KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.
Kun hän aamulla heräsi, tunsi hän kyllä olevansa heikko, mutta pää oli selkeä ja kuume poissa. Hän luuli heränneensä siitä, että joku kuiskaten puhui huoneessa, mutta kun hän avasi silmänsä, ei Lygia ollut hänen luonaan. Ainoastaan Ursus seisoi kumarruksissaan lieden ääressä, kohennellen harmaata tuhkaa ja etsien sen alta hehkuvia hiiliä. Löydettyään niitä hän rupesi puhaltamaan sellaisella voimalla, että olisi luullut sepän palkeitten eikä ihmisen huulien olevan työssä. Vinitius muisti nyt, että tuo mies eilen oli musertanut Crotonin, ja tuntijan mielihyvällä hän silmäili hänen jättiläisniskaansa, joka oli kuin kyklopin niska, ja hänen vartaloaan, joka oli väkevä kuin patsas.
"Kiitos Mercuriuksen, ettei hän kuristanut kurkkuani," mietti hän itsekseen. "Kautta Polluxin! jos toiset lygiläiset ovat hänen kaltaisiaan, niin Tonavan legionilla on aika työ ennenkuin saavat heidät asettumaan."
Ääneen hän lausui:
"Hei, orja!"
Ursus käänsi päätään, hymähti miltei ystävällisesti ja lausui:
"Suokoon Jumala sinulle onnellisen päivän ja terveyden, mutta minä olen vapaa mies enkä mikään orja."
Vinitius, joka oli aikonut Ursukselta saada tietoja Lygian isänmaasta, kuuli mielihyvällä nämä sanat, sillä hänen roomalaiselle patricion-arvolleen sopi paremmin olla puheissa vapaan miehen kanssa, vaikka hän olikin yksinkertainen kansan mies, kuin orjan, jota ei laki enempää kuin yleinen mielipidekään pitänyt ihmisolentona.
"Etkö sinä kuulu Aulukselle?" kysyi hän.
"En, herra. Minä palvelen Callinaa, niinkuin olen palvellut hänen äitiäänkin, vapaasta tahdosta."
Hän vei taasen päänsä tulisijan ääreen ja puhalsi hiiliä, joiden päälle hän juuri oli heittänyt puita. Sitten hän veti pois päänsä ja virkkoi:
"Meillä ei ole orjia."
Mutta Vinitius kysyi:
"Missä Lygia on?"
"Vastahan hän tästä läksi ja jätti minut valmistamaan sinulle aamiaista.
Hän on tässä valvonut koko yön."
"Mikset sinä valvonut hänen puolestaan?"
"Hän tahtoi itse valvoa, ja minun asiani on totella."
Hänen kasvonsa synkistyivät äkkiä, ja hetken perästä hän sanoi:
"Jollen olisi totellut häntä, et sinä, herra, enää eläisi."
"Joko sinä kadut, ettet tappanut minua?"
"En, herra. Kristus on kieltänyt tappamasta."
"Entä Atacinus ja Croton?"
"En muuta voinut," mutisi Ursus.
Ja hän rupesi surullisesti silmäilemään käsiään, jotka yhä pysyivät pakanallisina, vaikka sielu jo oli liittynyt ristiin.
Hän asetti padan tulelle, kumartui lieden ääreen ja jäi miettiväisenä tuijottamaan liekkiin.
"Se oli sinun syysi, herra," huudahti hän vihdoin. "Miksi rupesit tavoittelemaan häntä, kuninkaan tytärtä?"
Ensi hetkessä kuohahti Vinitiuksessa viha siitä, että tuollainen barbarimoukka uskalsi ruveta puhuttelemaan häntä aivan tutunomaisesti, vieläpä soimaamaan häntä. Se vielä tarvittiin edellisen yön ihmeellisyyksien ja mahdottomuuksien lisäksi. Mutta koska Vinitius oli sairas eikä hänellä ollut orjiakaan käskettävänään, hillitsi hän itsensä. Halu saada erityisiä tietoja Lygian elämästä voitti sitäpaitsi kiukun.
Hän rauhoittui ja rupesi kyselemään lygiläisten sodasta Vanniusta ja svevejä vastaan. Ursus vastasi mielellään, vaikkei hän juuri voinutkaan lisätä uusia tietoja niihin, mitä Vinitius aikoinaan oli saanut Aulus Plautiukselta. Ursus ei ollut ottanut osaa taisteluun, sillä hän oli seurannut panttivankeja Atelius Histerin leiriin. Hän oli ainoastaan kuullut, että lygiläiset olivat lyöneet svevit ja jazygit, vaan että heidän kuninkaansa oli saanut surmansa jazygien nuolesta. Pian sen jälkeen oli tullut tieto, että semnonit olivat polttaneet metsät heidän maansa rajoilta, ja silloin he olivat palanneet takaisin kostamaan kärsimäänsä vääryyttä, mutta panttivangit olivat jääneet Atelius Histerin luo, joka alun pitäen oli käskenyt kohdella heitä kuninkaallisella kunnioituksella. Myöhemmin kuoli Lygian äiti. Roomalainen päällikkö ei tietänyt minne olisi pannut lapsen. Ursus olisi tahtonut palata sen kanssa kotimaahan, mutta matka oli vaarallinen, sillä tiellä liikkui petoja ja villejä kansoja; kun sitten tuli tieto, että Pomponiuksen luo on saapunut lähetystö Lygian maalta tarjoamaan apua markomanneja vastaan, lähetti Hister panttivangit Pomponiuksen luo. Perille tultuaan saivat he kuulla, ettei siellä ollut mitään lähetystöä—ja silloin täytyi heidän jäädä leiriin, kunnes Pomponius vei heidät Roomaan. Mutta voittokulut pidettyään antoi hän kuninkaallisen lapsen Pomponia Graecinalle.
Ei Vinitius tässä kertomuksessa saanut kuulla paljoakaan uutta, mutta hän kuunteli sitä sentään mielihyvällä, sillä hänen ääretöntä sukuylpeyttään hiveli kuulla silminnäkijän todistavan, että Lygia oli kuninkaallista syntyperää. Kuninkaan tyttärenä saattoi hän Caesarin hovissa näyttäytyä ylhäisten perheiden tyttärien rinnalla, varsinkin koskei se kansa, jonka valtiaan tytär hän oli, koskaan ollut sotinut Roomaa vastaan ja koska se, vaikka olikin barbarikansa, tulevaisuudessa saattoi käydä Roomalle sangen vaaralliseksi. Olihan sillä, Atelius Histerin oman vakuutuksen mukaan, "lukematon määrä" sotaväkeä.
Ursus muuten täydelleen vahvisti Histerin väitteen, sillä hän vastasi
Vinitiuksen kysymykseen lygiläisistä:
"Me asumme metsässä, mutta maata meillä on niin paljo, ettemme rajoja tiedäkään, ja paljon meidän maassamme on kansaa. Sitten meillä on erämaissamme puusta rakennettuja kaupunkeja ja paljo rikkauksia, sillä kaiken sen mitä semnonit, markomannit, vandalit ja kvadit ryöstävät maailmalta, koppaamme me heiltä. He eivät uskalla tulla meidän maahamme, mutta kun tuuli puhaltaa sieltäpäin, polttavat he meidän metsämme. Emme me heitä pelkää enempää kuin roomalaista Caesariakaan.
"Jumalat ovat Rooman käsiin antaneet maailman vallan," lausui Vinitius ankarasti.
"Jumalat ovat pahoja henkiä," vastasi Ursus yksinkertaisesti, "mutta siellä, missä ei ole roomalaisia, ei ole yliherruuttakaan."
Hän kohensi tulta ja puheli siinä ikäänkuin itsekseen:
"Kun veivät Callinan Caesarin hoviin, niin minä jo silloin ajattelin, että hän siellä voi joutua vaaraan, ja minä aioin jo silloin lähteä metsiin hakemaan lygiläisiä prinsessan avuksi. Lygiläiset kyllä olisivat lähteneet tulemaan Tonavalle, sillä he ovat hyvää kansaa, vaikka ovatkin pakanoita, ja minä olisin vienyt heille 'hyvän sanoman'. Mutta kunhan nyt Callina palaa Pomponian luo, pyydän että hän antaa minun mennä heidän tykönsä, sillä Kristus syntyi niin kaukana heistä, eivätkä he ole kuulleet puhuttavan Hänestä… Tiesihän Hän paremmin kuin minä, missä Hänen piti syntyä, mutta olisipa vain syntynyt maailmaan siellä meidän paikkakunnallamme, metsässä, niin me emme ainakaan olisi Häntä tappaneet, vaan vaalineet olisimme lasta, eikä siltä olisi pitänyt puuttua riistaa, sieniä, majavannahkoja eikä meripihkan helmiä. Ja kaikki mitä sveveiltä ja markomanneilta olisimme ottaneet irti, olisimme antaneet Hänelle, ja Hän olisi saanut elää rikkaudessa ja kyllyydessä."
Tätä puhetta pitäessään oli hän pannut tulelle Vinitiuksen juoman. Nyt hän vaikeni, ja hänen ajatuksensa liiteli nähtävästi lygiläisissä erämaissa. Kun sitten juoma rupesi kiehumaan, kaatoi hän sen lautaselle ja antoi sen huolellisesti jäähtyä.
"Glaucus sanoi, ettei sinun pitäisi liikuttaa tervettäkään käsivarttasi.
Sentähden Callina käski minun syöttää sinua."
Vai oli Lygia käskenyt! Sitten ei ollut vastustelemista. Ei edes pälkähtänyt Vinitiuksen päähän asettua hänen tahtoaan vastaan. Hän totteli häntä sokeasti, ikäänkuin hän olisi ollut Caesarin tytär tai jumalatar. Ursus istuutui hänen vuoteensa laidalle ja kaatoi keitoksen lautaselta pieneen pikariin, jonka hän sitten vei sairaan huulille. Hän toimi niin hellävaroen ja hänen sinisilmissään oli niin hyväntahtoinen ilme, että Vinitius tuskin uskoi silmiään. Oliko se todella sama mies, joka eilen, nutistettuaan Crotonin, myrskyn tuimuudella oli syössyt hänen kimppuunsa ja joka varmaan olisi hänetkin surmannut, jollei Lygia olisi häntä armahtanut. Ensi kerran eläissään tuli nuori patricio nyt miettineeksi, mitä tuon moukkamaisen barbari-palvelijan mielessä oikeastaan mahtoi liikkua.
Ursus oli hoitajana yhtä taitamaton kuin hän koetti olla huolellinen. Pikari katosi hänen jättiläiskouraansa kokonaan, joten ei Vinitiuksen huulille jäänyt mitään tilaa. Muutamien onnistumattomien koetusten perästä kävi hän niin hämilleen, että virkkoi:
"Ei, helpompi olisi taistella metsähärkää vastaan…"
Vinitiusta huvitti sekä lygiläisen puuhat että puheet. Sirkuksessa hän oli nähnyt hirveitä härkiä, joita oli tuotu pohjoisista sydänmaista. Rohkeimmatkin pedot olivat pelolla käyneet niiden kimppuun, ja vain elefantit olivat olleet niitä suuremmat ja väkevämmät.
"Oletko koettanut käydä kiinni sellaisten petojen sarviin?" kysyi
Vinitius mietteissään.
"Niin kauan, kun olin alle kahdenkymmenen ikävuoden, pelkäsin niitä," vastasi Ursus, "mutta kyllähän minä sittemmin olen otellut niiden kanssa."
Nyt hänen sairaanhoitonsa rupesi käymään entistä kömpelömmin.
"Minun täytyy pyytää avuksi Miriamia tai Nazariusta," sanoi hän.
Mutta samassa Lygian kalpeat kasvot ilmestyivät esiripun takaa.
"Kyllä minä autan," sanoi hän.
Ja hetkisen perästä hän tuli cubiculumista, jossa hän nähtävästi oli ollut valmistumassa menemään levolle. Hän oli näet kaitaisessa tunicassa, jommoisia ennen aikaan sanottiin capitiumeiksi, se ulottui kaulaan asti, ja hänen hiuksensa olivat hajallaan. Vinitiuksen sydän alkoi kiivaasti sykkiä. Hän koetti nuhdella häntä siitä, ettei hän ollut pitänyt huolta nukkumisestaan, mutta tyttö virkkoi iloisesti:
"Olen juuri lähtemässä levolle, mutta ensin autan Ursusta."
Hän otti pikarin, istuutui vuoteen laidalle ja rupesi syöttämään Vinitiusta, joka heti paikalla kävi tyyneksi ja onnelliseksi. Kun Lygia kumartui hänen puoleensa, sykki hänen lämmin ruumiinsa häntä vastaan, ja hänen hiuksensa valuivat hänen rinnalleen. Mielenliikutus sai Vinitiuksen kalpenemaan, mutta keskellä intohimojensa tuskallista taistelua hän tunsi, että tuo olento on hänelle rakkain ja kallein ja että sen rinnalla koko muu maailma on arvoton. Alussa hän oli himonnut häntä, nyt hän oli ruvennut rakastamaan häntä kaikesta sydämestään. Tähän asti hän oli elänyt elämäänsä kuten ihmiset yleensä siihen aikaan—sokeassa, rajattomassa itsekkyydessä, välittämättä mistään muusta kuin omasta itsestään. Nyt hän ajatteli toisenkin onnea.
Hetkisen kuluttua hän kieltäytyi ottamasta vastaan enempää apua, vaikka
Lygian läsnäolo ja näkeminen tuotti hänelle sanomatonta autuutta.
"Nyt riittää," sanoi hän "Lähde jo levolle, jumalattareni."
"Älä puhuttele minua sillä tavalla," vastasi Lygia "minun ei sovi kuulla sellaista."
Samassa hän kuitenkin hymähti ja huomautti, että hänen väsymyksensä jo on poissa ja ettei hän aio lähteä levolle ennenkuin Glaucus on tullut. Vinitiuksen korvissa soivat hänen sanansa soittona, ja mielenliikutus, ihastus ja kiitollisuus sai hänen sydämensä sykkimään yhä voimakkaammin. Hän ei tietänyt miten osoittaa kiitollisuuttaan, ja se häntä kiusasi.
"Lygia," virkkoi hän hetken vaiettuaan, "en ole tuntenut sinua ennen, mutta nyt tiedän, että koetin voittaa sinut väärällä tavalla. Sanon sinulle siis: palaa Pomponia Graecinan luo, ja minä vakuutan, etten nosta kättäni sinua tavoitellakseni."
Mutta Lygian kasvot synkistyivät äkkiä.
"Olisin onnellinen," lausui hän "jos edes kaukaa saisin nähdä hänet, sillä en enää voi palata hänen luokseen."
"Mikset?" kysyi Vinitius kummissaan.
"Me kristityt tiedämme Acten kautta, mitä Palatinuksella tapahtuu. Etkö sinä sitten tiedä, että Caesar vähää ennen lähtöään Napoliin oli kutsunut puheilleen Auluksen ja Pomponian ja—edellyttäen, että he olivat auttaneet minua pakenemaan—uhannut heitä vihallaan. Onneksi Aulus saattoi vastata hänelle: »Tiedät, herra, ettei valhetta koskaan ole kuulunut suustani; minä vannon sinulle, ettemme ole auttaneet häntä karkaamaan ja ettemme enempää kuin sinäkään tiedä mihin hän on joutunut.» Caesar uskoi häntä ja unohti koko asian—mutta vanhimpien neuvosta en minä koskaan ole kirjoittanut äidille missä olen, jotta hän aina rohkeasti voisi vannoa, ettei tiedä olinpaikkaani. Sinä, Vinitius, ehket tätä ymmärrä, mutta meidän ei ole lupa valehdella, vaikka elämämme olisi kysymyksessä. Sellainen on oppi, johon tahdomme sydämemme juurruttaa, ja sentähden en ole nähnyt Pomponia Graecinaa senjälkeen kun jätin hänen talonsa. Vain silloin tällöin olen antanut viestin kaikua hänen korviinsa, että elän ja ettei minulla ole mitään hätää."
Hänet valtasi sellainen ikävä, että kyyneleet puhkesivat silmiin, mutta pian hän rauhoittui ja jatkoi:
"Tiedän, että Pomponiakin ikävöi minua, mutta meillä on molemmilla lohdutus, joka puuttuu muilta.
"Niin," sanoi Vinitius "teidän lohdutuksenne on Kristus, mutta sitä minä en ymmärrä."
"Katso meitä: me emme tunne eroa, emme surua emmekä kärsimyksiä, ja jos niitä tulisikin, niin ne muuttuisivat iloksi. Yksin kuolemakin, joka teille on elämän loppu, on meille elämän alku, sillä se muuttaa olomme onnelliseksi, hyväksi ja tyyneksi, eikä sillä koskaan ole loppua. Koeta päättää kummoinen se oppi on, joka käskee kohtelemaan vihollisiakin laupeudella, joka kieltää valhettelemasta, puhdistaa sielun pahuudesta ja joka lupaa meille kuoleman jälkeen aavistamattoman onnen."
"Kyllähän minä sen kuulin Ostrianumissa ja näinhän minä kuinka te kohtelitte Chilonia ja minua, mutta kun minä sitä ajattelen, tuntuu se minusta unennäöltä, jota ei pidä uskoa silmin nähneensä eikä korvin kuulleensa. Mutta vastaa sinä minulle toiseen kysymykseen: oletko onnellinen?"
"Olen," vastasi Lygia. "Kristuksen tunnustajana en taida olla onneton."
Vinitius katseli häntä ikäänkuin hänen sanansa olisivat liikkuneet kaiken ihmisymmärryksen ulkopuolella.
"Etkö tahtoisi palata Pomponian luo?"
"Tahtoisin koko sydämestäni ja palaankin, jos Jumala suo."
"Mutta kuule toki minua: palaa! ja minä vannon sinulle kautta kotijumalieni, etten sinua ahdista."
Lygia mietti hetkisen ja virkkoi sitten:
"En. En minä saa saattaa vaaraan likeisimpiä omaisiani. Caesar ei pidä Plautiuksen perheestä. Sinulle on tuttua, että kaikki tiedot Roomassa leviävät orjien kautta. Jos minä palaisin, niin siitäkin puhuttaisiin kaupungilla, ja varmaan Nerokin orjiensa kautta saisi sen kuulla. Silloin hän rankaisisi Aulusta. Pienin rangaistus olisi, että hän uudestaan riistäisi minut hänen talostaan.
"Niin," virkkoi Vinitius kulmakarvojaan rypistellen, "se on kyllä mahdollista. Hän tekisi sen, jollei muusta syystä, niin näyttääkseen, että hänen tahtonsa täytyy tapahtua. Hän on vastaiseksi unohtanut sinut tai hän ei ole tahtonut muistaa sinua, koska hänen mielestään vahinko on tapahtunut minulle eikä hänelle. Mutta ehkä hän ottaisi sinut Aulukselta antaakseen sinut minulle—ja minä vuorostani palauttaisin sinut takaisin Pomponian luo."
Lygia virkkoi surullisesti:
"Tahtoisitko uudestaan nähdä minut Palatinuksella?"
Vinitius kiristeli hampaitaan ja vastasi:
"En. Olet oikeassa. Olen puhunut kuin hullu. Ei!"
Ja äkkiä avautui hänen eteensä pohjaton syvyys. Hän oli patricio, oli sotatribuni ja mahtava mies, mutta koko hänen maailmansa mahtavuuden päänä oli mielipuoli mies, jonka oikkuja ja häijyyksiä oli mahdoton edeltäkäsin aavistaa. Yksin sellaiset ihmiset kuin kristityt, joille koko maailma, sen tuskat ja kärsimykset, yksin kuolemakaan ei merkinnyt mitään, saattoivat olla välittämättä Nerosta ja pelkäämättä häntä. Kaikkien muiden täytyi vavista hänen edessään. Vasta nyt avautui Vinitiuksen silmien eteen hänen aikansa koko turmelus. Hän ei saattanut antaa Lygiaa Aulukselle, sillä hänen täytyi pelätä, että Lygia mahdollisesti muistuisi pedon mieleen ja että peto kääntäisi häntä kohti vihansa kärjen. Jos Vinitius ottaisi hänet vaimokseen, saattaisi turmio samasta syystä kohdata sekä häntä itseään että Lygiaa ja Auluksen perhettä. Hetken paha tuuli riitti tuhoamaan heidät kaikki. Ensi kerran eläessään tunsi Vinitius, että joko maailman täytyy muuttua ja uudestisyntyä, tai käy elämä suorastaan mahdottomaksi. Samaten hän nyt ymmärsi sen, mikä vielä äsken oli ollut hänelle käsittämätöntä, että tällaisina aikoina ainoastaan kristityt saattoivat olla onnelliset.
Mutta mahtavammaksi kaikkia muita tunteita kävi hänessä suru siitä, että hän omin käsin oli hämännyt Lygian ja oman elämänsä vyyhden niin, ettei siitä enää selvää saanutkaan. Surunsa vaikutuksen alaisena puhkesi hän puhumaan:
"Tiedätkö sinä, että olet onnellisempi minua? Köyhänä asuessasi tässä yhdessä huoneessa moukkien keskellä omistit uskosi ja Kristuksesi, mutta minä en koskaan ollut omistanut muuta kuin sinut, ja kun sinä minulta puutuit, olin köyhempi kuin kerjäläinen, jolla ei ole kattoa päänsä päällä eikä leipää. Sinä olit minulle kalliimpi kuin koko maailma. Minä etsin sinua, sillä en saattanut elää ilman sinua. En huolinut kemuista enkä unesta. Jollen olisi toivonut löytäväni sinua, olisin paiskautunut miekkaani. Mutta minä pelkäsin kuolemaa, sillä enhän sitten olisi saanut nähdä sinua. Puhun sinulle täyttä totta, sillä en saata elää ilman sinua, ja tähän asti on minua ylläpitänyt vain toivo saada nähdä sinut. Muistatko keskusteluamme Auluksen talossa? Kerran sinä piirsit minulle hiekkaan kalan kuvan, enkä silloin ymmärtänyt mitä se merkitsi. Muistatko kuinka me löimme palloa? Rakastin sinua jo silloin enemmän kuin elämääni, ja sinäkin jo rupesit ajattelemaan, että ehkä rakastat minua… Tuli sitten Aulus ja pelästytti meitä mainitsemalla Libitinaa ja keskeytti keskustelumme. Jättäessään hyvästi Petroniukselle sanoi Pomponia, että Jumala on yksi, kaikkivaltias ja laupias, mutta ei meidän päähämme pälkähtänyt, että teidän Jumalanne on Kristus. Jos Hän vain antaa sinut minulle, niin minä lupaan rakastaa Häntä, vaikka Hän minusta tuntuukin olevan orjien, vieraiden kansojen ja köyhien Jumala. Sinä istut minun vieressäni etkä ajattele muuta kuin Häntä. Ajattele minuakin, sillä muuten rupean vihaamaan Häntä. Minulle olet sinä ainoa Jumala. Siunattu olkoon isäsi ja äitisi, siunattu maa, joka sinut on kasvattanut. Tahtoisin syleillä jalkojasi ja rukoilla sinua, tahtoisin kantaa sinulle uhreja, sinua kumartaa ja kunnioittaa, sinä kolminkerroin jumalallinen! Et tiedä etkä saata tietää mitenkä sinua rakastan…"
Puhuessaan oli hän vienyt kätensä kalpealle otsalleen ja sulkenut silmänsä. Hänen luontonsa ei voinut panna rajoja rakkaudelleen enempää kuin vihalleenkaan. Hän puhui kiihkeästi, niinkuin ihminen tekee, kun hän on lakannut hillitsemästä itseään ja mittaamasta sanojensa ja tunteittensa määrää. Hän puhui sydämensä kyllyydestä ja vilpittömästi. Saattoi huomata, että tuska, intohimo ja onni, jotka aikojen kuluessa olivat kerääntyneet hänen rintaansa, nyt vihdoin puhkesivat esiin sanatulvana. Lygian korvissa kuuluivat hänen sanansa Jumalan pilkkaamiselta, ja hänen sydämensä rupesi takomaan niin että tunica, joka hänen rintaansa verhosi, tuntui olevan repeämäisillään. Hän ei saattanut olla säälimättä Vinitiusta hänen kärsimystensä takia ja häntä liikutti kuulla, että Vinitius puhutteli häntä sellaisella kunnioituksella. Hän tunsi olevansa rajattoman rakkauden ja jumaloimisen esineenä, tunsi, että tuo taipumaton ja vaarallinen mies nyt koko sieluineen ja ruumiineen kuuluu hänelle kuin orja, tunsi, että hän nöyrästi alistuu hänen tahtonsa alle—ja tämä tieto täytti hänen sydämensä suurella onnella. Ainoassa hetkessä heräsivät kaikki hänen muistonsa. Taasen kävi Vinitius hänen silmissään kauniiksi ja komeaksi kuin pakanallinen jumala, taasen hän kävi samaksi Vinitiukseksi, joka Auluksen talossa oli kuiskannut hänen korvaansa rakkauden sanoja ja herättänyt hänen lapsellisen sydämensä kuin unesta. Hän oli taasen sama Vinitius, jonka suudelmat vielä polttivat Lygian huulilla ja jonka syleilystä Ursus oli hänet temmannut kuin liekkien keskeltä. Mutta sellaisena kuin hän nyt oli, kiihkeänä, kasvoissa kipu ja tuska, otsa kalpeana, silmissä rukous, haavoittuneena ja rakkauden lamauttamana, sydän täynnä alttiutta, ihailua ja nöyryyttä—juuri sellaisena hän silloin olisi tahtonut hänet omistaa, juuri sellaisena hän olisi voinut häntä rakastaa koko sielustaan ja juuri sellaisena hän oli hänelle kalliimpi kuin koskaan ennen.
Mutta samassa hän tunsi, että saattaa koittaa hetki, jolloin Vinitiuksen rakkaus sytyttää hänet tuleen ja tempaa hänet mukaansa kuin tuulispää. Ja saatuaan selville tämän valtasi Lygian sama tunne, joka vasta oli liikkunut Vinitiuksen mielessä: hän tunsi seisovansa syvyyden partaalla. Mitä varten hän oli jättänyt Auluksen talon? Miksi pelastanut itsensä pakenemalla? Minkätähden piiloitellut täällä köyhälistön kaupunginosassa? Kuka tuo Vinitius oli? Augustiani, soturi ja Neron hoviherra, joka otti osaa hänen hillittömään elämäänsä ja hullutuksiinsa. Olihan sen selvästi todistanut sekin juhla, jota Lygia ei ikinä voisi unohtaa. Vinitius kulki temppeleihin, kuten kaikki muutkin, uhraamaan häpeällisille jumalille, joihin hän tuskin itsekään uskoi, mutta joille hän oli valmis osoittamaan julkista kunnioitusta. Olihan hän ajanut häntä takaa tehdäkseen hänet orjattarekseen ja rakastajattarekseen ja syöstäkseen hänet siihen turmeluksen, nautinnon, rikosten ja häpeällisyyden maailmaan, joka huusi Jumalan kostoa. Tosin Vinitius tuntui muuttuneen, mutta olihan hän juuri sanonut, että jos Lygia ajattelee Kristusta enemmän kuin häntä, hän on valmis vihaamaan Kristusta. Ja Lygian mielestä se, joka ajattelikin vain muuta rakkautta kuin rakkautta Kristukseen, jo teki syntiä Häntä vastaan. Kun hän siis huomasi, että hänen sydämensä pohjalla alkoi liikkua muita tunteita ja pyyteitä, kävi hän kovin levottomaksi tulevaisuutensa ja oman sydämensä takia.
Tämän sisällisen taistelun aikana saapui Glaucus katsomaan sairasta ja ottamaan selkoa hänen terveytensä tilasta. Hetken ajan kuvastui Vinitiuksen kasvoilla suuttumus ja kärsimättömyys, sillä häntä harmitti, että hänen keskustelunsa Lygian kanssa tuli keskeytetyksi. Ja kun Glaucus rupesi tekemään hänelle kysymyksiä, vastasi hän miltei halveksien. Tosin hän pian hillitsi mielensä, mutta jos Lygia oli toivonut Ostrianumissa vietetyn yön muuttaneen hänen itsepintaisen luonteensa, niin ne toiveet pian pettivät. Vain Lygiaa kohtaan hän oli muuttunut, muuten olivat hänen rinnassaan säilyneet entiset kovat, itserakkaat tunteet, ja hänen sydämensä oli pysynyt tosiroomalaisena ja petomaisena. Siinä ei ollut sijaa Kristuksen suloiselle opille eikä kiitollisuudelle.
Lygia jätti huoneen, ja hänen mielensä oli täynnä sisällistä tuskaa ja levottomuutta. Ennen, kun hän rukouksessa oli kääntynyt Kristuksen puoleen, oli hänen sydämensä ollut tyyni ja hänen mielensä kirkas kuin vesipisara. Nyt oli hänen rauhansa poissa. Kukan terään oli päässyt myrkyllinen mato, joka rupesi tekemään siellä tuhojaan. Ei unikaan, vaikkei hän kahteen yöhön ollut nukkunut, tuottanut hänelle lepoa. Hän näki unta, että Nero saapui Ostrianumiin augustiani-, tanssijatar-, korybantti- ja miekkailijajoukon etunenässä ja että hän ohjasi ruusuilla koristetut vaununsa kristittyjä kohti. Mutta Vinitius tarttui Lygian käsivarteen, veti hänet kilpa-ajovaunuihin, pusersi hänet rintaansa vasten ja kuiskasi: »tule mukaan!»