytti häntä, hänen mieleensä muistuivat Augustinowiczin sanat ja hän käveli pitkän aikaa ääneti Helenen rinnalla.
Näin he saapuivat hautuumaan portille. Ristejä, patsaita ja hautakiviä oli siroiteltu sinne tänne vanhojen puiden ja kukkapenkkien keskelle. Äänettömässä hämärässä nukkui kuolon kaupunki siinä surullista, kolkkoa untansa. Siellä täällä liikkui joku mustiin puettu olento hautojen välissä. Lintujen laulukin tuntui vakavalta ja surunvoittoiselta.
Helene ohjasi askeleensa Potkanskyn rauta-aidan ympäröimälle haudalle. Jokseenkin korkea hautakumpu oli kokonaan kukkien peitossa, ja sen vieressä kohosi toinen pienempi kumpu, jonka alla lepäsi Helenen lapsi.
Helenen pyynnöstä kutsui Schwarz vartijan, joka aukaisi rauta-aidan portin ja nuori nainen polvistui hautakumpujen ääreen rukoilemaan.
— Kuka näitä hautoja hoitaa? — kysyi Schwarz vartijalta.
— Teidän seurassanne oleva nainen tuo tänne usein kukkia. Hänen kanssaan on täällä usein käynyt eräs nuori, pitkätukkainen mies, mutta häntä en ole nähnyt pitkiin aikoihin. Hän laitatti tämän aidankin ja antoi minulle rahoja kukkien hoitamiseen.
— Tuo mies asuu nyt myöskin täällä, — sanoi Schwarz, — hän on maannut jo kohta vuoden haudassa. Vartija pudisti päätänsä ikäänkuin tahtoen sanoa:
— Sinunkin vuorosi on vielä tuleva. Lopetettuansa hetkisen kuluttua rukoilemisensa, tarttui Helene jälleen ystävänsä käsivarteen. Schwarz oli vaiti; hänen sydäntänsä painosti yhä vieläkin. Tarkoituksellisesti veti hän Helenen mukaansa erääseen toiseen hautuumaan kujanteeseen ja osoitti erästä hautaa, sanoen kylmällä, jäykeällä äänellä:
— Katso tuonne, Helene! Mies, joka siellä lepää, on eläessään rakastanut sinua paljon enemmän kuin konsanaan Potkansky, etkä sinä tuhlaa hänelle edes ajatustakaan.
Helene katsoi illan hämärässä hautaa, jota Schwarz oli osoittanut. Hän näki siinä mustan puuristin, johon oli valkoisin kirjaimin maalattu sanat:
"Gustav K… kuollut…"
— Lähtekäämme, pimeä jo yllättää, — kuiskasi Helene, painautuen aivan Schwarziin kiinni. Yö saapui todellakin, ihana, kaunis, valoisa kesäyö. Pian kohosi punainen täysikuu taivaalle. Puiston varjoisilla käytävillä liikkui joitakin surevia. Läheisen rakennuksen ikkunoiden kautta kuului pianonsoittoa ja naisääni lauloi jotakin Schubertin kaihoisaa laulua. Vieno soitto värisi lämpöisessä iltailmassa.
— Mikä kaunis yö! — mumisi Helene; — minkä tähden sinä olet niin surullinen, armaani?
— Istukaamme hetkeksi, — sanoi Schwarz; — minua väsyttää.
He istuivat eräälle penkille, nojasivat toisiinsa ja vaikenivat.
Ja he istuivat siinä kauan ajatuksiinsa vaipuneina, kunnes sointuva ääni herätti heidät äkkiä unelmistaan.
— Olet oikeassa, Karl, — sanoi ääni; — ei ole olemassa suurempaa onnea kuin jaloon, miehekkääseen olentoon kohdistuva naisen rakkaus!
Wassilkiewicz se näin huudahti, kävellessään siinä Karwowskyn rinnalla.
Samassa he huomasivat Schwarzin ja Helenen.
— Hyvää iltaa! — sanoivat molemmat nuorukaiset, kohottaen lakkejansa.
Sinä iltana Schwarz saattoi Helenen ainoastaan tämän asunnon ovelle; erotessaan hän tarttui Helenen käteen ja painoi siihen pitkäksi aikaa huulensa. Sitten hän poistui ja harhaili murheellisena yksin kaduilla myöhäiseen yöhön saakka.