YHDEKSÄS LUKU.
Seuraavana aamuna heräsi Schwarz täysin rauhallisena, nauraen edellisen päivän suruille.
— Korulauseet ovat kyllä kauniita, — sanoi hän, — mutta todellisuudella on myöskin arvonsa. Ainoastaan tyhmeliini työntää tarjolla olevan onnen luotansa. Gustav oli selvä, esimerkki siitä, mihin äärimmäisyyteen kehittynyt velvollisuuden- ja uhrautuvaisuuden tunne vie. Se maksoi tuon poloisen elämän; eikä minua todellakaan haluta ruveta murhenäytelmän sankariksi. Ja mitä kehenkään kuuluu, jos minä rakastan Heleneä ja hän minua!
— No, Augustinowicz, herää toki, sinä laiskajaakko! — huudahti hän iloisesti. — Ja kerro, tuhat tulimmaista, mistä sinä olet löytänyt tuon ruusunpunaista päivänvarjoa kantavan valkoisen olennon, jonka kanssa eilen kävelit?
— Näitkö sinä hänen kasvonsa? — kysyi Augustinowicz haukotellen.
— Tietysti minä näin! Punainen retiisi, joka juuri on työntynyt ylös mullasta. Ja entä äiti sitten, aivan kuin rehevä tupakan taimi! Hyvä, sinä olet pikiintynyt, poikaseni?
— Ikävä kyllä, ja ilman mahdollisuuksia. He ovat hyvin varakkaita.
— Kumpikin? Paljonko on tyttärellä?
— Kukapa sen tietää! Sitäpaitsi voi hän jonakin kauniina päivänä tulla vielä rikkaammaksi.
— Mitä sinä sanot?
— Juuri niin, äiti on tullut Kiowaan alkaaksensa oikeudenkäynnin, niin, arvaappas ketä vastaan. Naapuriamme, tuota ylhäällä asuvaa vanhaa kreiviä vastaan, joka on hänelle 10,000 ruplaa velkaa.
— Mistä sinä tiedät kaiken tuon? Oletko tuntenut heidät jo kauan?
— Eilisestä lähtien; tapasin heidät sattumalta kadulla. Tyttö kääntyi puoleeni, kysyen tietä. Minne he aikoivat, sitä en muista, mutta kun ilma oli niin kaunis, niin pyysin saada tehdä heille seuraa. Eukko oli oikea juorukello. Seuraavassa kadunkulmassa tiesin jo keitä he olivat ja missä tarkoituksessa he olivat tänne tulleet. He kysyivät, tunsinko minä herra kreivin. Vastasin heille luonnollisesti, että aterioin joka päivä hänen luonansa, ja lupasin panna koko vaikutusvaltani liikkeelle, saadakseni kreivin taivutetuksi maksamaan velkansa. Mainitsin heille lisäksi, että olin muun muassa lääketieteen tohtori ja ylipäänsä kaikkien tieteitten ja taiteitten tohtori. Ja silloin ehätti eukko lavertelemaan minulle kaikki niinhyvin omansa kuin tyttärensäkin vaivat ja vammat. Lupasin käydä tänään heidän luonansa, tutkia heidät ja määrätä heille lääkkeitä.
— Sinä koiranleuka! Ja mitä tytär tuohon kaikkeen sanoi?
— Hän punastui yhä entisestään, nauroi pilapuheilleni ja huomautti lopulta myöskin puolestansa, etten unohtaisi käydä heidän luonansa.
— Ja mitä sinä aiot tehdä?
— Mitäkö aion tehdä? Aion käydä heitä katsomassa. Sitten määrään heidät molemmat menemään naimisiin.
— Itsellesi valitset luonnollisesti nuoremman heistä!
— Hyvänen aika! Ihminen alkaa jo vanhentua ja kaipaa mukavaa, porvarillista elämää. Kohta kai saamme toivottaa sinullekin onnea.
— Olen jo kerran pyytänyt sinua, olemaan koskettelematta Helenen ja minun välistä suhdetta!
— Hyvä, mutta sallit kai minun huomauttaa sinulle, että rouva Potkanska on nyt kauniimpi kuin koskaan ennen?
— Vaiti! — huudahti Schwarz, koettaen salata riemua, jonka tämä huomautus hänessä aiheutti.
Samassa astui huoneeseen Wassilkiewicz.
— Poikkesinpa ohimennen tänne luoksesi, — sanoi hän Schwarzille; — Karl odottaa tuolla alhaalla, lähdemme yhdessä luennolle. Mutta kuulehan, Schwarz, minulla on jotakin sydämelläni ja nyt tahdon ilmoittaa sen sinulle. Pari sanaa vain: En tahtonut aluksi sekaantua rakkausasioihisi, mutta nyt en voi enää kauemmin vaieta. Sano minulle, mitä aikeita sinulla on Helenen suhteen?
Schwarz laski nopeasti piipun kädestänsä pöydälle, katsoi terävästi
Wassilkiewicziin ja sanoi:
— Kysymys kysymyksestä! Sano minulle, mitä sinua liikuttaa minun suhteeni Heleneen?
Wassilkiewicz rypisti otsaansa, mutta hillitsi itsensä ja sanoi levollisesti:
— Kysyn sitä sinulta toverina meidän kaikkien puolesta. Helene ei ole niitä naisia, joita toisena päivänä rakastetaan ja toisena hyljätään. Sitäpaitsi on Potkanskyn muisto meille kaikille vielä siksi kallis, että jokainen hänen vanhoista ystävistänsä voi kohdistaa sinuun moisen kysymyksen sekä vaatia siihen vastauksen. Schwarz nousi säihkyvin silmin ja huudahti:
— Entä, jos kieltäydyn siihen vastaamasta? Kenelläkään ei ole minkäänlaisia oikeuksia Heleneen, enkä minä salli kenenkään tunkeutua meidän väliimme!
Wassilkiewicz näytti myöskin menettävän malttinsa, ja hän vastasi töykeästi:
— Olet siis luullut, että me sallisimme kenenkä elostelijan tahansa leikitellä hänen kanssansa, kysymättä kuinka asia on päättyvä. Se olisi kyllä sinulle ja sinun kaltaisillesi varsin mukavaa. Mutta tiedä, että sinun on vastattava meille Potkanskyn lesken kunniasta ja että jokainen meistä on valmis vaatimaan sinut tilille.
Seurasi hetkisen vaitiolo. Molemmat ylioppilaat seisoivat kuin hyökkäykseen valmiit vihamiehet. Viimein Schwarz kuitenkin hillitsi itsensä ja sanoi vihasta värähtelevällä äänellä:
— Kuule, Wassilkiewicz, jos joku toinen olisi sanonut minulle nuo sanat, niin hän olisi aikoja sitten löytänyt itsensä portaitten alapäästä. En ole niitä, jotka antavat komennella itseänsä ja sallivat sivullisten sekaantua yksityisasioihinsa. Mutta sinun suhteesi teen poikkeuksen tämän kerran. Sanon sinulle kerta kaikkiaan, että minulla yksin on oikeus valvoa Helenen kunniaa ja olen tilintekovelvollinen ainoastaan itselleni ja että sekä sinä että toverisi loukkaatte Heleneä mitä syvimmin, ryhtyessänne puolustamaan häntä kuin mitkäkin teatterisankarit. Muuta minulla ei ole sinulle sanottavana. Hyvästi!
Wassilkiewicziä odotti ulkopuolella hänen ystävänsä Karwowsky.
— No, käskikö hän sinun mennä hornaan? — kysyi tämä.
— Käski!
— Sanoinhan sen sinulle.
— Niinpä niin.
— Sait ansaitsemasi palkan. Poika on aika jukuripää, ja jos häntä lähestyy siinä äänilajissa, niin voi jo etukäteen arvata kuinka asia päättyy.
Hetkistä myöhemmin kiiruhti Schwarz Helenen luo. Hän oli ankaran mielenliikutuksen vallassa. Wassilkiewiczin sekaantuminen asiaan oli saattanut hänet suunniltaan, ja hänellä oli merkillinen tunne siitä, että tämä sekaantuminen enemmän loitonsi häntä Helenestä kuin lähensi häneen.
Kun Schwarz saapui nuoren rouvan asunnolle, tapasi hän oven lukittuna. Palvelustyttö ilmoitti rouvan kyllä olevan kotona, mutta sanoi, että hän ei tietänyt mitä rouva teki. Hän aukaisi hiljaa oven ja tapasi Helenen nukkumassa tuolilla. Schwarz pysähtyi ovelle ja katseli kauan nukkuvaa naista. Helenen piirteissä oli lapsellista viehkeyttä ja hänen povensa nousi ja laski säännöllisesti silkkipuseron alla. Aistin huuma heräsi Schwarzin rinnassa, äsken riehunut viha vaihtui nyt aivan toisenlaiseen tunteeseen. Kauan hän katseli tuon poven tasaista nousua ja laskua ja haaveksi saavansa vaipua sille hellään suloiseen uneen. Viimein hän laskeutui polvilleen Helenen viereen ja painoi suudelman hänen riippuvalle kädellensä. Nuori nainen havahtui, avasi silmänsä ja hymyili herttaisesti kuin lapsi, jonka hellivän äidin suudelma vastikään herätti.
Schwarzin hyväilyyn oli nyt ensikerran yhdistynyt aistillisuutta. Tähän saakka oli hän suhtautunut Heleneen, ellei juuri kylmästi, niin ainakin pidättyvästi, mutta epämiellyttävä kohtaus Wassilkiewiczin kanssa oli nyt herättänyt hänessä voimakkaan halun heittäytyä ystävättärensä syliin ja etsiä sieltä unhoa ja lohdutusta. Naisen lumousvoima oli viimein saanut hänet valtoihinsa.
Hän oli vielä liian kiihoittunut, voidakseen puhua ystävättärellensä katkeruudesta, joka täytti hänen sydämensä. Hän kohotti päänsä, katsoi Heleneen ja sanoi:
— Armaani, rakastan sinua koko sielullani, mutta ihmisten ilkeämielisyys loukkaa itserakkauttani ja saattaa minut epäluuloiseksi itseäni kohtaan. Minun täytyy löytää rakkaudesta uusia voimia. Helene, luota minuun ja rakasta minua.
— Mitä tarkoitat, rakkaani? En ymmärrä sinua! Schwarz tarttui Helenen käteen ja jatkoi lempeällä äänellä:
— Ja oikeastaan sinun pitäisi ymmärtää minua. Luulen, että rakkauteni sinuun ja haluni tehdä sinut onnelliseksi eivät ole vähäisemmät kuin Potkanskynkaan. Mutta minun ja hänen välillä on suuri ero. Hän oli ylhäisen herran poika, saattoi heti ojentaa sinulle kätensä ja tarjota sinulle tilaisuuden hyvinvointiin ja ylellisyyteen. Minä sensijaan olen työmiehen poika ja minun on vielä kauan tehtävä työtä, saadakseni luoduksi perustan meidän yhteiselle onnellemme. En hylkää sinua koskaan, sen vannon; mutta en myöskään tahdo, että sinä, vaimonani ollessasi, joutuisit kokemaan samaa tylyä, kylmää todellisuutta, josta Potkansky sinut totutti pois. Pyydän siis, että luotat minuun ja rakkauteeni. — Helene, puhu, vastaa minulle.
Helene ei vastannut, vaan astui Schwarzin luokse, painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja katsoi häntä lapsellisella luottamuksella silmiin.
— Tässä on vastaukseni, — sanoi hän, ja heidän huulensa yhtyivät pitkään suudelmaan.
Sitten Schwarz jatkoi:
— Ehkä tämä on itsekkyyttä minun puoleltani; mutta annathan sen minulle anteeksi. En ole vallannut sinua hyvien töitten ja kärsimysten kautta, en ole oikeastaan tehnyt mitään sinun hyväksesi. Jos menisin naimisiin kanssasi, häiritsisi ylellinen loisto, jolla Potkansky sinut ympäröi, meitä aina, samoin Gustav-poloisen uhrin varjo. Helene, salli minun koettaa ansaita sinut; minulta ei puutu voimaa eikä tarmoa, ja luottamuksesi minuun on oltava luja.
Schwarz luuli menettelevänsä oikein puhuessaan näin, mutta syvimmässä sielussaan hän tunsi, että etupäässä itserakkaus oli saattanut nämä sanat hänen huulillensa. Itse asiassa ei mikään olisi estänyt häntä menemästä naimisiin Helenen kanssa, jos hän todella olisi sitä tahtonut. Helene rakasti häntä niin suuresti, että olisi hänen tähtensä kernaasti luopunut ylellisyydestä, jossa oli elänyt. Schwarz olisi voinut ottaa hänet luoksensa, hoivata ja pukea hänet. Eikö hän ollut tehnyt niin Augustinowiczillekin? Todellisuudessa hän puhui näin ainoastaan karkoittaakseen mielestänsä Wassilkiewiczin epäoikeutetut sanat. Mutta riippumattomuus oli hänelle kalliimpi asia, ja hänen nykyinen suhteensa Heleneen oli niin mieluinen, että hän ei tuntenut pienintäkään halua muuttaa sitä.
Kuitenkin hän rakasti Heleneä. Olisiko hän muuten niin kiihkeästi etsinyt hänen seuraansa ja niin mielellään suudellut hänen käsiänsä ja otsaansa! Mutta hänelle riitti se mikä hänelle suotiin, tai oikeammin sanoen, hänen vaistonsa saattoi hänet toivomaan vielä enemmän, ja päästäksensä toivomustensa perille oli hänellä kaksi tietä valittavana: toinen oli avioliitto ja toinen… toinen oli hetkellinen itseunhoitus, intohimon voitto kunniasta. Tämä tie oli vähemmin kaunis, niin, se oli suorastaan ruma, mutta nopeampi ja houkuttelevampi, Schwarz seisoi tienristeyksessä. Sanotaan ehkä, että kunnian mies ei saa epäröidä; mutta kunniallisinkin mies voi joutua houkutuksille alttiiksi ja unohtaa velvollisuutensa.
Millaiseksi Schwarzin kohtalo oli muodostuva, sitä ei hän, eikä kukaan muukaan voinut arvata.