KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.
Samoin oli Vinitiuksen laita. Hän ei myöskään saattanut käsittää sitä, mitä oli tapahtunut, ja hänen ajatuksensa olivat yhtä hämärät kuin ajatukset Chilonin päässä. Sen hän sentään saattoi selittää, että nämä ihmiset olivat kohdelleet häntä hyvästi ja että he kostamisen asemasta olivat sitoneet hänen haavansa—siihen oli tietysti osaksi vaikuttanut heidän oppinsa, mutta pääasiallisesti Lygia ja vihdoin jossakin määrin patriisin ylhäinen asema. Mutta heidän käytöksensä Chilonia kohtaan ulottui suorastaan niiden rajojen ulkopuolelle, joiden sisässä inhimillisen armahtavaisuuden Vinitiuksen mielestä tuli pysyä. Ja vähäväliä täytyi hänen kysyä itseltään: minkätähden he eivät tappaneet kreikkalaista? He olisivat huoleti saattaneet sen tehdä. Ursus olisi kuopannut hänet puutarhaan tai yöllä kuljettanut hänet Tiberiin. Yöllisten rosvoretkien aikana, joita retkiä pantiin toimeen itse Caesarin luvalla, ajoi virta aamuisin maihin ihmisruumiita niin usein, ettei kukaan kiinnittänyt huomiota sellaiseen tapaukseen. Kristityt olisivat huoleti saattaneet tappaa Chilonin, ja Vinitiuksen mielestä heidän olisi ollut velvollisuus se tehdä. Tosin ei säälin tunne ollut kokonaan outo sille maailmalle, johon nuori patriisi kuului. Olivathan atenalaiset pystyttäneet alttarin Armahtavaisuudelle, ja miekkataisteluja ei pitkiin aikoihin oltu siedetty Atenassa. Roomassakin oli joskus tapahtunut, että voitettua oli armahdettu. Brittien kuningas Callicratus esimerkiksi oli vankina ollessaan saanut Klaudiukselta kaikki tarpeensa ja vapaasti asunut kaupungissa. Mutta mieskohtaisten kärsimysten kostaminen oli Vinitiuksen, kuten kaikkien muittenkin, käsityksen mukaan oikeutettu, jopa välttämätön. Koston jättäminen sikseen soti kokonaan hänen luontoaan vastaan. Olihan hänkin Ostrianumissa kuullut, että ihmisen tulee rakastaa vihamiehiään, mutta hän piti sitä jonkinlaisena oppijärjestelmänä, jonka toteuttaminen elämässä ei tule kysymykseen. Ja samassa juolahti hänen mieleensä, että Chilon ehkä oli jäänyt surmaamatta siitä syystä, että kristityillä mahdollisesti sattui olemaan joku juhlapäivä taikka kuunneljännes, jolloin ei heidän sopinut tappaa. Sillä olihan hän kuullut puhuttavan, että useilla kansoilla on sellaisia aikoja, jolloin ei heidän sovi aloittaa sotaakaan. Mutta minkätähden eivät he siinä tapauksessa antaneet Chilonia oikeuden käsiin? Minkätähden apostoli sanoi, että jos joku seitsemän kertaa oli rikkonut, hänelle seitsemän kertaa piti suoda anteeksi. Ja minkätähden Glaucus sanoi Chilonille: "antakoon sinulle Jumala anteeksi, niinkuin minäkin sinulle anteeksi annan"? Ja Chilon oli kuitenkin tuottanut hänelle niin paljon pahaa kuin ihminen ikinä saattoi toiselle tuottaa. Kun Vinitius vain ajattelikin, että joku häneltä olisi surmannut Lygian, niin hänen verensä alkoi kiehua, ja hän tunsi, ellei hän olisi säästänyt syyllistä mistään kärsimyksistä. Mutta Glaucus oli suonut anteeksi! Ja Ursus oli myöskin suonut anteeksi. Ursus, joka itse asiassa olisi saattanut rankaisematta tappaa kenen hyvänsä Roomassa, koska hänen olisi tarvinnut sen jälkeen tappaa vain nemorilaisen lehdon kuningas ja anastaa hänen paikkansa. Ja olisiko siihen mieheen, jota ei Croton voinut vastustaa, pystynyt nykyisessä virassaan oleva miekkailija, joka oli päässyt virkaansa tappamalla edellisen "kuninkaan"? Näitä asioita ei voinut selittää kuin yhdellä tavalla, nimittäin siten, että näissä ihmisissä asui niin suuri hyvyys, ettei sellaista ikinä oltu maailmassa nähty. He eivät tappaneet, sillä he rakastivat ihmiskuntaa rajattomalla rakkaudella, joka käski unohtamaan oman itsensä, omat kärsityt vääryydet, oman onnen ja oman onnettomuuden—ja elämään ainoastaan toisten hyväksi. Ostrianumissa Vinitius kyllä oli kuullut, mikä palkka heitä odotti, mutta sen arvoa ei hän saattanut pitää minäkään. Päinvastoin hän oli sitä mieltä, että ajallinen elämä, joka toisten eduksi sitoutuu kieltäytymään kaikesta, mikä on hyvää ja mieluisaa, mahtaa olla kurja. Kristittyjen käytös häntä suuresti hämmästytti, mutta samalla se herätti hänessä sääliä ja ylenkatsetta. He näyttivät hänen mielestään olevan ikäänkuin mitäkin lampaita, joiden ennemmin tai myöhemmin täytyy joutua suden saaliiksi, eikä hänen roomalainen luontonsa saattanut alistua kunnioittamaan olentoja, jotka ilman muuta tyytyivät rupeamaan suden ruuaksi. Erittäin kummastutti Vinitiusta se seikka, että kaikkien näiden kristittyjen kasvot Chilonin mentyä loistivat ikäänkuin suuresta ilosta. Apostoli tuli Glaucuksen luo, laski kätensä hänen päälaelleen ja lausui:
"Kristus on sinussa voittanut!"
Mutta Glaucus korotti kasvonsa taivasta kohti sellaisella hartaudella ja ilolla, että olisi luullut suuren, odottamattoman onnen valautuneen hänen sydämeensä. Vinitius tunsi vain sen ilon, jonka tyydytetty kostonhimo antaa, ja katseli häneen silmät selällään, kuumeen kiihoittamana ja pitäen häntä puolihulluna. Mieliharmin huomasi hän Lygian painavan kuninkaalliset huulensa koskettamaan miehen kättä, joka oli orjan muotoinen, ja silloin näytti hänestä tämän maailman järjestys olevan aivan nurin. Ursus palasi nyt huoneeseen ja kertoi saattaneensa Chilonin kadulle asti sekä pyytäneensä häneltä anteeksi, jos oli pidellyt häntä liian kovakouraisesti. Apostoli siunasi häntäkin, ja Crispus todisti, että tämä päivä oli ollut suuri voiton päivä. Kun Vinitius kuuli mainittavan voittoja, menivät hänen ajatuksensa aivan sekaisin.
Vähän ajan perästä ojensi Lygia hänelle virkistävää juomaa, ja silloin tarttui hän hetkeksi hänen käteensä ja kysyi:
"Oletko siis sinäkin antanut minulle anteeksi?"
"Olemme kristittyjä. Me emme saa kantaa vihaa sydämessämme."
"Lygia," huudahti nuorukainen taasen "olkoon jumalasi kuka hyvänsä, niin uhraan hänelle hekatombin siksi, että hän on sinun jumalasi."
Mutta neito lausui:
"Sinä uhraat hänelle vielä sydämesi, kunhan opit rakastamaan Häntä."
"Vain siksi, että hän on sinun…" uudisti Vinitius raukeavalla äänellä.
Hänen silmänsä sulkeutuivat, sillä heikkous oli taasen vallannut hänet.
Lygia poistui huoneesta, mutta palasi pian, astui vuoteen ääreen ja kumartui kuuntelemaan, nukkuisiko sairas. Vinitius tunsi hänen läsnäolonsa, avasi silmänsä ja hymyili, mutta tyttö laski keveästi kätensä hänen silmilleen ikäänkuin uuvuttaakseen häntä uneen. Silloin valtasi Vinitiuksen suuri suloisuuden tunne, mutta samalla huononi hänen tilansa. Yö oli jo tulossa, ja sitä myöten kun yö likeni, nousi kuumekin. Vinitius ei saattanut nukkua, vaan seurasi silmillään Lygian liikkeitä. Välistä hän vaipui jonkinlaiseen horrostilaan, ja silloin hän kuuli ja näki kaikki mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta todellisuuteen sekaantui kuumesairaan näkyjä. Vanhalla, hyljätyllä hautausmaalla oli olevinaan pyöreä temppeli, jossa Lygia oli papittarena. Vinitius ei hetkeksikään päästänyt häntä silmistään. Hän oli seisovinaan temppelin harjalla käsissään luuttu, häikäisevässä valossa, aivan kuten ne papittaret, jotka öisin virittävät virsiä kuun kunniaksi ja jommoisia hän oli nähnyt Itämailla. Vinitius ponnisteli kaikin voimin ylös kiertoportaita ryöstääkseen hänet itselleen, mutta hänen perässään mateli Chilon, joka pelkäsi niin, että hampaat suussa kalisivat, ja toisti toistamistaan: "älä tee sitä, herra, sillä neito on papitar ja 'Hän' kostaa." Vinitius ei ymmärtänyt, ketä "häntä" Chilon tarkoitti, mutta sen hän varsin hyvin tajusi, että oli menossa pyhäkköä ryöstämään ja pelkäsi suuresti. Mutta kun hän pääsi ristikolle, joka ympäröi tornin huippua, seisoi hopeapartainen apostoli äkkiä Lygian rinnalla ja huusi: "älä satuta kättäsi häneen, sillä hän on minun!" Ja hänen näin sanottuaan läksivät he yhdessä kulkemaan kuun säteiden valaisemaa tietä, joka näytti vievän taivaaseen. Mutta Vinitius tarttui heidän käsiinsä ja alkoi rukoilla, että he ottaisivat hänet mukaansa.
Siinä hän heräsi ja rupesi, unesta selvittyään, katselemaan ympärilleen. Tuli, joka paloi korkealla liedellä, oli jo alkanut hiipua, mutta valaisi vielä kirkkaasti. Kaikki kristityt istuivat lieden ääressä lämmittelemässä, sillä yö oli jo kylmä ja huone tuntui kolealta. Vinitius saattoi nähdä heidän hengityksensä höyrynä puhaltuvan suusta. Apostoli istui keskellä, ja matalalla jakkaralla hänen jalkainsa juuressa Lygia. Hiukan etempänä olivat Glaucus, Crispus ja Miriam sekä ympyrän molemmissa päissä Ursus ja Nazarius, Miriamin poika, nuori, kaunis poikanen, jonka mustat hiukset kiharoina valuivat olkapäille.
Lygian silmät olivat tähdätyt apostoliin, ja hän kuunteli henkeä pidätellen. Kaikkien muidenkin kasvot olivat käännetyt apostoliin päin. Hän puhui matalalla äänellä. Vinitius rupesi hänkin tuijottamaan Pietariin, ja hänet valtasi taikauskoinen kauhu, miltei ihan samanlainen kuin äsken kuumehoureissa. Hänen päähänsä pälkähti äkkiä ajatus, että hänen unennäkönsä olikin totta ja että harmaahapsinen vanhus todella oli tullut tänne kaukaisista maanääristä ryöstämään häneltä Lygian ja johtamaan hänet teille tuntemattomille. Vinitius oli niinikään vakuutettu, että vanhus paraikaa puhuu hänestä, ehkäpä neuvottelee, miten Lygia olisi erotettava hänestä. Vinitiuksen mielestä oli aivan mahdotonta, että hän puhuisi jostakin muusta. Hän kokosi sentähden koko tahdonvoimansa ja rupesi kuuntelemaan Pietarin sanoja.
Silloin huomasi hän kokonaan erehtyneensä, sillä apostoli puhui taasen
Kristuksesta.
"Siinä nimessä he aina vain elävät!" ajatteli Vinitius.
Vanhus kertoi Kristuksen kiinniottamisesta. Oli tullut joukko sotamiehiä ja pappien palvelijoita ottamaan kiinni Häntä. Kun Vapahtaja kysyi heiltä, ketä he etsivät, vastasivat he: "Jeesusta Natsarealaista". Mutta kun Hän sanoi heille: "minä olen!"—lankesivat he maahan eivätkä uskaltaneet satuttaa kättänsä Häneen. Ja vasta kun he olivat kysyneet toisen kerran, ottivat he Hänet kiinni. Apostoli vaikeni, ojensi kätensä valkeaa kohti ja jatkoi hetkisen perästä:
"Yö oli kylmä, kuten nyt, mutta veri kiehui sydämessäni. Vedin miekkani Häntä puolustaakseni ja hakkasin ylimmäisen papin palvelijalta korvan. Ja minä olisin tahtonut suojella Häntä ennemmin kuin omaa elämääni, mutta Hän sanoi: 'Pistä miekkasi tuppeen. Eikö minun pitäisi juoda sitä kalkkia, jonka Isä minulle antoi?'… Silloin he ottivat Hänet kiinni ja sitoivat."
Apostoli vei käden otsalleen ja vaikeni ikäänkuin saadakseen ajatuksensa kootuiksi. Mutta Ursus ei voinut pidättyä, vaan karkasi paikoiltaan ja rupesi kohentamaan tulta rautaisella hiilihangolla, jotta kipinät kultasateena räiskähtivät yltympäri ja liekki leimahti kirkkaaksi tuleksi. Sitten hän istuutui ja huudahti:
"Kävi miten kävi, minä—hei!"
Hän vaikeni äkkiä, sillä Lygia oli laskenut sormen huulilleen. Senjälkeen Ursus ainoastaan hengittää läähätti, sillä hänen sielussaan kävi myrsky. Hän oli koska tahansa valmis suutelemaan apostolin jalkoja, mutta sitä yhtä tapausta ei hänen luontonsa saanut sallituksi, ja jos hänen nähtensä kukaan vain—olisi satuttanut kätensä Vapahtajaan, jos hän sinä yönä olisi ollut Vapahtajan mukana, niin kyllä kaikki, sekä sotamiehet että pappien palkkalaiset ja palvelijat, olisivat lentäneet säpäleiksi… Kyyneleet puhkesivat hänen silmiinsä, kun hän tätä ajatteli. Sääli ja kaikkinaiset ristiriitaiset tunteet taistelivat hänen sielussaan. Toiselta puolen hän päätteli, että hän kaikin voimin olisi puolustanut Vapahtajaa, jopa kutsunut joukottain muitakin lygiläisiä avukseen, toiselta puolen hän tunsi, että hän sitä tehdessään olisi ollut tottelematon Vapahtajalle ja estänyt lunastustyön täyttymistä. Näitä ajatellessaan ei hän voinut pidättää kyyneliään. Vähän ajan kuluttua Pietari otti käden kasvoiltaan ja rupesi jatkamaan kertomustaan, mutta Vinitius meni taasen kuumeiseen horrostilaan. Se, mitä hän tänään oli kuullut, sekaantui sen kanssa, mitä apostoli edellisenä yönä Ostrianumissa oli kertonut Vapahtajasta, kun Hän näyttäytyi Tiberian meren rannalla. Vinitius oli näkevinään laajan vedenpinnan ja kalastajaveneen, jossa oli Pietari ja Lygia. Itse Vinitius kaikin voimin ui heidän perässään, mutta kipeä käsivarsi esti häntä saavuttamasta heitä. Myrsky rupesi heittämään laineita hänen kasvoilleen, ja hän oli uppoamaisillaan. Rukoillen huusi hän pelastusta. Silloin Lygia heittäytyi polvilleen apostolin eteen, apostoli Käänsi veneen ja ojensi hukkuvalle airon. Siihen Vinitius tarttui, pääsi sen avulla veneeseen ja kaatui veneen pohjalle.
Sitten oli Vinitius näkevinään suuren joukon ihmisiä uimassa veneen perässä. Laineet peittivät vaahdollaan heidän päänsä. Toiset olivat niin syvällä vedessä, ettei heistä näkynyt kuin käsi, mutta Pietari pelasti pelastamistaan hukkuvia ja keräsi heitä veneeseen, joka ikäänkuin ihmeen kautta aina suureni. Pian oli siinä melkein yhtä paljon kansaa kuin Ostrianumissakin oli ollut, pian vielä enemmän. Vinitius ihmetteli, miten he mahtuivat veneeseen, ja rupesi pelkäämään, että he hukkuisivat. Mutta Lygia lohdutti häntä ja osoitti hänelle jonkun valon, joka oli kaukana rannalla ja jota kohti he kulkivat. Tässä Vinitiuksen houreisiin taasen liittyi se, mitä apostoli Ostrianumissa oli kertonut Kristuksesta, kun Hän käveli veden päällä. Rannalla tuikkivan tulen valossa oli hän näkevinään olennon, jota kohti Pietari ohjasi venettä. Ja jota likemmä rantaa he tulivat, sitä tyynemmäksi tyyntyi vedenpinta ja sitä suuremmaksi suureni tuli. Ihmisjoukot alkoivat veisata suloista virttä, ja ilman täytti narduksen lemu. Vedessä välkkyi taivaankaan, ja järven pohja näytti kasvavan ruusuja ja liljoja. Vihdoin veneen pohja hiljaa liukui hiekkarannalle. Silloin Lygia tarttui Vinitiuksen käteen ja virkkoi: "tule, minä johdatan sinua!" Ja hän vei hänet valkeuteen.
* * * * *
Taasen Vinitius heräsi, mutta kuumehoureet poistuivat ainoastaan vähitellen, eikä hän laisinkaan heti saanut selville, mikä oli unta, mikä totta. Jonkun aikaa hän vielä luuli olevansa järvellä ihmisten ympäröimänä. Äkkiä hän jostakin käsittämättömästä syystä rupesi hakemaan Petroniusta heidän joukostaan ja hämmästeli suuresti, ettei häntä näkynyt. Kirkas valo takasta, jonka ympäriltä ihmiset olivat hävinneet, herätti hänet vihdoin kokonaan, öljypuut syttyivät hitaasti punertavan tuhan alla, mutta pinjalastuja oli luultavasti hiljan heitetty liedelle, ja ne palaa roihottivat heleässä tulessa. Niiden valossa Vinitius näki Lygian, joka istui aivan likellä vuodetta. Hänen mielensä joutui kiivaaseen kuohuntaan. Hän muisti, että Lygia oli viettänyt edellisen yön Ostrianumissa ja että hän koko päivän oli hoitanut häntä. Nyt olivat kaikki muut lähteneet levolle, hän yksin valvoi hänen vuoteensa ääressä, ja helposti saattoi huomata, että hän oli väsyksissä, sillä hän istui liikkumattomana, silmät kiinni. Vinitius ei tietänyt, nukkuiko hän vai oliko hän vaipunut ajatuksiinsa. Hän katseli hänen kasvojensa piirteitä, silmäluomia, jotka olivat alaspainetut, käsiä, jotka olivat kytketyt ristiin polvelle, ja hänen pakanallinen päänsä alkoi työläästi oivaltaa, että tässä maailmassa alastoman, itsetietoisen ja muodoistaan ylpeilevän kreikkalaisen ja roomalaisen kauneuden rinnalla on olemassa toinen kauneus, uusi, erinomaisen puhdas ja henkevä.
Ei hän juuri olisi tahtonut taipua sanomaan tätä kauneutta kristilliseksi kauneudeksi, mutta mitä taas Lygiaan tuli, niin oli mahdoton eroittaa häntä siitä opista, jota hän tunnusti. Lygia, jota vastaan Vinitius oli rikkonut, oli jäänyt tänne valvomaan, vaikka kaikki muut läksivät levolle, ja Vinitius ymmärsi hänen tehneen sen juuri siksi, että hänen uskontonsa sitä vaati. Hänen täytyi tällaista uskontoa kunnioittaa, mutta samalla häntä harmitti. Hän olisi suonut Lygian jääneen tuohon valvomaan rakkautensa pakottamana, siksi, että hän rakasti häntä, hänen kasvojaan, hänen silmiään, hänen sopusointuista vartaloaan, sanalla sanoen: samasta syystä, joka oli saanut niin monen kreikattaren ja roomattaren kietomaan lumivalkeat käsivartensa hänen kaulaansa.
Mutta äkkiä hän tunsi, että jos Lygia olisi ollut toisten naisten kaltainen, niin ei hänessä olisi ollutkaan mitään rakastamista. Vinitius huomasi, että hänessä liikkui outoja tunteita, ja käsitti, että hänessä alkaa herätä uusia haluja ja mielitekoja, jotka ovat aivan vieraat sille maailmalle, jossa hän tähän asti on elänyt.
Samassa Lygia avasi silmänsä, huomasi, että Vinitius häneen katsoi, likeni häntä ja virkkoi:
"Minä olen sinun luonasi."
Mutta Vinitius vastasi:
"Minä olen unissani nähnyt sinun sielusi."