KAHDESKYMMENES LUKU.
He kulkivat Vicus Patriciuksen kautta pitkin Viminalia, kohti entistä Viminalin porttia. Siinä lähellä oli kenttä, jolle Diokletianus sittemmin rakennutti uhkeat kylpylaitokset. He kiersivät Servius Tulliuksen muurin jäännökset ja astelivat läpi kaupungin, joka jo oli käynyt kovin tyhjäksi, Nomentumin tielle. Sitten he kääntyivät vasemmalle, Via Salariaan päin ja joutuivat keskelle kumpuja, jotka olivat täynnä hiekkakaivoksia, siellä täällä hautoja. Oli jo tullut ihan pimeä, ja tietä olisi ollut kovin vaikea löytää, koskei kuu vielä ollut noussut, jolleivät kristityt itse olisi näyttäneet tietä. Juuri sitä Chilon oli edellyttänytkin. Sekä oikealla että vasemmalla ja edellä kulki mustia olentoja, varovaisesti vältellen hiekkakuoppia. Toiset kantoivat käsissään lyhtyjä, koettaen kätkeä niitä viittojensa poimuihin, toiset, joille tie nähtävästi oli tutumpi, kulkivat pimeässä. Tottuneella soturinsilmällään erotti Vinitius heti liikkeistä nuoret miehet vanhoista, jotka astelivat sauvojensa varassa, ja naisista, jotka varovaisesti olivat kietoutuneet pitkiin stoloihin. Harvat vastaantulijat ja kaupungista palaavat maalaiset luulivat yöllisiä kulkijoita työmiehiksi, jotka rientävät hiekkakaivoksille, tai hautausveljeskunnan jäseniksi, jotka silloin tällöin öisin yhdessä söivät rakkaudenaterioita. Jota pitemmälle nuori patrisi tovereineen pääsi, sitä useampia lyhtyjä heidän ympärillään rupesi vilkkumaan ja sitä lukuisammiksi tulivat ihmisjoukot. Toiset veisasivat hiljaisella äänellä virttä, joka Vinitiuksen mielestä tuntui kovin surulliselta. Toisinaan hän oli kuulevinaan jonkun sanan tai laulunpätkän, kuten: »nouse sinä, joka makaat» tai: »nouse kuolleista», ja tuontuostakin kuului sekä miesten että naisten huulilta Kristuksen nimi. Vinitius ei sentään kiinnittänyt suurtakaan huomiota näihin puheisiin, sillä hänen päässään pyöri vain ajatus: entä jos joku noista mustista olennoista on Lygia? Toiset tulivat aivan likelle ja lausuivat: »rauha olkoon teille!» tai »kunnia Kristukselle!» Mutta Vinitiuksen mielessä liekehti levottomuus, ja yhä kiihkeämmäksi kävi hänen sydämensä sykintä, sillä vähäväliä oli hän kuulevinaan Lygian äänen. Hän oli joka hetki pimeässä erottavinaan vartalon, joka oli kuin Lygian vartalo, tai liikkeen, joka oli kuin hänen liikkeensä. Muutamia kertoja huomattuaan erehdyksensä rupesi hän epäilemään omia silmiään.
Tie tuntui hänestä kovin pitkältä. Tunsihan hän kaupungin ympäristöt, mutta ei hän näin pimeässä osannut erottaa seutuja. Vähäväliä tulivat he johonkin ahtaaseen solaan, muurien raunioille tai hökkelille, jota hän ei muistanut ikinä huomanneensa kaupungin likeisyydessä. Vihdoin kuun laita sukelsi esiin pilviröykkiöiden alta ja valaisi seutua paremmin kuin sumeat lyhdyt. Äkkiä rupesi etäisyydestä vilkkumaan tuli, läähättäen kuin soihdun liekki. Vinitius kumartui Chilonin puoleen ja kysyi, oliko Ostrianum tässä.
Yö, yhtämittainen eteneminen kaupungista sekä nuo haamujen näköiset olennot—kaikki tämä oli nähtävästi tehnyt Chiloniin syvän vaikutuksen, sillä hän vastasi epävarmalla äänellä:
"En tiedä, herra. En koskaan ole käynyt Ostrianumissa. Mutta kyllä he vain saisivat ylistää Kristustansa likempänä kaupunkia."
Hetkisen perästä hän taasen tunsi haluavansa puhua ja tarvitsevansa rohkaisua.
"He kokoontuvat," virkkoi hän sentähden, "kuin murhamiehet, mutta murhaaminen on heille tuiki luvatonta. Kuinka hävyttömästi tuo lygiläinen minut pettikään!"
Vinitius, joka kaiken aikaa oli ajatellut Lygiaa, ei myöskään saattanut olla kummastelematta, miten salaperäisesti hänen uskonheimolaisensa kokoontuivat kuulemaan ylimmäistä pappiaan.
"Kaikkien uskontojen tunnustajia," virkkoi hän, "on joukossamme. Niin kristittyjäkin. Mutta ovathan kristityt juutalainen lahko. Minkätähden he sitten kokoontuvat täällä eivätkä juutalaisten temppelissä Tiberin toisella rannalla, jossa he päivänvalossakin voisivat uhrata uhrejaan?"
"Ei, herra. Juutalaiset juuri ovat heidän itsepintaisimpia vihamiehiään. Olen kuullut puhuttavan, että he tässä edellisen Caesarin aikana jo olivat joutumaisillaan sotaan keskenään. Caesar Klaudiusta heidän levottomuutensa harmitti siihen määrään, että hän karkoitti kaikki juutalaiset Roomasta, mutta nykyään ei hänen julistuksensa enää ole voimassa. Kristityt kuitenkin pakenevat sekä juutalaisia että kansaa, sillä kansa, kuten tiedät, syyttää heitä kaikkinaisista rikoksista ja vihaa heitä."
Jonkun aikaa he äänettöminä astelivat eteenpäin, mutta sitten Chilon, jonka pelko kasvoi sen mukaan kuin kaupunginportit etenivät, puhkesi puhumaan:
"Palatessani Eurytiuksen luota lainasin eräältä parturilta valetukan ja pistin sieramiini kaksi papua. Ei minua pitäisi tuntea. Mutta jos tuntisivatkin, niin eiväthän tapa. He ovat hyviä ihmisiä, kaikin puolin kelpo ihmisiä. Minä rakastan ja kunnioitan heitä."
"Älä kehu heitä ennen aikojaan," virkkoi Vinitius.
He tulivat kapeaan kujaan, jonka molemmin puolin oli valleja. Niiden päällitse kulki vesijohto. Kuu tuli esiin pilvistä, ja kujan päästä näkyi tiheän murattiköynnöksen peittämä muuri, jota kuuvalo hopeoi. Se oli Ostrianum.
Vinitiuksen sydän alkoi kiivaasti sykkiä.
Portilla seisoi kaksi kaivostyömiestä, jotka ottivat tulijoilta tunnussanat. Pian oli Vinitius tovereineen laajahkolla pihalla, jota joka taholta ympäröi muuri. Siellä täällä näkyi joku muistopatsas, keskellä oli varsinainen hautakammio eli krypta ja sen syvemmässä osassa, maan alla, oli hautoja. Hautakammion suulla loiski suihkulähde. Nähtävästi ei itse kammioon olisi saattanut mahtua paljonkaan väkeä, joten Vinitius tuli siihen johtopäätökseen, että juhlallisuus tulee vietettäväksi paljaan taivaan alla, pihalla. Pian sinne kerääntyikin sangen lukuisa joukko ihmisiä. Silmänkantamiin asti näkyi tuikkivia lyhtyjä toistensa vieressä, ja kuitenkin olivat useat tulleet pimeässä. Ainoastaan joku paljasti päänsä, kaikki muut pitivät päänsä peitossa, lienevätkö sitten tehneet sen peläten pettureja tai yökylmän takia.
Levottomana rupesi nuori patrisi ajattelemaan, että jos tätä pimeyttä kestää loppuun asti, niin käy hänen lyhtyjen sameassa valossa ja tässä äärettömässä ihmisjoukossa mahdottomaksi löytää Lygia.
Äkkiä sytytettiin hautakammion luo kokonainen rovio pikisoihtuja, ja silloin saattoi nähdä paremmin. Hetkisen perästä rupesivat kansanjoukot laulamaan, alussa hiljaa, mutta sitten yhä äänekkäämmin, jotakin kummallista ylistyslaulua. Vinitius ei ikinä eläissään ollut kuullut sellaista laulua. Sama kaipaus, joka oli väreillyt ihmisten äänissä, kun he matkalla hautausmaalle hiljaa olivat hyräilleet, kaikui nytkin ylistyslaulusta, vaikka paljoa selvemmin ja voimakkaammin. Lopulta kävi vaikutus niin mahtavaksi ja äärettömäksi, että olisi luullut koko hautausmaan, vuorten, laaksojen ja kylien yhtyneen valituksiin. Tuntui siltä kuin he olisivat korottaneet huutonsa yöhön, kuin he olisivat olleet kulkijoita, jotka nöyrästi rukoilevat pelastusta pimeästä. He nostivat kasvonsa korkeutta kohti ja siellä ylhäällä näyttivät he huomaavan jonkun, jonka puoleen nostivat kätensä ja jota pyysivät astumaan alas. Kun laulu oli hiljennyt, seurasi ikäänkuin odotuksen hetki, ja sen hiljaisuus teki Vinitiukseen ja hänen tovereihinsa niin mahtavan vaikutuksen, että he ehdottomasti loivat katseensa tähtiin, odottaen, että todella tapahtuisi jotakin ihmeellistä. Vinitius oli kyllä Vähässä-Aasiassa ja Egyptissä, jopa itse Roomassakin nähnyt joukon erilaisia temppeleitä, hän oli tutustunut mitä erilaisinten uskontojen tunnustajiin ja kuullut kaikenlaisia lauluja, mutta nyt hän ensi kerran eläissään näki ihmisiä, jotka eivät laulaneet jumalilleen täyttääkseen määrättyjen juhlamenojen sääntöjä, vaan todellisesta sydämen tarpeesta. He kaipasivat jumalaansa, kuten lapset isää tai äitiä. Sokeankin olisi täytynyt huomata, että he todella rakastivat jumalaansa eivätkä ainoastaan suoneet hänelle kunnioitustaan. Sellaista hartautta ei Vinitius ikinä ollut nähnyt missään maassa, juhlassa tai temppelissä. Ne roomalaiset ja kreikkalaiset, jotka vielä palvelivat jumalia, tekivät sen persoonallisen hyödyn vuoksi tai pelosta, mutta ei kenenkään päähän olisi pälkähtänyt rakastaa heitä.
Vaikka hänen ajatuksensa kaiken aikaa olivat kiinni Lygiassa ja vaikka hän kaiken aikaa haki häntä ihmisjoukosta, täytyi hänen huomionsa sentään kiintyä kaikkeen siihen outoon ja ihmeelliseenkin, mitä hänen ympärillään tapahtui. Tuleen viskattiin äkkiä uusia soihtuja ja liekit leimahtivat punailemaan hautausmaata. Lyhtyjen valo himmeni kokonaan. Samassa astui hautaholvista esiin vanha mies, yllään viitta, mutta paljain päin. Hän nousi kivelle, joka oli rovion vieressä.
Hänet nähdessään kumarsivat ihmiset syvään, ja Vinitius kuuli useiden äänien vieressään kuiskaavan: »Pietari! Pietari!» Toiset lankesivat polvilleen, toiset ojensivat kätensä hänen puoleensa. Hiljaisuus oli niin syvä, että saattoi kuulla karsien putoilevan soihduista, rattaiden ajon kaukaa Nomentumin tieltä ja tuulen huminan pinjojen latvoissa hautausmaan syrjällä.
Chilon kumartui Vinitiusta kohti ja kuiskasi:
"Se se nyt on se »Krestuksen» ensimmäinen opetuslapsi, kalastaja!"
Mutta vanhus nosti kätensä, teki ristin merkin ja tervehti siten kokoontuneita, jotka heti lankesivat polvilleen. Vinitius ja hänen toverinsa, jotka eivät tahtoneet erota muista, noudattivat esimerkkiä. Nuori mies ei näin äkkiä voinut järjestää vaikutuksiaan, mutta sen hän huomasi, että vanhus tuossa hänen edessään on sekä erinomaisen yksinkertainen että epätavallinen ja että hänen epätavallisuutensa johtuu juuri hänen yksinkertaisuudestaan. Vanhuksen päässä ei ollut hiippaa eikä hänen kulmillaan tammiseppelettä, hänen kädessään ei ollut palmunoksaa eikä hänen rinnoillaan kultaisia tauluja, hänen pukunsa ei ollut valkea eikä tähdillä tai muilla itämaalaisten, egyptiläisten, kreikkalaisten tai roomalaisten pappien merkeillä kirjaeltu. Ja taasen valtasi Vinitiuksen sama tunne, joka oli liikkunut hänessä, kun hän kuunteli kristittyjen laulua: hän tunsi miten tämä uskonto erosi muista uskonnoista. Tuo kalastajakaan ei tehnyt minkään juhlamenoihin tottuneen pääpapin vaikutusta. Hän oli yksinkertainen, iäkäs ja erinomaisen kunnianarvoisa todistaja, joka oli kaukaa tullut kertomaan totuutta, jonka omin silmin oli nähdyt, johon oli syventynyt, johon uskoi, niinkuin omaan olemassaoloonsa, ja jota rakasti juuri siksi, että siihen uskoi. Hänen kasvoistaan loisti sellainen vakaumuksen voima, että olisi saattanut luulla häntä itse ruumiillistuneeksi totuudeksi. Epäilijänä ei Vinitius tahtonut antautua hänen lumoavan voimansa alaiseksi, mutta hänet valtasi kuumeentapainen uteliaisuus saada kuulla, mitä tuo salaperäinen »Krestuksen» toveri nyt puhuisi ja kummoinen Lygian ja Pomponia Graecinan tunnustama oppi oikeastaan olisi.
Pietari avasi suunsa ja rupesi puhumaan. Ensin hän puhui kuin isä, joka varoittaa lapsiaan ja opettaa heille kuinka elämä on elettävä. Hän käski heitä luopumaan ylellisyydestä ja nautinnoista, elämään köyhyydessä, tapojen puhtaudessa ja totuudessa, kärsivällisesti kantamaan vainoja ja vastoinkäymisiä, tottelemaan päämiehiä ja esivaltaa, karttamaan vääryyttä, valhetta ja panettelemista sekä lopuksi antamaan hyvää esimerkkiä sekä toisilleen että pakanoille. Vinitiusta, jonka mielestä kaikki, mikä saattoi hänelle palauttaa Lygian, oli hyvää, ja pahaa taas kaikki, mikä asettui esteeksi heidän välilleen—loukkasi ja suututti muutama näistä neuvoista. Kehoittaessaan puhtauteen ja taisteluun himoa vastaan vanhus hänen mielestään sekä tuomitsi hänen rakkautensa että riisti häneltä Lygian ja yllytti tyttöä vastarintaan. Vinitius ymmärsi, että jos Lygia on täällä, jos hän kuulee nuo sanat ja kätkee ne sydämeensä, täytyy hänen samana hetkenä pitää Vinitiusta uskonsa vihollisena ja vastustajana. Tätä ajatellessa valtasi hänet vihan puuska, ja hän rupesi itsekseen miettimään: »mitä uutta tässä on? Onko tämä olevinaan tuntematon oppi? Jokainenhan sen tuntee, jokainenhan sen on kuullut. Kyynikotkin kehoittavat ihmisiä pysymään köyhinä ja rajoittamaan tarpeitaan; Sokrates jo suositti ihmisille hyvettä vanhana, luotettavana keinona. Samaten Seneca, jolla on viisisataa sitroonapuusta tehtyä pöytää, ylistää kohtuutta, kehoittaa pysymään totuudessa, kärsivällisesti kantamaan vastoinkäymisiä ja lujasti kestämään onnettomuuksia. Se on kaikki kuin perstaantunutta viljaa, jota hiiret ovat nakerrelleet ja jota eivät ihmiset tahdo syödä siksi, että se haisee vanhalta». Kiukun ohella tunsi Vinitius jonkinlaista pettymystä. Hän oli toivonut pääsevänsä tuntemattomien, salaperäisten taikavoimien perille tai ainakin luullut saavansa kuulla erinomaisen puhujan. Ja tuossa hän nyt kuuli mitä yksinkertaisimpia ja koruttomimpia sanoja. Häntä kummastutti ainoastaan, että ihmisjoukko kuunteli niin äänetönnä ja tarkkaavaisena. Sillaikaa oli vanhus ehtinyt kuulijoilleen puhua yhä enemmän. Hän oli kehoittanut heitä pysymään hyvinä, hiljaisina, oikeutta rakastavina, köyhinä ja puhtaina; eikä vain saavuttaakseen rauhan eläessään, vaan saadakseen kuoleman jälkeen iankaikkisesti elää Kristuksen kanssa ilossa, kunniassa, onnessa ja riemussa, jommoista ei kukaan ikinä ole maan päällä saavuttanut. Hetkellinen vastenmielisyys oli häirinnyt Vinitiuksen mielialaa, mutta hänen täytyi kuitenkin myöntää, että vanhuksen oppi oli toisenlainen kuin kyynikkojen, stoikkojen ja muiden filosofien, sillä he suosittivat hyvää ja hyvettä järkevänä asiana, jolla on mitä suurin ja käytännöllisin merkitys elämässä. Vanhus taas pani päämääräksi kuolemattomuuden. Eikä hän kuvannut kuolemattomuutta kurjaksi, turhaksi, katalaksi tyhjyydeksi maan alla, vaan ihanaksi, jumalalliseksi elämäksi. Hänen puheensa näkyi koskevan aivan varmaa asiaa. Tuollaiselle uskolle tietysti hyve oli rajattoman kallisarvoinen aarre, mutta elämän pettymykset sen sijaan tavattoman vähäpätöiset, sillä ajallinen kärsimys tulevan onnen saavuttamiseksi on aivan toista kuin kärsiminen vain siitä syystä, että luonnon järjestys käskee kärsimään. Vanhus sanoi vielä, että hyvettä ja totuutta tulee rakastaa sellaisinaan, niiden itsensä takia, koska korkein, iankaikkinen hyvyys ja iankaikkinen hyve on itse Jumala. Joka siis rakastaa hyvää ja hyvettä, sitä rakastaa Jumala, ja hän on Hänen rakastettu lapsensa. Vinitius ei ymmärtänyt kaikkea, mutta sanoista, jotka Pomponia Graecina lausui Petroniukselle, oli Vinitius jo ennen saanut selville, että Jumala kristittyjen käsityksen mukaan on yksi ja kaikkivaltias. Kun hän nyt vielä sai kuulla, että Hän on kaikkihyvä ja kaikkivanhurskas, tuli hän ehdottomasti ajatelleeksi, että sellaisen Luojan rinnalla Jupiter, Saturnus, Apollo, Juno, Vesta ja Venus ovat turhanpäiväinen, rähisevä joukko, jossa kaikki riitelevät yhtaikaa ja kukin tahtoo saada äänensä kuuluville. Mutta ylimmilleen leimahti nuoren miehen hämmästys, kun vanhus rupesi opettamaan, että Jumala myöskin on kaikkirakkaus ja että ihminen rakastaessaan toisia ihmisiä täyttää Hänen korkeimman käskynsä. Ei ole tarpeeksi, että ihminen rakastaa omia kansalaisiaan, sillä jumal-ihminen on vuodattanut verensä kaikkien edestä, ja pakanoiden joukossa on jo sellaisiakin valituita kuin Kornelius, sadanpäämies. Meidän ei pidä rakastaa yksin niitä, jotka meille tekevät hyvää, sillä Kristus antoi anteeksi juutalaisille, jotka Hänet ylenantoivat kuolemaan, ja roomalaisille sotamiehille, jotka hänet ristiinnaulitsivat. Meidänkin tulee siis antaa anteeksi niille, jotka meitä vastaan rikkovat, vieläpä rakastaa heitä ja maksaa heidän pahuutensa hellyydellä. Nämä sanat kuullessaan käsitti Chilon tehneensä turhaa työtä, sillä Ursus ei ikipäivinä uskalla tappaa Glaucusta, ei tänä yönä enempää kuin muinakaan. Mutta vanhuksen sanoista sai hän myöskin samalla sen lohdullisen vakuutuksen, ettei Glaucuskaan tappaisi häntä, jos näkisi ja tuntisi. Vinitius ei enää ehtinyt ajatella, olivatko vanhuksen sanat uudet vaiko vanhat. Mietteissään kyseli hän itsekseen: mikä jumala se on? mikä oppi se on? ja mitä väkeä nämä ovat? Kaikki, mitä hän kuuli, ei suorastaan mahtunut hänen päähänsä. Se oli hänelle uutta, ennenkuulumatonta. Hän tunsi, että jos hän olisi tahtonut kääntyä tuohon oppiin, olisi hänen täytynyt luopua ajatuksistaan, tavoistaan, luonteestaan, koko tähänastisesta mielestään,—polttaa ne kaikki poroksi ja täyttää sielunsa aivan toisenlaisella elämällä ja hengellä. Oppi, joka käski häntä rakastamaan parttilaisia, syyrialaisia, kreikkalaisia, egyptiläisiä, gallialaisia ja britanneja, antamaan anteeksi vihamiehille ja kostamaan pahaa hyvällä, tuntui hänen mielestään hulluudelta. Mutta samalla hänellä kuitenkin oli tunne, että tämä oppi mielettömyydessäänkin on väkevämpi kuin kaikki tähänastinen filosofia. Mielettömyys tekee sen mahdottomaksi toteuttaa, mutta juuri siksi, että se on mahdoton toteuttaa, on se jumalallinen. Hän oli jo hengessä hylännyt sen, mutta samalla hän tunsi, että siitä, ikäänkuin kukkakentästä, nousee lemu niin hurmaava, että joka kerran on sitä lemua hengittänyt, se unohtaa kaiken muun ja ikävöi aina takaisin siihen, ikäänkuin lotofagien maahan. Tässä opissa ei ollut mitään todellista, mutta sensijaan tuntui Vinitiuksen mielestä todellisuus sen rinnalla niin halvalta, ettei siihen kannattanut tuhlata ainoatakaan ajatusta. Hänen eteensä avautui aava ala, jonka olemassaoloa ei hän ollut saattanut aavistaakaan, ääretön ala, jota pilvet peittivät. Koko tämä hautausmaa tuntui olevan mielipuolien kokouskenttä, mutta samalla se oli kauhea, juhlallinen ja salaperäinen paikka, jossa paraikaa tuntui syntyvän maailmaan jotakin, jota ei sieltä ikinä ennen ollut löytynyt. Vinitius johdatti uudestaan mieleensä alusta alkaen kaikki, mitä vanhus oli puhunut elämästä, totuudesta, rakkaudesta ja Jumalasta. Ja hänen ajatuksensa kirkkaus oli niin häikäisevä, että se sokaisi Vinitiuksen silmät kuten salama, joka leiskahtaa monta kertaa perätysten. Vinitius katseli kaikkia näitä asioita rakkautensa silmillä, kuten ihminen tavallisesti tekee, kun hän on keskittänyt koko elämänsä intohimoon, ja noiden salamoiden valoa ihmetellessä selveni hänelle, että jos Lygia on täällä hautausmaalla, jos hän tunnustaa, seuraa ja rakastaa tätä oppia, niin ei hän ikinä rupea hänen rakastajattarekseen.
Ensi kerran koko sinä aikana, jolloin Vinitius oli tuntenut Lygian, käsitti hän tällä hetkellä, että vaikka hän saisikin hänet käsiinsä, hän ei sittenkään omistaisi häntä. Sellaista mahdollisuutta ei hän ikinä ollut ajatellut eikä hän vieläkään oikein osannut tehdä itselleen selkoa siitä, sillä se ei hänen päässään ollut selvänä ymmärryksenä: hän ainoastaan sekavasti tunsi, että joku korvaamaton tappio, joku hirveä onnettomuus häntä uhkaa. Hänen levottomuutensa yltyi vihan myrskyksi. Hän vihasi kristittyjä yleensä ja tätä vanhusta erittäin. Mokomakin kalastaja, joka ensi silmäykseltä oli näyttänyt täydelliseltä moukalta, oli nyt hänen silmissään kasvanut salaperäiseksi voimaksi, joka hirveänä, leppymättömänä johtaa hänen kohtaloaan.
Huomaamatta laskivat kivityömiehet taasen muutamia soihtuja tuleen. Tuuli oli lakannut humisemasta pinjojen latvoissa, liekki nousi tyynesti, siroina kielinä kirkasta taivasta kohti, jolla tähdet tuikkivat. Päästyään Kristuksen kuolemaan asti, puhui vanhus yksinomaan Herrastaan. Henkeä pidätellen kuunteli joukko, ja hiljaisuus oli niin täydellinen, että olisi saattanut kuulla sydänten sykinnän. Tuo mies oli nähnyt kaikki omin silmin! Joka hetki näkyi niin painuneen hänen muistiinsa, ettei hänen tarvinnut kuin sulkea silmänsä nähdäkseen kaikki uudelleen. Hän kertoi, että Golgatalta palattua hän ja Johannes olivat istuneet huoneessa kaksi päivää, syömättä, juomatta, surussa, murheessa, ahdistuksessa ja epäilyksessä. Pää käsien varassa olivat he istuneet ja ajatelleet, että Herra oli kuollut. Raskasta se oli ollut, kovin raskasta! Jo oli koittanut kolmas päivä ja jo oli päivän valo valaissut muureja, mutta yhä he vain Johanneksen kanssa olivat istuneet seinustalla neuvottomina ja toivottomina. Vihdoin olivat he menneet uneen (sillä kuoleman edellinenkin yö oli kulunut heiltä unettomana). Äkkiä he olivat heränneet ja taasen ruvenneet valittamaan. Mutta tuskin oli aurinko noussut, kun Maria Magdalena oli karannut huoneeseen, hengästyksissään, hapset hajallaan ja huutaen: »he ovat ottaneet pois Herran!» Tämän kuultuaan olivat he nousseet ja lähteneet juoksemaan paikalle. Mutta Johannes, joka oli nuori mies, oli joutunut ensimmäisenä, katsahtanut hautaan ja huomannut sen tyhjäksi, mutta ei uskaltanut mennä sisään. Vasta kun he kaikki kolme olivat saapuvilla, oli Pietari mennyt haudan sisälle ja kivillä nähnyt hikiliinan ja kääreliinat, mutta ei Herran ruumista.
Silloin he olivat peljästyneet, sillä he olivat ajatelleet pappien ottaneen pois hänen ruumiinsa, ja he olivat palanneet kotiin vieläkin suuremmassa tuskassa. Sitten olivat toisetkin opetuslapset tulleet, ja sekä yhdessä että kukin itsekseen olivat he nostaneet suuren huudon kaikkien herrojen Herran puoleen, että Hän kuulisi heitä. Sillä toivon henki oli heissä sammunut. He olivat odottaneet, että mestari vapauttaisi Israelin, ja nyt oli jo kolmas päivä siitä kun hän kuoli, eivätkä he voineet ymmärtää, miksi Isä oli ylenantanut Poikansa. Eivät he enää olisi tahtoneet nähdä päivän valkeutta, vaan kuolla, niin raskas oli heidän kuormansa ollut.
Näitä kauhun hetkiä muistellessa pusertui vanhuksen silmiin vielä kyyneliä. Tulen valossa saattoi nähdä niiden kierivän harmaalle parralle. Hänen vanha, kalju päänsä rupesi painumaan, ja ääni rinnassa tukahtui. »Tuo mies puhuu totta ja itkee totuuden pakosta!» mietti Vinitius itsekseen. Mutta muut kuulijat, yksinkertaiset kansan miehet ja naiset oli suru sulattanut nyyhkimään. Olivathan he monasti ennenkin kuulleet Kristuksen kärsimyksestä ja tiesiväthän he, että surua seuraa ilo, mutta nyt puhui heille apostoli, joka itse oli nähnyt kaikki, ja sen vaikutuksen alaisina he vääntelivät käsiään, itkivät tai löivät rintoihinsa.
Vähitellen he kuitenkin rauhoittuivat, sillä halu kuulla enemmän pääsi heissä voitolle. Vanhus sulki silmänsä ikäänkuin paremmin voidakseen nähdä kaukaiset asiat ja jatkoi:
»Kun he näin olivat nostaneet huudon, karkasi Maria Magdalena uudestaan huoneeseen, huutaen, että hän oli nähnyt Herran. Kirkkaalta valolta ei hän heti ollut tuntenut Häntä, vaan ajatellut sen olevan puutarhan hoitajan, mutta Hän oli lausunut: »Maria!» ja silloin oli Maria heti sanonut: »Rabboni!» ja langennut Hänen jalkainsa juureen, mutta Hän oli käskenyt hänen mennä opetuslasten luo ja sitten kadonnut. Mutta opetuslapset eivät uskoneet häntä, ja kun hän itki ilosta, niin rupesivat toiset torumaan häntä, toiset taas ajattelivat, että suru oli vienyt hänen järkensä sekaisin, sillä hän kertoi niinkin, että oli nähnyt haudalla enkelejä. Mutta opetuslapset juoksivat haudalle toisen kerran ja tapasivat haudan tyhjänä. Mutta illalla tuli Kleofas, joka oli käynyt Emmauksessa toisten kanssa, ja he palasivat sieltä suurella ilolla ja sanoivat: »me näimme totisesti Herran!» Ja he rupesivat riitelemään keskenään suljettujen ovien takana juutalaisten pelon tähden. Silloin Hän tuli ja seisoi heidän joukossaan, vaikkei oven avausta ollut kuulunut. Mutta he pelkäsivät suuresti, ja Hän sanoi: »rauha olkoon teille!»
* * * * *
»Ja minä näin Hänet, niinkuin kaikki muutkin Hänet näkivät, ja Hän oli niinkuin valkeus ja niinkuin meidän sydäntemme autuus, ja me uskoimme, että Hän oli noussut kuolleista ja että meret kuivuvat, vuoret ja maa lankeevat, mutta Hänen kunniansa ei muutu.»
* * * * *
»Mutta kahdeksan päivän perästä pisti Tuomas Didymus sormensa Hänen naulainsa sijoihin ja koski Hänen kylkeensä. Sitten hän lankesi Hänen jalkainsa juureen ja vastasi ja sanoi Hänelle: »minun Herrani ja minun Jumalani!» Mutta Hän sanoi hänelle: »ettäs minut näit, Tuomas, niin sinä uskoit: autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat.» Ja nämä sanat me kuulimme, ja meidän silmämme näkivät Hänet, sillä Hän oli meidän keskellämme.»
Vinitius kuunteli, ja hänen mielensä valtasi outo tunne. Hetkeksi hän kokonaan unohti missä oli, kadotti ajatus ja arvostelukykynsä. Hän seisoi kahden mahdottomuuden välissä. Hän ei uskonut vanhuksen sanoihin, mutta hän tunsi, että ainoastaan sokea oman järkensä kieltäjä saattoi väittää tuon miehen valehtelevan, miehen, joka sanoi: »minä näin!» Hänen liikutuksensa, kyyneleensä, koko hänen esiintymisensä ja varsinkin kaikki nuo yksityiskohdat, jotka hän kertomukseensa liitti, tekivät kaikki epäilykset mahdottomiksi. Vinitiuksesta tuntui välistä, että hän näkee unta. Mutta hänen edessään oli äänetön ihmisjoukko, käry lyhdyistä tuntui hänen sieramiinsa, edempänä loimusivat soihdut, ja kivellä vieressä seisoi vanha, vapiseva mies, haudan partaalla, todistamistaan todistaen: »minä näin!»
Hän jatkoi kertomustaan aina taivaaseenastumiseen asti. Tuontuostakin hänen täytyi pysähtyä, sillä hän kertoi hyvin tarkasti, ja selvästi saattoi huomata, että jokainen yksityiskohta oli syöpynyt hänen muistiinsa kuin kiveen kirjoitettuna. Kuulijat valtasi innostus. He työnsivät yltään päähineet, voidakseen kuulla paremmin ja estääkseen ainoatakaan noista kalliista sanoista menemästä hukkaan. Yliluonnollinen voima näytti siirtävän heidät Galileaan, opetuslasten kanssa astelemaan pyhän maan vainiolla ja vesien varsilla, Ostrianumin hautausmaa muuttui Tiberianmereksi, ja rannalla aamun sumussa seisoi Kristus aivan kuten silloin, kun Johannes oli huomannut hänet venheestä ja huutanut: »Herra se on!» mutta Pietari oli heittäytynyt veteen, pikemmin päästäkseen rakastetun jalkain juureen. Kuulijat näyttivät kokonaan unohtaneen elämän, heidän kasvoistaan loisti rajaton alttius, onni ja ääretön rakkaus. Luultavasti muutamat Pietarin pitkän kertomuksen aikana olivat nähneet näkyjä, ja kun hän nyt rupesi kertomaan, kuinka taivaaseenastumisen hetkenä pilvet olivat alkaneet levitä Vapahtajan jalkojen alle, verhota Häntä ja vihdoin peittää Häntä opetuslasten silmistä, niin kaikki vaistomaisesti korottivat katseensa taivaaseen. Syntyi äänetön odotus, ikäänkuin ihmiset olisivat toivoneet vieläkin saavansa nähdä Hänet tai ikäänkuin he olisivat odottaneet Hänen uudestaan astuvan alas taivaan mailta katsomaan, kuinka vanha apostoli kaitsee hänelle uskottuja lampaita, ja siunaamaan häntä ja laumaa.
Näille ihmisille ei tänä hetkenä Rooma eikä hullu Caesar, ei temppelit, jumalat eivätkä pakanat merkinneet mitään. Heille oli olemassa yksin Kristus, joka täytti maan, meren, taivaan ja maailman.
Puoliyö oli jo kulunut, sillä taloissa, joita oli siellä täällä Via
Nomentanan varrella, rupesivat kukot laulamaan. Äkkiä tarttui Chilon
Vinitiuksen vaatteiden liepeeseen ja kuiskasi:
"Herra, tuolla, vähän matkan päässä vanhuksesta näen Urbanuksen ja hänen vieressään naisen."
Vinitius heräsi kuin unesta, kääntyi, seurasi kreikkalaisen käden liikettä ja näki Lygian.