KOLMASKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.
Pretorianit olivat ympäröimässä Agripan lammen rannalla kasvavia lehtoja, jotteivät katsojajoukot pääsisi häiritsemään Caesaria ja hänen vieraitaan. Oli nimittäin kerrottu, että kaikki mitä Roomassa ikinä oli rikasta, älykästä tai kaunista, ottaisi osaa näihin kemuihin, ja etteivät edes aikakirjatkaan tietäisi mainita niiden vertaisia Roomassa. Tigellinus tahtoi Caesarille korvata myttyyn menneen Akaian-matkan ja samalla voittaa kaikki kemut, joissa Nero oli ollut mukana, sekä osoittaa, ettei kukaan muu osaa häntä niin huvittaa. Hän oli jo oleskellessaan Caesarin kanssa Napolissa ja Beneventumissa ryhtynyt valmistuksiin, lähettämällä sanan, että maailman kaikilta kulmilta hankittaisiin eläimiä, lintuja, harvinaisia kaloja ja kasveja, puhumattakaan astioista ja puvuista, joita tarvittiin juhlaan. Tulot kokonaisista maakunnista käytettiin hullujen päähänpistojen tyydyttämiseen, mutta sitä ei Caesarin mahtavan suosikin tarvinnut katsoa. Hänen vaikutusvaltansa kasvoi päivä päivältä. Tosin ei Tigellinus vielä ollut Caesarille rakkaampi muita suosikkeja, mutta hän kävi hänelle yhä tarpeellisemmaksi. Petronius kyllä voitti hänet loppumattomalla loistollaan, älyllään ja terävällä sukkeluudellaan, sillä hän osasi puheellaan huvittaa Caesaria paremmin kuin kukaan muu, mutta onnettomuudekseen hän sukkeluudellaan vei voiton Caesarista ja herätti hänessä kateutta. Sitäpaitsi ei hän aina osannut olla tarpeeksi tottelevainen kaikille Caesarin käskyille, ja Caesar pelkäsi hänen arvosteluaan maku-asiassa: Tigellinuksen seurassa hän sen sijaan saattoi käyttäytyä aivan vapaasti. Yksin jo nimitys arbiter elegantiarum, joka oli annettu Petroniukselle, loukkasi Neron itserakkautta—sillä kenelle sen olisi tullut kuulua, jollei hänelle itselleen, Caesarille? Tigellinuksella oli kuitenkin siksi paljon järkeä, että hän tiesi mitä häneltä puuttui. Hän ei enää koettanutkaan pyrkiä Petroniuksen, Lukanuksen tai toisten miesten rinnalle, joilla oli syntyperän, opin tai taiteellisten lahjojen etevämmyys, vaan päätti voittaa heidän loistonsa alttiilla palveluksellaan ja ennen kaikkea juhlalla, jota itse Neronkin täytyisi ihmetellä. Hänen käskystään järjestettiin siis juhla kullatuista hirsistä tehdylle jättiläislautalle, jonka syrjät olivat reunustetut Punaisenmeren ja Intianmeren hohtavilla ja taivaankaaren väreissä kimaltelevilla näkinkengillä. Lautan sivuilla oli palmumetsiä, lotuslehtoja ja kukkivia ruusutarhoja, joiden keskeltä suihkulähteet pirskoittivat hyvänhajuista vettä. Lehdoista yleni jumalien kuvia ja pensastoissa riippui kulta—tai hopealangoista tehtyjä häkkejä, täynnä kirjavia lintuja. Keskellä lauttaa oli jättiläiskokoinen teltta, tai oikeastaan teltan katos—sillä teltta oli jätetty avonaiseksi, jotta vierailla olisi vapaa näköala—, tehty syyrialaisesta purppurasta ja laskettu hopeisten veneiden päälle. Telttaan oli vieraita varten katettu pöytiä ja niiltä hohti aleksandrialaista lasia, kristallia ja muita määrättömän kallisarvoisia astioita, joita oli ryöstetty Italiasta, Kreikasta ja Vähästä Aasiasta. Lautta, jolle oli ahdettu niin paljon kasveja, että se teki kokonaisen saaren tai puutarhan vaikutuksen, oli kultaisilla ja purppuraisilla nuorilla kiinnitetty veneisiin. Nämä veneet taas olivat kalojen, joutsenten, kalalokkien ja flamingojen muotoiset, ja kirjavien airojen hangoilla istui alastomia soutajia ja soutajattaria, joiden kasvot olivat erinomaisen kauniit, muodot ja liikkeet täynnä suloa ja voimaa, hiukset järjestettyinä itämaalaisella tavalla tai koottuina kultaiseen verkkoon. Kun Nero Poppaean ja augustianien seurassa oli saapunut paikalle ja istuutunut päälautalle purppurakatoksen alle, alkoivat veneet liikkua, airot halkoa vettä, kultanuorat pingoittua ja koko suuri lautta juhlivine vieraineen kierrellä pitkin lampea. Sen perässä riensi toisia veneitä ja pieniä lauttoja, joilla nuoret naiset soittivat harppua ja sitraa. Taivas näytti sineensä sulattavan heidän ruusunkarvaiset ruumiinsa, veden ja soittokoneiden välkynnän. Tämä kuva siinsi ja hohti, väikkyi, vivahteli ja heloitti kuin kukkakenttä.
Sekä rantojen lehdoista että kummallisista, juhlaa varten rakennetuista ja pensaikolla peitetyistä komeroista helisi soitto ja laulu. Koko seutu soi, soivat lehdot, ja kauas kantoi kaiku rumpujen ja torvien äänen. Itse Caesarkin, jonka toisella puolella istui Poppaea, toisella Pythagoras, oli hämmästyksissään. Mutta sitten hän vasta oikein ihastui, kun veneiden välille ilmestyi nuoria, sireneiksi puettuja orjatyttöjä, jotka vaatteiden asemesta olivat verhotut vihreään verkkokudokseen, ja silloin sai Tigellinus osakseen kiitosta. Tottumuksesta katsahteli Nero kuitenkin Petroniukseen, saadakseen tietää arbiterin mielipidettä, mutta Petronius vaikeni itsepintaisesti eikä vastannut mitään ennenkuin Caesar nimenomaan kysyi.
"Minä olen sitä mieltä, herra," virkkoi hän silloin, "että kymmenentuhatta alastonta tyttöä tekee heikomman vaikutuksen kuin yksi ainoa."
Caesaria tämä "purjehtiva juhla" kuitenkin miellytti, sillä olihan se ensimäinen laatuaan ja siten uusi. Ruoat, joita tilaisuudessa tarjottiin, olivat niin valitut ja erinomaiset, että ne olisivat saattaneet Apciksenkin kekseliäisyyden häpeään. Viinejä oli niin monta eri lajia, että Otho, jonka tapana oli ollut tarjota vierailleen kahdeksaakymmentä eri lajia, varmaan tämän tulvan nähdessään olisi hypännyt järveen pelkästä häpeästä. Siinä pöydässä, missä paitsi naisia istui yksinomaan augustianeja, himmensi Vinitius kauneudellaan kaikki muut. Ennen olivat sekä hänen vartalonsa että hänen kasvonsa liiaksi muistuttaneet ammattisoturia, nyt olivat sisälliset surut ja ruumiillinen kärsimys muovanneet hänen kasvonsa ikäänkuin kuvanveistäjän taiteellisella kädellä, Hänen ihostaan oli kadonnut sen entinen tummuus, ja ainoastaan numidialaisen marmorin kullahtava loisto oli jäänyt jäljelle. Silmät olivat käyneet suuremmiksi ja surullisemmiksi. Hänen vartensa oli kumminkin säilyttänyt entiset voimakkaat muotonsa, jotka olivat ikäänkuin panssaria varten luodut. Mutta tämän legiona-soturin varsi loppui hienostuneen patricion, tekisipä mieli sanoa: kreikkalaisen jumalan päähän. Petronius oli kokeneena miehenä aivan oikein huomauttanut, ettei yksikään hovin naisista saata eikä tahdo häntä vastustaa. Häntä katselivat nyt kaikki, yksin Poppaea ja vestalitar Rubriakin, joka Caesarin nimenomaisesta tahdosta otti osaa kemuihin.
Viini, jäähdytettynä vuoristosta tuodussa lumessa, lämmitti pian juhlivien sydämet ja päät. Rannan tiheiköstä sukelteli yhtämittaa esiin heinäsirkkojen ja perhosten muotoisia veneitä. Oli kuin näkymätön käsi olisi siroitellut lammen sinertävälle pinnalle kukkasia, tai kuin perhosparvet olisivat asettuneet sille lepäämään. Veneiden yläpuolella leijaili hopeisiin tai taivaansinisiin lankoihin kytkettyjä kyyhkysiä ja muita lintuja, joita oli tuotu Indiasta ja Afrikasta asti. Aurinko oli jo ehtinyt kiertää suurimman osan taivaan piiriä, mutta päivä pysyi yhä lämpimänä, vieläpä paahteisena, vaikka vasta oltiin toukokuun alussa.
Lammen pinta väreili airojen loiskeesta soiton tahdissa, mutta ilmassa ei tuntunut vähintäkään tuulenhenkeä, ja lehdot seisoivat liikkumattomina, ikäänkuin olisivat vaipuneet kuuntelemaan ja katselemaan mitä vedenpinnalla tapahtui. Lautta kierteli lammikkoa, vieraat juopuivat juopumistaan ja melu kävi yhä äänekkäämmäksi. Kemut eivät vielä olleet puolivälissäkään, kun vieraat jo olivat sillä tuulella, etteivät välittäneet missä järjestyksessä istuivat pöydässä. Caesar itse antoi esimerkin: hän nousi paikaltaan ja käski Vinitiuksen, joka lepäsi vestalitar Rubrian rinnalla, jättää paikkansa hänelle. Päästyään Vinitiuksen sijalle alkoi hän itse kuiskaella vestalittaren korvaan. Vinitius joutui Poppaean viereen, joka hetken päästä ojensi hänelle käsivartensa ja pyysi häntä pusertamaan kiinni auenneen rannerenkaansa. Kun Vinitius teki sen hiukan väräjävin käsin, loi Poppaea häneen pitkien silmäripsiensä alta ujostelevan katseen ja ravisti kultaista päätänsä ikäänkuin olisi kieltäytynyt täyttämästä jotakin pyyntöä. Sillaikaa aurinko suureni suurenemistaan, kävi punaisemmaksi ja laskeutui vähitellen lehdon latvojen taakse. Vieraat olivat melkein kaikki jo humalassa. Lautta kierteli yhä likemmä rantaa. Puiden ja kukkien välissä liikkuili fauneiksi tai satyreiksi puettuja miehiä, soittaen huiluja ja pillejä ja lyöden rumpua, sekä tyttöparvia nymfeinä, dryadeina ja hamadryadeina. Vihdoin laskeutui hämärä maille, mutta juopuneet ryömivät ulos teltoistaan ja huusivat ylistystä Kuuttarelle. Silloin syntyi lehtoihin tuhansia lamppuja, ja rantapenkereelle ilmaantui Rooman ylhäisinten perheiden vaimoja ja tyttäriä hekumallisina ryhminä houkuttelemaan luokseen lautalla olevia vieraita. Vihdoin kiinnitettiin lautta rantaan. Caesar ja hovilaiset ryntäsivät lehtoihin, hajaantuivat telttoihin tiheiköissä ja luoliin, joita taidokkaasti oli rakennettu suihkulähteiden ääreen. Kaikki olivat kuin hulluina. Ei kukaan tietänyt minne Caesar joutui, kuka oli senaattori, kuka ritari, kuka tanssija tai soittoniekka. Satyrit ja faunit ajoivat takaa nymfejä, tyrsos-sauvojen avulla lyötiin lamput sammuksiin, joten osa puistoa tuli pimeäksi. Ilma oli täynnä äänekkäitä huutoja, naurua, kuisketta, läähätystä. Rooma ei todella ikinä ollut nähnyt tällaista juhlaa.
Vinitius ei ollut juovuksissa kuten kerran Caesarin kemuissa, kun Lygia oli levännyt hänen rinnallaan, mutta hänkin huumaantui ja juopui katsellessaan toisten hurjuutta, ja vihdoin hänet valtasi hekuman kuume. Hän ryntäsi metsään, juoksi kilpaa toisten kanssa ja koetti katsella kuka dryadeista oli kaunein. Joka hetki kiiti hänen ohitseen laulaen ja huutaen uusia dryadeja ja nymfejä, joita faunit, satyrit, senaattorit ja ritarit soiton helistessä ajoivat takaa. Vihdoin näki hän tyttöjoukon, jonka johtajana oli Dianaksi puettu neito. Hän karkasi likempää katsomaan jumalatarta, hän luuli häntä, jonka hiuksissa kimmelsi puolikuun muotoinen koriste—Lygiaksi.
Tytöt häärivät vallattomina Vinitiuksen ympärillä. He nähtävästi tahtoivat houkutella hänet kilpajuoksuun, koska hetken päästä pyrähtivät pois kuin kaurislauma. Mutta Vinitius jäi seisomaan paikoilleen, ja hänen sydämensä sykki kiihkeästi, sillä vaikka hän oli huomannutkin, ettei Diana ollut Lygia eikä läheltä katsoen edes hänen näköisensä, niin oli mahtava vaikutus vienyt häneltä kaikki voimat. Hän alkoi kiihkeästi ikävöidä Lygiaa, ja rakkaus tulvi hänen rintaansa uutena, voimakkaana hyökyaaltona. Lygia ei koskaan ollut tuntunut hänestä niin rakkaalta, puhtaalta ja kalliilta kuin tässä hurjuuden ja irstauden lehdossa. Vielä hetkinen sitten oli hän tahtonut maistaa samasta maljasta ja ottaa osaa samaan hillittömyyteen—nyt tunsi hän vastenmielisyyttä ja inhoa. Iljetys oli hänet tukahduttamaisillaan, hänen täytyi saada hengittää ilmaa, hänen täytyi saada nähdä tähdet, joita tämän hirveän lehdon pimeys ei kyennyt pimentämään. Hän päätti paeta, mutta hän ei vielä ollut ehtinyt liikahtaa, kun hänen eteensä ilmestyi nainen, jonka pää oli verhottu huntuun. Nainen laski kätensä Vinitiuksen olkapäälle, ja hänen kuuma hengityksensä valui Vinitiuksen kasvoille.
"Minä rakastan sinua," kuiskasi nainen. "Tule! Ei kukaan näe meitä: joudu!"
Vinitius heräsi kuin unesta:
"Kuka olet?"
Nainen painautui hänen rinnalleen ja pyysi yhä kiihkeästi:
"Kiiruhda! Katso kuinka täällä on tyhjää, ja minä rakastan sinua! Tule!"
"Kuka olet?" toisti Vinitius.
"Arvaa!"
Ja sen lausuttuaan imeytyi hän läpi hunnun kiinni Vinitiuksen huuliin ja pusersi käsillään hänen päätään. Vasta kun häneltä loppui hengitys, päästi hän irti Vinitiuksen.
"Nyt on rakkauden yö … unohduksen yö!" kuiskasi häh, kiihkeästi hengittäen ilmaa keuhkoihinsa. "Tänään on kaikki luvallista!… Katso, tässä olen!"
Mutta Vinitiusta poltti ja inhoitti hänen suudelmansa. Hänen sielunsa ja sydämensä oli muualla, eikä hän välittänyt mistään muusta koko maailmassa kuin Lygiasta.
Hän työnsi luotaan hunnutetun naisen ja virkkoi:
"Ole kuka olet, minä rakastan toista enkä huoli sinusta."
Mutta nainen korotti päätään hänen puoleensa.
"Nosta huntua!"
Samassa alkoivat likeiset myrttipensaat kahista ja nainen katosi kuin unennäkö. Ainoastaan hänen naurunsa helisi vielä outona ja ikäänkuin pahaa ennustaen.
Petronius seisahtui Vinitiuksen eteen.
"Olen nähnyt ja kuullut kaikki," puhui hän.
Ja Vinitius vastasi:
"Lähtekäämme täältä!"
He läksivät ja riensivät luolista loistavien tulien, lehtojen ja ratsastavien pretorianisotamiesten ohitse kantotuoleilleen.
"Minä tulen sinun luoksesi," sanoi Petronius.
He asettuivat samaan kantotuoliin, mutta molemmat vaikenivat kauan.
Vasta kun he tulivat Vinitiuksen talon atriumiin, virkkoi Petronius:
"Tiedätkö kuka se oli?"
"Eihän vain Rubria?" kysyi Vinitius, kauhistuneena siitä, että vestalittaresta edes ajatteli sellaista.
"Ei."
"Kuka sitten?"
Petronius alensi ääntään.
"Vestan tuli on häväisty, sillä Rubria oli Caesarin kanssa. Mutta sinua puhutteli…"
Hän jatkoi vieläkin hiljemmin:
"Jumalallinen Augusta."
Syntyi hetkisen äänettömyys.
"Caesar," puhui Petronius vihdoin, "ei voinut Poppaealta salata miten hän himosi Rubriaa. Minä taas puolestani riensin teidän perässänne estääkseni sinua hylkäämästä Augustan pyyntöä. Sillä jos sinä, tunnettuasi hänet, olisit sen tehnyt, niin olisimme kaikki olleet kadotuksen omat: sekä sinä että Lygia ja ehkä minäkin."
Mutta Vinitius puhkesi vimmoissaan puhumaan:
"Olen saanut kylläkseni Roomasta, Caesarista, juhlista, Augusteista, Tigellinuksista ja teistä kaikista! Minä tukahdun! En voi elää tällä tavalla! En voi! Ymmärrätkö?"
"Johan sinä nyt olet vallan pyörällä päästäsi, ethän enää tiedä pysyä missään rajoissa!… Vinitius!"
"Rakastan yhtä ainoaa maan päällä."
"Entä sitten?"
"En huoli toisten rakkaudesta, en huoli teidän elämästänne, juhlistanne, häpeämättömyyksistänne ja rikoksistanne!"
"Mitä sinussa nyt liikkuu? Oletko ehkä jo kristitty?"
Nuori mies piteli käsillään päätään ja rupesi toistelemaan, ikäänkuin epätoivoissaan:
"En vielä! en vielä!"