KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.
Petronius läksi kotiin olkapäitään kohautellen ja sangen tyytymättömänä. Nyt oli hänkin huomannut, että hän ja Vinitius olivat lakanneet ymmärtämästä toisiaan ja että heidän ajatusmaailmansa oli kääntynyt ihan eri suunnille. Ennen oli Petronius miltei rajattomalla vallalla saattanut vaikuttaa nuoreen soturiin. Vinitius oli pitänyt häntä esikuvanaan, ja muutama pureva sana Petroniuksen suusta oli riittänyt yllyttämään häntä tekoihin tai pidättämään häntä niistä. Nyt oli tämä vaikutusvalta loppunut siihen määrään, ettei Petronius enää yrittänytkään käyttää vanhoja keinojaan, hän kun tunsi, että hänen ivansa ja sukkeluutensa jälkeä tekemättä olisi hipaissut Vinitiuksen sielua. Rakkaus ja seurustelu tuntemattoman kristimaailman kanssa oli vaikuttanut häneen sillä lailla. Iäkäs skeptikko huomasi kadottaneensa tämän sielun avaimen. Se häntä harmitti ja samalla pelotti, ja viime yön tapahtumat olivat omiaan yhä kiihoittamaan hänen pelkoaan. Se oli Augustan puolelta joko ohimenevää leikinhalua, mielitekoa—mietti Petronius—tai kestävää intohimoa. Seuraukseksi tulee, että Vinitius joko alistuu, ja siinä tapauksessa jonakin kauniina päivänä ehkä määrätään heittämään henkensä; tai asettuu vastakynteen—johon hänen tämänpäiväinen käytöksensä näyttää viittaavan—ja siinä tapauksessa auttamattomasti on surman oma—ja hänen kanssaan tietysti minäkin, siksi että olen hänen sukulaisensa, ja siksi että Augusta samalla yltyy tietysti vihaamaan koko sukua ja silloin alkaa käyttää vaikutusvaltaansa Tigellinuksen hyväksi… Katsoi asiaa miltä kannalta hyvänsä, niin se aina oli nurinpäin. Petronius oli rohkea mies eikä hän pelännyt kuolemaa—jollei juuri toivonutkaan, koskei siltä ollut mitään odotettavissa. Kauan mietittyään tuli hän vihdoin siihen johtopäätökseen, että on paras toimittaa Vinitius pois Roomasta matkalle. Olisipa vain voinut toimittaa Lygian hänen mukaansa! Mielellään hän olisi sen tehnyt. Hän toivoi sentään muutenkin helposti saavansa Vinitiuksen taivutetuksi. Väliaikaisesti hän päätti levittää Palatinukselle tiedon, että Vinitius on sairastunut, ja sillä lailla torjua vaaran sekä itsestään että Vinitiuksesta. Eihän Augusta vielä tietänyt, oliko Vinitius tuntenut hänet; hänen itserakkautensa oli siten vielä haavoittumatta. Tulevaisuudessa saattoi käydä toisin, ja nyt piti toimia siltä varalta. Petronius tahtoi ennen kaikkea voittaa aikaa, sillä hän oli varma, että niin pian kuin vain Caesar tulee Akaiaan, Tigellinus, joka ei taiteesta ymmärrä mitään, kadottaa vaikutuksensa. Kreikassa Petronius tiesi voittavansa kaikki kilpailijansa.
Hän rupesi pitämään Vinitiusta silmällä ja kaikin voimin kehoittamaan häntä lähtemään matkalle. Muutaman päivän perästä hänen päähänsä pälkähti ajatus, että jos hän saisi Caesarin antamaan julistuksen, joka karkoittaisi kristityt Roomasta, niin Lygia muiden uskonheimolaistensa mukana tulisi jättäneeksi kaupungin. Silloin seuraisi heitä pian Vinitiuskin, jopa tarvitsematta häntä siihen kehoittaa. Tämä suunnitelma tuntui sangen mahdolliselta toteuttaa. Joku aika sitten olivat juutalaiset ruvenneet raivoamaan kristittyjä vastaan, ja silloin oli Caesar Klaudius, joka ei osannut eroittaa juutalaisia kristityistä, karkoittanut heidät Roomasta. Miksei Nero sitten olisi suostunut karkoittamaan kristittyjä? Enemmän vain tulisi Roomassa tilaa. "Purjehtivan juhlan" jälkeen oli Petronius joka päivä nähnyt Neron joko Palatinuksella tai muissa tiloissa. Tilaisuutta siis kyllä tarjoutui tuuman esittämiseen, ja Caesar varmaan suostuisi, sillä eihän hän koskaan kieltänyt, kun oli kysymys toisen vahingoittamisesta tai turmelemisesta. Tarkoin mietittyään oli Petronius laatinut valmiiksi kokonaisen suunnitelman. Nyt hän valmistaa juhlat, kutsuu Caesarin vieraakseen ja hankkii häneltä julistuksen. Hän oli aivan vakuutettu Caesarin suostumuksesta. Sitten hän toimittaa Lygian kaikella Vinitiuksen rakastetulle tulevalla kunnioituksella Bajaehen, ja siellä saavat he rakastella ja huvitella uskossaan niin paljon kuin ikinä haluavat.
Petronius kävi usein tervehtimässä Vinitiusta, sillä huolimatta roomalaisesta itsekkyydestään täytyi hänen pitää nuorukaisesta. Yhtämittaa kehoitti hän Vinitiusta lähtemään Roomasta. Vinitius tekeytyi sairaaksi eikä näyttäytynyt Palatinuksella, jossa joka päivä tehtiin uusia matkasuunnitelmia. Eräänä päivänä Petronius vihdoin kuuli Neron omasta suusta, että hän kolmen päivän perästä on päättänyt lähteä Antiumiin. Heti seuraavana päivänä riensi Petronius Vinitiuksen luo.
Mutta Vinitius taisi jo näyttää hänelle luettelon henkilöistä, jotka Caesar oli määrännyt seuraksensa. Muuan Caesarin vapautetuista oli varhain aamulla tuonut Vinitiukselle luettelon.
"Siellä on minun nimeni," sanoi Vinitius, "ja onpa sinunkin nimesi. Kun palaat kotiisi, on siellä vastassasi samanlainen luettelo."
"Jollei minun nimeäni olisi valittujen joukossa," huomautti Petronius, "merkitsisi se, että minun täytyy kuolla, ja toivon, ettei se toki tapahdu ennen Akaian-matkaa, sillä siellä saatan olla Nerolle hyödyksi."
Petronius katseli luetteloa ja jatkoi:
"Tuskin olemme Roomaan palanneet, kun taas täytyy jättää koti ja lähteä kuljeskelemaan Antiumiin. Mutta täytyy! Sillä tämä on käsky eikä ainoastaan pyyntö."
"Mutta entä jollei sitä tottelisi?"
"Silloin voisi piankin sattua saamaan toisenlaisen käskyn, käskyn, joka määräisi menemään sellaiselle retkelle, ettei sieltä koskaan palaisi. Vahinko, ettet kuunnellut neuvoani ja ajoissa jättänyt Roomaa. Nyt sinun täytyy lähteä Antiumiin."
"Nyt minun täytyy lähteä Antiumiin. Katsopa kummoisina aikoina me elämme ja kummoisia orjia me olemme!"
"Nyt vastako sinä sen olet huomannut?"
"En. Mutta muistatko kuinka kivenkovaan väitit, että kristinoppi on elämän vihollinen, se kun muka panee ihmiset kahleisiin. Voiko löytyä raskaampia kahleita kuin ne, mitä me kannamme? Sanoit Kreikan luoneen maailmaan viisauden ja kauneuden ja Rooman luoneen maailmaan vallan. Missä meidän valtamme on?"
"Kutsu luoksesi Chilon ja puhu hänelle, sillä minua ei tänäpäivänä laisinkaan huvita filosofia. Kautta Herkuleksen! Minä en ole syypää siihen, että ajat ovat tällaiset, enkä minä niistä ole velvollinen vastaamaan. Puhukaamme Antiumista. Tiedä, että sinua siellä odottaa suuri vaara ja että sinun olisi parempi otella Ursuksen kanssa, joka kuristi Crotonin, kuin lähteä Antiumiin. Mutta sinun täytyy lähteä."
Vinitius teki jonkun hitaan kädenliikkeen ja huudahti:
"Vaara! Kaikkihan me kuljemme kuoleman varjossa, ja joka silmänräpäyksessä kallistuu joku pää varjojen valtakuntaan."
"Pitääkö minun tässä luetella sinulle kaikki, joille ei elämä ole antanut liikaa älyä ja jotka kuitenkin ovat eläneet koko Tiberiuksen, Kaligulan, Klaudiuksen ja Neron hallituksen ajan ja saavuttaneet kahdeksankymmentä tai yhdeksänkymmentäkin ikävuotta? Riittäköön esimerkiksi tuollainen Domitius Afer. Rauhassa on hän saanut harmaantua, vaikka hänen koko elämänsä on ollut konnantyötä ja rikosta."
"Ehkä siksi! ehkä juuri siksi!" vastasi Vinitius.
Hän rupesi tarkastamaan luetteloa ja luki siitä:
"Tigellinus, Vanitius, Sextus Africanus, Aquilinus Regulus, Suilius Nerulinus, Eprius Marcellus, ja niin poispäin! Mikä murhaajien ja roistojen kokoelma! Ja nämä ne hallitsevat maailmaa!… Eikö heille nyt paremmin sopisi kuljettaa kylillä jotakin egyptiläistä tai syyrialaista jumalankuvaa—rämistää rumpua ja ansaita leipänsä povaamisella ja hypyllä!…"
"Tai näyttelemällä oppineita apinoita, koiria, jotka osaavat luvunlaskua, tai aaseja, jotka puhaltavat huilua, jatkoi Petronius.—Se on aivan totta. Mutta puhukaamme tärkeämmistä asioista. Kuuntele nyt ja paina mieleesi mitä sanon: minä kerroin Palatinuksella, että olet sairas etkä saata liikkua mihinkään. Siitä huolimatta on nimesi pantu luetteloon. Se osoittaa, ettei minun sanojani pidetty tosina ja että joku erityisesti tahtoo ottaa asiasta selkoa. Nerolle ei siitä voisi olla mitään hyötyä, sillä hänen silmissään olet soturi, jonka kanssa korkeintaan voi keskustella kilpa-ajoista sirkuksessa, mutta joka runoudesta ja soitosta ei ymmärrä mitään. Poppaea siis on pitänyt huolta siitä, että nimesi on joutunut luetteloon. Ja tämä osoittaa, ettei hänen tunteensa ole ollut ohimenevää mielitekoa: hän tahtoo voittaa sinut."
"Kas vain, mikä rohkea Augusta!"
"Niin, rohkea todella, ja voi lisäksi syöstä sinut auttamattomasti turmioon. Sytyttäköön häneen Venus kiireen kautta uuden rakkauden liekin, mutta sillaikaa, kun hän nyt sinua haluaa, täytyy sinun olla niin varovainen kuin suinkin. Vaskiparta on jo kyllästynyt häneen ja pitää enemmän Rubriasta ja Pythagoraksesta, mutta se ei suinkaan estäisi häntä loukatun itserakkauden koko julmuudella kostamasta teille."
"Siellä lehdossa en huomannut kuka minua puhutteli, mutta sinähän sen kuulit, ja tiedätkö mitä minä hänelle sanoin! Sanoin että rakastan toista enkä huoli hänestä."
"Mutta minä vannotan sinua kaikkien maanalaisten jumalien nimessä: älä nyt kadota sitä järjen hiventä, jonka kristityt vielä ovat jättäneet päähäsi. Edessäsi on joko ehdollinen tai ehdoton perikato—epäiletkö, mikä sinun on valittava? Enkö jo sanonut sinulle, että olet surman oma, jos haavoitat Augustan itserakkautta? Kautta Hadeksen! Jos olet kyllästynyt elämään, niin voithan paikalla avata suonesi tai heittäytyä miekkaasi, sillä sinua voi odottaa paljoa ankarampi kuolema, jos suututat Poppaean. Ennen oli niin hauska puhua kanssasi! Mitä sinä nyt oikeastaan tahdot? Olisiko se nyt sitten niin vaarallista ja estäisikö se sinua rakastamasta Lygiaasi? Muista vielä, että Poppaea näki hänet Palatinuksella ja että hän helposti arvaa, kenen takia sinä hylkäät hänen ylhäisen armonsa. Ja silloin Poppaea kyllä kaivaa esiin Lygian vaikkapa maan alta. Silloin tuotat turmion sekä Lygialle että itsellesi. Ymmärrätkö?"
Vinitius kuunteli hajamielisesti, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat olleet muualla.
"Minun täytyy hänet nähdä," virkkoi hän vihdoin.
"Kenet? Lygiako?"
"Niin."
"Tiedätkö missä hän on?"
"En."
"Aiotko taasen alkaa etsiä vanhoilta hautausmailta ja Tiberin takaa?"
"En tiedä, mutta minun täytyy hänet nähdä."
"Hyvä. Hän on ehkä kristittynäkin järkevämpi sinua ja epäilemättä hän onkin, jollei toivo sinun perikatoasi."
"Hänhän minut pelasti Ursuksen käsistä."
"Siinä tapauksessa saat pitää kiirettä, sillä Vaskiparta ei viivyttele matkaansa. Kuolemantuomio voi yllättää sinut Antiumistakin."
Vinitius ei enää kuunnellut. Hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus: hän tahtoi nähdä Lygian, ja mietti vain millä keinoin.
Silloin sattui onnellinen tapaus, joka raivasi tieltä kaikki esteet: seuraavana aamuna tuli Chilon odottamatta Vinitiuksen luo.
Hän oli kurjan ja laihtuneen näköinen, kasvot nälän kalvamat; vaatteet risoina. Palvelijat eivät kuitenkaan uskaltaneet ajaa pois häntä, koska he ennen olivat saaneet käskyn päästää hänet herransa puheille minä vuorokauden aikana hyvänsä. Hän pääsi siis suoraa päätä atriumiin ja virkkoi, seisahtuen Vinitiuksen eteen:
"Suokoot sinulle jumalat kuolemattomuuden ja jakakoot kanssasi maailman vallan!"
Ensi hetkenä teki Vinitiuksen mieli heitättää hänet ulos ovesta, mutta samassa hänen mieleensä juolahti, että kreikkalainen ehkä tietää kertoa jotakin Lygiasta, ja hänen uteliaisuutensa pääsi voitolle.
"Vai sinäkö siinä?" sanoi hän. "Mitä sinulle nyt kuuluu?"
"Ei mitään hyvää, oi Jupiterin poika," vastasi Chilon. "Todellinen hyve on tavaraa, jota ei kukaan meidän päivinämme kysy, ja todellinen tietäjä saa olla iloissaan, jos kerran viidessä päivässä voi ostaa teurastajalta pässin pään ja kyynelin kastaen kalvaa sitä nälkäänsä räystään alla. Oi herra, kaikki mitä minulle annoit, maksoin kirjoista Atractukselle, ja sitten vielä varastivat minulta ja tekivät minut keppikerjäläiseksi. Orja, jonka piti kirjoittaa muistiin viisauteni, karkasi ja vei mukanaan loput siitä, minkä sinä jalomielisesti olit lahjoittanut minulle. Olen kerjäläinen, mutta tulin ajatelleeksi: minne minä menisin, jollen sinun luoksesi, Serapis, jota rakastan, jumaloin ja jonka edestä elämäni uskalsin?"
"Mitä varten sinä sitten olet tullut ja mitä uutisia tuot?"
"Baalin avulla tuon sinulle hätäni, kyyneleeni, rakkauteni ja erään uutisen, jonka rakkaudesta sinuun olen hankkinut. Kuten ehkä muistat, herra, kerroin sinulle aikoinani, että jumalallisen Petroniuksen orjattarelle olin luovuttanut langanpätkän Paphoksen jumalattaren vyöstä?… Olet myöskin aivan varmasti huomannut tämän langanpätkän vaikutuksen, oi Auringon poika, joka tiedät mitä Petroniuksen talossa on tapahtunut ja missä asemassa Eunike siellä nyt on. Minulla on vielä yksi samanlainen langanpätkä, jonka olen säilyttänyt sinulle."
Hän vaikeni äkkiä, sillä hän näki Vinitiuksen kulmakarvojen alkavan rypistyä, ja virkkoi silloin kiireesti, vihanpuuskaa välttääkseen:
"Minä tiedän missä jumalallinen Lygia asuu ja näytän sinulle talon ja kadun."
Vinitius koetti hillitä mielenliikutustaan, jonka tämä uutinen hänessä herätti, ja virkkoi:
"Missä hän on?"
"Linuksen, erään vanhan, kristityn papin luona. Ursus on siellä hänen kanssaan ja käy, kuten ennenkin, työssä myllärillä, jolla on sama nimi kuin sinun entisellä taloudenhoitajallasi. Hänen nimensä on nimittäin Demas… Juuri niin! Ursus tekee työtä öisin. Jos siis yöllä karkaat taloon, niin et siellä tapaa Ursusta… Linus on vanha mies … eikä talossa sitten muita olekaan kuin kaksi vanhaa neitsyttä."
"Mistä sinä kaiken tämän tiedät?"
"Sinä varmaan muistat, että minä kerran lankesin kristittyjen käsiin, mutta että he säästivät minut. Glaucus tosin erehtyy luullessaan minua syypääksi onnettomuutensa, mutta mies-raukka oli siitä vakuutettu, kuten on vieläkin, ja kuitenkin he minut päästivät vapaaksi. Älä siis hämmästele, herra, että kiitollisuus täytti sydämeni. Olen vanhojen, hyvien aikojen ihminen. Ajattelin siis: onko minulla oikeutta unohtaa ystäväni ja hyväntekijäni? Eikö olisi kovaa jättää tiedustelematta, mitä heille kuuluu ja missä he asuvat? Kautta pessinuntilaisen Kybelen! sellaiseen minä en saata tehdä itseäni syypääksi. Alussa pelkäsin, että heillä olisi pahoja aikeita minua vastaan, mutta rakkauteni heihin oli suurempi kuin pelkoni. Varsinkin minua lohdutti se, että he niin helposti antavat anteeksi kaikki kärsimänsä vääryydet. Ennen kaikkia kuitenkin ajattelin sinua, herra. Viime yrityksemme onnistui huonosti, mutta tulisiko sinun, Fortunan pojan, tyytyä sellaiseen? Nyt olen siis valmistanut sinulle voiton. Talo on yksinäinen. Voit antaa orjiesi piirittää sen niin huolellisesti, ettei hiirikään pääsisi pakoon. Oi, herra, herra! Nyt riippuu yksin sinusta itsestäsi, onko ylevämielinen prinsessa jo tänä yönä talossasi. Mutta jos niin käy, niin muista, että sinun siitä on kiittäminen isäni köyhää, nälkääntynyttä poikaa."
Veri karkasi Vinitiuksen päähän. Vielä kerran pani kiusaus koko hänen olentonsa vapisemaan. Niin! siinä oli keino ja vihdoinkin varma keino. Kun hän kerran on saanut Lygian haltuunsa, niin kuka uskaltaisi hänet häneltä ryöstää? Kun hän vain on saanut hänet rakastajattarekseen, niin mikä hänellä muu on edessä kuin ikipäiviksi jäädä hänen omakseen? Hiiteen kaikki opit. Mitä kristityt hänelle voivat laupeuksineen ja ankarine oppineen? Eikö jo liene aika vapautua kaikesta tuosta? Eikö jo liene aika alkaa elää niinkuin kaikki muutkin elävät? Mutta mihin toimenpiteihin Lygia tulevaisuudessa voi ryhtyä ja kuinka hänen oppinsa ja hänen kohtalonsa voivat sulautua yhteen—se on vähäpätöinen asia eikä mitään merkitse! Pääasia on, että Vinitius saa hänet omakseen ja vielä tänään. Eiköhän sitäpaitsi mahtane koko oppi lähteä hänen sielustaan, kun hän pääsee uuteen maailmaan, ylellisyyteen ja huvituksiin, ja kun hänen aluksi, vaikkapa pakosta, täytyy antautua niihin? Tämä voi tapahtua vielä tänä päivänä. Paras vain pidättää Chilon talossa ja ryhtyä muihin tarpeellisiin toimenpiteihin. Sitten seuraa loppumaton ilo.
»Mitä minun elämäni on ollut?» ajatteli Vinitius itsekseen. »Kärsimystä, rauhattomuutta, ikävöimistä ja vaipumista ajattelemaan kysymyksiä, joihin ei löydy vastausta!» Mutta nyt vihdoinkin loppuu kidutus. Tosin Vinitius muisti luvanneensa, ettei hän nostaisi kättään Lygiaa tavoittelemaan. Mutta minkä nimessä hän sen oli luvannut? Hän ei ollut vannonut jumalien kautta, sillä heihin hän ei uskonut, eikä liioin Kristuksen kautta, sillä Häneen ei hän myöskään vielä uskonut. Jos Lygia kuitenkin pitäisi arvoaan loukattuna, niin voisihan Vinitius hänet naida ja sillä lailla antaa hänelle hyvitystä. Niin! se hänen täytyy tehdä, koska hän hänelle on kiitollisuuden velassa hengestään. Vinitiuksen mieleen muistui päivä, jolloin hän Crotonin kanssa hyökkäsi hänen piilopaikkaansa. Hän muisti kuinka Ursus oli seisonut hänen edessään nyrkki pystyssä ja kaikki mitä sitten oli tapahtunut. Hän näki Lygian kumartuvan puoleensa, puettuna orjattaren vaatteisiin, mutta ihanana kuin jumalatar, lempeänä ja kirkastuneena. Ehdottomasti Vinitiuksen silmät kääntyivät larariumiin ja ristiin, jonka Lygia lähtiessään oli jättänyt hänelle. Tuliko hänen nyt maksaa hänen hyvyytensä niin, että taasen hyökkäisi hänen kimppuunsa? Pitikö hänen hiuksista raahata hänet cubiculumiin niinkuin minkäkin orjattaren? Kuinka hän voi sen tehdä, koska hänen tunteensa häntä kohtaan on rakkautta eikä yksin himoa ja koska hän rakastaa häntä juuri sentähden, että hän on sellainen kuin hän on eikä toisenlainen? Äkkiä Vinitius tunsi, ettei riitä että Lygia on hänen talossaan ja että hän väkivallalla sulkee hänet syliinsä—hänen rakkautensa tarvitsee enemmän, tarvitsee Lygian suosion, rakkauden ja sielun. Siunattu hänen talonsa, kun neito vapaaehtoisesti astuu sen katon alle, siunattu päivä ja hetki, siunattu koko elämä! Silloin heidän onnensa on oleva niinkuin mittaamaton meri ja niinkuin aurinko. Mutta jos hän ryhtyy ryöstämään Lygiaa väkivallalla, niin hän ikipäiviksi surmaa heidän onnensa ja hävittää, tahrii ja tappaa sen, mikä on kalleinta ja armainta elämässä.
Pelkkä ajatuskin kauhistutti häntä. Hän loi silmänsä Chiloniin, joka niinikään katseli häneen, pidellen kättään pistettynä ryysyjensä sisään ja levottomasti väännellen hänen edessään. Vinitiuksen valtasi viha ja vastustamaton halu polkea entinen apumiehensä jalkojensa alle likaisen madon tai myrkyllisen käärmeen lailla. Hetken kuluttua selveni hänelle, mitä hänen tulee tehdä. Hänen kiivas, roomalainen luontonsa ei koskaan tietänyt määrää, ja hän kääntyi nopeasti Chilonin puoleen ja puhui:
"En seuraa neuvoasi, mutta jottei sinun tarvitsisi lähteä pois ilman palkkaa, pitää sinun saaman mitä ansaitset: käsken antaa sinulle kolmesataa raippaa koti-ergastulumissani."
Chilon kalpeni, Vinitiuksen kauniissa kasvoissa oli sellainen kylmä päättäväisyys, ettei Chilon hetkeäkään uskaltanut toivoa luvatun palkinnon olevan vain julmaa leikkiä.
Kiireesti hän siis heittäytyi polvilleen, lyyhistyi maahan ja rupesi tuskallisesti vaikeroimaan:
"Kuinka, oi Persian kuningas? Miksi?… Sinä armon pyramiidi ja lempeyden kolossi—kuinka? Olen vanha, nälkäinen, kurja … olen palvellut sinua… Niinkö sinä minut palkitset?…"
"Niinkuin sinä kristittyjä!" sanoi Vinitius ja huusi paikalle taloudenhoitajan.
Chilon viskautui hänen eteensä maahan ja syleili hänen jalkojaan tuskallisella kiihkolla. Hänen kasvonsa olivat kalman karvaiset ja hän yritti vielä rukoilla:
"Herra, herra!… Olen vanha! viisikymmentä riittää… Älä määrää kolmeasataa! Viisikymmentä riittää!… Armoa, armoa!"
Vinitius potkaisi hänet luotaan ja antoi taloudenhoitajalle käskynsä.
Silmänräpäyksessä karkasi kaksi väkevää kvadilaista Chilonin kimppuun, tarttuen hänen hiustensa tähteisiin ja sitoen hänen kaulaansa hänen omia ryysyjään. Niin kuljettivat he hänet ergastulumiin.
"Kristuksen nimessä! … huusi kreikkalainen käytävän ovelta."
Vinitius jäi yksin. Rankaisemiskäsky, jonka hän oli antanut, tyydytti ja elähdytti häntä. Hän koetti koota hajanaisia ajatuksiaan ja järjestää niitä. Hänen mielensä valtasi lohdutuksen tunne, ja voitto, jonka hän oli saanut itsestään, antoi aihetta hänelle kauniiseen toivoon. Hän luuli astuneensa hyvän askelen likemmä Lygiaa ja oli varma siitä, että hänen täytyy saada palkinto työstään. Ensi hetkestä ei hän tullut edes ajatelleeksikaan tehneensä väärin Chilonia kohtaan ja käskeneensä ruoskia häntä saman palveluksen tähden, josta hän ennen oli häntä palkinnut. Hänen mielensä oli vielä siksi roomalainen, ettei toisen ihmisen kärsimys herättänyt hänessä vähääkään sääliä. Hän ei osannut pitää tuollaisen kurjan kreikkalaisen kärsimystä minään. Jos hän olisi tullut sitä ajatelleeksi, olisi hän pitänyt velvollisuutenaan antaa rangaista alhaista kreikkalaista. Mutta hänen ajatuksensa viipyivät Lygian luona, ja hengissä puhui hän hänelle: en palkitse hyvyyttäsi pahuudella, ja jos joskus saat tietää miten minä kohtelin sitä, joka tahtoi yllyttää minua nostamaan kättäni sinua vastaan, niin olet oleva minulle kiitollinen. Samassa hän rupesi miettimään, mahtaisiko Lygia kiittää häntä hänen menettelystään Chilonia kohtaan. Oppi, jota Lygia tunnustaa, käskee antamaan anteeksi, ja kristityt olivat antaneet anteeksi rikoksia, jotka olivat ansainneet paljoa kovemman koston. Vasta nyt kajahti Vinitiuksen korvissa huuto: »Kristuksen nimessä!» Hän muisti Chilonin sillä huudolla pelastuneen lygiläisen käsistä ja päätti peruuttaa rangaistuksen.
Hän oli juuri kutsumaisillaan paikalle taloudenhoitajan, kun tämä itsestään astui hänen eteensä ja puhui:
"Herra, se vanhus meni jo tainnoksiin, lieneekö kuollutkin. Vieläkö käsken jatkamaan ruoskimista?"
"Herätä hänet eloon ja tuo hänet tänne."
Atriumin ylipalvelija katosi esiripun taakse, mutta herättäminen mahtoi olla vaivaloista, koska Vinitius vielä sai odottaa kauan aikaa. Hän rupesi jo käymään malttamattomaksi, kun orjat vihdoin kuljettivat sisään Chilonin. Vinitiuksen viittauksesta saivat he itse heti lähteä pois.
Chilon oli valkea kuin vaate, ja pitkin hänen jalkojaan kierteli verisäikeitä, jättäen merkkejä atriumin mosaikkiin. Hän oli kuitenkin tajuissaan, lankesi polvilleen, ojensi käsivartensa Vinitiuksen puoleen ja puhkesi puhumaan:
"Kiitän sinua, herra! Olet suuri ja armollinen!"
"Koira!" huusi Vinitius, "tiedä, että soin sinulle anteeksi ainoastaan
Kristuksen tähden, jota minun on kiittäminen omasta elämästäni."
"Tahdon palvella sekä sinua, herra, että häntä."
"Ole vaiti ja kuuntele. Nouse! Saat lähteä mukaani ja osoittaa minulle talon, jossa Lygia asuu."
Chilon oikaisihe, mutta oli tuskin päässyt pystyyn, kun hänen kasvonsa kävivät entistä kalpeammiksi.
"Herra," puhui hän heikolla äänellä, "olen todella nälissäni… Lähden mukaasi, herra, lähden! Mutta kun ei minulla ole voimia… Käske antaa minulle edes koiriesi ruoan jätteitä, niin tulen…"
Vinitius käski antaa hänelle ruokaa, rahaa ja viitan. Mutta ruoskiminen ja nälkä olivat siihen määrään heikentäneet Chilonia, ettei hän aluksi saattanut syödä. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn pelosta, että Vinitius pitäisi hänen heikkouttaan uppiniskaisuutena ja uudestaan käskisi ruoskia häntä.
"Kunhan saisin vähän viiniä, niin se minua lämmittäisi," puhui hän, ja hampaat kalisivat hänen suussaan. "Sitten olisin valmis lähtemään vaikkapa Isoon Kreikkaan."
Jonkun ajan kuluttua oli hän päässyt niin voimiinsa, että he saattoivat lähteä. Matka oli pitkä, sillä Linus, kuten suurin osa kristittyjä, asui Tiberin takana, likellä Miriamin asuntoa. Vihdoin Chilon osoitti Vinitiukselle pienen rakennuksen, jota muuri ympäröi ja joka oli kokonaan murattiköynnöksen peitossa.
"Tuolla, herra," sanoi hän.
"Hyvä on," vastasi Vinitius. "Nyt saat lähteä tiehesi, mutta kuule ensin mitä sinulle sanon: unohda mitä olet kuullut, unohda missä Miriam, Pietari ja Glaucus asuvat, unohda myöskin tämä talo ja kaikki kristityt. Joka kuukausi saat tulla minun talolleni, niin vapautettuni Demas antaa sinulle kaksi kultarahaa. Mutta jos vielä vakoilet kristittyjä, niin ruoskitan sinut tai annan sinut kaupunginprefektin käsiin."
Chilon kumarsi ja lausui:
"Unohdan."
Mutta tuskin oli Vinitius kadonnut kadun kulman taakse, kun Chilon rupesi heristelemään hänelle nyrkkiään ja huusi:
"Kautta Aten ja Raivotarten! en aio unohtaa!"
Samassa hän taasen meni tainnoksiin.