KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Vinitius Lygialle:
»Oletko, rakkaani, joskus ollut Aulusten kanssa Antiumissa? Jollet ole, niin on minulla oleva ilo tutustuttaa sinut tähän paikkaan. Laurentumista alkaen on ranta pitkänä huvilarivinä, toinen huvila toisen vieressä, ja itse Antium on täynnä palatseja ja pylväikköjä, jotka kauniilla ilmalla kuvastuvat vedenkalvoon. Minunkin huvilani on aivan veden varrella, takana öljypuulehto ja sypressimetsä, ja kun ajattelen, että tämä paikka kerran on oleva sinun kotisi, käy marmori silmissäni valkeammaksi, lehdot varjoisemmiksi ja meri sinisemmäksi. Oi Lygia, kuinka suloista on elää ja rakastaa! Vanha Menikles, joka hoitaa huvilaani, on istuttanut iris-kukkia niityille myrttien juurelle, ja heti kun minä ne näin, tulin ajatelleeksi Auluksen taloa, teidän impluviumianne ja puutarhaanne, jossa istuin sinun rinnallasi. Nämä liljat tulevat sinullekin muistuttamaan lapsuutesi kotia, ja sentähden sinä varmaan tulet pitämään Antiumista ja tästä huvilasta. Heti perille saavuttuamme keskustelimme pitkät ajat, minä ja Paavali, aterian aikana. Puhuimme sinusta, ja sitten hän rupesi opettamaan. Kuuntelin häntä kauan, ja vaikka minä osaisin kirjoittaa yhtä hyvin kuin Petronius, niin en sittenkään saattaisi kuvata sinulle kaikkea, mitä minun ajatuksissani ja sielussani liikkui. En ole ikinä saattanut aavistaa, että maailmassa voisi löytyä sellaista onnea, kauneutta ja rauhaa, joista ihmiset eivät mitään tiedä. Mutta tahdon säilyttää tämän kaiken mielessäni, kunnes saan sinut tavata, sillä niin pian kuin minulle vain ilmaantuu vapaa hetki, tulen Roomaan. Sanopa minulle: kuinka saattaa maailmaan yhtaikaa mahtua sellaisia ihmisiä kuin apostoli Pietari, Paavali Tarsolainen ja Caesar? Kysyn siksi, että Paavalin saarnan jälkeen vietin illan Neron luona, ja tiedätkö mitä siellä kuulin? Muun muassa hän luki runonsa Trojan hävityksestä ja valitti, ettei hän koskaan ole nähnyt palavaa kaupunkia. Hän kadehti Priamoa ja sanoi häntä onnelliseksi mieheksi, kun hän oli saanut nähdä syntymäkaupunkinsa palavan ja häviävän. Siihen virkkoi Tigellinus: "Sano sananen, oi jumala, niin minä otan soihdun, ja ennenkuin yö on lopussa, näet Antiumin palavan." Mutta Caesar sanoi häntä tyhmyriksi. "Mihin", virkkoi hän, "minä sitten lähtisin hengittämään meri-ilmaa ja parantamaan ääntäni, jonka jumalat ovat minulle lahjoittaneet ja jota minun, kuten sanotaan, ihmiskunnan hyväksi täytyy suojella? Eikö juuri Rooma minua vahingoita? Eivätkö pahat höyryt Suburrasta ja Esquilinuksesta juuri saata minua käheäksi ja eikö Rooman palo tarjoaisi tuhat kertaa komeampaa ja traagillisempaa näytelmää kuin Antiumin palo?" Kaikki olivat sitä mieltä, että olisi kuulumattoman komeaa ja traagillista nähdä kaupungin, joka on valloittanut maailman, muuttuvan harmaaksi tuhkaläjäksi. Caesar huomautti, että hänen runonsa siinä tapauksessa voittaisivat Homeron laulut, ja rupesi suunnittelemaan, kuinka hän rakennuttaisi kaupungin uudelleen. Niin hän sen tekisi, että tulevien vuosisatojen täytyisi ihmetellä hänen työtään, jonka rinnalla kaikki muu ihmistyö häviäisi mitättömäksi. Juopuneet vieraat alkoivat nyt huutaa: "tee se! tee se!" Mutta Nero huomautti: "minulla pitäisi olla paljon luotettavampia ystäviä, jotka olisivat minuun todella kiintyneitä." Tunnustan, että kun kuulin hänen niin puhuvan, minut äkkiä valtasi pelko, sillä olethan sinä, rakkahimpani, Roomassa. Nyt minä kyllä itse nauran pelkoani, sillä vaikka Caesar ja augustianit ovatkin hulluja, niin eivät he toki uskalla ruveta niin hulluiksi. Mutta tästä näet kuinka ihminen voi pelätä rakastettunsa tähden. Soisinpa, ettei Linuksen talo olisi siellä Tiberin takana, kapean kadun varrella, köyhälistön kaupunginosassa, sillä se puoli tulipalon sattuessa varmaan on eniten vaarassa. Minun mielestäni eivät Palatinuksen palatsitkaan olisi tarpeeksi arvokkaita sinun asunnoksesi, ja minä tahtoisin, ettei sinulta puuttuisi mitään mukavuuksia, joihin lapsuudessasi olet tottunut. Muuta Auluksen taloon, Lygiani! Olen sitä paljon ajatellut. Kun Caesar oli Roomassa, olisi tosin huhu sinun muuttamisestasi orjien kautta voinut ehtiä Palatinukselle, sattua hänen korviinsa ja kääntää hänen huomionsa sinuun. Silloin ehkä olisi voinut seurata rangaistus siitä, että olit uskaltanut vastustaa Caesarin tahtoa. Mutta hän viipyy kauan Antiumissa ja kun hän palaa Roomaan, ovat orjat jo aikoja sitten lakanneet puhumasta siitä asiasta. Linus ja Ursus saattavat seurata sinua. Elän muuten siinä toivossa, että sinä, jumalattareni, jo asut omassa talossasi Carinaen varrella ennenkuin Caesar taasen tulee Palatinukselle, Siunattu olkoon päivä ja hetki, jolloin sinä astut kynnykseni yli, ja jos Kristus, jota paraikaa opin tuntemaan, suo sen tapahtua, niin olkoon Hänenkin nimensä siunattu. Silloin tahdon Häntä palvella ja Hänelle antaa elämäni ja vereni. Tai oikeastaan: silloin tahdomme molemmat Häntä palvella, kunnes elämämme lanka katkeaa. Rakastan sinua ja tervehdän sinua sieluni pohjasta.»