YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Vinitius oli tuskin saanut luetuksi loppuun kirjeensä, kun Chilon hiljaa astui kirjastohuoneeseen. Palvelijat eivät olleet ilmoittaneet häntä, koska he olivat saaneet käskyn aina heti paikalla päästää hänet isännän puheille, yhdentekevä oliko yö vai päivä.
"Olkoon ylevän esi-isäsi Aineaan jumalallinen äiti," huudahti Chilon, "sinulle, herra, yhtä suopea kuin Majan jumalallinen poika on ollut minulle."
"Mitä se merkitsee?" kysäisi Vinitius ja karkasi kiireesti ylös pöydän äärestä.
Chilon nosti päätään ja lausui:
"Heureka!"
Nuori patrisin mieli joutui nyt niin kuohuksiin, ettei hän pitkään aikaan saanut sanaa suustaan.
"Oletko nähnyt hänet?" huudahti hän vihdoin.
"Olen nähnyt Ursuksen, herra, ja puhunut hänen kanssaan."
"Entä tiedätkö heidän piilopaikkansa?"
"En, herra. Toinen kyllä minun sijassani olisi ruvennut kerskailemaan ja ilmoittanut hänelle arvanneensa hänen salaisuutensa, toinen taas olisi ruvennut urkkimaan häneltä tietoja hänen asunnostaan, mutta siitä olisi tietysti seurannut sellainen korvapuusti, ettei saaja enää ikinä olisi voinut ottaa osaa tämän maailman asioihin, tai olisi tytölle vielä tänä yönä hankittu uusi piilopaikka. Minä en tehnyt niin, herra. Minulle riitti tieto, että Ursus työskentelee erään myllärin palveluksessa Emporiumin likeisyydessä ja että myllärin nimi on Demas, aivan kuten erään sinun entisen vapautettusi. Nyt voit valita jonkun luotettavista orjistasi ja lähettää hänet seuraamaan Ursuksen jälkiä ja siten saamaan selvää heidän piilopaikastaan. Minä puolestani tahdoin ainoastaan tuoda sinulle tiedon, että koska Ursus kerran on täällä, niin jumalallinen Lygiakin on Roomassa, sekä lisäksi ilmoittaa, että he tänä iltana miltei varmasti tulevat olemaan Ostrianumissa…"
"Ostrianumissako? Missä se on?" kysyi Vinitius, nähtävästi aikoen heti paikalla karata sennimiseen paikkaan.
"Se on vanha, maanalainen hautaholvi Via Salarian ja Nomentanan välillä. Tuo kristittyjen pontifex maximus, josta olen kertonut sinulle, herra, ja jota he odottivat hiukan myöhemmin, on jo tullut ja kastaa ja opettaa tänään siellä hautausmaalla. He salaavat oppinsa, sillä vaikkei vielä ole tullut mitään julistusta, joka kieltäisi sen, niin he tietävät kansan vihaavan sitä, ja sentähden heidän täytyy olla varuillaan. Ursus itse minulle kertoi, että kaikki heidän hengenheimolaisensa tänään kokoontuvat Ostrianumiin, sillä jokainen tahtoo nähdä ja kuulla sen, joka oli Kristuksen ensimmäinen opetuslapsi ja jota he sanovat apostoliksi. Heillä saavat naiset oppia aivan yhtä paljon kuin miehetkin. Pomponia Graecina luultavasti tulee olemaan ainoa naisista, joka ei ole läsnä, koskei hän voisi Aulukselle, vanhojen jumalien palvelijalle, selittää, minkätähden hän yöllä jättäisi kotinsa. Mutta Lygia, joka on Ursuksen ja seurakunnan vanhimpien holhouksen alaisena, lähtee sinne aivan varmaan muiden naisten kanssa."
Vinitius oli tähän asti elänyt kuin kuumeessa, ja ainoastaan toivo oli pitänyt häntä pystyssä. Nyt kun toivo näytti olevan täyttymäisillään, valtasi hänet äkkiä sellainen voimattomuus, jota ihminen tuntee, kun hän on päässyt ylenmäärin rasittavan matkan päähän. Chilon huomasi hänen mielentilansa ja päätti käyttää sitä hyväkseen.
"Tosin sinun väkesi, herra, vartioi porteilla, ja sen kristityt epäilemättä tietävät. Mutta kristityt eivät tarvitse portteja, heille merkitsevät portit yhtä vähän kuin Tiberille. Joelta on kyllä pitkä matka Ostrianumiin, mutta johan sitä kulkee pitemmänkin tien, kunhan saa nähdä »suuren apostolin». Sitäpaitsi kristityt voivat käyttää hyväkseen tuhansia keinoja päästäkseen muurien yli, ja kyllä he niitä käyttävätkin. Ostrianumissa sinä, herra, tapaat Lygian, mutta jollei hän tulisi sinne—olen muuten sangen varma hänen tulostaan—niin ainakin Ursus sinne tulee, sillä hän on minulle luvannut tappaa Glaucuksen. Hän on itse sanonut, että hän juuri siellä tappaa hänet, kuuletko sen, jalosukuinen tribuni? Voit seurata hänen jälkiänsä ja siten saada selville, missä Lygia asuu, tai käskeä väkesi ottaa kiinni murhaajan ja saatuasi hänet käsiisi kiristää häneltä tiedon, minne hän on kätkenyt Lygian. Minä olen täyttänyt tehtäväni. Toinen olisi sanonut sinulle, oi herra, juottaneensa Ursukselle kymmenen kannua parasta viiniä, saadakseen hänestä puserretuksi salaisuuden; toinen olisi sanonut pelissä hukanneensa hänelle tuhat sestertsiä, tai kahdesta tuhannesta ostaneensa häneltä tärkeän tiedon… Tiedän, että sinä kaksin kerroin olisit korvannut minulle nuo summat, mutta olin nyt päättänyt tämän ainoan kerran eläissäni… Tarkoitan: niinkuin ainakin eläissäni olla rehellinen. Olen nimittäin vakuutettu siitä, että—kuten jalo Petroniuskin sanoi—sinun jalomielisyytesi tulee voittamaan kaikki kuluni ja toiveeni."
Soturina oli Vinitius tottunut punnitsemaan jokaisen suosionosoituksensa ja tekonsa, mutta nyt valtasi hänet hetkellinen heikkous ja hän virkkoi:
"Jalomielisyyteni tulee tyydyttämään sinut, mutta vasta sitten, kun olet minun kanssani käynyt Ostrianumissa."
"Minäkö Ostrianumissa?" kysyi Chilon, jolla ei ollut vähintäkään halua mennä sinne. "Jalosukuinen tribuni, minä kyllä lupasin sinulle löytää Lygian, mutta en ikinä ole luvannut ryöstää häntä sinulle. Koetappa ajatella, herra, miten minun kävisi, jos lygiläinen karhu, revittyään Glaucuksen kappaleiksi, saisi tietää surmanneensa Glaucuksen ilman pätevää syytä. Eikö hän silloin pitäisi minua, viatonta, syypäänä tekemäänsä murhaan? Muista, herra, että jota suurempi filosofi on, sitä vaikeampi hänen on vastata moukkien tyhmiin kysymyksiin—ja mitä minä hänelle vastaisin, jos hän minulta kysyisi, minkätähden petin parantaja Glaucuksen? Mutta jollet luota minuun, niin maksa vasta sitten, kun sinulle osoitan talon, missä Lygia asuu. Pyytäisin kuitenkin, että jo tänään antaisit minun maistaa edes hiukan anteliaisuuttasi, sillä katso, oi herra, jos sinullekin sattuisi tapahtumaan jotakin—josta sinua kaikki jumalat varjelkoot—niin jäisin aivan ilman palkkaa, ja sitä sydämesi toki ei koskaan voisi kestää."
Vinitius meni arkulle, joka seisoi marmorisella jalustalla, otti sieltä kukkaron ja työnsi sen Chilonille.
"Se sisältää pelkkiä »scrupuloita» [scripulum eli scrupulum oli pieni kultaraha, noin kolmas osa kultaisen denarin eli aureuksen arvosta.]," virkkoi hän, "mutta kun Lygia on talossani, saat saman määrän »aureuksia»."
"Oi Jupiter!" huudahti Chilon.
Vinitius rypisti kulmakarvojaan.
"Nyt saat mennä syömään ja sitten saat levätä. Mutta ennen iltaa et liiku tästä talosta mihinkään, ja yön tullessa lähdet minun kanssani Ostrianumiin."
Hetkisen aikana kuvastui kreikkalaisen kasvoista kauhu ja epäilys, mutta sitten hän tyyntyi ja lausui:
"Kuka sinua vastustaa, herra! Seuraa suuren sankarimme esimerkkiä Ammonin temppelissä ja pidä näitä sanoja hyvänä enteenä. Minusta ovat nämä rahat—siinä hän kosketti kukkaroa—jo poistaneet epäilykset, puhumattakaan siitä, että seurasi tuottaa minulle onnea ja ihastusta."
Vinitius keskeytti malttamattomana hänen kertomuksensa ja rupesi tiedustelemaan, mitä he Ursuksen kanssa olivat puhuneet. Sen hän sai selville, että he joko vielä tänä yönä löytävät Lygian piilopaikan tai paluumatkalla Ostrianumista ryöstävät hänet itsensä. Ja sitä ajatellessaan oli Vinitius ikäänkuin hulluna ilosta. Nyt, kun hän varmaan tiesi löytävänsä Lygian, katosi hänestä kaikki viha ja kauna häntä kohtaan. Oman ilonsa tähden antoi hän anteeksi kaikki hänen rikoksensa ja ajatteli häntä kalliina, kaivattuna olentona. Hänestä tuntui miltei siltä, kuin hän odottaisi häntä palaavaksi pitkältä matkalta. Hänet valtasi halu kutsua kokoon orjat ja käskeä heidän koristaa talo köynnöksillä. Tällä hetkellä ei hän ollut pahoillaan Ursuksellekaan. Hän oli valmis kaikille antamaan anteeksi, mitä ikinä he olivat rikkoneet. Chilonkin, jota hän ei tähän asti ollut voinut kärsiä, vaikka hän oli tehnyt hänelle niin monta palvelusta, tuntui hänestä tänään ensi kerran oikein hauskalta ja miellyttävältä mieheltä. Hänen kotinsa kävi valoisaksi, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Hänen nuoruutensa ja elämänhalunsa tuntui palaavan. Entisen synkän kärsimyksensä aikana ei hän oikein ollut osannut tuntea, miten suuresti hän Lygiaa rakasti. Vasta nyt, kun hän taasen sai toivoa hänen omistamistaan, hän sen tunsi. Intohimo herätti hänet, kuten kevät ja lämmin aurinko herättää eloon maan, hänen tunteensa eivät olleet niin sokeat ja rajut kuin ennen, vaan hartaammat ja syvemmät. Hänessä eli rajaton voima, ja hän oli vakuutettu, että kun hän vain omin silmin saa nähdä Lygian, niin eivät kaikki koko maailman kristityt eikä itse Caesarkaan saata häntä riistää häneltä.
Vinitiuksen lempeä mieliala rohkaisi Chilonia, ja hän korotti äänensä ja rupesi antamaan neuvoja. Hän oli sitä mieltä, ettei peliä vielä laisinkaan saattanut pitää voitettuna, vaan että mitä suurin varovaisuus yhä oli tarpeen, sillä ilman sitä saattoi koko puuha mennä myttyyn. Hän rukoili Vinitiusta, ettei hän vaan suinkaan ryöstäisi Lygiaa Ostrianumissa. Heidän täytyisi lähteä sinne viittoihin kääriytyneinä ja peitetyin kasvoin sekä tyytyä katselemaan läsnäolijoita jostakin pimeästä nurkasta. Kun he sitten näkisivät Lygian, olisi varovaisinta seurata häntä kaukaa ja panna merkille, mihin taloon hän menisi. Aamulla, päivän valjettua olisi suuren orjajoukon piiritettävä talo ja otettava neito, mutta paras olisi tehdä se päivällä. Onhan neito panttivanki ja kuuluu siis Caesarille, joten ei ole pelkoa oikeuden loukkaamisesta. Jolleivät taas löytäisi häntä Ostrianumista, lähtisivät he seuraamaan Ursusta, ja tulos olisi joka tapauksessa sama. Hautausmaalle ei sovi lähteä suuren ihmisjoukon kanssa, sillä se herättäisi huomiota. Eihän kristittyjen tarvitsisi muuta kuin sammuttaa tulet, kuten tekivät ensi ryöstöretkellään, ja sitten hajaantua sekä pimeässä paeta piilopaikkoihin, jotka yksin he tuntevat. Vinitiuksen ja Chilonin olisi ainoastaan varustettava aseita mukaansa sekä otettava matkaan pari luotettavaa, väkevää miestä, joten he tarpeen vaatiessa voisivat olla suojana.
Vinitius tunnusti Chilonin ehdotukset täysin oikeiksi, ja koska hänen mieleensä samassa muistui Petroniuksen neuvo, käski hän paikalla orjia kutsumaan luokseen Crotonin. Chilon, joka tunsi jokikisen Rooman asukkaan, tyyntyi tuntuvasti, kun kuuli mainittavan kuuluisan painijan nimen. Olihan hän monta monituista kertaa arenalla ihmetellyt hänen yliluonnollisia voimiaan. Nyt hän vakuutti lähtevänsä mukaan Ostrianumiin. Crotonin avulla tuntui suurilla aureus-rahoilla täytetty kukkaro paljoa helpommalta ansaita.
Hyvillä mielin hän istuutui pöytään, johon atriumin palvelija hetkisen perästä oli hänet käskenyt, ja kertoi syödessään orjille, että hän heidän herrallensa oli hankkinut erinomaisen voiteen, joka saa huonoimmankin hevosen voittamaan kaikki muut, kunhan sillä vain on voideltu sen kaviota. Eräs kristitty oli opettanut häntä valmistamaan tuota voidetta, sillä kristityt ymmärtävät taiat ja loitsut paljoa paremmin kuin tessalialaiset, vaikka Tessalia on kuuluisa noidistaan. Kristityt luottavat Chiloniin aivan rajattomasti ja täydellä syyllä, sen tietää jokainen, joka tietää, mitä kala merkitsee. Näin sanoen loi hän tutkivan katseen orjien kasvoihin, toivoen keksivänsä heidän joukostaan jonkun kristityn ja saavansa ilmoittaa keksintönsä Vinitiukselle. Mutta hänen toivonsa petti. Silloin kävi hän tavattomalla innolla ruokien ja juomien kimppuun, kehui kokkia ja lupasi koettaa ostaa hänet Vinitiukselta. Hänen iloansa häiritsi ainoastaan se tieto, että yöllä oli mentävä Ostrianumiin, mutta pian hän sentään rauhoittui. Saisihan hän mennä sinne valepuvussa, pimeässä ja lisäksi kahden henkilön seurassa, joista toinen väkevyytensä takia oli koko Rooman jumaloima, ja toinen patrisi ja ylhäinen sotapäällikkö. »Vaikka he Vinitiuksen tuntisivatkin», mietti hän itsekseen, »eivät he uskaltaisi satuttaa kättänsä häneen. Mitä taas minuun tulee, niin saavat olla iloissaan, jos näkevät edes nenäni pään.»
Nyt hän uudestaan johdatti mieleensä keskustelunsa työmiehen kanssa ja sitä muistellessa valtasi hänet uusi lohdun tunne. Ei ollut epäilemistäkään, ettei työmies olisi ollut Ursus. Sekä Vinitius että palvelijat, jotka olivat käyneet noutamassa Lygiaa Caesarin palatsista, olivat kertoneet Chilonille hänen tavattomista voimistaan. Kun Chilon sitten oli kuulustellut Eurytiukselta väkeviä miehiä, niin olihan sangen luonnollista, että hän mainitsi Ursuksen. Chilonin mainitessa Vinitiusta ja Lygiaa oli työmies joutunut sekä hämilleen että raivoihinsa, ja sekin todisti, että hän oli ollut tekemisissä näiden molempien kanssa; lisäksi oli työmies vielä sanonut katuvansa erään miehen surmaamista, ja Ursushan oli surmannut Atacinuksen; vihdoin vastasi työmiehen ulkomuoto täydellisesti sitä kuvausta, jonka Vinitius oli antanut lygiläisestä. Muuttunut nimi yksin saattoi herättää epäilystä, mutta Chilon kyllä tiesi sen verran, että kristityt usein kasteessa ottavat toisen nimen.
"Jos Ursus tappaa Glaucuksen," puheli Chilon itsekseen, "niin se on erinomainen asia, ja jollei hän tapa häntä, niin sekin on hyvä, sillä se osoittaa, että tappaminen on kristityille vastenmielistä. Kuvailin Glaucuksen oikeaksi täysiveriseksi Judaan pojaksi ja kaikkien kristittyjen kavaltajaksi; olin niin kaunopuheinen, että kivenkin olisi pitänyt pehmitä ja pudota Glaucuksen päälaelle, mutta lygiläinen karhu töintuskin taipui lupaamaan satuttaa nyrkkinsä häneen… Hän epäili eikä tahtonut suostua, puhui vain kärsimyksistään ja katumuksestaan. Nähtävästi murha on heille luvaton. Pitää antaa anteeksi kaikki vääryydet, mitä itse on saanut kärsiä, eikä taida saada kostaa toistenkaan puolesta. Rauhoitu siis, Chilon, sillä mikä sinua saattaa uhata? Glaucus ei saa kostaa sinulle!… Jollei Ursus tapa Glaucusta, vaikka hän tekee itsensä syypääksi niin suureen syntiin kuin kaikkien kristittyjen kavaltamiseen, niin ei sinua surmata niin pienen synnin kuin yhden kristityn pettämisen takia. Kunhan nyt tälle himoavalle haukalle olen saanut näytetyksi hänen tunturikyyhkynsä pesän, niin pesen käteni puhtaiksi koko jutusta ja muutan Napoliin. Kristitytkin puhuvat jostakin käsien pesemisestä, ja se merkitsee heillä nähtävästi riita-asiaa, joka siten lopullisesti päätetään. Hyvää väkeä ne kristityt ovat. Ja kuinka pahaa heistä kuitenkin puhutaan! Oi jumalat! sellainen se maailman oikeus on. Minun täytyy sanoa, että pidän opista, joka ei salli tappaa. Mutta jollei se salli tappaa, niin ei se suinkaan myöskään salli varastaa, ilmiantaa tai vannoa väärää valaa, ja siinä tapauksessa ei sitä mahda olla helppo noudattaa. Se opettaa nähtävästi, kuten stoalaiset, että ihmisen pitää kuolla kunnialla, mutta ei tyydy siihen, vaan vaatii vielä lisäksi, että hänen pitää elää kunniallisesti. Jos minä joskus saan maatilan, tällaisen talon ja näin paljon orjia, niin minäkin rupean kristityksi ja pysyn kristittynä niin kauan kuin minulle sopii. Voihan rikas ryhtyä mihin hyvänsä, yksin hyvettäkin palvelemaan… Niin! se on rikkaiden uskonto. Mutta en ymmärrä, minkätähden sen tunnustajien joukossa on niin paljo köyhiä. Mitä hyötyä heillä on siitä, ja minkätähden he antavat siveyden sitoa kätensä? Joskus minun täytyy ottaa siitä selkoa. Mutta nyt tahdon kiittää sinua, Hermes, että autoit minua löytämään tuon mäyrän… Mutta jos sinä olet tehnyt sen yksinomaan saadaksesi molemmat valkeat, yhdenikäiset, kultasarviset hiehot, niin en tunnusta sinua ensinkään. Häpeä, arguksentappaja! Olet olevinasi viisas jumala etkä edeltäpäin ole osannut tietää, ettet saisi mitään! Sentähden uhraan sinulle kiitollisuuteni. Mutta jos mieluummin tahtoisit kaksi elukkaa, niin sanon sinulle, että itse olet kolmas elukka ja korkeintaan kelpaisit paimeneksi, mutta et suinkaan miksikään jumalaksi. Varo myöskin, etten minä filosofina kerro ihmisille, ettei sinua laisinkaan ole olemassa, sillä silloin he kaikki lakkaisivat kantamasta sinulle uhreja. On viisainta elää sovussa filosofien kanssa."
Päätettyään tämän keskustelun Hermeen ja itsensä välillä oikaisihe Chilon penkille ja pani viittansa päänalaiseksi. Kun orjat tulivat korjaamaan pois astioita, oli hän jo unessa. Hän heräsi—tai oikeammin sanoen hänet herätettiin—vasta, kun Croton saapui. Silloin hän läksi atriumiin ja vaipui mielihyvällä katselemaan entisen miekkailijan mahtavaa vartaloa. Croton näytti todella koollaan täyttävän koko atriumin. Hän oli jo sopinut palkkiostaan ja virkkoi juuri Vinitiukselle:
"Kautta Herkuleen! oli hyvä, että tänään käskit minut luoksesi, herra, sillä huomenna lähden Beneventumiin, jonne jalosukuinen Vatinius on kutsunut minut. Minun pitää siellä Caesarin nähden otella erään Syfax-nimisen neekerin kanssa, joka kuuluu olevan väkevin mies, minkä Afrika ikinä on synnyttänyt. Uskotko, herra, että hänen selkärankansa tulee rutisemaan käsissäni ja että nyrkkini tulevat musertamaan hänen mustan poskiluunsa."
"Kautta Polluxin!" vastasi Vinitius. "En laisinkaan epäile, että niin käy, Croton."
"Sinä tulet kunnostamaan itsesi," puuttui nyt puheeseen Chilon. "Niin!… Muserra sinä vain hänen poskiluunsa! Tuuma on oivallinen ja tuottaa sinulle kunniaa. Olenpa valmis lyömään vetoa, että muserrat hänen poskensa. Voitele kuitenkin tänään öljyllä jäsenesi, Herkuleeni, ja vyötä itsesi, sillä tiedä, että saatat joutua tekemisiin todellisen rosvosankari Cacuksen kanssa. Mies, joka vartioi mahtavan Vinitiuksen suosimaa neitoa, on harvinaisen väkevä."
Chilon sanoi tämän vain ärsyttääkseen Crotonin kunnianhimoa.
"Niin on," virkkoi Vinitius, "en tosin itse ole häntä nähnyt, mutta olen kuullut kerrottavan, että hän käy kiinni härän sarviin ja kuljettaa sitä minne hyvänsä."
"Ohoh!" huudahti Chilon, joka ei ollut kuvitellut Ursusta niin väkeväksi.
Mutta Croton naurahti ylenkatseellisesti.
"Lupaan, mahtava herra," sanoi hän, "tällä kädelläni nostaa ilmaan kenen tahansa ja toisella kädelläni suojella itseäni seitsemää sellaista lygiläistä vastaan sekä kantaa taloosi neidon, vaikka kaikki Rooman kristityt kalabrilaisina susina hyppisivät kintereilläni. Jollen sitä tee, niin suvaitse tässä impluviumissa toimittaa minulle aika selkäsauna."
"Älä anna hänen tehdä sitä, herra!" huusi Chilon. "He rupeavat heittämään meitä kivillä, ja mitä hyötyä meillä silloin on koko hänen voimastaan. Eikö olisi parempi viedä tyttö kotoa kuin syöstä suoraan surman suuhun?"
"Niin on, Croton," lausui Vinitius.
"Sinä olet antanut rahat, ja minä teen kuten tahdot. Mutta älä unohda, herra, että huomenna lähden Beneventumiin."
"Minulla on viisisataa orjaa tässä kaupungissa," huomautti Vinitius.
Sitten hän antoi heille poistumisen merkin ja läksi itse kirjastohuoneeseensa, jossa istuutui kirjoittamaan Petroniukselle:
»Chilon on löytänyt Lygian. Tänä iltana lähden hänen ja Crotonin kanssa
Ostrianumiin ja ryöstän tytön joko paikalla sieltä tai huomenna kotoa.
Vuodattakoot jumalat sinulle suosionsa. Jää hyvästi, rakkahimpani, koska
ei iloni salli minun pitemmältä kirjoittaa.»
Hän laski ruokokynän kädestään ja rupesi kiirein askelin kulkemaan edestakaisin. Ilo oli vallannut hänen mielensä, mutta samalla oli hän täydessä kuumeessa. Ylihuomenna Lygia siis on tässä talossa, ajatteli hän. Ei hän oikein tietänyt, miten häntä kohtelisi, tiesi ainoastaan, että jos tyttö vain ottaa rakastaakseen häntä, niin hän on valmis rupeamaan hänen orjakseen. Hänen mieleensä muistui Acten vakuutus, että Lygia häntä rakastaa, ja tämä ajatus tärisytti hänen sieluaan pohjia myöten. Tiellä oli siis vain joku ennakkoluulo, naisellinen ujous ja ehkäpä joku lupaus, jonka kristillinen oppi vaati. Mutta siinä tapauksessa Lygia kyllä vähitellen taipuisi rukousten ja ylivallan alle, ymmärtäisi, ettei ole muuta neuvoa, ja rupeaisi rakastamaan Vinitiusta.
Äkkiä Chilon tulollaan keskeytti näiden mieluisten ajatusten juoksun.
"Herra," huudahti kreikkalainen, "muistui tässä vielä mieleeni muuan asia. Eiköhän kristityillä mahtane olla joitakin merkkejä ja tunnussanoja, joiden avulla päästään Ostrianumiin? Tiedän että rukoushuoneisiin ainakin päästään sillä tavalla ja että Eurytiukselta kyllä voisin saada tarvittavat tunnussanat. Salli siis, herra, minun mennä hänen luokseen tarkasti kysymään ja ottamaan selkoa noista sanoista, jos niitä tarvittaisiin."
"Hyvä on, jalosukuinen tietäjä," vastasi Vinitius iloisesti. "Puhut kuten viisaan miehen sopii ja ansaitset pelkkää kiitosta. Jätä kuitenkin varmuuden vuoksi tälle pöydälle kukkaro, jonka sait."
Chilon, joka ei koskaan mielellään eronnut rahoista, kääntelihe, vääntelihe. Vihdoin hän kuitenkin totteli ja läksi. Carinaelta sirkukseen, jonka luona Eurytiuksen puoti oli, ei ollut pitkä matka, joten hän palasi hyvissä ajoin ennen iltaa.
"Nyt ovat tunnussanat hallussani, herra. Ilman niitä emme olisi päässeet sisään. Samalla olen tarkoin ottanut selvää tiestä. Sanoin Eurytiukselle tarvitsevani tunnussanoja ystäviäni varten, sillä itse en kuitenkaan lähde sinne; matka on minulle, vanhalle miehelle, liian pitkä, ja huomenna näen joka tapauksessa suuren apostolin, joka silloin kyllä sanelee minulle kauneimmat kohdat saarnastaan."
"Mitä sanot? Ettetkö tulisi? Sinun täytyy!" huudahti Vinitius.
"Tiedän, että minun täytyy. Mutta peittäydyn huolellisesti viittaani ja kehoitan teitä tekemään samoin. Muuten voisimme pelästyttää linnut."
Pian he rupesivat hankkimaan lähtöä, sillä hämärä lankesi jo maille. He pukeutuivat gallialaisiin viittoihin ja päähineihin sekä ottivat lyhdyt käteensä. Vinitius varusti sekä itsensä että toverinsa lyhyellä, käyrällä veitsellä. Chilon pani päähänsä valetukan, jonka hän oli hankkinut matkalla Eurytiuksen luo. Sitten he läksivät. He saivatkin kiirehtiä ehtiäkseen Nomentanan portille ennen sen sulkemista.