KOLMASKYMMENES LUKU.
Tuskin oli Caesar palannut Roomaan, kun hän jo katui, että oli tullut. Muutaman päivän perästä hän alkoi suunnitella uutta matkaa Akaiaan. Hän antoi nyt julistuksen, jossa vakuutti, ettei viivy kauan poissa, joten ei valtakunnan hallitus tule siitä vähimmässäkään määrässä kärsimään. Sitten hän augustianien seurassa, joiden joukossa oli myöskin Vinitius, läksi Kapitoliumille uhraamaan jumalille ja rukoilemaan onnea matkalle. Mutta kun hän toisena päivänä kävi Vestan temppelissä, sattui tapaus, joka kumosi kaikki hänen aikeensa. Nero ei uskonut jumaliin, mutta sen sijaan hän niitä pelkäsi, varsinkin salaperäistä Vestaa. Kun hän astui jumalattaren pyhän tulen eteen, valtasi hänet sellainen kauhu, että hänen hiuksensa äkkiä nousivat pystyyn, hampaat suussa alkoivat kalista ja joka jäsen värisi. Hänen täytyi nojautua Vinitiuksen käsivarteen, joka sattui seisomaan hänen vieressään. Hänet kannettiin paikalta pois ja vietiin Palatinukselle. Siellä hän pian tuli tajuihinsa, mutta ei kyennyt koko päivänä nousemaan vuoteeltaan. Hän selitti nyt, kaikkien läsnäolevien suureksi hämmästykseksi, siirtävänsä aiotun matkan tuonnemmaksi, koska jumalatar salaa oli varoittanut häntä kiirehtimästä. Tuntia myöhemmin toitotettiin jo julkisesti kaikille asukkaille koko Roomassa, että Caesarin, kun hän näki kansan surulliset kasvot, oli vallannut isällinen rakkaus lapsiinsa: hän ei jätä heitä, vaan jää heidän kanssaan jakamaan ilot ja surut. Kansa ihastui tästä sanomasta, vakuutettuna, ettei siltä tulisi puuttumaan kilpaleikkejä eikä viljaa, ja kerääntyi suurissa joukoissa Palatinuksen porttien eteen huutamaan jumalallisen Caesarinsa kunniaa. Caesar, joka augustianiensa kanssa parhaillaan pelasi luupeliä, keskeytti pelin ja virkkoi:
"Niin! kyllä minun täytyi jäädä kotiin. Egyptin ja Itämaiden herraus on jo ennustuksen kautta minulle määrätty ja joutuu siis empimättä haltuuni. Samalla minä tietysti saan Akaiankin. Ensi työkseni käsken kaivaa kanavan Korinton kannaksen poikki ja Egyptissä pystytän muistopatsaita, joiden rinnalla pyramidit ovat kuin lasten leluja. Käsken rakentaa sfinksin, joka on seitsemän kertaa suurempi kuin se, joka Memfiksen luona tuijottaa erämaahan, ja sillä pitää olla minun kasvojeni piirteet. Vuosisadat eivät tule muusta puhumaan kuin muistopatsaasta ja minusta."
"Sinä olet jo runoillasi pystyttänyt itsellesi muistopatsaan, joka ei ole seitsemän, vaan kolme kertaa seitsemän kertaa suurempi Keopsin pyramidia," huomautti Petronius.
"Entä laulullani?" kysyi Nero.
"Niin todellakin! Jospa joku voisi rakentaa sellaisen patsaan kuin Memnonin patsas, joka sinun äänelläsi soisi auringon noustessa! Egyptiä ympäröivät meret tulisivat silloin vuosisadat umpeensa olemaan täynnä laivoja, joissa kolmen maanosan laumat kuuntelisivat lauluasi."
"Totta tosiaan! Kukahan sen voisi tehdä?"
"Mutta voithan käskeä veistää itsesi basalttikiveen kilpa-ajovaunujen ohjaajana."
"Olet oikeassa! Sen teenkin."
"Sinä annat ihmiskunnalle suuren lahjan."
"Egyptissä voin niinikään naida Kuuttaren, joka nyt on leskenä. Silloin minusta tulee tosi jumala."
"Ja meille naitat tähtiä. Muodostamme siten uuden tähtisikermän, joka tulee saamaan Neron nimen. Naita sentään Vitellius Niilin kanssa, niin hänestä tulee virtahepojen isä, ja lahjoita Tigellinukselle erämaa, niin hänestä tulee shakalien kuningas…"
"Entä mitä sinä minulle määräät?" kysyi Vatinius.
"Apis sinua siunatkoon! Sinä valmistit meille Beneventumissa niin suurenmoiset kilpaleikit, etten saata toivottaa sinulle mitään pahaa. Yökylmällä palelee sfinksin käpäliä—valmista sinä sille jalkineet. Voit myöskin tehdä kengät kolosseille, jotka koristavat temppelille johtavaa puukujaa. Kyllä siellä jokainen saa sopivaa työtä. Domitius Aferista esimerkiksi tehdään rahavartia, hän kun on tunnettu rehelliseksi mieheksi. Minä pidän siitä, Caesar, että sinä uneksit Egyptistä, mutta tulin pahalle mielelle, kun siirsit matkasi tuonnemmaksi."
Nero virkkoi:
"Teidän kuolevaiset silmänne eivät mitään nähneet, sillä jumalatar tekee itsensä näkymättömäksi, kun ei hän tahdo näyttäytyä. Tiedättekö, että kun olin Vestan temppelissä, niin jumalatar itse tuli luokseni ja kuiskasi korvaani: »Siirrä matkasi tuonnemmaksi.» Se oli minulle niin odottamatonta, että pelästyin, vaikka minun tietysti tulisi olla jumalille kiitollinen tästä heidän erityisestä huolenpidostaan."
"Me pelästyimme kaikki," sanoi Tigellinus. "Vestalitar Rubria pyörtyi."
"Rubria, todellakin!" huudahti Nero. "Kuinka hänellä on lumivalkea kaula!"
"Mutta hän punastui sinut nähdessään, jumalallinen Caesar…"
"Niin! minäkin olin sen huomaavinani. Kummallista! Jokainen vestalitar tekee aina niin jumalallisen vaikutuksen, mutta Rubria on lisäksi hyvin kaunis."
Siinä hän hetkisen mietti ja virkkoi sitten:
"Sanokaapa: miksi ihmiset pelkäävät Vestaa enemmän kuin muita jumalia? Mikä siihen oikeastaan on syynä? Minutkin valtasi pelko, vaikka olen itse ylimäinen pappi. En muista muuta kuin että horjahdin taaksepäin. Luultavasti olisin kaatunut maahan, jollei joku olisi tarttunut kiinni minuun. Kuka sen tekikään?"
"Minä," vastasi Vinitius.
"Vai sinäkö, »ankara Ares»! Mikset ollut Beneventumissa? Minulle on kerrottu, että olet ollut sairas, ja kasvosi ovat todella muuttuneet. Mutta kuulepa, Crotonhan aikoi surmata sinut. Onko se totta?"
"On. Hän taittoi jo käsivarteni, mutta minä sentään puolustin itseäni."
"Taitetulla käsivarrellasiko?"
"Minua auttoi muuan barbari, joka oli väkevämpi kuin Croton."
Nero katseli häneen kummissaan.
"Väkevämpi kuin Croton—lasketko leikkiä! Ennen oli Croton väkevin ihmisten joukossa, nyt on etiopialainen Syphax."
"Kerron sinulle, oi Caesar, vain mitä omin silmin olen nähnyt."
"Missä on tämä helmi? Eikö hän ole tullut nemorilaiseksi kuninkaaksi?"
"En tiedä, Caesar. Olen kadottanut hänet näkyvistäni."
"Etkö edes tiedä mitä kansallisuutta hän on?"
"Käsivarteni oli poikki, joten en tullut ottaneeksi hänestä selvää."
"Etsi, kunnes löydät hänet."
Tigellinus puuttui nyt puheeseen:
"Sen otan minäkin tehdäkseni."
Mutta Nero puhui yhä Vinitiukselle:
"Kiitän sinua siitä, että minua tuit. Jos olisin kaatunut, olisi pääni voinut mennä puhki. Ennen sinä olit hyvä toveri, mutta sota ja palvelus Corbulon komennon alla on tehnyt sinut araksi, ja sinä tulet niin harvoin ihmisten joukkoon."
Nero vaikeni hetken ja jatkoi sitten:
"Entä kuinka sen tytön nyt on, joka oli niin kapea lanteiltaan… johon sinä rakastuit ja jonka minä otin Aulukselta sinulle…"
Vinitius kävi hyvin hämilleen, mutta Petronius riensi samassa hänen avukseen.
"Voit olla vakuutettu, herra," sanoi hän, "että se jo on unohdettu. Etkö näe kuinka hän käy hämilleen? Koetapa vain kysyä häneltä, kuinka monta henttua hänellä jo on ollut sen tytön jälkeen, ja hän tuskin tietää sanoa niiden määrää. Vinitiukset ovat hyviä sotureita, mutta vielä parempia naissankareja. He tarvitsevat naisia laumottain. Rankaise häntä sillä, herra, että kiellät häneltä pääsyn juhlaan, jonka Tigellinus kunniaksesi panee toimeen Agripan lammella."
"En, sitä en tee. Luotan Tigellinukseen ja tiedän, ettei juhlasta tule puuttumaan laumoja."
"Kuinka voisi puuttua sulottaria sieltä, missä Amor on?" huudahti
Tigellinus.
Mutta Nero puuttui puheeseen:
"Minä ikävystyn täällä pahanpäiväisesti! Olen jäänyt Roomaan jumalattaren tahdosta, mutta en voi tätä kaupunkia kärsiä. Kyllä minä lähden Antiumiin. Minä tukahdun näillä ahtailla kaduilla, keskellä näitä likaisia taloja ja siivottomia solia. Haiseva ilma tunkee aina palatsiini ja puutarhoihini asti. Jospa maanjäristys hävittäisi Rooman, jospa joku raivostunut jumala hävittäisi sen maan tasalle! Sitten vasta saisitte nähdä, kummoinen maailman pään ja minun asuinkaupunkini tulee olla."
"Caesar," virkkoi Tigellinus, "sinä lausuit: 'jospa joku raivostunut jumala hävittäisi kaupungin'—etkö lausunut?"
"Lausuin. Entä sitten?"
"Etkö sinä ole jumala?"
Nero heilautti kättään väsyneen näköisenä ja virkkoi:
"Saammepa nähdä, mitä sinä meille tarjoat Agripan lammikolla. Sitten minä lähden Antiumiin. Te olette kaikki niin pieniä sieluja, te ette voi käsittää, että minun sieluni vaatii suurta."
Näin puhuttuaan sulki Nero silmänsä merkiksi siitä, että hän kaipaa lepoa. Augustianit rupesivat vähitellen poistumaan. Petronius läksi yhdessä Vinitiuksen kanssa ja puheli hänelle matkalla:
"Sinä olet siis nyt kutsuttu ottamaan osaa huveihin. Vaskiparta lykkäsi matkansa tuonnemmaksi, mutta sen sijaan hän tulee hulluttelemaan hurjemmin kuin koskaan ennen ja huvittelemaan sekä kaupungilla että omassa talossaan. Niin, niin! Me olemme valloittaneet maailman, ja meillä on oikeutta huvitella. Sinä, Marcus, olet sangen sorja poika, ja siitä syystä minä niin paljon sinusta pidän. Kautta efesolaisen Dianan! Näkisitpä itse vain yhteenkasvaneet kulmakarvasi ja kasvosi, joissa heti ensi näkemältä tuntee quiritien vanhan veren! Nuo muut ovat sinun rinnallasi kuin mitäkin vapautettuja. Niin se on! Jollei tuo hullu oppi olisi tullut väliin, olisi Lygia nyt talossasi. Koetapa vielä väittää minulle, etteivät he ole elämän ja ihmissuvun vihamiehiä… He kohtelivat sinua hyvästi, ja siitä kyllä voit olla heille kiitollinen, mutta sinun sijassasi vihaisin sydämeni pohjasta heidän oppiaan ja hakisin huvituksia sieltä, missä niitä on tarjolla. Olet kaunis poika, sanon sen vieläkin kerran, ja Rooma on täynnänsä huvituksia."
"Minä vain ihmettelen, ettei tämä kaikki sinua vielä väsytä," huomautti
Vinitius.
"Kuka sen on sanonut? Päinvastoin jo aikoja sitten olen siihen kyllästynyt, mutta en minä enää olekaan sinun iässäsi. Sitäpaitsi minulla on muita huvituksia, joita sinulta puuttuu. Minä pidän kirjoista, joista sinä et välitä, pidän runoudesta, joka sinua ikävystyttää, pidän vaaseista, gemmoista ja kaikenlaisista kapineista, joihin et sinä viitsi edes katsoa, minun ristiluitani särkee, ja sitä vaivaa et sinä tunne ensinkään, sitäpaitsi minä lisäksi olen löytänyt Euniken, ja mitään vastaavaa et sinä ole löytänyt… Minä viihdyn kodissani taideteosteni joukossa, mutta sinusta ei ikinä tule estetikkoa. Minä tiedän, että jo olen saanut elämältä kaikki mitä saatan saada,—sinä et edes itsekään tiedä, että lakkaamatta etsit ja toivomistasi toivot jotakin. Sinä olet rohkea ja sinulla on paljon suruja, mutta jos kuolema likenisi sinua, niin sinä kummastuisit ja pahoittelisit, että sinun jo pitää jättää elämä. Minä puolestani katsoisin kuolemaa välttämättömyydeksi ja vastaanottaisin sen siinä varmassa vakaumuksessa, ettei koko maailmassa enää ole sellaista marjaa, jota en minä olisi maistanut. En jouduta kuolemaa, mutta en myöskään viivytä. Koetan ainoastaan pitää huolta siitä, että loppuelämäni olisi onnellinen. Maailmasta löytyy iloisiakin skeptikkoja. Yleensä ovat stoikot minun silmissäni tyhmyrejä, mutta heidän oppinsa on ainakin sitä laatua, että se karkaisee ihmistä. Sinun kristittysi sen sijaan eivät tuo maailmaan mitään muuta kuin surua, ja suru on elämälle samaa kuin luonnolle sade. Arvaapa mitä olen saanut kuulla?—että juhlallisuuksissa, jotka Tigellinus panee toimeen Agripan lammella, naiset Rooman ylhäisimmistäkin perheistä tulevat esiintymään kaikessa vapaudessaan. Eiköhän heidän joukossaan mahtaisi olla ainoaakaan, joka voisi sinua lohduttaa. Juhlassa tulee myöskin olemaan neitsykäisiä, jotka ensi kerran ovat mukana suuressa maailmassa ja jotka esiintyvät nymfeinä. Sellainen se meidän roomalainen caesarivaltamme on!… Nyt on jo lämmin. Keskipäivän aurinko lämmittää veden niin, ettei se vahingoita paljastakaan ihoa. Entä tiedätkö sinä, Narcissus, ettei yksikään nainen voi sinua vastustaa, ei yksikään—vaikkapa hän olisi vestalitar!"
Vinitius löi kämmenellään otsaansa, niinkuin tekee mies, jonka päässä alituisesti kiertää sama ajatus.
"Sellaisen ainoan löytämiseen vaaditaan onnea."
"Kutka sen sinulta ovat vieneet, jolleivät kristityt! Mutta mitä muuta voi odottaa ihmisiltä, joiden tunnusmerkkinä on risti! Kuule minua: Kreikka on kaunis ja loi maailman viisauden. Me roomalaiset loimme voiman—mutta mitä arvelet kristinopin luovan? Jos sen tiedät, niin selitä se minulle, sillä kautta Polluxin! en itse saa sitä selville."
Vinitius kohautti olkapäitään.
"Näyttää siltä kuin pelkäisit minun rupeavan kristityksi."
"Pelkään vain, että sinä tärvelet oman elämäsi. Jollet voi olla kreikkalainen, niin ole roomalainen: elä ja nauti elämästä! Meidän hullutuksemmekin ovat sentään tavallaan oikeutetut, sillä niissä piilee aina oma sisältönsä. Minä halveksin Vaskipartaa siksi, että hän on kulharikreikkalainen. Jos hän esiintyisi roomalaisena, tunnustaisin hänellä olevan oikeutta hullutella. Lupaapa minulle, että jos kotimatkalla satut kohtaamaan jonkun kristityn, näytät hänelle kielesi. Jos se sattumalta olisi parantaja Glaucus, niin ei hän hämmästyisi. Näkemiin asti Agripan lammella!"