KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Vasta portista astuttuaan ymmärsi Vinitius, mihin vaikeaan työhön hän oli ryhtynyt. Talo oli suuri ja monikerroksinen. Sellaisia rakensivat Rooman talonomistajat saadakseen voittoa vuokrista, ja usein olivat nämä talot niin hätäisesti ja huonosti rakennetut, että tuskin vuosikaan oli mennyt umpeen, kun ne jo romahtivat asukkaiden päälle. Ne olivat oikeita mehiläiskekoja, korkeita ja kapeita, täynnä lukemattomia pieniä koppeja ja komeroja, joissa kuhisi köyhää kansaa. Kaupungissa, jossa ei kaikilla kaduilla ollut nimiä, olivat nämä talot aina numeroimattomat. Orjat kantoivat niistä omistajien puolesta vuokrat, ja koskeivät kaupungin viranomaiset vaatineet luetteloa asukkaiden nimistä, eivät orjat tavallisesti itsekään niitä tietäneet. Tavattoman vaikea oli sentähden kysyä tuttaviaan tuollaisesta talosta, varsinkin jollei portilla ollut vartijaa.
Vinitius ja Croton tulivat pitkästä käytäväntapaisesta kapeaan, neliskulmaiseen pihaan, jota joka taholta ympäröivät muurit ja joka nähtävästi oli koko talon yhteisenä atriumina. Keskellä pihaa oli suihkukaivo, jonka vesisäde valui maahan muurattuun, kiviseen säiliöön. Joka taholta nousi seiniä myöten portaita eri kerroksiin, ne olivat osaksi puusta, osaksi kivestä. Portaat kääntyivät parvekkeihin, joista päästiin asuntoihin. Alhaalla maaperässä oli niinikään asuntoja. Toisiin johti puiset ovet, mutta toisia erotti pihasta vain villainen verho, sekin tavallisesti kulunut, risainen tai paikattu.
Oli vielä varhainen aamu, eikä pihassa näkynyt elävää sielua. Nähtävästi kaikki vielä nukkuivat, paitsi ne, jotka olivat käyneet Ostrianumissa.
"Mitä nyt teemme, herra?" kysyi Croton ja seisahtui.
"Odotamme tässä; ehkä joku sentään tulee," vastasi Vinitius. "On parasta ettei kukaan saa nähdä meitä pihamaalla."
Samassa hänen mieleensä muistui, että Chilonin neuvo ehkä voisi olla käytännöllinen. Muutamalla kymmenellä orjalla saattaisi miehittää portin, joka näytti olevan talon ainoa sisäänkäytävä, penkoa kaikki asunnot yhtaikaa ja siten päästä Lygiankin asunnolle. Muutoin kristityt, joita täältä varmaankaan ei puuttunut, voisivat ilmoittaa Lygialle, että häntä etsitään, ja siltä kannalta katsoen saattoi olla vaarallista panna vieraita ihmisiä tiedustelemaan häntä. Vinitius mietti jo, eikö liene parasta lähteä kotiin noutamaan orjia, kun äkkiä esirippu työntyi syrjään ja mies, seula kädessä, likeni suihkukaivoa.
Vinitius tunsi hänet paikalla Ursukseksi.
"Se on lygiläinen!" kuiskasi hän.
"Muserranko siltä luut rikki?"
"Odota."
Ursus ei huomannut heitä, sillä he seisoivat seinän varjossa. Pahaa aavistamatta pisti hän seulansa, joka oli täynnä vihanneksia, vesisäteen alle. Nähtävästi hän, vietettyään koko yön hautausmaalla, aikoi valmistaa niistä suurusta. Saatuaan vihannekset huuhdotuiksi, otti hän märän seulan ja katosi verhon taakse. Croton ja Vinitius hyökkäsivät hänen perässään, luullen tulevansa suoraan Lygian asuntoon.
Mutta he suuresti hämmästyivät, kun näkivät, ettei verho vienytkään asuntoon, vaan toiseen pimeään käytävään, jonka päässä näkyi pieni puutarha, muutama sypressi ja myrttipensas sekä pieni rakennus, pönkitettynä toisen kivimuurin ikkunatonta takaseinää vastaan.
He huomasivat molemmat paikalla, että asianhaarat olivat suotuisat. Pihassa olisi voinut syntyä aika kahakka, kun ihmiset olisivat rientäneet paikalle, mutta pienen rakennuksen yksinäisyys helpotti suuresti puuhaa. Pianhan he tässä suoriutuvat tytön puolustajasta, s.o. Ursuksesta, sitten he kiireesti koppaavat Lygian käsiinsä, ja kun saavat hänet kadulle, niin kyllä tulevat toimeen. Luultavasti ei kukaan heitä vastusta, ja jos joku yrittäisi, niin saisi kuulla, että he ovat korjaamassa haltuunsa Caesarin karannutta panttivankia. Vinitius saattaa siinä tapauksessa ilmoittaa asian vartijoille ja ottaa heidät avukseen.
Ursus oli jo miltei talon ovella, kun askelten kopina herätti hänen huomionsa. Hän seisahtui, näki kahden miehen likenevän, laski seulan kädestään ja kääntyi heidän puoleensa.
"Ketä te haette?" kysyi hän.
"Sinua!" vastasi Vinitius.
Samassa kääntyi nuori soturi Crotoniin päin ja kuiskasi kiireesti:
"Tapa hänet!"
Croton karkasi hänen kimppuunsa kuin tiikeri, ja ennenkuin lygiläinen oli ehtinyt päästä järkiinsä ja käsittää olevansa tekemisissä vihamiehen kanssa, oli miekkailija jo kietonut hänen ympärilleen rautaiset käsivartensa.
Vinitius, joka tunsi Crotonin yliluonnolliset voimat, ei viitsinyt odottaa ottelun päättymistä, vaan heitti heidät oman onnensa nojaan, riensi eteenpäin, tyrkkäsi oven auki ja tuli pimeään, vähäiseen huoneeseen, jota tuli liedestä valaisi. Loimu lankesi suoraan Lygian kasvoille. Hänen toverinaan valkean ääressä oli sama vanhus, joka yhdessä Lygian ja Ursuksen kanssa oli tullut Ostrianumista.
Vinitius karkasi huoneeseen sellaista kyytiä, ettei Lygia ehtinyt häntä huomatakaan, ennenkuin hän oli käynyt häneen käsiksi, nostanut hänet ilmaan ja työntyi takaisin ovelle. Vanhus tosin koetti estää häntä, mutta hän pusersi toisella kädellään Lygiaa rintaansa vastaan ja tuuppasi vapaalla kädellään tieltään vanhuksen. Samassa valui vaippa hänen päästään, ja Lygia näki hänen tutut kasvonsa, jotka tällä hetkellä olivat niin hirveät katsella, että veri suonissa seisahtui ja ääni tukahtui kurkkuun. Hän olisi tahtonut huutaa apua, mutta ei voinut. Hän tarttui ovenpieleen, tehdäkseen edes sillä lailla vastarintaa, mutta hänen sormensa luisuivat kiviseltä seinältä, ja kun Vinitius sai hänet puutarhaan, oli hän miltei pyörtymäisillään, sillä siellä oli heitä vastassa kamala näky.
Ursus piteli sylissään miestä, joka oli taivutettu aivan takakenoon, pää rentona roikkumassa, suu verissä. Kun hän näki Vinitiuksen, iski hän vielä viimeisen kerran nyrkkinsä miehen päähän ja karkasi sitten raivoisan pedon lailla Vinitiuksen kimppuun.
"Hän tappaa minut!" ajatteli nuori patriisi.
Ikäänkuin unessa kuuli hän Lygian huutavan: »älä tapa!» ja tunsi käsivartensa irtautuvan Lygian ympäriltä ikäänkuin ukkosnuolen iskusta. Sitten alkoi kaikki pyöriä hänen silmissään ja koko maailma musteni.
* * * * *
Chilonissa oli uteliaisuus voittanut pelon ja hän asettui naapuritalon kulmaan seuraamaan asiain kulkua. Hän laski nimittäin, että olisi edullista olla Vinitiuksen likeisyydessä, jos hänen onnistuisi ottaa Lygia haltuunsa. Urbanusta ei hän enää pelännyt, hän oli aivan vakuutettu, että lygiläinen Crotonin kädestä saisi surmansa. Mutta jos autioilla kaduilla sattuisi syntymään ottelu, jos kristityt tai jotkut muut ihmiset rupeisivat tekemään vastarintaa Vinitiukselle, sopisi Chilonin esiintyä Caesarin vallan edustajana, käskeä vartijat nuoren patriisin avuksi roskaväkeä vastaan ja voittaa Vinitiukselta uusia armonosoituksia. Hengissä hän tosin koko ajan oli ollut sitä mieltä, että Vinitiuksen yritys on varomaton, mutta Crotonin hirveisiin voimiin luottaen hän sentään arveli sen onnistuvan. »Parhaimmassa tapauksessa voi tribuni itse kantaa neitoa ja Croton raivata heille tietä.» Mutta aika alkoi jo käydä pitkäksi, ja käytävässä, jonne Chilon piilopaikastaan katseli, vallitsi levottomuutta herättävä hiljaisuus.
"Jolleivät he löydä hänen asuntoaan, vaan nostavat melun, niin he pelästyttävät hänet."
Se ei Chilonin mielestä olisi ollut ensinkään paha, sillä hän tiesi, että Vinitius siinä tapauksessa taasen joutuisi hänen apunsa tarpeeseen ja tulisi luovuttaneeksi hänelle joukottain sestertsejä.
"Toimikoot nyt miten päin hyvänsä," puheli hän itsekseen, "minun hyväkseni he tietämättäänkin toimivat… Jumalat, jumalat, sallikaa ainoastaan…"
Hän säpsähti äkkiä, sillä tuntui siltä kuin joku olisi liikkunut käytävässä. Hän painui likemmä seinää, pidätti henkeään ja katseli vilkkumatta eteensä.
Joku pää pistäytyi todella ulos käytävästä ja katseli varovasti ympärilleen.
Hetkisen perästä se katosi.
"Se oli joko Vinitius tai Croton," mietti Chilon. "Mutta jos he ovat saaneet neidon käsiinsä, niin mitä he katua tarkastavat? Ihmisiä heidän joka tapauksessa täytyy tavata, sillä ennenkuin he ehtivät Carinaelle, on kaupunki jo täydessä touhussa. Mitä kummaa!? Kautta kaikkien kuolemattomien jumalien!…"
Äkkiä nosti kauhu pystyyn hänen hiuksensa viimeisetkin tähteet.
Portista astui Ursus kantaen Crotonin ruumista roikkumassa olkapäänsä yli. Kerran hän vielä katseli ympärilleen, mutta rupesi sitten juoksemaan alas autiota katua, joelle päin.
Chilon painui muuria vastaan litteäksi kuin lauta.
"Olen surman oma, jos hän minut näkee!" mietti hän.
Mutta Ursus juoksi aika kyytiä naapuritalon ohitse ja katosi seuraavan rakennuksen taakse. Nyt ei mikään enää olisi saanut pidellyksi Chilonia; hän pakeni voimiensa takaa ensimmäiselle poikkikadulle, ja pelko ja hätä pani hampaat hänen suussaan kalisemaan. Hän juoksi sellaista kyytiä, että nuorempi tuskin olisi pysynyt hänen perässään.
"Jos hän palatessaan näkee minut, niin hän ottaa minut kiinni ja tappaa," mietti hän itsekseen. "Pelasta minut, oi Zeus, pelasta Apollo, pelasta Hermes, pelasta sinä kristittyjen jumala! Minä jätän Rooman ja palaan Mesembriaan, jos vain pelastatte minut tuon lemmon käsistä."
Ja lygiläinen, joka oli tappanut Crotonin, näytti hänen silmissään todella yliluonnolliselta olennolta. Siinä juostessaan pitkin katua tuli hän siihen johtopäätökseen, että joku jumala on mahtanut ottaa barbaarin hahmon. Ja sinä hetkenä uskoi hän kaikkiin maailman jumaliin ja kaikkiin jumal-taruihin, joita hän tähän asti oli pitänyt pilkkanaan. Ehkäpä itse kristittyjen jumala on tappanut Crotonin! Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, kun hän vain ajatteli, että oli tehnyt pilkkaa niin mahtavasta jumalasta.
Hiukan hän rauhoittui, kun oli päässyt muutamien katujen poikki ja huomannut joukon työmiehiä, jotka etäältä astelivat häntä vastaan. Hän oli juossut ihan hengästyksiin. Sentähden hän istuutui muutaman talon portaille ja rupesi viittansa liepeellä pyyhkimään hikeä otsaltaan.
"Olen vanha," lausui hän itsekseen, "ja tarvitsen lepoa."
Vastaantulijat hävisivät sivukaduille, ja ympärillä vallitsi taasen hiljaisuus. Kaupunki nukkui vielä. Aamuisin heräsivät varakkaammat kaupunginosat aikaisemmin, sillä rikkaissa taloissa täytyi orjien nousta päivän koittaessa, kun sen sijaan kaupungin vapaa väestö, jota valtio elätti ja joka niinmuodoin sai laiskotella, varsinkin talvella, heräsi sangen myöhään. Kun Chilon jonkun aikaa oli istunut portilla, tärisytti häntä kaamiva vilu. Hän nousi, tarkasti oliko Vinitiuksen antama kukkaro tallella ja jatko rauhoittuneempana matkaansa joelle päin.
"Ehkä minä näen vielä Crotonin ruumiin," virkkoi hän. "Oi jumalat! Jos tuo lygiläinen on ihminen, voisi hän vuoden kuluessa ansaita miljoonittain sestertsejä. Koska hän Crotoninkin nujersi kuin minkäkin koiran vain, niin kuka hänen kanssaan uskaltaisi käydä kamppailuun? Hän voisi jokaisesta esiintymisestään arenalla ansaita oman painonsa kultaa. Hän vartioi paremmin kuin ikinä Kerbero Manalaa. Nielköön Manala koko miehen! En tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Hän on liian luiseva. Mutta mihin tässä oikeastaan on ryhdyttävä, sillä tässä on sattunut hirveä tapaus? Koska hän Crotonilta katkaisi kaulan, kituu varmaan Vinitiuksenkin henki jossakin tuon kirotun talon päällä, hautausta odotellen. Kautta Castorin! Olihan hän patriisi, Caesarin ystävä, Petroniuksen sukulainen, mies, jonka koko Rooma tunsi, ja sotajoukon päällikkö. Hänen kuolemansa ei voi jäädä kostamatta… Mitä jos tästä lähtisi pretorianien leiriin tai vartijoiden puheille?…"
Chilon vaikeni ja mietti, mutta jatkoi hetkisen perästä yksinpuheluaan.
"Voi minua! Kuka hänet johdatti tuohon kirottuun taloon, jollen minä itse?… Hänen orjansa ja orjattarensa todistavat, että minä kävin hänen luonaan, toiset tietävät mistä syystäkin. Miten minun käy, jos he väittävät minun tahallani johdattaneen hänet taloon, jossa hän joutui surman saaliiksi? Jos oikeudessa saataisiinkin selville, etten tahtonut hänen kuolemaansa, voivat he sittenkin väittää minun tahtoneeni… Hän oli patriisi, enkä minä missään tapauksessa pääse vapaaksi ilman rangaistusta. Jos taas hiljaa ja hiiskahtamatta lähden pois Roomasta ja pakenen jonnekin kauas, teen itseni vieläkin enemmän epäilyksen alaiseksi."
Pahalta näytti, katsoipa asiaa miltä puolelta hyvänsä. Oli vain saatava selville, miten pääsisi helpoimmalla. Rooma oli ääretön kaupunki, ja kuitenkin tuntui se nyt Chilonin mielestä ahtaalta. Kuka toinen hyvänsä olisi voinut mennä suoraa päätä vartijaprefektille ilmoittamaan asian ja, vaikka siten olisikin joutunut johonkin määrään epäluulon alaiseksi, levollisesti odottaa seurauksia. Mutta Chilonin koko menneisyys oli sitä laatua, että likempi tutustuminen sekä kaupungin että vartijoiden prefektiin olisi voinut tuottaa hänelle ikäviä ja vakavia rettelöjä sekä saattaa hänet vieläkin epäiltävämmäksi näiden virkamiesten silmissä.
Karkaaminen olisi sitäpaitsi ollut omiaan vahvistamaan Petroniuksen luuloa, että Vinitius oli joutunut salaliiton uhriksi ja siten saanut surmansa. Petronius oli mahtava mies. Hän saattoi hankkia käytettäväkseen koko valtakunnan poliisit ja lähettää heidät etsimään pahantekijää vaikkapa maailman ääristä asti. Ja nyt Chilonin päähän pälkähti, että ehkä olisi parasta suoraa päätä lähteä tapaamaan Petroniusta ja kertoa hänelle kaikki tyyni. Niin. Se oli paras keino. Petronius oli tasainen mies, ja Chilon saattoi olla varma, että hän ainakin antaisi hänen puhua asiansa loppuun asti. Sitäpaitsi Petronius, joka tunsi tapauksen alusta alkaen, varmaan helpommin uskoisi Chilonin syyttömyyteen kuin prefektit.
Ennenkuin Chilon kuitenkaan läksi tallustelemaan Petroniuksen luo, täytyi varmaan tietää, miten Vinitiuksen oli käynyt, ja sitä ei Chilon tietänyt. Tosin hän oli nähnyt lygiläisen hiipivän joelle, Crotonin ruumis sylissä, mutta kaikki muu oli hänelle tuntematonta. Vinitius saattoi olla tapettu, mutta saattoi myös olla haavoitettu tai vangittu. Ja nyt Chilonin mieleen juolahti, etteivät kristityt ikinä ole uskaltaneet tappaa niin mahtavaa miestä, joka oli augustiani ja ylhäinen sotaherra, sillä sellainen teko saattaisi tuottaa heille julkisen vainon. Luultavasti he väkivallalla ovat pidättäneet hänet, ehtiäkseen toimittaa Lygian kätketyksi johonkin toiseen kaupunkiin.
Nämä ajatukset tuottivat Chilonille lohtua.
"Jollei lygiläinen lohikäärme heti ensi hyökkäyksellä ole kuristanut häntä kuoliaaksi, elää hän, ja jos hän elää, niin hän itse todistaa, etten ole pettänyt häntä. Silloin ei minua enää uhkaa mikään vaara. Päinvastoin—oi Hermes, sinä saatat taasen ruveta toivomaan molempia hiehojasi!—avautuu sinulle uusi toiminta-ala… Saatanhan ilmoittaa jollekin Vinitiuksen vapautetuista orjista, mistä hänen on etsiminen herraansa, ja menköön hän, jos tahtoo, ilmoittamaan asian prefektille. Minä puolestani en sitä tee… Mutta Petroniuksen luo kyllä saatan mennä ja sieltä varmaan korjaan hyvät palkat… Olen jo etsinyt Lygian, sitten saan etsiä Vinitiuksen ja sitten taas uudestaan Lygian… Mutta ensi työkseni minun täytyy ottaa selkoa, elääkö hän vai onko kuollut."
Nyt hänen mieleensä johtui keino: entä jos yöllä lähtisi leipuri Demaalta kysymään Ursusta. Mutta sen tuuman hän samassa hylkäsi. Ei hänen tehnyt mieli olla missään tekemisissä Ursuksen kanssa. Hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että jollei Ursus ollut tappanut Glaucusta, niin kristittyjen vanhimmat, joille hän oli ilmoittanut aikeensa, varmaan olivat kieltäneet häntä tekemästä tätä syntiä ja sanoneet petturin koettaneen vietellä häntä siihen. Chilonia puistatti kiireestä kantapäähän asti, kun hän vain Ursusta ajatteli. Mutta Eurytiuksen luo hän illalla päätti mennä, lähettääkseen hänet urkkimaan uutisia talosta, jossa onnettomuus oli tapahtunut. Sitä ennen hänen sentään täytyi vahvistua, kylpeä ja levätä. Uneton yö, matka Ostrianumiin ja sieltä Tiberin rannalle oli todella tehnyt lopun kaikista hänen voimistaan.
Se häntä sentään suuresti lohdutti, että hänellä nyt oli kaksi kukkaroa: toisen oli Vinitius antanut hänelle kotona, toisen viskannut hänen käteensä kotimatkalla hautausmaalta. Näiden suotuisten tapausten johdosta, niinkuin myöskin siihen nähden, että hän juuri oli saanut ottaa osaa kaikenlaisiin tärisyttäviin näytelmiin, päätti hän syödä runsaasti ja juoda parempaa viiniä kuin tavallisesti.
Kun viinikellarit vihdoin avattiin, täytti hän todella aikomuksensa, jopa niin perinpohjaisesti, että täydellisesti unohti kylpynsä. Hän tahtoi ennen kaikkea nukkua, ja uneliaisuus kulutti hänen voimiansa siinä määrässä, että hän horjuvin askelin kulki asuntoonsa Suburrassa, missä Vinitiuksen rahoilla ostettu orjatar häntä odotti.
Päästyään pimeään cubiculumiinsa, joka oli kuin ketun luola, heittäytyi hän vuoteelle ja nukkui kuin pölkky.
Hän heräsi vasta illalla—tai oikeastaan orjatar hänet herätti, ilmoittaen, että joku tahtoo puhutella häntä tärkeän asian takia.
Chilon heräsi silmänräpäyksessä aivan valveille, viskasi viitan ylleen, ajoi orjattaren pois edestä ja katsahti varovasti ulos luolastaan.
Hän aivan jäykkeni, sillä cubiculumin kynnyksellä näki hän Ursuksen jättiläishahmon.
Hän tunsi kiireestä kantapäähän asti jäähtyvänsä jääkylmäksi, sydän lakkasi sykkimästä, ja koko ruumista puistatti… Aluksi ei hän saanut sanaa suustaan, hänen hampaansa kalisivat, ja kun hän vihdoin pääsi ääneen, oli hänen puheensa kuin ulvontaa.
"Syra! en ole kotona … en tunne … tätä … kelpo miestä…"
"Minä ilmoitin hänelle, että olet kotona ja että nukut, herra," vastasi tyttö, "mutta hän vain käski herättämään."
"Oi jumalat!… Sano paikalla…"
Odotus oli tehnyt Ursuksen kärsimättömäksi. Hän kumartui, pisti päänsä cubiculumiin ja virkkoi:
"Chilon Chilonides!"
"Pax tecum! pax, pax!" vastasi Chilon. "Oi, armahin kristitty! Niin, kyllä minä olen Chilon, mutta mahdat sittenkin erehtyä… En tunne sinua!"
"Chilon Chilonides," toisti Ursus, "herrasi Vinitius käski sanoa, että sinä yhdessä minun kanssani tulisit hänen luokseen."