KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Hän rupesi myöskin pelkäämään, että joku odottamaton apu ulkoapäin tulisi sekoittamaan hänen iloansa. Chilon oli saattanut viedä tiedon hänen katoamisestansa kaupungin prefektille tai vapautetuille orjille hänen kodissaan—ja siinä tapauksessa saattoivat vartijat minä hetkenä hyvänsä karata sisään. Tosin hänen päähänsä hetkiseksi lennähti ajatus, että silloin on hyvä tilaisuus antaa ottaa kiinni Lygia ja sulkea hänet lukkojen taakse, mutta samassa hän tunsi, ettei hän saa eikä voi sitä tehdä. Vinitius oli itsevaltainen, raaka, turmeltunut ja tarpeen vaatiessa leppymätönkin, mutta hän ei sentään ollut mikään Tigellinus tai Nero. Sotilaselämä oli jättänyt häneen jonkun määrän oikeudentuntoa ja uskonnollisuutta sekä niin paljon järkeä, että hän ymmärsi sellaisen menettelyn alhaiseksi ja kurjaksi. Mahdollisesti hän vielä vihapäissään ja ollessaan täysissä terveyden voimissa olisi saattanut ryhtyä sellaiseen toimenpiteeseen, mutta nyt hän oli hellällä mielellä, oli sairas. Hän toivoi vain, ettei mitään tulisi hänen ja Lygian välille.
Hän huomasi hämmästyksekseen, ettei Lygia enempää kuin Crispuskaan siitä hetkestä alkaen, jolloin Lygia oli asettunut hänen puolelleen, vaatineet häneltä mitään vakuutuksia. He näyttivät olevan varmat siitä, että heitä tarpeen sattuessa suojelee yliluonnollinen voima. Vinitius puolestaan oli miltei taipuvainen uskomaan samaa, sillä kuultuaan apostolin opetukset Ostrianumissa, olivat raja-aidat mahdollisuuden ja mahdottomuuden välillä katoamistaan kadonneet ja poistumistaan poistuneet hänen silmistään. Pian hän sentään rupesi ajattelemaan asiaa järkevästi, muisti kreikkalaisen ja pyysi toistamiseen, että Chilon haettaisiin hänen puheilleen.
Crispus suostui hänen pyyntöönsä ja päätti lähettää Ursuksen toimittamaan asiaa. Vinitius, joka viime aikoina usein oli pannut orjiaan noutamaan Chilonia—vaikka tavallisesti turhaan—, selitti nyt lygiläiselle tarkasti, missä hän asui. Sitten hän kirjoitti taululle muutamia sanoja, kääntyi Crispuksen puoleen ja virkkoi:
"Panen taulun Ursuksen mukaan, sillä Chilon on häijy ja pahankurinen mies. Usein, kun lähetin noutamaan häntä, käski hän vastata miehilleni, ettei hän ole kotona, ja niin hän teki aina, kun ei hänellä ollut hyviä uutisia ja kun hän pelkäsi vihaani."
"Kun minä vain saan hänet käsiini," sanoi Ursus, "niin tänne minä hänet tuon joko myöten tai vastoin hänen tahtoaan."
Hän kiersi viitan ylleen ja läksi kiireesti ulos.
Ei ollut Roomassa helppo löytää ihmisten asuntoja parhaittenkaan selitysten avulla, mutta Ursuksen työtä helpotti siinä suhteessa metsäläisen myötäsyntynyt vaisto. Sitäpaitsi tunsi hän kaupungin erittäin hyvin, ja niin hän todella, jonkun aikaa etsittyään, löysi Chilonin asunnon.
Ei hän kuitenkaan tuntenut häntä. Olihan hän nähnyt hänet vain kerran eläissään, lisäksi yöllä. Sitäpaitsi se ylevähenkinen, lujaluontoinen vanhus, joka oli yllyttänyt häntä murhaamaan Glaucusta, oli niin toisenlainen kuin tämä kyyryselkäinen, pelästynyt kreikkalainen, ettei kukaan olisi voinut edellyttää häntä samaksi henkilöksi. Chilonkin tointui ensi pelästyksestään, kun huomasi Ursuksen pitävän itseään ventovieraana ihmisenä. Taulu, jossa oli Vinitiuksen kirjoitus, rauhoitti häntä vieläkin enemmän—todistihan se, ettei häntä aiottu houkutella salakavaliin vaaroihin. Samassa hänen mieleensä juolahti, että Vinitius tietysti oli jäänyt henkiin siitä syystä, etteivät kristityt ole uskaltaneet satuttaa kättänsä niin tunnettuun henkilöön.
"Kyllä Vinitius suojelee minuakin tarpeen vaatiessa," mietti hän itsekseen. "Koska hän kerran noudattaa minut luokseen, niin kyllä hän minua tarvitsee muuhun kuin syöstäkseen surman suuhun."
Chilon rohkaisi siis mieltään ja kysyi:
"Hyvä mies, eikö ystäväni, jalosukuinen Vinitius, lähettänyt noutamaan minua kantotuolilla? Jalkani ovat turvoksissa, en saata astua pitkiä matkoja."
"Ei lähettänyt," vastasi Ursus. "Kyllä meidän täytyy astua jalkaisin."
"Mutta entä jollen minä siihen suostuisi?"
"Suostu pois vain, sillä sinun täytyy lähteä mukaani."
"Lähden, lähden, mutta omasta vapaasta tahdostani. Ei minua kukaan voi pakottaa, sillä olen vapaa mies ja kaupungin prefektin ystävä. Tietäjänä voin sitäpaitsi käyttää hyväkseni muitakin keinoja—voin muuttaa ihmiset puiksi tai eläimiksi. Mutta lähden—lähden! Otan tästä vain lämpöisemmän vaipan ja päähineen, jotteivät tämän kaupunginosan orjat minua tuntisi—muuten he yhtämittaa pysäyttäisivät meidät saadakseen suudella kättäni."
Näin sanottuaan puki hän ylleen toisen viitan ja peitti päänsä leveällä gallialaisella päähineellä, jottei Ursus, heidän päästyään täyteen päivänvaloon, tuntisi hänen kasvonpiirteitään.
"Minne viet minua?" kysyi hän Ursukselta, kun he jo olivat matkalla.
"Tiberin tuolle puolelle."
"En ole vielä ollut Roomassa kuin lyhyen ajan enkä koskaan ole käynyt
Tiberin tuolla puolella, mutta kai sielläkin asuu hyviä ihmisiä."
Mutta lapsellinen Ursus, joka oli kuullut Vinitiuksen kertoneen, että kreikkalainen hänen kanssaan oli ollut Ostrianumin hautausmaalla ja joka sitäpaitsi oli nähnyt hänen Crotonin seurassa astuvan taloon, jossa Lygia asui, puhkesi paikalla suoraan puhumaan:
"Älä valehtele, vanhus, sillä tänään sinä olet ollut sekä Ostrianumissa
Vinitiuksen kanssa että meidän porttimme alla."
"Vai niin!" huudahti Chilon, "vai on teidän talonne Tiberin tuolla puolen! En ole kauaa ollut Roomassa enkä tiedä eri kaupunginosia. Niin on asia, hyvä ystävä! Olin kyllä porttiholvissanne ja rukoilin kaikkien hyveiden nimessä Vinitiusta, ettei hän astuisi pihaan. Ostrianumissa kävin niinikään, ja tiedätkö miksi? Katsos, olen jo jonkun aikaa koettanut kääntää Vinitiusta kristinuskoon ja tahdoin välttämättömästi, että hän kuulisi vanhan apostolin saarnaavan. Kunhan vain valo pääsisi tunkeutumaan hänen sieluunsa, niinkuin sinunkin sieluusi! Koska olet kristitty, niin tottahan soisit oikeuden saavan voiton vääryydestä?"
"Totta kai!" vastasi Ursus nöyrästi.
Nyt sai Chilon takaisin koko rohkeutensa.
"Vinitius on mahtava herra," virkkoi hän "ja Caesarin ystävä. Usein hän vielä kallistaa korvansa pahan hengen puheille, ja jos vaikkapa vain hiuskarva hänen päässään vahingoittuisi, kohtaisi Caesarin kosto kaikkia kristittyjä."
"Meitä suojelee suurempi mahti."
"Tietysti, tietysti! Mutta mitä aiotte tehdä Vinitiukselle?"
"En tiedä. Kristus käskee olemaan laupias."
"Oikein vastasit. Pidä se asia vain aina mielessäsi, muutoin sinua kerran kärvennetään helvetissä kuin makkaraa pannussa."
Ursus huokasi, ja Chilon käsitti, että hän tuota miestä, joka ensi hetkessä oli tehnyt häneen niin hirvittävän vaikutuksen, saattoi johtaa kuinka vain tahtoi.
Häntä halutti nyt saada likempiä tietoja Lygian ryöstämisestä, ja hän jatkoi ankaran tuomarin äänellä:
"Mitä te olette tehneet Crotonille? Puhu suoraan niinkuin asia on."
Ursus huokasi taasen:
"Vinitius kertoo sinulle kaikki."
"Sinä olet siis lävistänyt hänet veitsellä tai surmannut kepillä."
"Minulla ei ole mitään aseita."
Taaskin täytyi kreikkalaisen hämmästyä barharin yli-inhimillistä voimaa.
"Antakoon sinulle Pluto!… Tarkoitan tietysti: antakoon sinulle
Kristus anteeksi syntisi!"
Jonkun aikaa he astelivat ääneti eteenpäin, sitten virkkoi kreikkalainen:
"En minä rupea sinua ilmiantamaan, mutta varo vartijoita."
"Pelkään Kristusta enkä vartijoita."
"Se on oikein. Mutta murha on suurin kaikista synneistä. Rukoilisin mielelläni puolestasi, mutta en tiedä vaikuttaisiko rukoukseni— ennenkuin olet tehnyt lupauksen, ettet ikinä enää sormesi päälläkään koske kehenkään ihmiseen."
"En minä tahallani sitä murhaa tehnyt," vastasi Ursus.
Mutta Chilon, joka halusi vakuuttaa henkensä kaikkien tapausten varalta, ei lakannut maalaamasta murhaa mustaakin mustemmaksi eikä kehoittamasta Ursusta lupausten tekoon. Hän koetti kyllä urkkia tietoja Vinitiuksestakin, mutta lygiläinen vastasi hänen kysymyksiinsä kovin vastenmielisesti ja aina vain lisäten, että hän Vinitiukselta itseltään saa tarvittavat tiedot. Näistä asioista keskustellen olivat he kulkeneet koko pitkän tien siitä kaupunginosasta, jossa kreikkalainen asui, aina Tiberinpuoleiseen kaupunginosaan, ja saapuneet perille. Chilonin sydän alkoi taasen levottomasti sykkiä. Pelästyksissään luuli hän huomaavansa, että Ursus oli ruvennut katsomaan häntä omituisen nälkäisillä silmillä. "Vähän siitä minulle on hyötyä", puheli hän itsekseen, "jos hän minut surmaa vasten tahtoani. Soisin halpauksen kohtaavan häntä ja kaikkia muita lygiläisiä. Lähetä heihin halpaus, oi Zeus, jos suinkin saatat!" Näin ajatellen kääri hän kireämmin ympärilleen gallialaisen viittansa, mutta huomautti tekevänsä sen suojellakseen itseään kylmältä. He astuivat porttiholvista ensimmäiseen pihaan ja siitä käytävään, joka johti pieneen puutarhaan ja pikku rakennukselle. Siinä Chilon vihdoin äkkiä seisahtui ja virkkoi:
"Anna minun vetää henkeäni, sillä muuten en saa suustani ainoaa sanaa enkä saata jakaa Vinitiukselle vapahtavia neuvoja."
Näin sanottuaan jäi hän seisomaan—sillä vaikka hän kuinka olisi vakuuttanut itselleen, ettei tässä ole mitään vaaraa, tutisivat hänen jalkansa, kun hän ajatteli, että hän nyt seisoo keskellä noiden salaperäisten ihmisten asuntoja, joita hän oli nähnyt Ostrianumissa.
Samassa alkoi pikku rakennuksesta kuulua veisuuta.
"Mitä se on?" kysäsi Chilon kummissaan.
"Sanot olevasi kristitty etkä tiedä, että meillä aina aterian jälkeen on tapana ylistää Vapahtajaamme virsillä, vastasi Ursus.—Miriam poikineen on mahtanut palata kotiin. Ehkä apostolikin on siellä, sillä hän käy joka päivä tervehtimässä leskeä ja Crispusta."
"Vie minut suoraan Vinitiuksen luo."
"Vinitius on samassa huoneessa kuin kaikki muutkin, koska se on ainoa suurempi huoneemme. Toiset ovat pimeitä cubiculumeja, ja niissä me ainoastaan nukumme. Mennään pois sisään—siellä saat levätä."
He menivät. Huoneessa vallitsi hämärä, sillä talvinen ilta oli pilvinen, eivätkä ne harvat liekit, jotka huoneessa paloivat, riittäneet poistamaan pimeyttä.—Vinitius ei tuntenut vaippaan verhottua miestä, mutta hän arvasi, että se oli Chilon. Kreikkalainen puolestaan karkasi, huomattuaan vuoteen huoneen nurkassa, suoraa päätä ja sivulle katsomatta Vinitiuksen luo—ikäänkuin hän olisi tuntenut siellä olevansa paremmassa turvassa.
"Oi herra! mikset kuunnellut minun neuvojani!" huudahti hän käsiään väännellen.
"Ole vaiti," lausui Vinitius "ja kuuntele!"
Hän alkoi tuimasti tuijottaa Chilonin silmiin ja puhui hitaasti ja ankarasti. Hän tahtoi nähtävästi, että jokainen sana tekisi käskyn vaikutuksen ja painuisi ikipäiviksi Chilonin mieleen.
"Croton hyökkäsi kimppuuni ja tahtoi ryöstää ja tappaa minut—ymmärrätkö! Silloin surmasin hänet, ja nämä ihmiset ovat sitoneet haavat, jotka sain, kun hänen kanssaan kamppailin."
Chilon ymmärsi paikalla Vinitiuksen tarkoituksen. Hän puhui tietysti jonkun sopimuksen hyväksi, jonka hän kristittyjen kanssa oli tehnyt, ja tahtoi, että häntä uskottaisiin. Chilon näki sen hänen kasvojensa ilmeestäkin. Hän ei siis osoittanut pienintäkään hämmästystä tai ihmettelyä, vaan nosti silmänsä taivasta kohti ja puhkesi puhumaan:
"Sepä vasta oli oikea konna, hyvä herra! Varoitinhan minä sinua luottamasta häneen. Kaikki minun neuvoni kilpistyivät hänestä kuin herneet alas seinää. Koko Hadeksessa ei ole niin suuria kärsimyksiä kuin hän ansaitsisi. Sellaista se vain on, että joka ei ole kelpo ihminen, sen täytyy olla roisto. Ja onko kenenkään niin vaikea muuttua kelpo ihmiseksi kuin konnan? Karata hyväntekijänsä, sellaisen ylevämielisen herran kimppuun!… Voi jumalat!"
Samassa hän muisti, että matkalla oli sanonut Ursukselle olevansa kristitty—ja vaikeni.
Vinitius jatkoi:
"Jollei minulla olisi ollut tikaria, olisi hän tappanut minut."
"Siunattu olkoon se hetki, jolloin neuvoin sinua ottamaan matkaasi vaikkapa edes veitsen."
Vinitius käänsi kreikkalaiseen tutkivan katseen ja kysyi:
"Mitä sinä olet tehnyt tänään?"
"Kuinka niin? Johan minä sanoin sinulle, herra, että olen tehnyt jumalille erään lupauksen, jotta sinä paranisit."
"Etkö mitään muuta?"
"Olin juuri lähtemäisilläni sinua tapaamaan, kun tämä kelpo mies tuli ilmoittamaan, että kutsut minua."
"Tässä on taulu. Lähde viemään sitä minun talooni ja kun tapaat vapautettuni, niin jätä se hänelle. Kirjoitin siihen, että olen lähtenyt Beneventumiin. Itse puolestasi saat niinikään kertoa, että tänä aamuna lähdin matkalle erään tärkeän kirjeen johdosta, jonka sain Petroniukselta."
Hetkisen perästä lisäsi hän, pannen painoa joka sanalle:
"Olen matkustanut Beneventumiin—ymmärrätkö!"
"Olet matkustanut, herra! Aamulla sanoin sinulle Porta Capenan luona hyvästi—ja siitä asti on minun ollut niin ikävä, että, jollet jalomielisesti lohduta minua, itken itseni kuoliaaksi, kuten Zethoksen onnettoman vaimon kävi, kun hän suri Itylosta."
Vinitius oli sairas ja ennestään tottunut kreikkalaisen liukkaisiin käänteisiin, mutta hänen täytyi hymähtää. Samalla hän kuitenkin oli hyvillään siitä, että Chilon heti oli ymmärtänyt hänen tarkoituksensa.
"No minä kirjoitan, että toimittavat kyyneleesi kuivatuiksi. Annapa kynttilä tänne."
Chilon oli jo kokonaan rauhoittunut. Hän nousi, astui pari askelta sivulle päin uunia kohti ja otti kynttilän seinältä.
Liikkuessa oli päähine valunut hänen hartioilleen, Ja valo pääsi lankeamaan suoraan hänen kasvoilleen. Äkkiä karkasi Glaucus lavitsalta, likeni nopein askelin ja seisahtui hänen eteensä.
"Etkö tunne minua, Cephas?" virkkoi hän.
Hänen äänessään oli niin hirvittävä sointu, että kaikki läsnäolijat säpsähtivät.
Chilon oli ottanut kynttilän käteensä, mutta pudotti sen samassa maahan ja rupesi vaikeroimaan:
"En minä ole mikään Cephas … en minä ole! … armoa!"
Glaucus kääntyi niiden puoleen, jotka paraikaa olivat ilta-aterialla, ja virkkoi:
"Tämä mies se oli, joka petti minut ja perheeni ja joka meidät saattoi turmioon!…"
Glaucuksen vaiheet olivat tutut kaikille kristityille, ja Vinitiuskin tunsi ne. Hän ei ollut huomannut, kuka Glaucus oikeastaan oli, koska hän tuontuostakin oli pyörtynyt tuskissaan ja Glaucuksen nimi siinä oli luiskahtanut hänen korviensa ohitse. Mutta kun Ursus kuuli Glaucuksen sanat, välähti hänen mieleensä aavistus, joka valaisi hänen järkensä kuin salama pimeän yön. Nyt tunsi hän Chilonin, karkasi parilla harppauksella hänen luokseen, tarttui hänen käsivarteensa, taivutti sitä sivulle ja huusi:
"Hän se yllytti minua murhaamaan Glaucuksen!"
"Armoa!" vaikeroi Chilon. "Minä annan teille… Herra! huusi hän ja kääntyi Vinitiuksen puoleen—pelasta minut! Sinuun minä turvaan, puolusta minua. Kirjeesi … vien perille… Herra! herra!…"
Vinitius seurasi tapahtumaa välinpitämättömämpänä kuin kukaan muu. Tunsihan hän perinpohjin kreikkalaisen metkut, jotapaitsi ei hänen sydämessään ollut sijaa minkäänlaiselle, säälin tunteelle.
"Kuopatkaa hänet puutarhaan," virkkoi hän. "Joku toinen voi viedä perille kirjeen."
Hänen sanansa kaikuivat Chilonin korvissa kuin kuolemantuomio. Hänen jäsenensä vapisivat Ursuksen väkevissä käsissä, ja tuska pusersi kyyneleet silmiin.
"Armoa! teidän Jumalanne nimessä!" huusi hän. "Olen kristitty!… Pax vobiscum! olen kristitty, ja jollette usko, niin kastakaa minut vielä kerran, vaikkapa kaksi, vaikkapa kymmenen kertaa! Glaucus, sinä erehdyt. Sallikaa minun puhua! Tehkää minut vaikka orjaksenne… Älkää tappako minua! armoa…"
Tuska oli tukahduttanut hänen ääntään, ja se heikkeni heikkenemistään, kunnes apostoli Pietari äkkiä nousi pöydän takaa. Hetkisen pudisti hän valkeaa päätään, päästi sen painumaan rintaansa vastaan ja piti silmänsä kiinni, mutta vihdoin hän avasi silmänsä, ja hänen äänensä kaikui läpi hiljaisuuden:
"Vapahtajamme sanoi: 'jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin nuhtele häntä: mutta jos hän katuu, niin anna hänelle anteeksi. Mutta jos hän seitsemän kertaa päivässä rikkoo sinua vastaan ja seitsemän kertaa tykös palajaa, sanoen: anna minulle anteeksi! niin anna hänelle anteeksi'."
Hänen vaiettuaan syntyi huoneessa entistä hiiskumattomampi hiljaisuus.
Glaucus seisoi hyvän aikaa kädet silmillä. Vihdoin hän otti ne pois ja virkkoi:
"Cephas, antakoon sinulle Jumala anteeksi vääryyden, jonka olet tehnyt minua kohtaan, kuten minä Kristuksen nimeen sen sinulle anteeksi annan."
Ursus päästi käsistään kreikkalaisen ja virkkoi hänkin samassa:
"Olkoon sinulle Vapahtaja armollinen! Minäkin annan sinulle anteeksi."
Chilon lankesi maahan ja, nojautuen käsivarsiinsa, kierteli päätään kuin satimeen saatu peto, joka vilkuu ympärilleen ja odottaa, mistäpäin kuoleman isku tulee. Hän ei uskonut silmiään eikä korviaan, hän ei uskaltanut toivoa anteeksiantoa.
Vähitellen sai hän takaisin tajuntansa, mutta sinettyneet huulet värisivät yhä vielä pelosta.
"Mene rauhaan!" lausui apostoli.
Chilon nousi, mutta ei saanut sanaa suustaan. Vaistomaisesti vetäytyi hän Vinitiuksen vuodetta kohti, ikäänkuin etsiäkseen sieltä turvaa. Hän ei vielä ollut käsittänyt, minkätähden mies, joka oli teettänyt hänellä palveluksia ja joka tavallaan oli hänen rikoskumppaninsa, tuomitsi hänet, sen sijaan ne, joita vastaan hän oli rikkonut, antoivat hänelle anteeksi. Se asia oli selviävä hänelle vasta paljoa myöhemmin. Hänen kasvonsa ilmaisivat ainoastaan hämmästystä ja epäluuloa. Vaikka hän olikin selvillä siitä, että hänelle oli annettu anteeksi, teki hänen mielensä kuitenkin kiireen kautta päästä pujahtamaan pois noiden salaperäisten ihmisten joukosta, joiden hyvyys peloitti yhtä paljon kuin heidän julmuutensa olisi peloittanut, jos he olisivat olleet julmat. Hän oli vakuutettu siitä, että jos hän vielä viipyy täällä, tapahtuu taasen jotakin odottamatonta. Siinä seisoessaan Vinitiuksen edessä, puhkesi hän sentähden kiireesti puhumaan sortuneella äänellään:
"Anna, herra, kirje! anna kirje!"
Hän tempasi Vinitiuksen käsistä taulun, kumarsi kristityille ja sairaalle ja karkasi seinää myöten hiipien ovelle.
Pimeällä pihalla nosti kauhu taasen hänen hiuksensa pystyyn, sillä hän oli varma, että Ursus karkaa hänen kimppuunsa ja tappaa hänet yön turvissa. Hän olisi tahtonut paeta niin kauas kuin suinkin, mutta jalat eivät totelleet häntä, ja hetkisen perästä kävivät ne aivan hervottomiksi, sillä Ursus ilmestyi todella hänen rinnalleen.
Chilon heittäytyi kasvoilleen maahan ja alkoi vaikeroida:
"Urbanus… Kristuksen nimeen…"
Mutta Urbanus sanoi:
"Älä pelkää. Apostoli käski minun ohjata sinut portille, jottet eksyisi pimeässä. Jos olet väsyksissä, saatan sinut kotiin."
Chilon nosti päätään.
"Mitä sanot? mitä!… Etkö tapa minua?"
"En! en tapa sinua, ja jos olen pidellyt sinua liian kovasti tai vääntänyt luitasi, niin anna minulle anteeksi."
"Auta minut pystyyn," virkkoi kreikkalainen. "Etkö tapa minua? Mitä?
Saata minut nyt kadulle, niin sitten siitä kyllä kuljen yksin."
Ursus nosti hänet maasta ikäänkuin hän olisi ollut höyhen ja asetti hänet seisomaan. Sitten hän johti hänet pimeän käytävän läpi toiseen pihaan, josta he tulivat porttikäytävään ja kadulle. Käytävässä Chilon taasen toisteli itsekseen: "loppuni on totisesti tullut?" ja vasta kadulla hän rauhoittui ja virkkoi:
"Nyt minä kyllä kuljen yksin."
"Rauha olkoon kanssasi!"
"Ja sinun kanssasi! ja sinun kanssasi!… Kunhan tässä edes saan vetää henkeäni."
Ursuksen mentyä hengitti hän todellakin keuhkojen täydeltä. Sitten hän rupesi käsillään koettelemaan vyötään ja ristiluitaan, ikäänkuin saadakseen varmuutta siitä vieläkö hän elää, ja läksi sitten kiirein askelin kulkemaan eteenpäin.
Mutta päästyään muutaman kymmenen askelen päähän, hän seisahtui ja virkkoi:
"Minkätähden he oikeastaan eivät tappaneet minua?"
Hän oli puhunut kristinopin totuuksia Eurytiuksen kanssa, hän oli joen rannalla selittänyt niitä Urbanukselle, hän oli ollut mukana Ostrianumissa ja nähnyt kaikki, mitä siellä tapahtui—mutta kuitenkaan hän ei voinut löytää vastausta siihen kysymykseen.