Qvo vadis: Kertomus Neron ajoilta

by Henryk Sienkiewicz

KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Tähän kirjeeseen ei Vinitius enää saanut vastausta. Petronius ei kirjoittanut, koska hän nähtävästi toivoi Caesarin aivan pian määräävän, että palattaisiin Roomaan. Huhu Caesarin tulosta levisi jo kaupungille ja herätti suurta iloa joukkojen sydämissä, jotka ikävöivät kilpaleikkejä, viljaa ja oliveja. Niitä olikin valmiiksi koottu suuriin läjiin Ostiaan. Helius, Neron vapautettu, ilmoitti vihdoin hänen tulonsa senaatissa. Mutta Nero, joka hovinsa kanssa oli astunut laivoihin Misenumin satamassa, teki paluutaan hitaasti. Hän astui yhtä mittaa maihin rantakaupungeissa, joko levätäkseen tai esiintyäkseen teatterissa. Minturnaessa hän taasen lauloi suurelle yleisölle, viipyen siellä kymmenkunnan päivää ja ruveten miettimään, että ehkä olisi paras palata Napoliin odottamaan kevättä, joka muuten lupaili olla erinomaisen aikainen ja kaunis. Koko tämän ajan Vinitius eli yksinäisyydessä talossaan, miettien Lygiaa ja kaikkia noita uusia asioita, jotka olivat vallanneet hänen mielensä ja tuoneet sinne vieraita ajatuksia ja tunteita. Vain silloin tällöin hän sai nähdä parantaja Glaucuksen, mutta ainakun hän tuli, iloitsi Vinitius suuresti, sillä saihan hän hänen kanssaan puhua Lygiasta. Glaucus ei todellakaan tietänyt, minne tyttö oli paennut, mutta hän vakuutti, että vanhimmat pitävät hänestä hellää huolta. Kerran oli Vinitiuksen suru liikuttanut häntä niin, että hän oli kertonut apostoli Pietarin nuhdelleen Crispusta, kun tämä oli tuominnut Lygian maallisen rakkauden rikolliseksi. Kun nuori patricio sen kuuli, teki mielenliikutus hänet kalman kalpeaksi. Olihan hän monesti luullut huomanneensa, että Lygia hänestä pitää, mutta yhtä usein hän oli langennut epävarmuuteen ja epätoivoon. Nyt hänen toiveensa ja ikävänsä ensi kerran saivat vakuutuksen vieraan, vieläpä kristityn suusta. Kiitollisuutensa ensi puuskassa aikoi Vinitius jo rientää Pietarin luo, mutta kun hän kuuli, ettei Pietari ole kaupungissa, vaan opettaa Rooman ympäristössä, pyysi hän Glaucusta tuomaan hänet luokseen ja lupasi antaa runsaita lahjoja köyhälle seurakunnalle. Hän luuli, että jos Lygia nyt häntä rakastaa, niin kaikki esteet ovat raivatut pois tieltä, sillä hän on minä hetkenä hyvänsä valmis kunnioittamaan Kristusta. Glaucus kehoitti innokkaasti häntä antautumaan kastettavaksi, mutta ei uskaltanut luvata, että hän sitten heti saisi omakseen Lygian, vaan sanoi, että ihmisen pitää ottaa vastaan kaste itse kasteen takia ja rakkaudesta Kristukseen—ei muiden tarkoitusten nojalla. »Ihmisen sielunkin pitää muuttua kristityksi»—lausui hän. Ja vaikka kaikki vastustus harmitti Vinitiusta, alkoi hän jo ymmärtää, että Glaucuksen kristittynä täytyy puhua niinkuin hän puhuu. Hän ei itsekään vielä ollut päässyt selville siitä, että syvin muutos, mikä hänessä oli tapahtunut, oli tämä: ennen hän oli arvostellut ihmisiä ja asioita oman itsekkyytensä mittapuun mukaan—nyt hän vähitellen oli oppinut ajattelemaan, että toisten silmät voivat nähdä asiat toisessa valossa kuin hänen, toisten sydämet tuntea toisin kuin hänen sydämensä, ja ettei oikeus ja kohtuus aina ole samaa kuin persoonallinen etu.

Usein hänet valtasi halu nähdä Paavali Tarsolainen, jonka sanat olivat tuottaneet hänelle niin paljon ajatuksia ja levottomuutta. Hengessä kokoili hän todistuksia, joilla aikoi kumota hänen oppinsa, ja väitteli hänen kanssaan ajatuksissaan, mutta halusi kuitenkin nähdä ja kuulla häntä. Paavali oli sentään lähtenyt Ariciaan. Kun nyt Glaucuskin yhä harvemmin kävi häntä tervehtimässä, sai hän elää täydellisessä yksinäisyydessä. Silloin hän taasen rupesi kiertelemään katuja ja kapeita kujia Suburrassa tai Tiberin takana, toivoen saavansa nähdä Lygian edes kaukaa, mutta kun tämäkin toivo petti, alkoi ikävä ja kärsimättömyys paisuttaa hänen sydäntään. Vihdoin hänen vanha luontonsa joksikin aikaa otti takaisin oikeutensa, voimakkaana kuin aalto, joka nousuveden aikana palaa rantaan, josta se on poistunut. Hän tunsi olevansa tyhmyri ja turhaan vaivaavansa päätään asioilla, jotka tekevät hänet surulliseksi. Elämältä täytyy ottaa mitä se antaa. Hän päätti lakata ajattelemasta Lygiaa ja elää hekumassa ja nautinnossa ilman häntä. Mutta samalla hän kuitenkin tunsi, että hän nyt tekee viimeisen ponnistuksensa. Hän heittäytyi siis elämän pyörteeseen luontonsa koko myötäsyntyneellä sokeudella, kiihkolla ja tulisuudella. Elämä itse tuntui häntä kutsuvan ja houkuttelevan. Kaupunki, joka talvella oli ollut ikäänkuin jäykistyneenä ja kuolleena, vilkastui toivoessaan Caesarin palaavan ja valmistui juhlalliseen vastaanottoon. Kevätkin tuli: afrikalaiset tuulet nuolivat lumet Albanian vuorten harjoilta, nurmikot puutarhoissa puhkesivat täyteen orvokkeja. Forumilla ja Mars-kentällä vilisi ihmisiä, ja auringon valo lämpeni lämpenemistään. Via Appialla, jota myöten tavallisesti kuljettiin, kun tahdottiin päästä ulkopuolelle kaupunkia, kiiti iloisessa hyörinässä upeasti koristettuja vaunuja. Huviretket Albanian vuoristoon olivat jo alkaneet. Nuoret naiset, luvaten lähteä Lanuviumiin rukoilemaan Junoa tai Ariciaan rukoilemaan Dianaa, jättivät kotinsa ja riensivät kaupungin ulkopuolelle etsimään vaikutuksia, seuraa, tuttuja ja huvituksia. Eräänä päivänä Vinitius muiden komeiden ajopelien joukossa huomasi Petroniuksen rakastetun, Chrysothemiksen loistavat vaunut. Niiden edellä juoksi kaksi molossilais-koiraa, ja ympärillä parveili sekä nuorisoa että vanhoja senaattoreja, joiden virkansa takia oli täytynyt jäädä Roomaan. Chrysothemis ohjasi itse neljää korsikalaista hevostaan, hymyili joka haaralle ja läiskäytti kultaista piiskaansa. Kun hän huomasi Vinitiuksen, pysäytti hän hevoset, otti hänet vaunuihinsa ja vei kotiin pitoihin, jotka kestivät koko yön. Vinitius joi pidoissa niin, ettei hän muistanut koska hänet kannettiin kotiin. Sen hän kuitenkin muisti, että Chrysothemis oli kysynyt häneltä Lygiaa, ja silloin hän oli suuttunut niin, että juovuspäissään oli viskannut pikarillisen falerno-viiniä vasten Chrysothemiksen kasvoja. Kun hän selvittyään sitä ajatteli, joutui hän vieläkin vihan vimmoihin. Mutta seuraavana päivänä Chrysothemis nähtävästi oli unhoittanut koko loukkauksen, koska hän tuli Vinitiuksen kotiin käymään ja taasen vei hänet kanssaan Via Appialle. Illallista hän vielä söi Vinitiuksen luona ja siinä tilaisuudessa hän tunnusti perinpohjin kyllästyneensä sekä Petroniukseen että hänen luutunsoittajaansa, joten hänen sydämensä nyt taas oli vapaa. Viikon ajan he seurustelivat, mutta sen pysyvämpää suhdetta siitä ei tullut. Falernoviinikohtauksen jälkeen ei kumpikaan ollut maininnut Lygian nimeä, mutta ei Vinitius kuitenkaan ollut saanut häntä mielestään. Hän oli aina tuntevinaan, että Lygian silmät häntä seuraavat, ja se tunne pani hänet vapisemaan. Hän sadatteli itseään siitä, mutta tunne yhä pysyi, sanoen että Lygia suree. Ja siitä syntyi Vinitiukselle uusi surun aihe. Kun Vinitius oli hankkinut itselleen kaksi syyrialaista tyttöä, osoitti Chrysothemis ensi kerran mustasukkaisuuttaan, ja silloin Vinitius raa'alla tavalla teki hänestä eron. Ei hän heti kuitenkaan heittänyt mellastusta ja irstasta elämää. Hän tahtoi pysyä siinä ikäänkuin Lygian kiusaksi. Vihdoin hän kuitenkin huomasi, ettei hän hetkeksikään saa häntä mielestään, että kaikki hänen sekä hyvät että pahat tekonsa aiheutuvat hänestä ja ettei hän itse asiassa välitä mistään muusta koko maailmassa. Silloin hänet valtasi väsymys ja kyllästyksen tunne. Irstaus häntä inhoitti ja jätti hänen mieleensä vain tunnon vaivoja. Hän tunsi olevansa kuin kerjäläinen, ja se tunne häntä suuresti hämmästytti, sillä tähän asti hän oli pitänyt kaikkia tekojaan hyvinä. Vihdoin hän kadotti vapautensa ja itsetietoisuutensa ja vaipui niin täydelliseen tyrtymisen tilaan, ettei edes Caesarin palaaminen voinut herättää häntä. Hän ei enää välittänyt edes Petroniuksestakaan eikä lähtenyt häntä tervehtimään ennenkuin Petronius lähetti oman kantotuolinsa häntä vastaan ja pyysi häntä luokseen.

Ilolla tervehti hän tulijaa, mutta Vinitius antoi nurjia vastauksia hänen kysymyksiinsä, ja vasta hyvän ajan kuluttua pulpahtivat kauan pidätetyt ajatukset ja tunteet vuolaana sanatulvana hänen suustaan. Vielä kerran kertoi hän yksityiskohtia myöten kuinka hän oli etsinyt Lygiaa ja asunut kristittyjen luona, mitä hän siellä oli kuullut ja nähnyt, mitä hänen päässään ja sydämessään oli liikkunut. Vihdoin hän rupesi valittamaan joutuneensa kaaokseen, jossa on kadottanut rauhansa, arvostelu- ja toimintakykynsä. Mikään ei enää houkuttele häntä, ei mikään maistu miltään, ei tiedä mitä tehdä, kuinka elää. Hän on yhtä valmis seuraamaan Kristusta kuin vainoamaan häntä. Hän ymmärtää hänen oppinsa ylevyyden, mutta samalla se on hänestä voittamattoman vastenmielinen. Hän ymmärtää, että vaikka hän omistaisikin Lygian, niin ei hän omistaisi häntä kokonaan, sillä hänen täytyisi aina jakaa hänet Kristuksen kanssa. Hän elää ikäänkuin hän ei eläisi, ilman toivoa, ilman huomista päivää, ilman uskoa onneen, mutta ympärillä on pimeys, jossa hän harhailee etsien ulospääsyä, jota ei löydy.

Hänen puhuessaan katseli Petronius hänen väsyneitä kasvojaan ja käsiään, joita hän kummallisella tavalla oikoili eteensä, ikäänkuin hän todella olisi hapuillut pimeydessä. Petronius oli vaipunut mietteisiin. Äkkiä hän nousi, likeni Vinitiusta ja kävi kiinni hiuksiin hänen korvansa juuressa.

"Tiedätkö," virkkoi hän, "että korvasi juuressa on muutamia harmaita hiuksia?"

"Se on kyllä mahdollista," vastasi Vinitius, "en ihmettelisi, jos ne äkkiä kaikki valkenisivat."

Sitten he molemmat vaikenivat. Petronius oli viisas mies eikä hän ensi kertaa luonut silmäystään ihmissieluun ja ihmiselämään. Mutta yleensä elämä siinä maailmassa, jossa he elivät, saattoi olla joko ulkonaisesti onnellista tai ulkonaisesti onnetonta—sisällisesti se aina oli tyyntä. Kuten ukkonen tai maanjäristys saattoi kaataa nurin temppelin, niin onnettomuuskin saattoi hävittää ihmiselämän, mutta sellaisenaan se oli kokoonpantu yksinkertaisista, sopusointuisista viivoista, jotka eivät millään lailla olleet sekaisin. Vinitiuksen sanoissa piili jotakin uutta, ja ensi kerran Petronius näki edessään henkisiä solmuja, joita ei kukaan vielä ollut osannut aukaista. Hän oli siksi viisas, että hän käsitti niiden tärkeyden, mutta koko terävyydessään ei hän osannut vastata Vinitiuksen kysymyksiin, ja vihdoin hän, kauan aikaa vaiettuaan, virkkoi:

"Tässä on käytetty noituutta."

"Niin minäkin olen päätellyt," sanoi Vinitius. "Monesti olen ajatellut, että sekä minä että Lygia olemme noidutut."

"Mutta," virkkoi Petronius, "jos sinä lähtisit puhuttelemaan Serapiksen pappeja. Epäilemättä heidän joukossaan, kuten pappien joukossa yleensä, harjoitetaan paljon petosta, mutta monet heistä ovat osoittaneet hallitsevansa syviä, kummallisia salaisuuksia."

Mutta Petronius lausui sanansa ilman uskoa, epävarmalla äänellä ja itsekin tuntien, miten turhanpäiväiseltä ja naurettavalta sellainen neuvo mahtoi kuulua hänen huuliltaan.

Vinitius rupesi kädellään sivelemään otsaansa.

"Noituutta… Olen nähnyt noitia, jotka ovat taivuttaneet palvelukseensa tuntemattomia, maanalaisia voimia, ja olen nähnyt sellaisiakin, jotka ovat käyttäneet niitä vihamiestensä vahingoksi. Mutta kristityt elävät köyhyydessä, antavat anteeksi vihamiehilleen, saarnaavat nöyryyttä, siveyttä, laupeutta—mitä hyötyä heillä voisi olla noituudesta?…"

Petroniusta harmitti, ettei hänen älynsä keksinyt tähän mitään vastausta. Hän ei kuitenkaan tahtonut sitä myöntää, vaan virkkoi jotakin sanoakseen:

"Se on uusi lahko…"

Ja hetkisen perästä hän alkoi:

"Kautta Paphon lehtojen jumalallisen asujattaren, kuinka tuo tuollainen tekee elämän ikäväksi! Sinä ihmettelet noiden ihmisten hyvyyttä ja siveyttä, mutta minä sanon sinulle, että he ovat pahoja ihmisiä, koska he ovat elämän vihollisia, kuten taudit ja kuolema. Sellaisia meillä jo muutenkin on yllin kyllin! Emme enää tarvitse kristittyjä. Laskepa nyt: taudit, Caesar, Tigellinus, Caesarin runot, suutarit, jotka hallitsevat entisten quiritien jälkeläisinä, vapautetut, jotka istuvat senaatissa—kautta Castorin! jo riittää! Se on turmiollinen ja alhainen lahko! Oletko koettanut päästä huolista ja nauttia hiukan elämää?"

"Olen!" vastasi Vinitius.

Petronius hymähti ja virkkoi:

"Vai niin, sinä petturi! Orjat levittävät pian uutiset: minä tiedän jo, että olet houkutellut minulta Chrysothemiksen!"

Vinitius teki kädellään inhoa osoittavan liikkeen.

"Minä kiitän sinua joka tapauksessa," puhui Petronius. "Lähetän hänelle tässä helmiompeleilla koristetut kengät. Se merkitsee rakkauteni kielessä samaa kuin: 'saat mennä!' Olen sinulle kaksinkertaisessa kiitollisuudenvelassa: ensinnäkin siitä, ettet huolinut Eunikesta, ja toiseksi siitä, että vapautit minut Chrysothemiksesta. Kuule minua: tässä näet miehen, joka on noussut aikaiseen vuoteeltaan, kylpenyt, juhlinut, omistanut Chrysothemiksen, kirjoittanut satiireja ja silloin tällöin sekoittanut proosaansa runoja, mutta jonka elämä on ollut ikävää kuin Caesarin ja joka monesti turhaan on koettanut päästä synkistä ajatuksistaan. Mutta tiedätkö mikä niihin on ollut syynä? Se, että hän kaukaa on etsinyt sitä, mikä on ollut ihan hänen likellään… Kauniista naisesta kannattaa aina maksaa hänen painonsa verran kultaa, mutta naista, joka sinua rakastaa, et saa hinnalla millään. Häntä et osta kaikilla Verreksen aarteilla. Nykyään elän seuraavan ohjesäännön mukaan: täytän elämäni onnella niinkuin täytän pikarini parhaalla viinillä, mitä maa tuottaa, ja juon, kunnes käsivarteni kankenee ja huuleni käy valkeaksi. Miten sitten käy, se ei koske minuun—siinä uusin filosofiani."

"Sitähän sinä aina olet tunnustanut. Ei siinä ole mitään uutta!"

"Siinä on sisältöä, jota siitä ennen puuttui."

Nämä sanat lausuttuaan kutsui hän Eunikeä. Tyttö tuli, puettuna valkeisiin vaatteisiin, hiukset hohtaen kullalta. Hän ei ollut enää pitkiin aikoihin ollut orjatar. Hän oli ihana kuin rakkauden ja onnen jumalatar.

Petronius avasi sylinsä ja lausui:

"Tule!"

Eunike juoksi hänen syliinsä, istuutui hänen polvelleen, kiersi käsivarret hänen kaulaansa ja pani päänsä hänen rinnalleen. Vinitius näki herkän punan vähitellen nousevan hänen poskilleen ja silmien loiston häipyvän ikäänkuin sumun peittoon. He muodostivat ihanan, rakkautta ja onnea esittävän ryhmän. Petronius tavoitteli kädellään matalaa vaasia, joka seisoi viereisellä pöydällä, sai kouransa täyteen orvokkeja ja rupesi sirottelemaan niitä Euniken hiuksiin, rinnalle ja stolalle. Sitten hän työnsi tunikaa hänen hartioiltaan ja virkkoi:

"Onnellinen se, joka minun laillani on löytänyt rakkauden tällaisessa muodossa… Välistä minusta tuntuu siltä kuin me olisimme kaksi jumalaa… Katso itse: onko Praxiteles tai Miron, Skopas tai Lysias luonut ihanampia muotoja? Onko Paroksessa tai Pentelikonissa tällaista marmoria, näin lämmintä, ruusuista ja suloista? Toiset ihmiset suutelevat vaaseistaan laidat—minä puolestani etsin mieluummin nautintoa sieltä, mistä se todella on saatavissa."

Näin sanottuaan rupesi hän viemään huuliaan pitkin tytön hartioita ja kaulaa. Eunike vapisi autuudesta, ja hänen silmänsä vuoroin avautuivat, vuoroin sulkeutuivat. Hetkisen perästä Petronius nosti kaunista päätään ja kääntyi Vinitiuksen puoleen:

"Koeta nyt ajatella: mitä ovat tämän rinnalla sinun surkeat kristittysi?
Ja jollet ymmärrä eroa, niin lähde vain suoraa päätä heidän luokseen…
Mutta kyllä tämä näky sinut parantaa."

Vinitiuksen sieraimet laajenivat ja ahmien hengitti hän orvokkien lemua, joka täytti koko huoneen. Äkkiä hän kalpeni, sillä hän tuli ajatelleeksi, että jos hän noin saisi viedä huuliaan pitkin Lygian hartioita, niin se tuottaisi hänelle niin yliluonnollisen suurta autuutta, että koko maailma sitten saisi mennä nurin. Mutta koska hän jo oli tottunut aina pitämään silmällä menettelyänsä, huomasi hän nytkin, että hän taaskin ajatteli Lygiaa, aina vain häntä eikä mitään muuta!

Petronius lausui:

"Eunike, jumalattareni, käske valmistaa seppeleet päähämme ja ateria."

Euniken mentyä kääntyi hän Vinitiuksen puoleen:

"Olisin tahtonut vapauttaa hänet, mutta arvaapa mitä hän vastasi minulle: »mieluummin olen sinun orjattarenasi, kuin Caesarin vaimona.» Eikä tahtonut suostua. Silloin vapautin hänet hänen tietämättään. Pretori teki minulle sen palveluksen, ettei vaatinut hänen läsnäoloaan. Tyttö ei vieläkään tiedä mistään. Ei hän myöskään tiedä, että tämä talo ja kaikki kalleuteni, paitsi gemmat, tulevat hänen omikseen kun minä kuolen."

Petronius nousi, rupesi astelemaan edestakaisin huoneessa ja jatkoi:

"Rakkaus vaikuttaa toisessa suuremman muutoksen, toisessa pienemmän. Minuakin se on muuttanut. Ennen pidin verbenanhajusta, mutta koska Eunike pitää orvokeista, olen minäkin ihastunut niihin ja pidän nyt niistä enemmän kuin mistään muusta. Kevään alusta asti olemme hengittäneet pelkkää orvokinlemua."

Hän seisahtui Vinitiuksen eteen ja kysyi:

"Entä sinä? Vieläkö sinä yhä pysyt narduksessa?"

"Anna minun olla rauhassa!" vastasi nuorukainen.

"Minä olen tahtonut, että sinä näkisit Euniken, ja minä olen kertonut sinulle hänestä sentähden, että sinäkin lakkaisit kaukaa hakemasta sitä, mitä ehkä tavataan ihan likeltäsi. Ehkä sinullakin jossakin orjasi cubiculumissa sykkii uskollinen ja rehellinen sydän. Vuodata siitä palsamia haavoihisi. Väität, että Lygia sinua rakastaa. Ehkä! Mutta mitä rakkautta se on, joka ei antaudu? Eikö sellainen menettely tiedä, että tunne on miedonlainen? Ei, rakkaani: ei Lygia ole Eunike."

Siihen vastasi Vinitius:

"Kaikki minussa on paljasta tuskaa. Kun minä näin sinun suutelevan Euniken hartioita, ajattelin paikalla, että kunhan Lygia paljastaisi hartiansa minulle, niin saisi maa avautua meidät nielemään! Mutta tuskin olin tuon ajatuksen huomannut, kun minut jo valtasi kauhu: tuntui siltä kuin olisin himoinnut vestalitarta tai aikonut häväistä jumaluutta… Olet oikeassa: Lygia ei ole Eunike, mutta minä ymmärrän eroituksen heidän välillään toisella tavalla kuin sinä. Sinussa on rakkauden kautta tapahtunut se muutos, että pidät orvokeista enemmän kuin verbenasta. Minussa on rakkaus muuttanut sielun, ja kaikista kärsimyksistäni huolimatta tahdon, että Lygia pysyy sellaisena kuin hän on eikä tule samanlaiseksi kuin muut."

Petronius kohautti olkapäitään.

"Siinä tapauksessa sinä ansaitset kaikki kärsimyksesi. Mutta en minä sinua ymmärrä."

Vinitius tulistui.

"Niin!… Niin! Me emme enää saata ymmärtää toisiamme!"

Hetken äänettömyyden perästä Petronius virkkoi:

"Nielköön Hades kaikki kristittysi! He ovat täyttäneet mielesi levottomuudella ja hävittäneet kaiken elämänhalusi. Hades heidät nielköön! Sinä erehdyt pitäessäsi sitä oppia hyvänä. Jos se olisi hyvä, niin se tuottaisi ihmisille onnea, nimittäin kauneutta, rakkautta ja valtaa—mutta kaikkia näitähän kristityt katsovat turhuudeksi. Sinä erehdyt pitäessäsi sitä oikeudenmukaisena, sillä jos meidän pitää palkita paha hyvällä, niin millä me sitten palkitsemme hyvää? Ja jos sekä tästä että tuosta tulee sama palkka, niin minkätähden ihmiset yleensä koettaisivat olla hyviä?"

"Ei: palkka ei ole sama, mutta heidän oppinsa mukaan palkka hyvästä saadaan vasta tulevassa elämässä, joka on iankaikkinen."

"Siihen en minä luota ennenkuin itse näen, mikäli silloin voin nähdä… ilman silmiä. Mutta siihen asti pidän tätä kaikkea loruna. Ursus kuristi Crotonin siksi, että hänen jäsenensä olivat rautaiset, mutta kristityt ovat tyhmyrejä, ja eihän toki tulevaisuus voi joutua tyhmyrien käsiin."

"Heidän elämänsä alkaa silloin, kun he kuolevat."

"Samalla voisi sanoa: päivä alkaa, kun yö tulee. Aiotko ryöstää Lygian?"

"En. En saata palkita hyvää pahalla. Sitäpaitsi olen vannonut, etten sitä tee."

"Aiotko ruveta kristityksi?"

"Tahtoisin, mutta luontoni ei salli."

"Entä voitko unohtaa Lygian?"

"En."

"Rupea matkustelemaan."

Samassa ilmoittivat orjat, että ateria oli valmis, mutta Petronius luuli keksineensä hyvän tuuman ja jatkoi puhettaan heidän astuessaan tricliniumiin.

"Olethan sinä nähnyt kappaleen maailmaa, mutta soturin silmillä, jonka täytyy rientää määräpaikkaan ja joka ei saa pysähtyä matkalla. Tule meidän kanssamme Akaiaan. Caesar ei laisinkaan ole hylännyt matkustusaikeitaan. Yhtämittaa hän pysähtyy matkalla, laulaa, kokoaa seppeleitä, ryöstää temppelejä ja palaa vihdoin voittajana Italiaan. Koko matka tulee olemaan kuin jumalten kulkua, Bakkuksen ja Apollon yhdessä persoonassa. Augustianeja, miehiä, naisia, tuhansia sitroja—kautta Castorin! kyllä sitä kannattaa katsella, sillä maailma ei vielä milloinkaan ole nähnyt sellaista."

Hän laskeutui pitkäkseen lavitsalle Euniken viereen, ja orja pani hänen päähänsä vuokoista sidotun seppeleen.

"Mitä sinä näit ollessasi Corbulon palveluksessa? Et mitään! Oletko nähnyt edes oikeita kreikkalaisia temppelejä kuten minä, joka kaksi kokonaista vuotta kuljin yhden oppaan luota toisen luo? Oletko Rhodos-saarella nähnyt paikan, missä kolossi seisoi? Oletko Panopessa ja Phokiksessa nähnyt savea, josta Prometheus loi ihmisiä? Tai oletko Spartassa nähnyt munat, jotka Leda muni, tai Atenassa mainion sarmatialaisen panssarin, joka on tehty hevosenkavioista? Oletko Euboiassa nähnyt Agamemnonin laivan tai maljan, joka on valettu Helenan vasemmanpuolisen rinnan mukaan? Oletko käynyt Aleksandriassa, Memfiksessä, pyramideilla? Oletko nähnyt hiuksen, jonka Isis riisti tukastaan ikävöidessään Osirista? Oletko kuullut Memnonin soivan? Maailma on avara, ei se lopu Tiberiin! Minä seuraan Caesaria matkalle, mutta kun hän palaa, jätän hänet ja lähden Kyproon, koska tämä kultatukkainen jumalattareni tahtoo, että me yhdessä uhraisimme kyyhkysiä Venukselle Paphoksessa, sillä tiedä, että mitä hän tahtoo, se tapahtuu."

"Olen orjattaresi!" huudahti Eunike.

Petronius painoi seppelöidyn päänsä hänen rinnalleen ja virkkoi hymyillen:

"Minä olen siinä tapauksessa orjattaren orja. Minä ihailen sinua, jumalattareni, kiireestä kantapäähän asti."

Sitten hän kääntyi Vinitiuksen puoleen:

"Lähde kanssamme Kyproon. Huomaa kuitenkin, että sinun pian pitää käydä Caesarin luona. Paha on, ettet vielä ole käynyt. Tigellinus voisi käyttää sitä sinun vahingoksesi. Tosin ei hän sinua erityisesti vihaa, mutta ei hän voi sinusta pitääkään, koska olet sisarenpoikani… Sanokaamme, että olet ollut sairas. Meidän täytyy niinikään miettiä valmiiksi, mitä sinun pitää vastata, jos hän kysyy sinulta Lygiaa. Paras on, että heilautat kättäsi ja sanot, että kyllästyit häneen. Sen hän ymmärtää. Voithan myöskin kertoa, että sinun sairautesi takia täytyi pysyä kotona ja että kuumeesi nousi surusta, kun et päässyt Napoliin kuulemaan hänen lauluaan. Parantumiseesi taas vaikutti yksinomaan se, että toivoit pian saavasi häntä kuulla. Älä pelkää liioittelua. Tigellinus sanoo keksineensä Caesaria varten jotakin, joka ei ole yksin suurta, vaan jättiläismäistä… Pelkään, että hän voittaa minut. Pelkään niinikään, ettet sinä suoriudu pälkähästä…"

"Tiedätkö," virkkoi Vinitius, "että on ihmisiä, jotka eivät pelkää Caesaria ja jotka elävät aivan levollisina, ikäänkuin ei Caesaria olisi koko maailmassa?"

"Tiedän kyllä keitä tarkoitat: kristittyjä."

"Niin. Heitä yksin… Mitä meidän elämämme on muuta kuin ainaista pelkoa?"

"Jätä minut rauhaan kristityiltäsi! He eivät pelkää Caesaria, sillä hän luultavasti ei ole kuullut heitä mainittavankaan, ainakaan ei hän tiedä heistä mitään eikä välitä heistä enempää kuin muutamasta kuihtuneesta lehdestä. Mutta minäpä vakuutan sinulle, että he ovat tyhmyrejä, ja sen sinä itsekin tunnet. Sinun luontosi inhoaa heidän oppiansa juuri siitä syystä, että tunnet heidän olevan tyhmyrejä. Sinä, mies, olet toista maata! Jätä siis sekä itsesi että minut heistä rauhaan. Me osaamme elää ja kuolla—mutta heidän osaamistaan emme tunne."

Nämä sanat hämmästyttivät Vinitiusta, ja kotimatkalla rupesi hän miettimään, että ehkä kristittyjen hyvyys ja laupeus johtui juuri heidän henkisestä raukkamaisuudestaan. Hän päätteli, ettei lujaluontoiset, voimakkaat ihmiset saattaisi sillä lailla antaa anteeksi. Ehkäpä hänen roomalainen luontonsa juuri siitä syystä inhosi sitä oppia. »Me osaamme elää ja kuolla» oli Petronius sanonut. Entä he? He osasivat antaa anteeksi, mutta eivät ymmärtäneet todellista rakkautta enempää kuin todellista vihaakaan.