KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
Hänet nähdessään tunsi nuori patriisi jokaisen veripisaran hypähtävän. Hän unohti ihmisjoukot, vanhuksen, kaikki omat ajatuksensa noista käsittämättömistä asioista, jotka juuri oli kuullut, hän ei muuta nähnyt kuin Lygian yksinään. Vihdoinkin, kaikkien vastuksien, pitkien päivien levottomuuksien, vaivojen ja tuskien perästä hän siis oli löytänyt hänet! Ensi kerran eläissään sai hän kokea, että ilokin voi karata ihmisen kimppuun kuin villi peto ja pusertaa hänen rintaansa niin että henki on lähtemäisillään. Hän, joka tähän asti oli luullut, että »Fortuna», Onnetar, oli velvollinen täyttämään kaikki hänen toivomuksensa, uskoi tällä hetkellä tuskin omia silmiään ja omaan onneensa. Varmaan hänen tulinen luonteensa olisi johtanut hänet johonkin varomattomaan tekoon, jollei hän olisi epäillyt ja ensin tahtonut ottaa selkoa, eikö hän vain yhä vielä ollut noiden taikakeinojen vaikutuksen alaisena, joita hänen päänsä oli ollut täynnä, ja eikö hän vain nähnyt unta. Mutta ei ollut epäilystä: hänen silmänsä näkivät Lygian, ja ainoastaan muutaman askeleen etäisyys erotti heidät. Tyttö seisoi soihtujen kirkkaassa valossa, ja Vinitiuksen katseilla oli täysi vapaus ahmia häntä mielin määrin. Päähine oli valunut tytön hartioille ja hiukset irtaantuneet; hänen huulensa olivat hiukan auki, silmät tähtäsivät apostoliin, kasvot olivat jännityksessä ja säteilivät alttiudesta. Hän kantoi kansannaisen tummaa villapukua, mutta Vinitius ei koskaan ollut nähnyt häntä niin kauniina. Vaikka hän oli huolissaan, ei hän saattanut olla hämmästymättä Lygian kasvojen jaloa kauneutta orjankin puvussa. Rakkaus leimahti hänessä liekiksi, hänet valtasi ääretön, outo kaipaus, onnen, kunnioituksen ja intohimon sekainen tunne. Lygian pelkkä näkeminen tuotti huumaavaa autuutta, ja Vinitius nieli häntä silmillään niinkuin janoinen juo raikasta vettä. Siinä jättiläiskokoisen lygiläisen rinnalla tuntui hän melkein pienemmältä kuin ennen, miltei lapselta. Vinitius huomasi, että hän todella oli käynyt hennommaksi ja että ruumis oli ikäänkuin läpikuultava; hän oli kuin kukkanen tai henki. Kiihtymistään kiihtyi Vinitiuksessa halu saada omistaa tuo olento, joka oli niin toisenlainen kuin kaikki naiset, mitä hän oli nähnyt ja omistanut sekä Itämailla että Roomassa. Hän tunsi olevansa valmis antamaan pois heidät kaikki, Rooman ja koko maailman kaupanpäälliseksi, kunhan hän saisi omakseen hänet, tämän yhden.
Varmaan hän olisi unohtunut siihen Lygiaa katselemaan, jollei Chilon, joka pelkäsi hänen tekevän jotakin vaarallista, olisi vetäissyt häntä vaatteen liepeestä. Kristityt olivat ruvenneet rukoilemaan ja laulamaan. Äkkiä kajahti huuto »maranatha!» mutta sitten rupesi suuri apostoli suihkulähteen vedellä kastamaan niitä, jotka presbyterit esittivät valmistetuiksi ottamaan vastaan kastetta. Vinitiuksen mielestä tuntui yö loppumattoman pitkältä. Hän olisi kiireen kautta tahtonut päästä ottamaan Lygian haltuunsa joko kotimatkalla tai hänen asunnostaan.
Vihdoin toiset jo rupesivat lähtemään hautausmaalta.
"Lähdetään, herra," kuiskasi Chilon, "ulos portista, sillä ihmiset katselevat meihin, koska emme ole paljastaneet päätämme."
Chilon oli oikeassa. Apostolin puhuessa olivat kaikki, paremmin kuullakseen, laskeneet viitan päähineet hartioilleen; he yksin eivät olleet noudattaneet esimerkkiä. Chilonin neuvo oli paikallaan, sillä portilta saattoivat he erinomaisen hyvin seurata kaikkia läsnäolijoita, varsinkin koska Ursuksen muoto ja vartalo helposti oli erotettavissa.
"Seuratkaamme heitä," virkkoi Chilon, "niin saamme nähdä, mihin taloon he menevät. Huomenna, tai oikeammin sanoen jo tänään, asetat kaikille oville orjia ja otat hänet haltuusi."
"En!" huusi Vinitius.
"Mitä aiot tehdä, herra?"
"Seuraamme heitä heidän asunnolleen ja ryöstämme hänet paikalla. Otatko tehdäksesi sen, Croton?"
"Otan kyllä," vastasi miekkailija, "ja rupean vaikka orjaksesi, jollen katkaise selkärankaa puhvelihärältä, joka häntä vartioi."
Mutta Chilon rupesi kaikkien jumalien nimessä pyytämään ja rukoilemaan, että he luopuisivat tuumastaan. Crotonhan oli otettu matkaan vain puolustajaksi siltä varalta, että heidät tunnettaisiin ja että karattaisiin heidän kimppuunsa. Eihän tarkoitus ollut, että Croton ryöstäisi neidon. Ruveta taas ryöstämään häntä kahteen mieheen olisi ollut sama kuin syöstä suoraan surman suuhun. Sitäpaitsi hän siinä olisi voinut päästä karkuun heidän käsistään ja etsiä toisen piilopaikan kaupungissa tai jättää Rooman kokonaan. Mitä silloin olisi voitettu? Eikö ollut parempi valita varma tie kuin syöstä surman suuhun ja saattaa koko puuha vaaran alaiseksi?
Vinitius oli vaivoin saanut hillityksi mielensä, sillä hän olisi tahtonut heti hautausmaalla siepata Lygian syliinsä. Hän huomasi kuitenkin, että kreikkalainen oli oikeassa, ja olisi ehkä seurannut hänen neuvoaan, jollei Croton, jonka mieli teki palkkaa, olisi pannut vastaan.
"Tuki jo, herra, tuon vanhan pukin suu!" huudahti hän, "tai salli minun päästää nyrkkini hänen päälaelleen. Kerran vei Lucius Saturnius minut kilpailuihin Buxentumiin, ja siellä majatalossa hyökkäsi seitsemän juopunutta miekkailijaa kimppuuni, mutta ei yksikään heistä päässyt käsistäni ehein luin. En kehoita riistämään tyttöä keskeltä ihmisten joukkoa, sillä he voisivat heittää kiviä kintuillemme, mutta kotoa lupaan ryöstää hänet koska tahansa ja kantaa minne vain tahdot."
Nämä sanat olivat Vinitiuksen mieleen, ja hän virkkoi:
"Juuri niin, kautta Herkuleen! Huomenna ehkä sattumalta emme tapaisi häntä kotona, ja jos kerran olisimme pelästyttäneet heitä, toimittaisivat he hänet viipymättä toiseen paikkaan."
"Mutta se lygiläinen voi olla hirvittävän väkevä," vaikeroi Chilon.
"Ei sinua käsketäkään käymään käsiksi häneen," vastasi Croton.
Heidän täytyi vielä odottaa kauan aikaa, ja kukot kiekuivat jo aamulaulujaan, ennenkuin Ursus ja Lygia astuivat ulos portista. Heidän seurassaan oli muutamia muita henkilöitä, joiden joukosta Chilon oli tuntevinaan suuren apostolinkin. Hänen rinnallaan astui toinen vanhus, joka oli lyhyempi varreltaan, kaksi vanhanpuoleista naista ja poika, joka kantoi lyhtyä. Tämän ryhmän perässä kulki joukko, jossa saattoi olla parisataa henkeä, ja siihen liittyivät Vinitius, Chilon ja Croton.
"Katsopa, herra," virkkoi Chilon "neitosi on mahtavan suojeluksen alaisena. Suuri apostoli itse kulkee hänen rinnallaan! Katso kuinka ihmiset polvistuvat, kun hän astuu heidän ohitseen."
Ihmiset todella polvistuivat, kun hän astui heidän ohitsensa, mutta Vinitius ei katsellut heitä. Hän ei hetkeksikään päästänyt Lygiaa silmistään ja ajatteli yksinomaan hänen ryöstämistään. Sodassa tottuneena kaikenlaiseen viekkauteen, rakensi hän koko sotilaallisella täsmällisyydellään päässään valmiiksi ryöstösuunnitelman. Hän tiesi, että hänen tuumansa oli rohkea, mutta tiesi myöskin, että rohkeat tuumat usein vievät voittoon.
Mutta tie oli pitkä, ja aikaa jäi yllin kyllin mietteisiin. Hän tuli ajatelleeksi sitä syvää kuilua, jonka tuo kummallinen oppi oli kaivanut hänen ja Lygian välille. Hän ymmärsi nyt kaikki, mitä oli tapahtunut ja miksi se oli tapahtunut. Siksi älykäs hän toki oli. Hän ei ollut tuntenut Lygiaa. Hän oli pitänyt häntä ihanana tyttönä, jolle ei kukaan vedä vertoja ja joka sytyttää hänen rakkautensa tuleen. Nyt hän ymmärsi, että tuo oppi tekee hänet olennoksi, joka eroaa muista naisista, ja että turha vaiva oli ruveta houkuttelemaan häntä rakkaudella, intohimolla, rikkaudella tai nautinnolla. Hän käsitti vihdoin senkin—mitä he eivät Petroniuksen kanssa ennen olleet käsittäneet—että tämä uusi uskonto valaa sieluun jotakin, jota ei heidän maailmansa tunne, ja ettei Lygia, vaikka Vinitiusta rakastaisikin, uhraisi mitään kristityistä totuuksistaan hänen tähtensä. Lygian ilo oli aivan toista laatua kuin se, mitä Vinitius, Petronius, Caesar ja koko Rooma ajoivat takaa. Kuka nainen hyvänsä hänen tuttavistaan olisi ruvennut hänen rakastajattarekseen—tämä kristitty yksin ei saattanut tulla muuksi kuin hänen uhrikseen.
Tätä ajatellessa valtasi hänet kiehuva kiukku ja tuska, mutta samalla hän tunsi, että hänen kiukkunsa oli voimaton. Lygian ryöstäminen kyllä oli mahdollinen panna täytäntöön, jopa hän oli varma sen onnistumisestakin. Mutta yhtä varmaan hän tiesi, että sekä hän että hänen urheutensa ja mahtavuutensa tämän opin rinnalla oli aivan mitätön: eivät hänen voimansa pysty siihen oppiin! Roomalainen tribuni ja sotilas, joka oli nähnyt miekan ja nyrkin valloittavan maailman ja luullut sen aina niiden vallan alla pysyvän, näki nyt ensi kerran eläessään, että niidenkin yläpuolella oli ehkä olemassa jotakin. Ja kummissaan kysyi hän itseltään: mitä se on?
Ei hän voinut antaa siihen selvää vastausta. Hänen päässään pyörivät kuvat hautausmaalta, hän näki kokoontuneet joukot ja Lygian koko sielullaan ja mielellään kuuntelemassa vanhuksen sanoja. Vanhus puhui kärsimyksestä, kuolemasta ja jumal-ihmisen taivaaseenastumisesta. Jumal-ihminen oli lunastanut maailman ja luvannut sille onnen tuolla puolen Tuonelan jokea. Jota enemmän Vinitius näitä asioita ajatteli, sitä sekavammaksi kävi hänen päänsä.
Mutta sekavuudesta päästi hänet äkkiä Chilon, joka rupesi valittamaan kohtaloaan: hän oli suostunut etsimään Lygiaa ja henkensä kaupalla hän oli lupauksensa täyttänyt ja löytänyt hänet Vinitiukselle. Saattoiko häneltä enempää vaatia? Oliko hän ehkä luvannut pitää huolta neidon ryöstämisestä, ja kuka sellaista saattoi vaatia raajarikolta, jolta puuttui kaksi sormea, vanhalta mieheltä, joka tahtoi elää mietteissään, tieteessään ja hyveessään? Miten käy, jos sellainen mahtava herra kuin Vinitius saa jonkun vamman tyttöä ryöstäessään? Tietysti jumalat ovat velvolliset vartioimaan valittuaan, mutta jos sattui, niinkuin joskus on sattunut, että jumalat ovatkin pelaamassa arpapeliä eivätkä pidä huolta maailman asioista? Fortuna kulkee, kuten tiedetään, sidotuin silmin. Hän ei näe päivällä, vielä vähemmin yöllä. Jos jotakin sattuisi tapahtumaan, jos lygiläinen karhu heittäisi jalosukuista Vinitiusta myllynkivellä, viinitynnyrillä tai pahimmassa tapauksessa vesisangolla, silloin Chilon-raukka saisi kantaa edesvastuun eikä palkkaa. Tietäjäparka on kiintynyt jalosukuiseen Vinitiukseen, kuten Aristoteles Aleksander Makedonialaiseen, ja jos jalosukuinen Vinitius antaisi hänelle edes kukkaron, jonka hän lähtiessä näkyi pistävän vyöhönsä, niin saisi onnettomuuden sattuessa edes apua ja voisi lepyttää kristityt. Oi, miksi eivät he kuuntele vanhuksen neuvoja, vanhuksen, joka puhuu varovaisuudesta ja kokemuksesta!
Vinitius veti kukkaron vyöstään ja viskasi sen Chilonin kouraan.
"Siinä saat, ja ole nyt vaiti."
Kreikkalainen tunsi, että kukkaro oli harvinaisen raskas, ja se rohkaisi hänen mieltään.
"Ainoa toivoni," virkkoi hän, "on, että Herkules tai Theseus saavat aikaan vielä suurempia urotöitä. Ja mitä tämä likeinen persoonallinen ystäväni Croton muuta on kuin Herkules? Sinua, jalosukuinen herra, en sanokaan puolijumalaksi, sillä sinä olet täydellinen jumala ja varmaankin sinä et tulevaisuudessa unohda köyhää, mutta uskollista palvelijaa, kun hän silloin tällöin tarvitsee hoitoa; sillä hän itse unohtaa kaikki tyyni, kun hän kerran pääsee syventymään kirjoihin… Vähäinen puutarha ja mökki kuistineen, joka suojaisi kesäkylmää vastaan, tuottaisi antajalleen kunniaa, olisipa sitten vaikka kuinka pieni. Sieltä syrjästä minä sitten seuraisin sankaritöitänne, rukoillen teille Jupiterin suosiota, tai nostaisin tarpeen sattuessa sellaisen metelin, että puoli Roomaa heräisi ja rientäisi avuksenne. Miten tämä tie on pahaa ja epätasaista! Öljykin on kulunut loppuun lampustani. Mutta entä jos Croton, joka on yhtä jalomielinen kuin väkeväkin, ottaisi minut syliinsä ja kantaisi kaupungin portille asti! Silloin hän saisi kokea, miltä tuntuu kantaa neitoa, ja voittaisi lisäksi, kuten Aeneas teki, puolelleen kaikki jaloimmat jumalat, joten minäkin yrityksen onnistumiseen nähden saisin olla aivan levollinen."
"Mieluummin kantaisin lampaan raatoa, joka kuukausi sitten on kuollut ruttoon," vastasi miekkailija. "Mutta jos annat minulle kukkaron, jonka arvoisa tribuni heitti käteesi, niin otan kantaakseni sinut portille."
"Katketkoon jalastasi isovarvas!" virkkoi kreikkalainen. "Vai sen verranko sinä otit oppiaksesi tuolta kunnianarvoiselta vanhukselta, joka sanoi köyhyyden ja armeliaisuuden olevan päähyveitä?… Eikö hän nimenomaan kehoittanut rakastamaan minua? Mutta huomaan, etten ikinä saa sinusta syntymään minkäänlaista kristittyä ja että aurinko pikemmin pääsee paistamaan mamertilaisen vankilan muurien läpi kuin totuus pääsee tuon virtahevon kalloon."
Crotonilla oli pedon voimat, mutta ihmisen tunteet häneltä kokonaan puuttuivat.
"Älä pelkää!" huudahti hän, "en ikinä rupea kristityksi! En tahdo kadottaa leipäkannikkaani!"
"Niin, jos sinä tuntisit edes filosofian ensimmäiset alkeet, niin tietäisit, että kulta on multaa."
"Koetappa vain puhua minulle filosofiasta, niin pusken pääni mahaasi.
Silloin nähdään, kuka voittaa."
"Niin saattoi härkäkin vastata Aristoteleelle," huomautti Chilon.
Aamu jo hämärsi. Kalpea rusko alkoi valautua muurien harjoille. Puut tien varrella, rakennukset ja hautapatsaat, joita oli siellä täällä, tulivat vähitellen näkyviin hämärästä. Tie ei enää ollut autio. Vihanneskauppiaat odottelivat porttien avaamista, tavarat sälytettyinä aasien ja muulien selkään. Tuontuostakin ajoi ohitse rattaat, joissa kuljetettiin metsänriistaa. Tiellä ja molemmin puolin tietä liikkui kevyt sumu, poutaa lupaellen. Hiukan edempää näyttivät ihmiset, sumun sisästä katsoen, hengiltä. Vinitiuksen silmät riippuivat kiinni Lygian solakassa vartalossa, joka aamuruskon vaaletessa kävi yhä hopeankarvaisemmaksi.
"Herra," virkkoi Chilon, "loukkaisin sinua, jos edellyttäisin, että anteliaisuutesi joskus loppuu, mutta koska nyt olet maksanut saatavani, et voine epäillä minun puhuvan omaan pussiini. Neuvoisin sinua vielä kerran ottamaan selkoa jumalallisen Lygian asunnosta ja sitten palaamaan kotiin noutamaan orjia ja kantotuolia. Älä kuuntele tuota norsunluista rumpua, tuota Crotonia! Hän tahtoo itse ryöstää neidon vain päästäkseen sinun kukkarosi kimppuun."
"Minä tiedän sellaisen paikan hartioittesi välissä, että jos siihen isken nyrkkini, niin sinä heität henkesi," huomautti Croton.
"Minä tiedän sellaista kefalonilaista viiniä, että jos sitä juon, niin tulen terveeksi," virkkoi Chilon.
Vinitius ei kiinnittänyt huomiota heidän puheisiinsa, sillä he likenivät juuri kaupungin portteja, ja siellä kohtasi heidän silmiään kumma näky. Apostolin astuessa ohitse lankesivat sotamiehet polvilleen, vanhus laski hetkiseksi kätensä heidän rautaisille kypäreilleen ja teki ristin merkin. Nuoren patriisin mieleen ei ikinä olisi juolahtanut, että jo sotamiestenkin joukossa saattaisi olla kristittyjä, ja täynnä hämmästystä tuli hän ajatelleeksi, että niinkuin palavassa kaupungissa talo syttyy toisensa perästä, niin tämäkin oppi päivä päivältä valloittaa yhä uusia sieluja ja leviää nopeammin kuin kukaan saattaa aavistaakaan. Kummallista! Jos Lygia olisi tahtonut paeta kaupungista, niin kyllä olisi löytynyt vartioita, jotka itse olisivat auttaneet häntä salaa katoamaan. Tällä hetkellä kiitti Vinitius hartaasti kaikkia jumalia, ettei niin ollut käynyt.
Päästyään asumattomilta kentiltä muurien taakse rupesi kristittyjen joukko hajoamaan. Silloin täytyi Vinitiuksen seurata Lygiaa edempää ja varovaisemmin, jottei herättäisi huomiota. Chilon puolestaan alkoi valitella, että hänen jalkojaan särkee ja että ne jo ovat vallan haavoilla. Hän jättäytyi yhä jälemmä, eikä Vinitius häntä estänyt, sillä hän arveli, ettei hän enää tarvitse tuota heikkoa ja pelkurimaista kreikkalaista. Hänen puolestaan hän olisi saanut vaikkapa pötkiä tiehensä, jos olisi tahtonut, mutta kunnianarvoisaa tietäjää pidätti varovaisuus ja uteliaisuus. Hän asteli yhä heidän perässään, tuontuostakin tullen, likemmä toistamaan neuvojaan tai lausumaan arvelujaan. Hän pelkäsi, että vanhus, joka kulki apostolin seurassa, mahdollisesti olisi Glaucus, jollei hän sentään ollut liian lyhyt vartaloltaan.
Kauan he vielä saivat kulkea, ennenkuin saapuivat Tiberin rannalle, ja aurinko oli jo nousemaisillaan, kun ryhmä, jossa Lygia oli, hajaantui. Apostoli, vanha vaimo ja poika jatkoivat matkaansa pitkin joenvartta, vastavirtaan. Se vanhuksista, joka oli lyhyempi varreltaan, Ursus ja Lygia poikkesivat kapealle kadulle, astuivat vielä satakunnan askelta ja menivät sitten taloon, jossa oli kaksi myymälää, toisessa kaupattiin oliveja, toisessa lintuja.
Chilon, joka oli seurannut Vinitiusta ja Crotonia noin viidensadan askeleen päässä, seisahtui kuin maahan naulattuna, painautui muuria vastaan ja rupesi viittomaan heitä takaisin.
He palasivat, sillä heidän täytyi neuvotella.
"Mene," sanoi Vinitius Chilonille, "katsomaan, pääseekö tästä talosta toiselle kadulle."
Chilon, joka juuri oli valittanut jalkojensa olevan verillä, juoksi nyt sellaista kyytiä, että olisi luullut hänen saaneen Mercuriukselta siivet, ja palasi hetkisen perästä.
"Ei," vastasi hän, "ei ole kuin tämä yksi ovi."
Hän pani kätensä ristiin.
"Kautta Jupiterin, Apollon, Vestan, Kybelen, Isiksen, Osiriksen, Mitran, Baalin ja kaikkien Itämaiden ja Länsimaiden jumalien rukoilen sinua, herra, luopumaan tuumastasi… Kuule minua…"
Samassa hän sentään keskeytti puheensa, sillä hän huomasi, että Vinitiuksen kasvot kävivät kalman kalpeiksi ja hänen silmänsä säkenöivät kuin suden silmäterät. Hänen katseensa todisti selvästi, ettei mikään maan mahti olisi saattanut estää häntä toteuttamasta aikomustaan. Crotonin jättiläisrinta nousi ja laski kiivaasti, ja hän heilutti kehittymätöntä pääkalloaan, kuten rautahäkkiin suljettu karhu. Eivät hänen kasvonsa sentään ilmaisseet vähintäkään levottomuutta.
"Minä menen ensinnä sisään," sanoi hän.
"Sinä tulet minun jälessäni," virkkoi Vinitius käskevällä äänellä.
Hetken perästä olivat he kadonneet pimeään porttikäytävään.
Chilon juoksi likeisimpään kadunkulmaan ja jäi nurkan taa katselemaan mitä tapahtuisi.