KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Sittemmin hän rupesi välttämään yhteistä asuinhuonetta ja tuli harvemmin Vinitiuksen vuoteen ääreen. Mutta hänen rauhansa ei silti palannut. Hän huomasi, että Vinitius seurasi häntä rukoilevin katsein, että hän odotti hänen jokaista sanaansa erityisenä armonosoituksena ja että hän kärsi, vaikkei uskaltanut valittaa, jottei karkoittaisi häntä luotaan. Lygia kyllä käsitti olevansa hänen terveytensä ja ilonsa ehto, ja säälin tunne täytti hänen sydämensä. Pian hän sentään huomasi, että jota enemmän hän koetti häntä välttää, sitä hellemmäksi kävivät hänen tunteensa häntä kohtaan. Yhä kauemmas pakeni hänen rauhansa. Välistä hän vakuutti itselleen, että hänen aina täytyy pysyä hänen luonaan, koska jumalallinen oppi käskee palkitsemaan pahaa hyvällä. Sitäpaitsi hän puhumalla hänen kanssaan saattaisi vetää häntä oppinsa puoleen. Mutta samassa hänen omatuntonsa rupesi nuhtelemaan häntä, osoittaen, että hän kiusaa itseään ja että ainoastaan rakkaus Vinitiukseen viekoittelee häntä hänen vuoteensa ääreen. Sentähden eli Lygia ainaisessa taistelussa, ja taistelu kävi päivä päivältä kovemmaksi. Tuontuostakin tuntui siltä, kuin hän olisi joutunut verkkoon, ja jota kiihkeämmin hän koetti päästä siitä irti, sitä enemmän hän siihen sotkeutui. Hänen täytyi vihdoin tunnustaa itselleen, että hän päivä päivältä enemmän ikävöi Vinitiusta nähdä ja kuulla hänen ääntään. Hänet valtasi sellainen halu istuutua hänen vuoteensa ääreen, että hänen täytyi huutaa avukseen koko voimansa, voidakseen voittaa itsensä. Kun hän likeni sairasta ja tämän kasvot alkoivat säteillä, valautui autuus Lygiankin sydämeen. Eräänä päivänä huomasi hän kyynelten jälkiä Vinitiuksen silmäripseissä, ja ensi kerran hänen eläessään lensi hänen mieleensä ajatus, että sopisi suudella ne pois siitä. Mutta tämä ajatus pelästytti ja hävetti häntä siihen määrään, että hän itki koko seuraavan yön.
Vinitius oli kärsivällinen, sillä hän oli päättänyt pysyä kärsivällisenä. Välistä pani kiukku, kärsimättömyys ja itsepintaisuus hänen silmänsä säkenöimään, mutta pian hän tukahutti tulisuutensa ja loi Lygiaan rukoilevan, anteeksipyytävän katseen. Tämä liikutti Lygiaa entistä enemmän. Ei hän ollut osannut aavistaa, että joku häntä niin rakastaisi. Kun hän sitä ajatteli, valtasi hänet sekä onnen että syyllisyyden tunne. Vinitius oli todella muuttunut. Hän ei enää kohdellut Glaucusta niin ylpeästi kuin ennen ja monesti hän tuli miettineeksi, että köyhä parantaja-orja, vanha Miriam, joka oli vieraan kansan nainen ja joka hoiti häntä suurella hellyydellä, ja Crispus, jonka hän alituisesti näki rukoilemassa, kuitenkin olivat ihmisiä. Hän kummasteli omia ajatuksiaan—mutta aina ne vain palasivat. Ursuksesta hän oikein oli ruvennut pitämään ja hänen kanssaan hän keskusteli päiväkaudet, sillä hänen kanssaan saattoi jutella Lygiasta. Jättiläinen kertoi hänelle väsymättömällä innolla, ja siinä täyttäessään sairaanhoitajan raskaimpia velvollisuuksia rupesi hänkin kiintymään Vinitiukseen. Lygia oli aina Vinitiuksen mielestä ollut toista ja tuhat kertaa jalompaa rotua kuin kaikki muut ihmiset, mutta nyt hän rupesi kiinnittämään huomiota yksinkertaisiin ja köyhiin ihmisiin ja sitä ei hän ikinä ennen ollut tehnyt. Hän huomasi heissä kaikenlaisia puolia, joiden olemassaolosta hänellä ei ollut vähintäkään aavistusta.
Nazariusta hän ei voinut kärsiä, sillä hän luuli Nazariuksen uskaltaneen rakastua Lygiaan. Pitkän aikaa hän oli peittänyt vastenmielistä tunnettaan poikaa kohtaan, mutta kerran, kun Nazarius toi Lygialle kaksi peltopyytä, jotka hän omilla ansaitsemillaan rahoilla oli ostanut torilta, heräsi Vinitiuksessa quiritien jälkeläinen, jonka silmissä vieraan kansan lapsi oli kurjempi maan matosta. Kun hän kuuli Lygian kiittävän lahjasta, kalpeni hän hirvittävän kalpeaksi, ja kun Nazarius katosi huoneesta noutaakseen vettä linnuille, puhkesi hän puhumaan:
"Lygia, voitko sinä kärsiä, että tuo kantaa sinulle lahjoja? Etkö tiedä, että kreikkalaiset nimittävät hänen kansalaisiaan juutalaiskoiriksi?"
"En tiedä miksi kreikkalaiset heitä sanovat," sanoi Lygia, "tiedän vain, että Nazarius on kristitty ja veljeni. Puhuessaan katseli Lygia häneen kummastuneena ja säälien, sillä hän oli jo vieraantunut tuontapaisista tunteenpurkauksista."
Mutta Vinitius puri hampaansa yhteen, jottei päästäisi ilmoille ajatuksiaan: hän olisi ollut valmis ruoskituttamaan sellaisen veljen kuoliaaksi tai lähettämään hänet maalle sicilialaisiin viinitarhoihinsa kuokkimaan maata, jalat kahleissa… Hän hillitsi kuitenkin itsensä, tukahutti vihansa ja virkkoi vasta hetken perästä:
"Suo anteeksi, Lygia. Sinä olet minun silmissäni kuninkaan tytär ja
Plautiusten ottolapsi."
Ja hän nöyrtyi siihen määrään, että hän, kun Nazarius palasi huoneeseen, lupasi lahjoittaa hänelle parin riikinkukkoja tai flamingoja, joita hänen puutarhansa oli täynnä, kunhan hän tästä paranisi ja pääsisi huvilalleen. Lygia kyllä ymmärsi, miten kalliisti ostetut nämä voitot mahtoivat olla hänelle. Mutta jota useammin ne uudistuivat, sitä enemmän hänen sydämensä taipui hänen puoleensa. Eivät hänen voittonsa Nazariukseen nähden kuitenkaan olleet niin suuret kuin Lygia edellytti. Tosin ei Vinitius enää ollut hänelle mustasukkainen, vaikka hän tuontuostakin suuttui häneen. Mutta Miriamin poika ei itse asiassa hänen silmissään ollut koiraa parempi. Olihan se sentään vielä lapsi ja jos rakasti Lygiaa, niin rakasti tajuttomasti ja nöyrästi. Suurempia voittoja täytyi nuoren tribunin saada itsestään ennenkuin hän saattoi yhtyä—vaikkapa vain ääneti ja itsekseen—siihen kunnioitukseen, jolla täällä Kristuksen nimeä ja oppia kohdeltiin. Siinä suhteessa Vinitius todella joutui kummallisten muutosten alaiseksi. Olihan se sentään Lygian oppi, ja sentähden oli hänkin valmis sitä tunnustamaan. Jota enemmän hänen parantumisensa edistyi, sitä selvemmin hänen mieleensä johtui se tapausten sarja, joka oli kehittynyt Ostrianumissa vietetystä yöstä alkaen, ja kaikki ajatukset, jotka siitä ajasta lähtien olivat juolahtaneet hänen päähänsä. Jota enemmän hän mietti, sitä enemmän hänen täytyi ihmetellä tämän opin yliluonnollista voimaa, joka myllertää ihmismielen pohjia myöten. Hän ymmärsi, että siinä täytyy olla jotakin tavatonta, jotakin, jota ei ennen ole ollut maailmassa, ja tunsi, että jos tämä oppi pääsee sytyttämään koko maailman ja valamaan siihen rakkauttaan ja laupeuttaan, niin täytyy seurata joku sellainen aikakausi, joka oli ennen Jupiteria ja jolloin Saturnus hallitsi maailmaa. Hän ei uskaltanut epäillä Kristuksen yliluonnollista syntyperää eikä hänen kuolleistanousemistaan enempää kuin muitakaan ihmeitä. Todistajat, jotka näistä asioista puhuivat, olivat nähneet ne omin silmin. Sitäpaitsi olivat he täysin luotettavat ja pelkäsivät valhetta siihen määrään, ettei saattanut edellyttääkään heidän kertovan olemattomia. Rooman skeptillisyys vapautti kyllä ihmiset uskomasta jumaliin, mutta ihmeisiin uskottiin. Vinitiuksen edessä oli outo arvoitus, jota hän turhaan koetti selittää. Sotihan koko tämä oppi kaikkien olevien olojen järjestystä vastaan, se oli aivan mahdotonta käytännössä toteuttaa, se oli niin hullu kuin se taisi olla. Hänen käsityksensä mukaan ihmiset kyllä saattoivat olla pahoja, niin Roomassa kuin muuallakin maailmassa, mutta asiain järjestys oli hyvä. Jos esimerkiksi Caesar olisi ollut kelpo mies, jos senaatissa olisi ollut sellaisia miehiä kuin Traseas, eikä hävyttömiä tyhjäntoimittajia—niin olisiko sen onnellisempia oloja saattanut toivoa? Rooman rauha ja Rooman yliherruus olivat hyvät olemassa, säätyeroitus oli niinikään tarpeellinen ja oikeutettu. Mutta tämän opin täytyi—mikäli Vinitius käsitti—kumota kaikki järjestys, kaikki hallitus ja poistaa kaikki säätyrajat. Ja miten Rooman vallan ja herruuden sitten olisi käynyt? Saattoiko Rooma lakata hallitsemasta tai tunnustaa kaikki voitettujen kansojen karjat vertaisikseen? Ei, se ei enää mahtunut patricion päähän. Tämä oppi soti lisäksi hänen tottumuksiaan ja tapojaan, hänen luonnettaan ja koko elämänkäsitystään vastaan. Hän suorastaan ei käsittänyt miten hän olisi saattanut elää, jos esimerkiksi olisi ruvennut tuon opin tunnustajaksi. Hän pelkäsi ja ihmetteli sitä, mutta koko hänen luontonsa nousi sen tunnustamista vastaan. Vihdoin hänelle selveni, että se—eikä mikään muu—eroittaa hänet Lygiasta, ja sitä ajatellessa tunsi hän vihaavansa sitä koko sielustaan.
Samassa hänelle kuitenkin selveni, että juuri tuo oppi on puettanut Lygian omituiseen, sanomattomaan kauneuteen, juuri se on hänen sydämeensä sytyttänyt rakkauden rinnalle kunnioituksen ja intohimon rinnalle hellyyden, se on tehnyt Lygian hänelle rakkaammaksi kaikkea muuta maailmassa. Tätä ajatellessa halasi hän hartaasti rakastaa Kristusta. Hän käsitti selvästi, että Kristusta täytyy joko rakastaa tai vihata—välinpitämättömäksi siinä suhteessa ei saata jäädä. Oli kuin kaksi vastakkaista aaltoa olisi koettanut temmata häntä mukaansa. Hän punnitsi ajatuksillaan, punnitsi tunteillaan, mutta ei voinut valita. Hän taivutti päänsä ja jäi vaieten kunnioittamaan tuota käsittämätöntä Jumalaa—vain siksi, että Hän oli Lygian Jumala.
Lygia kyllä näki mitä hänessä liikkui, kuinka hän taisteli ja kuinka hänen luontonsa nousi kristinoppia vastaan. Toiselta puolen Lygia kärsi hänen kanssaan, mutta toiselta puolen hänet valtasi sääli ja hellyys, ja hän tunsi suurta kiitollisuutta siitä äänettömästä kunnioituksesta, jota Vinitius Kristukselle osoitti. Se kiinnitti Lygian sydämen katkeamattomilla siteillä häneen. Hänen mieleensä muistui Pomponia Graecina ja Aulus. Taukoamattoman surun ja ainaisten kyynelten lähteenä oli Pomponialle ajatus, ettei hän haudan tuolla puolen saa tavata Aulusta. Nyt rupesi Lygia ymmärtämään, mitä sellainen suru ja tuska merkitsee. Olihan hänkin löytänyt rakastetun olennon, josta hänen näytti täytyvän ikuisesti erota, Joskus hänen silmissään väikkyi toivo, että hänen sielunsa vielä avautuu vastaanottamaan Kristuksen totuutta, mutta pian se toivo näyttäytyi turhaksi. Hän tunsi ja ymmärsi Vinitiuksen liian hyvin. Vinitius—kristittynä! Niiden kahden käsitteen oli mahdoton yhdessä saada sijaa hänen kokemattomassa päässään. Kun ei viisas ja rehellinen Auluskaan hyvän ja täydellisen Pomponian vaikutuksen kautta ollut voinut vastaanottaa kristinoppia—kuinka sitten Vinitius! Ei sellaista ollut ajatteleminenkaan, ei ollut muuta mahdollisuutta kuin: hänestä ei ole toivoa, hänelle ei ole pelastusta.
Lygia huomasi kauhistuksella, ettei Vinitiusta uhkaava kirous laisinkaan vieroittanut häntä hänestä—päinvastoin teki sääli hänet hänelle kahta vertaa kalliimmaksi. Välistä valtasi hänet halu suoraan puhua hänelle hänen pimeästä tulevaisuudestaan, ja kun hän kerran istui hänen vieressään, sanoi hän, ettei ihmiselle ilman kristinoppia ole olemassa elämää. Silloin Vinitius, joka jo oli käynyt terveemmäksi, äkkiä kohosi pystyyn, nojautui tervettä käsivarttaan vasten ja painoi päänsä hänen helmaansa, lausuen: »sinä olet elämä!» Mutta Lygian rinnassa tukahtui hengitys, hänen tajuntansa katosi, ja autuuden väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, kiireestä kantapäähän asti. Hän tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja koetti nostaa sitä ylös, mutta taipui samalla hänen puoleensa, kunnes huulet ylettyivät hänen hiuksiinsa. Hetkiseksi vaipuivat he toistensa huumaavaan omistamiseen ja rakkauteensa.
Vihdoin Lygia riistäytyi irti ja pakeni. Hänen suonissaan kierteli tuli ja päätä pyörrytti. Täyteen pikariin oli pudonnut pisara liikaa ja se pani sen vuotamaan yli laitainsa. Vinitius ei aavistanut, että hän kalliisti saisi maksaa äskeisen onnenhetkensä, mutta Lygia ymmärsi nyt itse olevansa pelastuksen tarpeessa. Seuraava yö kului häneltä unettomana, kyynelissä ja rukouksessa. Hän luuli olevansa kelvoton rukoilemaan ja tunsi, ettei hänen rukouksensa tulisi kuulluksi. Aamulla varhain hän jätti cubiculumin, pyysi Crispusta puutarhaan ja siellä, muratti- ja viiniköynnösten peittämässä lehtimajassa, avasi hän hänelle koko sydämensä, rukoillen, että Crispus soisi hänen jättää Miriamin talon, sillä hän ei enää luota itseensä, hän ei enää saa riistetyksi sydämestään rakkautta Vinitiukseen.
Crispus, vanha, ankara mies, joka vietti päivänsä yhtämittaisessa rukouksen huumauksessa, suostui siihen, että Lygia jättäisi Miriamin talon, mutta lohdutuksen sanaa ei hän lausunut rakkauden-syntiään katuvalle tytölle. Hänen sydämensä leimahti vihan kiivauteen, kun hän vain ajattelikin, että Lygia, jota hän oli holhonnut siitä asti, kun hän tähän taloon pakeni, jota hän oli rakastanut ja uskossa vahvistanut, jota hän oli pitänyt valkeana liljana, joka oli noussut kristinopin maaperästä ja jota ei yksikään maallinen henkäys ole saanut saastuttaa—että tämä Lygia saattoi suoda sielussaan tilaa toiselle rakkaudelle kuin taivaalliselle. Hän oli tähän asti luullut, ettei yksikään sydän maailmassa puhtaammin sykkisi Kristuksen kunniaksi. Helmenä, jalokivenä, omien käsiensä kallisarvoisena työnä hän oli aikonut uhrata Lygian Hänelle—sentähden tämä tieto täytti hänen mielensä hämmästyksellä ja katkeruudella.
"Mene ja rukoile Jumalaa, että Hän antaisi sinulle syntisi anteeksi," lausui hän ankarasti. "Pakene ennenkuin paha henki, joka sinut on saanut ansaansa, sinut syöksee täydelliseen perikatoon ja ennenkuin kiellät Vapahtajan. Sinun tähtesi kuoli Jumala ristinpuussa, jotta Hän omalla verellään sinun sielusi lunastaisi, mutta sinä valitset osaksesi sen, joka tahtoi tehdä sinut jalkavaimokseen. Ihmeen kautta pelasti Jumala sinut hänen käsistään, mutta sinä avaat sydämesi saastaiselle himolle ja lakastut pimeyden poikaan. Kuka tämä Vinitius on?—Antikristuksen ystävä ja palvelija, hänen rikos- ja mellastustoverinsa. Minne hän sinut veisi, jollei samaan turmioon ja Sodomaan, jossa hän itse elää ja jonka Jumala vihansa tulella hävittää? Mutta minä sanon sinulle: parempi olisi sinun ollut kuolla ja pikemmin olisivat nämä seinät saaneet kaatua sinun päällesi, kuin että tuo mies pääsi ryömimään sinun sydämeesi ja röhjäämään sen myrkyllisellä riettaudellaan."
Hän kiivastui kiivastumistaan, sillä enemmän kuin Lygian rikos sellaisenaan katkeroitti häntä ihmisluonto yleensä ja naisluonto varsinkin, jota ei kristinoppikaan saanut varjelluksi Eevan heikkoudesta. Hänet valtasi syvä inho ja halveksimisen tunne. Se ei hänelle merkinnyt mitään, että neito oli säilyttänyt puhtautensa, että hän tahtoi paeta rakkauttaan ja että hän sielun hädässä ja katumuksessa oli tehnyt tunnustuksensa. Crispus olisi tahtonut muuttaa hänet enkeliksi ja nostaa hänet korkeuteen, jossa ei olisi ollut mitään muuta kuin rakkaus Kristukseen—ja tyttö rakastuu augustianiin! Tämä tieto täytti hänen sydämensä katkeruudella ja mahtavalla pettymyksen ja surun tunteella. Ei! Hän ei voinut suoda sitä anteeksi Lygialle! Kiivauden sanat polttivat hänen huuliaan kuin tuliset hiilet. Hän koetti vielä hillitä itseänsä ja olla lausumatta niitä sekä tyytyi heristelemään luisevia nyrkkejään hätääntyneen neidon pään päällä. Lygia oli kyllä tuntenut olevansa rikollinen, mutta ei hän ollut ajatellut olevansa sitä siinä määrässä. Hän oli toivonut voittavansa kiusauksen pakenemalla Miriamin talosta ja siten sovittavansa rikostaan. Mutta Crispus polki hänet maan tasalle: hän paljasti hänelle hänen sielunsa kurjuuden ja mitättömyyden sellaisena, jommoiseksi ei hän ikinä ollut voinut sitä ajatella. Hän oli odottanut, että vanha presbyteri, joka siitä asti kun hän Palatinukselta karkasi, isänä oli vaalinut häntä, osoittaisi hänelle hellyyttä, lohduttaisi, auttaisi ja vahvistaisi häntä.
"Minä uhraan Jumalalle pettymykseni ja tuskani," puuttui Crispus puhumaan, "mutta sinä olet pitänyt Vapahtajaa pilkkanasi, sillä sinä olet vaivuttanut itsesi suohon, ja sen höyryt ovat myrkyttäneet sielusi. Sinä olisit voinut uhrata Kristukselle sielusi ikäänkuin kallisarvoisen astian ja sanoa Hänelle: »täytä se armollasi, Herra!» mutta sinä valitsit mieluummin osaksesi pahan hengen. Suokoon Jumala sinulle syntisi anteeksi ja armahtakoon sinua—minä, joka pidin sinua Kristuksen valittuna … en voi, ennenkuin sinä olet karkoittanut käärmeen…"
Hän keskeytti äkkiä puheensa, sillä hän huomasi, etteivät he enää olleet kahden.
Kiertelevien viiniköynnösten ja iäti viheriöivän murattiverkon takaa näki hän kaksi miestä, joista toinen oli apostoli Pietari. Toista ei hän heti tuntenut, sillä karkeasta villakankaasta tehty puku eli n.s. cilicium peitti osaksi hänen kasvonsa. Ensi hetkessä luuli Crispus häntä Chiloniksi.
Crispuksen äänekäs puhe oli johtanut miehet lehtimajaan ja he istuutuivat nyt kiviselle rahille. Pietarin kumppani paljasti päänsä, ja samassa Crispus tunsi hänet. Hänen kasvonsa olivat laihat, päälaki kalju ja kiharoiden ympäröimä, silmäkannet punaiset, nenä käyrä—hän teki sekä vastenmielisen että ylevän vaikutuksen. Se oli Paavali Tarsolainen.
Lygia heittäytyi polvilleen, kietoi epätoivoissaan käsivartensa Pietarin jalkojen ympäri ja kätki soimatun päänsä hänen vaatteensa poimuihin, lausumatta sanaakaan.
Mutta Pietari virkkoi:
"Rauha teidän sieluillenne!"
Kun hän näki lapsen jalkainsa juuressa, kysyi hän, mitä oli tapahtunut. Silloin Crispus rupesi kertomaan, mitä Lygia oli hänelle tunnustanut, että häneen oli syttynyt syntinen rakkaus ja että hän aikoi paeta Miriamin talosta. Hän kertoi myöskin, kuinka hän suri sitä, että sielu, jonka hän oli tahtonut lumivalkeana uhrata Kristukselle, oli tahraantunut maalliseen tunteeseen, rakastumalla Vinitiukseen. Sillä ottihan tämä mies osaa kaikkiin rikoksiin, joiden loassa pakanamaailma rypi ja jotka huusivat Jumalan kostoa.
Hänen puhuessaan oli Lygia pusertunut yhä likemmäksi apostolia, ikäänkuin hän häneltä olisi toivonut turvaa ja edes hiukan lohdutusta.
Kun apostoli oli kuullut Crispuksen kertomuksen loppuun, kumartui hän neidon puoleen ja laski vanhan, ryppyisen kätensä hänen päälaelleen. Sitten hän kääntyi puhuttelemaan vanhaa pappia:
"Crispus, etkö ole kuullut, että rakastettu Mestarimme oli häissä
Kaanaassa ja että Hän siunasi rakkauden yljän ja morsiamen välillä?"
Crispuksen käsivarret raukesivat rentoina riippumaan, ja kummissaan tuijotti hän puhujaan, ikäänkuin ei hän enää olisi saanut sanaa suustaan.
Pietari vaikeni hetkisen ja jatkoi sitten:
"Crispus, luuletko että Kristus, joka salli Maria Magdalenan olla jalkainsa juuressa ja joka antoi anteeksi syntiselle vaimolle, kääntäisi pois kasvonsa tästä lapsesta, joka on puhdas kuin kedon lilja?"
Nyyhkyttäen painautui Lygia yhä likemmä apostolia. Hän ymmärsi, ettei hän turhaan ollut paennut hänen turviinsa. Apostoli kohotti hänen kyyneltyneitä kasvojaan ja puhui hänelle:
"Niin kauan kuin silmät, joita rakastat, eivät ole avautuneet totuuden valolle, täytyy sinun välttää häntä, ettei hän viettelisi sinua syntiin, mutta rukoile hänen puolestansa ja tiedä, ettei rakkaudessasi rikosta ole. Ja se, että tahdoit viettelystä paeta, on sinulle ansioksi luettava. Älä kiduta itseäsi äläkä itke, sillä minä sanon sinulle, ettei Vapahtajan armo ole sinua heittävä, vaan rukouksesi on tuleva kuulluksi, ja surua on seuraava ilon aika."
Näin sanoen laski apostoli molemmat kätensä tytön päälaelle, nosti silmänsä taivasta kohti ja siunasi hänet. Hänen kasvoistaan paistoi taivaallinen hyvyys.
Mutta Crispuksen mieli oli murtunut ja nöyränä hän alkoi selittää:
"Olen rikkonut laupeutta vastaan, mutta minä luulin, että hän asettuisi
Kristusta vastaan, päästämällä sydämeensä maallisen rakkauden…"
Siihen Pietari vastasi:
"Minä kielsin Hänet kolme kertaa, ja kuitenkin Hän antoi minulle anteeksi ja käski minun kaita lampaitaan."
"…Ja kun sitäpaitsi," lopetti Crispus lauseensa, "Vinitius on augustiani."
"Kristus on murtanut kovempiakin sydämiä," sanoi Pietari.
Silloin Paavali Tarsolainen, joka koko ajan oli vaiennut, laski käden rinnalleen ja virkkoi:
"Minä olen vainonnut ja kuolemaan kuljettanut Kristuksen palvelijoita. Silloin kun Stefanus kivitettiin, olin minä vartioimassa niiden vaatteita, jotka häntä kivittivät; minä olen tahtonut juuria myöten hävittää totuuden koko maailmasta ja kaikkien ihmisten joukosta, ja kuitenkin määräsi Herra juuri minut julistamaan totuuttaan kaikessa maailmassa. Minä olen julistanut sitä sekä Kreikassa että Judeassa, saarilla ja tässä jumalattomassa kaupungissa siitä asti, kun minä ensi kerran vankina täällä asunut olen. Mutta nyt kun minun päämieheni Pietari minua kutsui, olen tullut tähän taloon taivuttamaan tätä kovakorvaista päätä Kristuksen jalkain juureen ja heittämään siementä kiviseen peltoon, jonka Herra tekee hedelmälliseksi, jotta se kasvaisi runsaan hedelmän."
Hän nousi—ja Crispuksen silmissä näytti tuo pieni, käyrävartinen mies siinä hetkessä siltä, mikä hän todella oli, nimittäin jättiläiseltä, joka oli järkyttänyt maailman perustuksia myöten ja hallitseva maita ja sen kansoja.