KYMMENES LUKU.
Tullessaan samana iltana kotiin, kohtasi Schwarz portaissa vanhan kreivin ja hänen tyttärensä. Nuori nainen loi ohimennessään häneen merkillisen katseen, ja Schwarz luuli huomanneensa hänen kääntyvän katsomaan taaksensakin. Joka tapauksessa kuuli Schwarz hänen hetkistä myöhemmin sanovan isällensä:
— Siinä oli tuo nuori tohtori, joka asuu kerrosta alempana.
Nämä sanat tekivät Schwarzin onnelliseksi, sillä kreivin tytär oli kaunis, kauniimpi kuin mitä Schwarz oli mielessään kuvitellut.
Schwarzin asunnon ovi oli auki, talon ovenvartija oli tapansa mukaan jättänyt ylioppilaiden huoneen siivomisen illaksi. Schwarz käytti tilaisuutta hyväksensä, tiedustellakseen kreivistä ja hänen tyttärestänsä. Ovenvartija ei näyttänyt tuntevan erityisempää kunnioitusta heitä kohtaan, hän moitti heitä ylpeydestä ja epäsäännöllisestä vuokran maksamisesta.
— Hän käyttäytyy kuin mikäkin prinsessa, — sanoi ovenvartija nuoresta tytöstä. — Hän ei tee muuta kuin soittaa ja laulaa aamusta iltaan. Hän tietysti odottaa vaan miestä, mutta niitä ei ole niin vaan hyllyltä saatavissa.
Ja tuo kelpo mies varoitti Schwarzia tekemästä tuttavuutta heidän kanssansa.
— Ylpeitä kuin ruhtinaat, eikä pennin pyöreätä taskussa!
— Äiti kai on jo kauan ollut kuollut? — kysyi Schwarz.
— Kaksi vuotta. He olivat kyllä alussa rikkaita, mutta kreivi menetti sittemmin koko omaisuutensa viljakeinotteluissa. Hän perusti yhdessä muutamien odessalaisten pankkimiesten kanssa osakeyhtiön; hän aikoi veijata koko maailmaa, mutta joutuikin itse puille paljaille. Hän menetti koko omaisuutensa. Hänen vaimonsa oli paljon parempi ihminen, voipa sanoa, että hän oli oikein kelpo nainen, ja hän lienee kuollutkin surusta.
— Onko heillä sukulaisia tai tuttavia?
— Tuskin; heidän luonaan ei käy ketään. Jäätyään yksin valmisteli Schwarz teetä ja heittäytyi sitten täysissä pukimissa vuoteeseen odottamaan Augustinowiczia, mutta nukahti kuitenkin pian. Herättyänsä tunnin kuluttua oli huoneessa jo aivan hämärä; mutta Augustinowicz ei ollut vieläkään palannut.
Viimein hän tuli kuitenkin hyräillen hiljaa ja ollen mitä parhaimmalla tuulella. Hän tuli naisten luota, joihin hän oli edellisenä päivänä tutustunut. Äidin nimi oli Witzberg. Augustinowicz oli todellakin tutkinut heitä molempia omantunnon tarkasti sekä määrännyt tyttärelle tanssia ja äidille ratsastusta. Sitäpaitsi hän oli luvannut esitellä heille Schwarzin, josta hän oli kertonut heille koko joukon ihmeellisiä asioita.
— Tuo vanha nainen oli jo antanut lähettää kreiville haasteen, — jatkoi Augustinowicz, — Hän oli käynyt tänä aamuna heidän luonansa tuolla ylhäällä, mutta nuori kreivitär oli yksin ollut kotona ja tämä oli häntä suuresti miellyttänyt. Tuo pikku raukka oli joutunut aivan suunniltaan, saatuansa tietää käynnin tarkoituksen. Kysyin rouva Witzbergiltä, mistä syystä hän tahtoi saada takaisin nuo vaivaiset rahat, kun hän kuitenkin näytti olevan Kroisoksen vaimo. Hän vastasi minulle, että hänen miesvainajansa nimi oli ollut Kleofas eikä Kroisos, ja jatkoi sitten: "Jos rahat olisivat yksinomaan minun, niin olisin jo aikoja sitten jättänyt ne epävarmojen saatavien joukkoon, mutta ne kuuluvat minun ainoalle lapselleni!" Hänellä oli tapana lausua nuo sanat "ainoalle lapselleni" aivan erikoisella tavalla, joka minua todellakin suuresti liikutti. Puristin vanhemman naisen kättä ja käytin samalla hyväkseni tilaisuutta suudellakseni tytärtä kädelle. Hänen etunimensä on Karoline, mutta perheen keskuudessa häntä sanotaan Malinkaksi; kaunis nimi, vaikkakaan en suuria perustele nimistä… Mutta, Schwarz, miksi olet niin kalpea?
— En voi oikein hyvin. Odottaessani sinua nukahdin hieman ja luulen, että en saa enää unta koko yönä! Anna minulle lasi teetä.
Augustinowicz kaatoi teetä lasiin, täytti piippunsa ja heittäytyi vuoteeseen. Schwarz sensijaan nousi ylös, työnsi nojatuolin kirjoituspöydän ääreen, tarttui kynään ja alkoi kirjoittaa. Mutta hetkisen kuluttua hän laski kynän kädestänsä; hän oli väsynyt ja kaikenlaiset ajatukset pyörivät hänen päässänsä. Hän nojautui taaksepäin, voidaksensa rauhassa ajatella. Joku toinen olisi hänen sijassaan antautunut haaveittansa valtaan, mutta Schwarzin mielestä oli kaikki haaveilu epäterveellistä ja hän tahtoi varoa sitä. Siksipä hän koetti, tapansa mukaan, luoda itsellensä kuvan menneisyydestä, katsella nykyisyyttä suoraan silmiin ja sen mukaan muodostaa päätöksensä tulevaisuudesta. Mutta kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta pyörivät ajatukset kuitenkin sekaisin hänen päässänsä. Nuoren kreivittären sanat johtuivat äkkiä jälleen hänen mieleensä. Tohtori! Hän ajatteli mitä velvoituksia ja millaista mainetta tuohon nimeen liittyisi, kun hän sen kerran saisi… Sitten ilmestyi äkkiä Helenen kuva hänen silmiensä eteen, ja hän tunsi rakkautensa jo olevan sidottu. Hänen sydämensä oli jo toisen, hänellä ei ollut enää oikeutta johdattaa itseensä toisten katseita, hän ei saanut enää vaivata päätänsä sillä mitä nuori, kaunis tyttö hänestä mahdollisesti ajattelisi.
Ensi kerran hänen täytyi myöntää itsellensä, että Helene saattoi tulevaisuudessa tulla hänelle suureksi esteeksi. Mitä ikään tulee, niin soveltuivat he kyllä hyvin yhteen; Helene oli 22 ja hän 25 vuoden ikäinen. Mutta mistä sitten johtui tuo ajatus, että Helene ennemmin tai myöhemmin muuttuisi hänelle taakaksi? Hänen omatuntonsa antoi siihen vastauksen: se johtui itsekkyydestä ja turhamaisuudesta. Tähän saakka hän ei ollut tuntenut muita naisia kuin Helenen, ja hän tahtoi oppia tuntemaan muitakin. Turhamaisuus herätti hänessä haluan saada valloittaa toisiakin.
Mutta siinä ei ollut vielä kaikki.
Schwarz ei rakastanut Heleneä. Ei ainakaan koko sydämestään; hänen tunteittensa yltäkylläisyydestä sai Helene ainoastaan pienen osan. Tästä ei Schwarz itse ollut selvillä, vaikka hän harkitsikin kaikkia asioita, joita hänen sielussaan liikkui. Hänellä oli epämiellyttävä tunne, käsittämätön pelko siitä, että tuon rakastavan, alttiiksi antavan naisen omistaminen estäisi häntä saamasta omakseen jotakin vielä kallisarvoisempaa, että se pakottaisi hänet luopumaan tulevista voitoista. Tuo poloinen nuorukainen ei käsittänyt lemmenvoittojen mitättömyyttä, hän ei käsittänyt, että niiden tähden ei kannattanut uhrata Helenen rakkautta. Mutta hänpä olikin vasta 25-vuotias ja elämänsä alkutaipaleella.
Hän istui siinä vaipuneena mietteisiinsä, joita säesti Augustinowiczin voimakas, raskas kuorsaaminen. Lamppu alkoi sammua. Juuri kun hän oli vaipumaisillaan unen horrokseen, alkoi yläkerroksesta äkkiä kuulua kovaäänistä melua.
— Kas vaan, eipä sielläkään vielä nukuta, — ajatteli hän itsekseen, ja hän muisti taas portaissa ohi kulkeneen nuoren kreivittären katseen. — Kuinka rauhallisesti tuollainen nuori tyttö uinuu! Kuinka oikein nuoria tyttöjä verrataankaan lintuihin! Mies ponnistelee, uurastaa ja mietiskelee, ja hän… hän tuolla ylhäällä on kaunis kuin lintunen… tahtoisin kerran nähdä tuon nuoren tytön nukkuvan… mutta on jo myöhäinen, kello on jo puoli kolme… Mitä nyt?
Yhdellä hyppäyksellä hän oli pystyssä.
Ulko-ovelle soitettiin. Schwarz meni lamppu kädessä aukaisemaan, ja hänen eteensä ilmestyi nuori kreivitär. Kalman kalpeana, hiukset hajallaan seisoi tämä kynnyksellä yöpuvussaan.
— Hyvä herra! — huusi hän; — tulkaa pian, isäni kuolee!
Mitään sanomatta Schwarz otti lääkärin työkaluja sisältävän laukun, herätti Augustinowiczin, käski hänen nopeasti pukeutumaan ja seurasi sitten nuorta tyttöä. Ensimäisessä huoneessa, johon hän astui, oli kreivittären pieni vuode; se oli täydellisessä epäjärjestyksessä, todistaen äkillisen mielenliikutuksen aiheuttamaa heräämistä. Viereisessä huoneessa lepäsi vanha kreivi lattialla. Hän hengitti kiivaasti, tai oikeammin hänen kurkkunsa korisi; hän oli menettänyt tajuntansa, hänen kasvonsa olivat sinertävät ja punainen vaahto kuohusi hänen suupielissään. Hän oli nähtävästi saanut äkillisen halvauskohtauksen.
Hetkisen kuluttua saapui paikalle myöskin Augustinowicz paljain jaloin ja kevyissä pukimissa. Nuorukaiset nostivat sairaan heti vuoteeseen, kiinnittämättä lainkaan huomiotansa nuoreen kreivittäreen, joka oli polvillaan vuoteen jalkopäässä. Sitten Augustinowicz ja Schwarz katsoivat toisiaan silmiin ja heidän katseensa riitti ilmaisemaan, että ei ollut enää olemassa minkäänlaista toivoa.
— Hyvä Jumala, jos kutsuisimme tänne vielä jonkun! — valitti nuori tyttö epätoivoisena.
— Nouda heti Skotnieki! — sanoi Schwarz; ja Augustinowicz syöksyi portaita alas, vaikka olikin varma siitä, että kreivi ei olisi enää hengissä hänen palattuaan lääkärin kera. Sillä välin antoi Schwarz, hetkeksikään mielenmalttiansa menettämättä, sairaalle ensi avun. Hän iski potilaan suonta ja hieroi voimakkaasti hänen jalkojansa, ja tuokion kuluttua oli vaara hetkeksi ohitse.
— Jumalalle kiitos, vielä on toivoa! — huudahti kreivitär.
Hetken kuluttua palasi Augustinowicz noutamansa lääkärin seurassa.
Tohtori Skotnieki selitti, että potilas oli toistaiseksi pelastettu, mutta lisäsi hänelle ominaisella suoruudella, että oli odotettavissa uusi kohtaus, joka päättyisi kuolemalla. Oli sentähden suotavaa, että joku valvoisi potilaan luona, eikä jättäisi häntä hetkeksikään yksin.
Molemmat ystävykset viettivät niinollen lopun yöstä kreivin vuoteen ääressä. Noin kello seitsemän aamulla sairas aukaisi silmänsä ja pyysi pappia. Augustinowicz läksi jälleen ulos ja palasi jonkun ajan kuluttua erään nuoren apulaispapin seurassa; tämä luki ensin muutamia rukouksia ja antoi sitten synninpäästön ja viimeisen voitelun. Sitten hän vetäytyi syrjään, ja täysin tajuissaan oleva potilas keskusteli Schwarzin kanssa, antoi siunauksensa tyttärellensä ja puhui tosi kristityn tavoin tulevasta elämästä. Ja näin kului koko päivä.
Iltapäivällä kehoitti Schwarz nuorta tyttöä käymään levolle pariksi tunniksi, sillä tuo poloinen saattoi väsymyksestä ja surusta tuskin pysyä pystyssä. Ensin kieltäytyi tyttö noudattamasta Schwarzin kehoitusta, mutta taipui kuitenkin lopulta. Ennen poistumistaan hän ojensi kätensä Schwarzille ja kiitti häntä.
Näin oli Schwarzilla ollut tilaisuus tarkastaa häntä aivan läheltä. Tyttö saattoi olla noin kahdeksan- yhdeksäntoista vuoden ikäinen, vaikkakin häntä saattoi kehittyneiden muotojensa puolesta luulla vanhemmaksikin. Hän oli keskikokoinen, hänen suunsa oli hieman suuri, mutta kauniisti muodostunut; älykkyyttä kuvastavat siniset silmät ja ihmeellinen musta tukka muodostivat erittäin miellyttävän sopusoinnun; kokonaisvaikutus oli kaikin puolin edullinen ja viehättävä. Kasvonpiirteet, pienet kädet, liikkeet, kaikki todistivat hänet todelliseksi aatelisnaiseksi.
Kreivi oli vaipunut uneen. Molemmat ylioppilaat istuivat väsyneinä ja ajatuksiinsa vaipuneina pöydän ääressä, jolla paloi kynttilä. Augustinowicz lopetti äänettömyyden:
— Kuulehan, kuinka tuon nuoren tytön käy sitten kuin…
Hän osoitti sairasta,
— Sitä minäkin tässä juuri ajattelen, — sanoi Schwarz; — kenties hänellä on sukulaisia, jotka…
— Mutta ellei niin ole.
— Senhän näemme sitten. He näyttävät olevan perin köyhiä. Ovenvartija kertoi, että he eivät ole vielä suorittaneet viimeistä vuokraansa. Luulen kuitenkin, että heillä on tuttavia, jotka…
— Olet oikeassa; asiaa voi ajatella sitten kuin niin pitkälle tulemme, — sanoi Augustinowicz, joka ei mielellään viipynyt kauan samassa keskustelunaiheessa.
— Maltappas, — virkkoi Schwarz, — sain päähänpiston. Ovenvartija kertoi, että kreivin luona ei koskaan käynyt tuttavia… mutta eihän tuo lapsi parka voi isänsä kuoleman jälkeen jäädä yksinkään! Kuulehan, ovatko nuo sinun uudet tuttavasi, Witzbergit, kunnon ihmisiä?
— Varmasti. He ovat itse hyvyys.
— Onko rouva Witzberg myöskin hurskas?
— Mitä suurimmassa määrässä. Mutta mitä tällä kaikella on tekemistä kreivittären kanssa?
— Eikö olisi mahdollista saada tuo rouva taivutetuksi ottamaan nuoren kreivittären hoiviinsa?
— Hänhän on saapunut tänne Kiowaan, nostaaksensa oikeusjutun noita onnettomia vastaan.
— Sitä suuremmalla syyllä.
Sairas liikahti äkkiä, Schwarz loi nopean katseen vuoteeseen ja jatkoi sitten rauhallisesti:
— Vuokrakin on maksettava, mutta siihen on kyllä vielä aikaa; kenties vanhuksella on vielä jonkun verran varoja.
— Niin, vuokra, tuo inhoittava vuokra! — mumisi Augustinowicz unisella äänellä. — Mutta kun tuli puhe vuokrasta, niin kerron sinulle erään tarinan, muuten, totta totisesti, vaivun uneen. Minä, näetkös, en ole koskaan maksanut vuokraani; silloin kuin minulta on tultu sitä vaatimaan, olen säännöllisesti joutunut raivoon, ja suurin toiveeni on ollut joutua tekemisiin isännän kanssa, joka ei vuokraa aina vaatisi. Kerran kohtasinkin sellaisen. Asuin silloin erään pikkuvirkamiehen talossa; mies oli muuten hieman yksinkertainen. Eräänä iltana istuin talon puutarhassa, ja kun minulla ei ollut muuta tekemistä, niin tuijotin tähtiin. Kaikenkaltaiset ajatukset pyörivät päässäni; tulen aina haaveelliseksi, katsellessani tähtiä. Silloin saapui tuo tyhmeliini ja muistutti minua neljännesvuoden maksamattomasta vuokrasta. Nähdessäni hänen tulevan, nousin penkiltä, ojensin juhlallisesti käteni taivaan korkeutta kohti ja kysyin mieheltä salaperäisellä äänellä: "Näettekö tuon äärettömän avaruuden ja nuo miljoonat tuikkivat tähdet?" — "Kyllä, näen tuon kaiken", vastasi mies äänensävystäni hiukan pelästyneenä; "mutta…" — "Vaietkaa!" huudahdin minä vakavalla äänellä. Sitten taivutin jälleen pääni taaksepäin, tuijotin hetkisen avaruuteen, käännyin jälleen isäntäni puoleen ja sanoin: "Kurja tomukasa! Mitä merkitsee vaivainen viisi ruplaa tämän äärettömyyden rinnalla!"
Merkillinen korina keskeytti Augustinowiczin kertomuksen. Kreivi, jonka kasvot olivat muuttuneet sinerviksi, heittelehtihe tuskissaan sinne tänne ja hänen sormensa hypistelivät suonenvedontapaisesti peitettä; hän oli saanut toisen halvauskohtauksen.
Schwarz hypähti heti pystyyn ja tarttui sairaan käsivarteen.
— Iske pian suonta! — sanoi hän Augustinowiczille. Sitten seurasi hetken äänettömyys. Merkillistä, että samassa sammui kynttilä, joka oli kulunut loppuun. Onneksi oli yö kuitenkin valoisa ja kuunsäteet valaisivat huonetta. Ylioppilaiden onnistui iskeä sairaan suonta kouristuskohtauksista huolimatta. Ohut terä tunkeutui suoneen, mutta pisaraakaan verta ei ilmestynyt.
— Nyt on kaikki lopussa, mistään ei ole enää apua! — sopersi Schwarz värähtelevällä äänellä, ja suuret hikikarpaleet helmeilivät hänen otsallaan.
— Hän syntyi, eli ja kuoli, — sanoi Augustinowicz mahdollisimman välinpitämättömällä äänellä.
— Me olemme tehneet velvollisuutemme ja voimme nyt kaikessa rauhassa mennä levolle.