KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
»Petronius Vinitiukselle:
»Armahda minua, rakkaani, äläkä seuraa kirjeissäsi lakedaimonilaisten tai Julius Caesarin esimerkkiä. Jos edes voisit kirjoittaa kuten Julius Caesar: veni, vidi, vici! (tulin, näin, voitin!)—niin ymmärtäisin lakonisuutesi. Mutta sinun kirjeesi sisältää päinvastoin: veni, vidi, fugi (tulin, näin, pakenin). Sinun luonteellesihan ei laisinkaan sovi jättää asioita kesken, ja nyt sinä aivan lyhyesti kerrot, että sinä haavoituit ja että olet joutunut omituisten kohtalojen alaiseksi. Kirjeesi kaipaa siis kaikin puolin selitystä. En uskonut silmiäni, kun luin, että lygilainen nutisti Crotonin yhtä helposti kuin kaledonilainen koira Hibernian rotkoissa nutistaa suden. Siitä miehestä kannattaa maksaa yhtä paljon kultaa kuin hän painaa, ja hänestä voi milloin hyvänsä sukeutua Caesarin suosikki. Kunhan nyt palaan kaupunkiin, tahdon tutustua häneen lähemmin ja valattaa itselleni hänen patsaansa pronssista. Vaskiparta tulee halkeamaan uteliaisuudesta, kun kerron hänelle, että se on tehty luonnon mukaan. Todelliset atleettiruumiit käyvät yhä harvinaisemmiksi Italiassa ja Kreikassa—Itämaista puhumattakaan. Germanilaiset tosin ovat kookkaat, mutta heidän jänteidensä päällä on rasvakerros ja heissä on enemmän kokoa kuin voimaa. Kysypä lygiläiseltä, onko hän poikkeus vai onko hänen maassaan muitakin hänen kokoisiaan miehiä. Jos sinun tai minun osakseni joskus lankeaa kilpa-leikkien järjestäminen, niin olisi hyvä tietää, mistä parhaat vartalot ovat etsittävät.
»Mutta kiitos kaikkien itämaalaisten ja länsimaalaisten jumalien, että elävänä pääsit sellaisista hirveistä käsistä. Luultavasti sinun on kiittäminen pelastustasi yksin siitä, että olet patricio ja konsulin poika. Mutta suuresti minua kummastuttavat kaikki näkemäsi ja kokemasi: hautausmaa, jossa olit kristittyjen joukossa, he itse, heidän tapansa kohdella sinua, Lygian pako ja vihdoin se surumielisyys ja levottomuus, joka ilmenee lyhyessä kirjeessäsi. Anna minulle nyt pian selitys, sillä siinä on paljon asioita, joita en ymmärrä. Tai jos tahdot kuulla totuuden, niin sanon sinulle suoraan: en ymmärrä kristittyjä, en sinua enkä Lygiaa. Älä hämmästele, että minä, joka en juuri välitä mistään muusta maailmasta kuin omasta itsestäni, kyselen sinulta näitä asioita näin innokkaasti. Olenhan minäkin osaltani vaikuttanut näihin tapahtumiin, siis ne tavallaan koskevat minua. Kirjoita pian, sillä en varmaan tiedä sanoa, koska tapaamme toisemme. Vaskiparran päässä vaihtelevat tuumat kuin syksyiset tuulet. Istuessa täällä Beneventumissa voi hänen päähänsä äkkiä pälkähtää, että lähdetäänkin suoraan Kreikkaan eikä käydäkään Roomassa. Tigellinus tosin neuvoo palaamaan Roomaan edes joksikin aikaa, jottei kansa, joka ikävöi Caesarin persoonaa (lue: kilpaleikkejä ja viljaa), kävisi levottomaksi. Siitä syystä en nyt tiedä miten käynee. Jos mielitekomme vie meidät Akaiaan, käymme ehkä samalla Egyptissä. Kehoittaisin sinua vakavasti lähtemään tänne, sillä olen varma, että matkustaminen ja huvitukset nykyisessä sieluntilassasi olisivat sinulle lääkettä, mutta ehket sinä enää tapaisikaan meitä täältä. Siinä tapauksessa olisi sinun toki parempi lähteä maatilallesi Siciliaan kuin istua Roomassa. Kirjoita minulle tarkasti kaikki mikä sinua koskee—ja jää hyvästi. Tällä kertaa en toivota sinulle muuta kuin terveyttä, sillä, kautta Polluxin! en tiedä, mitä muuta sinulle toivottaisin.»
Kirjeen luettuaan ei Vinitius tuntenut vähintäkään halua vastata siihen. Hän luuli tietävänsä, ettei siihen kannata vastata, ettei siitä ole kellekään hyötyä ja etteivät asiat kuitenkaan selviä. Häntä vaivasi haluttomuus ja häntä painoi tunne elämän turhuudesta. Hän luuli, ettei Petronius missään tapauksessa häntä käsitä ja että oli tapahtunut jotakin, joka eroitti heidät toisistaan. Hän ei itsekään ymmärtänyt itseään. Palatessaan Tiberin takaa komeaan insulaansa Carinaen varrella oli hän heikko ja väsynyt, ja ensimäisinä päivinä tuotti lepo täällä mukavuudessa ja ylellisyydessä hänelle todellista nautintoa. Mutta hänen tyytyväisyytensä ei ollut pitkä-ikäinen. Pian hän huomasi, että hänen elämänsä oli turha, että kaikki mikä tähän asti on kiinnittänyt hänen mieltään, on käynyt hänen silmissään joko aivan mitättömäksi tai muuttunut hyvin vähäarvoiseksi. Hänestä tuntui siltä, kuin kaikki ne kielet, jotka tähän asti olivat sitoneet hänet elämään, nyt olisivat katkenneet hänen sielussaan eikä uusia ollut tullut sijaan. Kun hän ajatteli matkaa Beneventumiin ja Akaiaan ja elämää nautinnossa ja hekumassa, rupesi häntä iljettämään. »Minkätähden? Mitä hyötyä siitä on?» kysyi hän itseltään. Ensi kerran eläessään tuli hän ajatelleeksi, että jos hän lähtisi sinne, niin Petroniuksen puheet, sukkeluudet ja loistava esiintyminen, hänen taidokkaasti lausutut ajatuksensa ja jokaisen aatteen mukaan valitut, kuvaavat sanansa häntä väsyttäisivät.
Toiselta puolen kuitenkin yksinäisyyskin jo alkoi häntä väsyttää. Kaikki hänen tuttavansa olivat Caesarin kanssa Beneventumissa, hänen täytyi siis yksin istua kotona, pää täynnä ajatuksia ja sydän täynnä tunteita, joista hän ei päässyt selville. Ajoittain hän sentään oli sitä mieltä, että jos olisi joku, jonka kanssa voisi keskustella näistä asioista, niin ehkä voisi päästä niihin jollakin lailla käsiksi, voisi järjestää ne ja ymmärtää ne paremmin. Tämän toivon perustuksella hän kuitenkin muutamia päiviä epäiltyään päätti kirjoittaa Petroniukselle. Ei hän vielä tietänyt, lähettäisikö perille vastauksensa, mutta joka tapauksessa puki hän sen seuraaviin sanoihin:
»Sinä tahdot saada tarkempia tietoja. Täytän pyyntösi, mutta en tiedä, onnistuuko selitykseni nyt paremmin, sillä useita solmuja en vielä itsekään kykene aukaisemaan. Kerroin jo sinulle olostani kristittyjen joukossa ja miten he kohtelevat vihamiehiään—täydellä syyllä he saattoivat pitää minua ja Chilonia vihamiehinään—kerroin myöskin, kuinka hellästi he minua hoitivat, ja Lygian katoamisesta… Ei, rakkaani, eivät he minua säästäneet siitä syystä, että olen konsulin poika. Sellaiset seikat eivät heille merkitse mitään, sillä soivathan he anteeksi Chilonillekin, vaikka minä itse kehoitin heitä kuoppaamaan hänet puutarhaan. Sellaisia ihmisiä kuin he ei maailma vielä ole nähnyt, ja sellaista oppia kuin heidän ei maailma vielä ole kuullut. Muuta en saata sanoa, ja joka heitä tahtoo mitata meidän mittojemme mukaan, se—erehtyy. Vakuutan sinulle, että jos käsivarsi poikki olisin maannut omassa talossani ja jos omat palvelijani, vaikkapa omat sukulaiseni olisivat hoitaneet minua, niin olisi minua varmaan ympäröinyt suurempi mukavuus, mutta edes puoltakaan siitä hellyydestä eivät he olisi minulle osoittaneet. Tiedä, että Lygia on samanlainen kuin kaikki muut kristityt. Jos hän olisi ollut sisareni tai puolisoni, niin ei hän olisi voinut hoitaa minua hellemmin. Monesti riemuitsi sydämeni, sillä päätin, että yksin rakkaus saattaa synnyttää sellaista hellyyttä. Monesti näin rakkauden loistavan hänen silmistään, ja uskotko, että silloin noiden moukkien keskellä, kurjassa huoneessa, joka samalla on sekä keittiönä että tricliniumina, tunsin olevani onnellisempi kuin koskaan ennen? Ei! Minä en ollut hänelle yhdentekevä. Vielä tänäkin päivänä olen siitä vakuutettu. Ja kuitenkin sama Lygia minun tietämättäni jätti Miriamin asunnon. Minä istun täällä päiväkaudet pää käsien varassa ja mietin: minkätähden hän sen teki? Joko minä kirjoitin sinulle, että itse kehoitin häntä palaamaan Aulusten luo? Tosin hän siihen vastasi, ettei se käy päinsä, koska Aulus perheineen on lähtenyt Siciliaan ja koska viestit orjien kautta kulkevat talosta taloon ja siten saapuvat Palatinuksellekin. Caesar voisi uudelleen ryöstää hänet Aulukselta. Se kaikki on totta! Mutta hän tiesi, etten minä puolestani enää aja häntä takaa ja että olen hylännyt väkivallan tien. Hän tiesi myöskin, etten voi lakata häntä rakastamasta, etten voi elää ilman häntä ja että hartain haluni on taluttaa hänet seppelöityjen ovien alitse talooni sekä istuttaa hänet pyhitetylle taljalle lieden ääreen… Ja kuitenkin hän meni pakoon! Minkätähden? Mikään ei enää uhannut häntä. Jollei hän rakastanut minua, niin olisihan hän voinut hylätä minut. Seuraavana päivänä opin tuntemaan omituisen miehen, erään Paavali Tarsolaisen, joka puhui minulle Kristuksesta ja Hänen opistaan ja puhui niin voimakkaasti, että minusta tuntui siltä, kuin jokainen hänen sanansa, hänen tahtomattaankin, vielä voisi kääntää nurin koko meidän maailmamme perustukset. Sama mies kertoi minulle Lygian paosta ja lausui: "Kun Jumala avaa sinun silmäsi valolle ja kun Hän poistaa niistä kaihen, niinkuin hän minullekin teki, niin silloin sinä ymmärrät, että Lygia menetteli oikein, ja silloin sinä ehkä vielä löydät hänet!" Ja tässä minä nyt vaivaan päätäni, koettaen ymmärtää näitä sanoja aivan kuin olisin kuullut ne Delfin Pythian suusta. Välistä luulen jo jonkun verran ymmärtäväni. He rakastavat ihmisiä, mutta vihaavat meidän elämäämme, jumaliamme ja—rikoksiamme. Hän pakeni siis luotani siitä syystä, että kuulun siihen maailmaan ja että hänen minun kanssani olisi pitänyt jakaa elämä, jota kristityt pitävät rikollisena. Sanot, että hän yksinkertaisesti olisi voinut hylätä minut ja ettei hänen sentähden olisi tarvinnut paeta. Mutta entä jos hän rakasti minua? Siinä tapauksessa hän pakeni rakkautensa takia. Kun sitä ajattelen, valtaa minut halu lähettää orjia pitkin Rooman katuja ja käskeä heidän huutaa talojen pihoilla: "palaa, Lygia!" Mutta en voi käsittää miksi hän pakeni. Enhän minä missään tapauksessa olisi kieltänyt häntä uskomasta Kristukseen. Minä olisin itse puolestanikin pystyttänyt hänelle alttarin atriumiin. Mitä haittaa minulle olisi saattanut olla yhdestä uudesta jumalasta, ja miksen minä olisi voinut uskoa häneen—varsinkin kosken ikinä ole erittäin vakavasti uskonut vanhoihin jumaliin? Tiedän aivan varmaan, etteivät kristityt koskaan valehtele, mutta kuitenkin he vakuuttavat, että hän on noussut kuolleista. Sitä ei kukaan ihminen tähän asti ole tehnyt. Paavali Tarsolainen, joka on Rooman kansalainen, mutta joka syntyperältään juutalaisena tuntee vanhat heprealaiset kirjat, sanoi minulle, että profetat jo tuhat vuotta sitten ennustivat Kristuksen tuloa. Nämä asiat ovat tavattomia, mutta tavattomuuttahan meidän ympärillämme on joka haaralla! Täällä puhutaan yhä vielä Apollonius Tyanalaisesta. Paavali vakuutti, ettei voi löytyä kokonaisia jumalten laumoja, vaan että jumala on yksi, ja tämä väite tuntuu minusta sangen järkevältä. Luultavasti Senecakin on samaa mieltä, ja ennen häntä ovat ehkä olleet monet muut. Kristus eli, antoi ristiinnaulita itsensä maailman lunastukseksi ja nousi kuolleista. Kaikki tämä on aivan varmaa. En siis käsitä, minkä nojalla en uskoisi sitä ja minkätähden en pystyttäisi alttaria hänelle, koska olen ollut valmis rakentamaan alttarin esimerkiksi Serapikselle. Minun ei olisi laisinkaan vaikea kieltää vanhoja jumalia, sillä eihän ainoakaan järkevä ihminen kuitenkaan heihin usko. Mutta tämä kaikki ei näy riittävän kristityille. Ei ole siinä kylläksi, että Kristusta kunnioittaa, vaan täytyy vielä elää Hänen oppinsa mukaan. Ja siinä sinä vasta seisotkin kuin meren rannalla, josta sinua on käsketty jalkaisin kahlaamaan toiselle rannalle. Jos heille lupaisitkin sen tehdä, niin he kyllä tuntisivat, että lupaus oli vain tyhjää sanahelinää. Paavali sanoi minulle sen aivan suoraan. Sinä tiedät kuinka minä rakastan Lygiaa, sinä tiedät, että olisin valmis tekemään mitä tahansa hänen tähtensä. Mutta en voisi hänenkään pyynnöstään nostaa Soraktea tai Vesuviusta hartioilleni, tai ottaa käteeni Trasimenon järveä tai muuttaa mustia silmiäni sinisiksi, jommoiset lygiläisten silmät ovat. Jos tahtoisinkin, niin eivät voimani siihen riittäisi. En ole filosofi, mutta en myöskään ole sellainen tyhmyri kuin monesti olet saattanut luulla. Nyt sanon sinulle: en tiedä miten kristityt asettavat elämänsä ja miten he voivat elää, mutta sen tiedän, että missä heidän oppinsa alkaa, siellä loppuu Rooman valta, loppuu Rooma, loppuu elämä. Ei ole enää eroa voittajan ja voitetun, köyhän ja rikkaan, herran ja orjan välillä. Kukistuvat tuomioistuimet, kukistuu Caesar, laki ja koko maailman järjestys. Mutta kaiken tämän sijalle tulee Kristus ja joku laupeus, jommoista ei tähän asti ole ollut, tulee joku hyvyys, joka ei laisinkaan ole yhtäpitävä inhimillisen ja roomalaisen käsityksen kanssa. Minulle tosin Lygia merkitsee enemmän kuin Rooma ja koko sen herraus, ja minun puolestani maailma huoleti saisi hävitä, kunhan vain Lygia olisi luonani kodissani. Mutta palaan asiaan. Kristityille ei riitä sanoin annettu suostumus, vaan täytyy tuntea, että heidän oppinsa on hyvä, ja sen täytyy täyttää koko sielu. Mutta—jumalat voivat sen todistaa—minä en saata! Ymmärrätkö mitä se merkitsee? Minun luonnossani on jotakin, joka nousee sitä oppia vastaan, ja vaikka minun suuni sitä ylistäisi ja vaikka minä sen vaatimuksiin suostuisinkin, niin minun sieluni ja ymmärrykseni kuitenkin sanoisivat, että minä teen sen rakkauteni ja Lygian tähden ja että se olisi minulle inhoittavampi kuin mikään muu maailmassa, jollei Lygiaa olisi. Kumma kyllä, että tuollainen Paavali Tarsolainen sen ymmärtää ja samaten vanha theurgos Pietari, joka on ollut Kristuksen opetuslapsi ja joka on suurin kristittyjen joukossa—vaikka he ovat niin alhaista syntyperää. Ja tiedätkö mitä he nyt tekevät? He rukoilevat minun puolestani ja anovat minulle niinsanottua armoa, mutta minä elän vain levottomuudessa ja ikävöimisen! kasvaa kasvamistaan.
»Johan minä kirjoitin sinulle, että Lygia läksi salaa, mutta jätti lähtiessään minulle ristin, jonka hän itse oli vääntänyt kokoon puksipuun oksista. Herätessäni löysin sen vuoteeni vierestä. Säilytän sitä larariumissa enkä ensinkään osaa selittää, minkätähden likenen sitä kuin mitäkin jumaluutta, sydämessäni pelko ja kunnioituksen tunne. Minä rakastan sitä, sillä ovathan Lygian kädet sen valmistaneet, ja vihaan sitä, sillä sehän se meidät eroittaa. Välistä luulen noitakeinojen olevan vaikuttamassa ja että theurgos Pietari, joka sanoo olevansa yksinkertainen kalastaja, itse asiassa on suurempi Apolloniusta ja kaikkia hänen edeltäjiään ja että juuri hän on houkutellut ansaansa Lygian, Pomponian, minut itseni ja kaikki muut.
»Kirjoitat, että suru ja levottomuus ovat kouraantuntuvin sisältö kirjeessäni. Surullinen olen tietysti siksi, että taas olen kadottanut Lygian, ja levoton olen siksi, että minussa ehdottomasti on tapahtunut muutos. Sanon sinulle suoraan, ettei mikään ole luonnolleni sen vastenmielisempää kuin tämä oppi, mutta kuitenkin olen siitä lähtien, jolloin jouduin sen kanssa tekemisiin, muuttunut siihen määrään, etten enää tunne itseäni. Noituusko tässä on pitänyt peliään vaiko rakkaus? Circe osasi kosketuksellaan muuttaa ihmisen ruumiin, mutta minun sieluni on muutettu. Lygia yksin sen on voinut saada aikaan, tai oikeammin on Lygia saanut sen aikaan tuon kummallisen opin kautta, jota hän tunnustaa. Kun minä palasin kotiin kristittyjen luota, ei kukaan minua huomannut. Palvelijat luulivat minun olevan Beneventumissa ja aikovan viipyä vielä kauan. Tapasin taloni epäjärjestyksessä, orjat humalaisina juhlimassa tricliniumissani. He olisivat mieluummin ottaneet vastaan kuoleman kuin minut, sillä he eivät olisi voineet mitään niin pelästyä kuin minua. Sinä tiedät, että minä kovin kourin hallitsen taloani. Kaikki, joissa henki oli, heittäytyivät polvilleen, toiset menivät tainnoksiinkin. Mutta arvaapa miten minä menettelin? Ensi hetkessä aioin komentaa esiin ruoskat ja tuliset raudat, mutta samassa minua rupesi hävettämään ja—uskotko korviasi?—minun kävi sääli orjaraukkojani. Heidän joukossaan oli vanhojakin miehiä, jotka iso-isäni M. Vinitius jo Augustuksen aikana oli tuonut Reinin seuduilta. Sulkeuduin yksinäni kirjastoon, ja siellä johtui mieleeni kaikenlaisia kummallisia asioita, joita olin kuullut ja nähnyt kristittyjen joukossa, muun muassa, ettei minun sovi kohdella orjia kuten ennen ja että hekin ovat ihmisiä. Muutamia päiviä kulkivat he kuolettavassa pelossa, arvellen minun viivyttelevän rangaistusta vain pannakseni sen täytäntöön sitä kovempana. Mutta minä en rangaissut heitä, sillä en saanut sitä tehdyksi! Kolmantena päivänä kutsuin heidät kokoon ja sanoin: minä annan teille anteeksi, mutta koettakaa nyt te puolestanne sovittaa rikostanne huolellisella käytöksellä! Silloin he lankesivat polvilleen, itkivät, ojentelivat vaikeroiden käsiään ja sanoivat minua herrakseen ja isäkseen. Ja minä—minua hävettää tunnustaa se sinulle—minäkin jouduin mielenliikutuksiin. Olin sillä hetkellä näkevinäni Lygian suloiset kasvot ja hänen silmänsä kyynelissä, ja hän kiitti minua menettelystäni. Proh pudor! tunsin, että minunkin silmäkulmani kastuivat… Minä tunnustan sinulle, etten voi tulla toimeen ilman häntä, minun on paha olla yksinäni, olen suorastaan onneton ja suruni on suurempi kuin saatat aavistaa… Orjistani tein seuraavan huomion. Anteeksianto, jonka he olivat saaneet, ei tehnyt heitä röyhkeiksi eikä löyhentänyt heissä kurinpelkoa. Mutta pelko ei vielä koskaan ole herättänyt heissä sellaista palveluksen halua kuin kiitollisuus teki. He eivät ainoastaan täytä tehtäviään mallikelpoisesti, vaan he lisäksi koettavat kilvan arvata toivomukseni. Tämän kerron sinulle seuraavasta syystä. Päivää ennen kuin läksin kristittyjen luota sanoin Paavalille, että maailma hänen oppinsa vaikutuksen alaisena hajoaisi niinkuin tynnyri hajoaa ilman vanteita. Silloin hän vastasi: »vahvempi vanne rakkaus on kuin uhka». Nyt minä olen huomannut, että tuo väite muutamissa tapauksissa pitää paikkansa. Velkamieheni antoivat minulle myöskin tilaisuutta saman huomion tekemiseen. Kun he kuulivat, että olin palannut kotiin, riensivät he kiireesti toivottamaan minua tervetulleeksi. Tiedät, etten koskaan ole kohdellut heitä pikkumaisesti, mutta isäni kohteli heitä ylpeästi, ja minä olin oppinut häneltä saman tavan. Mutta nähdessäni heidän kuluneet viittansa ja nälkiintyneet kasvonsa valtasi minut taasen jonkinlainen säälin tunne. Käskin antaa heille ruokaa ja puhelin heidän kanssaan. Toisia puhuttelin nimeltä, toisilta kyselin miten vaimo ja lapset voivat. Taasen näin kyyneliä heidän silmissään ja taasen tuli minulle se tunne, että Lygia katselee minua, että hän on tyytyväinen ja kiittää minua… Joko järkeni rupeaa menemään sekaisin, vai rakkausko ajatukseni hämää? En tiedä. Sen vain tiedän, että minusta aina tuntuu siltä kuin Lygia etäältä seuraisi minua, ja minä pelkään tehdä mitään, mikä voisi tuottaa hänelle surua tai loukata häntä. Niin, Cajus! mieleni on muuttunut, ja ajoittain minä siitä iloitsen, mutta ajoittain se minua kiduttaa. Sillä minä pelkään, että olen kadottanut miehekkyyteni ja entisen toimintavoimani ja etten ehkä enää kelpaa neuvoskuntaan, tuomioistuimeen ja juhliin—sodasta puhumattakaan. Aivan varmaan tässä on vaikuttanut noituus! Olen siihen määrään muuttunut, että kerran, kun vielä makasin sairaana, päähäni pälkähti seuraava ajatus: jos Lygia olisi Nigidian, Poppaean, Crispinillan tai muiden miehistään eronneiden naisten kaltainen, jos hän olisi yhtä irstas, kovasydäminen ja kevytmielinen kuin he, niin en minä häntä rakastaisi kuten nyt rakastan. Mutta koska rakastan häntä sen tähden, joka meidät eroittaa toisistamme, niin voit käsittää, mikä sekavuus minun sieluuni on syntynyt ja missä pimeydessä minä elän. En näe edessäni mitään varmaa tietä enkä tiedä, mihin minun pitää ryhtyä. Jos ihmis-elämää vertaa lähteeseen, niin voin sanoa, että minun lähteessäni veden asemesta virtaa levottomuutta. Elän siitä toivosta, että ehkä saan nähdä Lygian, ja välistä olen varma, että sen täytyy tapahtua… Mutta miten minun käy vuoden tai kahden perästä—sitä en saata aavistaakaan. Roomasta en poistu. En voisi sietää augustianien seuraa, ja onhan sitäpaitsi ainoa lohdutus surussani ja tuskassani tieto siitä, että olen likellä Lygiaa. Parantaja Glaucus lupasi käydä minua katsomassa—ehkä häneltä tai Paavali Tarsolaiselta voin saada Lygiasta jotakin tietoja. En, en jättäisi Roomaa, vaikka minulle lupaisitte koko Egyptin herrauden. Vielä tahdon kertoa sinulle, että olen käskenyt kuvanveistäjien valmistaa hautapatsaan Gulolle, jonka vihapäissäni surmasin. Liian myöhään muistin, että hän oli kantanut minua käsivarsillaan ja että hän ensinnä oli opettanut minulle, miten nuoli on kiinnitettävä jouseen. En tiedä miksi juuri nyt tulin muistaneeksi häntä ja miksi hänen muistonsa herätti minussa sääliä ja katumusta… Jos kaikki nämä kertomukseni herättävät sinussa, hämmästystä, niin tiedä, että itse olen yhtä hämmästyksissäni, mutta se mitä olen kirjoittanut, on täyttä totta. Hyvästi!»