KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
Ursus ammensi kaivosta vettä ja hyräili vinttaa nostaessaan jotakin kummallista lygiläistä säveltä. Tuon tuostakin katsahti hän ilosta loistavin silmin Linuksen puutarhaan päin, jossa Lygia ja Vinitius istuivat sypressien keskellä, valkeina kuin kuvapatsaat. Ei tuntunut tuulen henkäystäkään, joka olisi heilauttanut heidän vaatteitaan. Oli jo hämärä. Taivaalta lankesi maille kultainen, sinipunertava hohde. Illan hiljaisuudessa istuivat he käsi kädessä puhellen.
"Eikö sinulle, Marcus, vain voi tapahtua jotakin pahaa, kun läksit
Antiumista Caesarin tietämättä?" kysyi Lygia.
"Ei, rakkaani," vastasi Vinitius. "Caesar lupasi kahdeksi päiväksi sulkeutua huoneeseensa Terpnoksen kanssa säveltääkseen uutta laulua. Hän tekee usein sillä tavalla ja silloin hän ei ajattele eikä muista mitään muuta. Mitä minä Caesarista, kun olen sinun luonasi ja kun minä saan katsella sinua. Olenkin jo ikävöinyt niin, etten enää viime öinä saanut unta. Monesti olen jo mennyt unenhorroksiin, mutta heräsin äkkiä siitä, että luulin sinun olevan vaarassa. Kerran näin unta, että hevoset, joiden piti viedä minut Antiumista Roomaan ja jotka kulkevat sen matkan nopeammin kuin yksikään Caesarin pikalähetti, olivat varastetut. En enää saattanut elää näkemättä sinua. Niin minä sinua rakastan, oi armaani, armahin armaani!"
"Tiesin, että sinä tulet. Kaksi kertaa Ursus jo pyynnöstäni kävi sinun talollasi Carinaella tiedustelemassa tuloasi. Sekä Linus että Ursus jo nauroivat minua."
Selvästi saattoi nähdä, että Lygia oli häntä odottanut, sillä hän oli heittänyt yltään tavalliset, tummat vaatteensa ja pukeutunut pehmeään, valkoiseen stolaan, jonka sulavista poimuista hänen hartiansa ja päänsä nousivat kuin kevätesikon kukat lumesta. Hiuksiinsa hän oli pistänyt pari punaista vuokkoa.
Vinitius painoi huulensa hänen kättänsä vastaan. He istuivat kivisellä rahilla keskellä villiä viiniköynnöstä, toisiinsa nojaten, ääneti ja katsellen ruskoja, jotka kuvastuivat heidän silmiinsä.
Vaikenevan illan lumous riisti heidät kokonaan valtoihinsa.
"Kuinka täällä on hiljaista, ja kuinka maailma on ihana!" huudahti Vinitius matalalla äänellä. "Kuinka kauniisti yö lankeaa maille. Olen onnellisempi kuin koskaan eläessäni olen ollut. Sano Lygia, miten tämä on mahdollista? En ole koskaan aavistanut, että saattaa löytyä tällaista onnea. Ennen luulin, että rakkaus synnytti tulta suoniin ja himoa, nyt vasta näen, että ihminen saattaa rakastaa jokaisella veripisarallaan, jokaisella hengenvedollaan ja kuitenkin tuntea niin suloista, rajatonta rauhaa, että luulisi unen ja kuoleman jo tulleen. Sellainen on minulle aivan uutta. Katselen näiden puitten tyyneyttä ja minusta tuntuu siltä kuin oma mieleni olisi yhtä tyyni. Vasta nyt ymmärrän, että on onnea, josta ihmiset eivät ole tietäneet mitään. Vasta nyt ymmärrän, minkätähden sinä ja Pomponia Graecina olette niin toistenne kaltaiset… Niin!… Kristus sen tekee…"
Silloin Lygia painoi kasvonsa hänen olkapäätään vastaan ja virkkoi:
"Marcus, rakkaani…"
Enempää ei hän saanut sanotuksi. Hän tunsi, että nyt hän saa häntä rakastaa, ja hänet valtasi sellainen ilo ja kiitollisuus, että hän kävi ikäänkuin mykäksi, ja ainoastaan silmät tulivat täyteen kyyneliä. Vinitius kiersi käsivartensa hänen sorjan vartalonsa ympäri, painoi häntä vastaansa ja lausui:
"Lygia! Siunattu olkoon hetki, jolloin ensi kerran kuulin Hänen nimensä."
Lygia vastasi hiljaa:
"Rakastan sinua, Marcus."
Sitten he molemmat vaikenivat, sillä heidän sydämensä olivat tulvillaan, eivätkä he saattaneet sanoin lausua tunteitaan. Sypressien oksilla sammuivat jo viimeiset sinipunertavat ruskot ja kuun sirppi alkoi valaa hopeitaan puutarhaan.
Hetkisen perästä puhkesi Vinitius puhumaan:
"Kyllä minä tiedän sinun ajatuksesi… Sillä tuskin olin suudellut rakasta kättäsi, kun luin silmistäsi kysymyksen: joko olet ottanut vastaan opin, jota minä tunnustan, joko olet kristitty? En! en vielä ole kristitty, ja tiedätkö, kukkaseni, mistä syystä? Paavali sanoi minulle: 'Minä olen nyt todistanut sinulle, että Jumala tuli maailmaan ja antoi ristiinnaulita itsensä maailman lunastukseksi, mutta pesköön Pietari sinut puhtaaksi armon lähteessä, koska hän ensinnä laski kätensä sinun päällesi ja siunasi sinut.' Minä sitäpaitsi tahtoisin, että sinä, armaani, olisit läsnä kun minut kastetaan, ja että Pomponia olisi kumminani. Siitä syystä en vielä ole kastettu, vaikka kyllä jo uskon Vapahtajaan ja hänen suloiseen oppiinsa. Paavali minut on tehnyt vakuutetuksi sen totuudesta, hän minut on kääntänyt, ja eihän olisikaan saattanut käydä toisin. Sillä kuinka en uskoisi Kristuksen tulleen maailmaan, kun Pietari, joka on ollut Hänen opetuslapsensa, ja Paavali, jolle Hän on ilmestynyt, sen sanovat. Kuinka en uskoisi Häntä Jumalaksi, kun hän on noussut kuolleista? Nähtiinhän Hänet kaupungissa, merellä ja vuorella, ja ne, jotka hänet näkivät, olivat ihmisiä, joiden suu ei valhetta tunne. Minä uskoin jo silloin, kun kuulin Pietarin puhuvan Ostrianumissa, sillä ajattelin jo silloin: kuka hyvänsä tässä maailmassa saattaa valehdella, mutta ei tuo, joka sanoo: 'minä näin!' Mutta minä pelkäsin teidän oppianne. Luulin sen ryöstävän sinut minulta. Luulin, ettei siinä ole sijaa viisaudelle, kauneudelle eikä onnelle. Mutta nyt olen oppinut sen tuntemaan ja olisinko mies, jollen soisi, että maailmaa valheen asemesta hallitsisi totuus, vihan sijasta rakkaus, rikoksen sijasta hyve, vääryyden sijasta rehellisyys, koston sijasta laupeus? Kuka ei sitä soisi? Ja juuri sitähän teidän uskontonne opettaa. Toisetkin uskonnot suosivat rehellisyyttä, mutta yksin tämä tekee ihmissydämen rehelliseksi. Ja yksin se tekee sydämen puhtaaksi, niinkuin Pomponian ja sinun, ja yksin se tekee sydämen uskolliseksi, niinkuin sinun ja Pomponian. Olisinhan sokea, jollen sitä huomaisi. Ja kun Kristus-Jumala vielä on luvannut antaa sekä iankaikkisen elämän että niin äärettömän onnen, että ainoastaan Jumalan kaikkivaltius saattaa sellaisen antaa, niin mitä ihminen vielä voi toivoa? Jos kysyisin Senecalta, minkätähden hän puolustaa hyvettä, vaikka hillittömyys tekee ihmisen onnellisemmaksi, niin hän varmaankaan ei voisi antaa minulle järkevää vastausta. Mutta nyt minä tiedän, minkätähden ihmisen tulee elää siveästi: sentähden, että hyvyys ja rakkaus virtaa Kristuksesta, sentähden, että kun kuolema sulkee silmäni, löytäisin elämän, onnen, oman itseni ja sinut, rakkahimpani… Kuinka saattaa olla rakastamatta oppia, joka neuvoo ihmiselle oikeuden tien ja joka voittaa kuoleman? Kuka ei mieluummin valitsisi hyvää kuin pahaa! Ennen minä luulin tämän opin vastustavan onnea, mutta Paavali on osoittanut minulle, ettei se ryöstä hitustakaan onnestamme, vaan että se päinvastoin lisää sitä. Eihän tämä kaikki tahdo mahtua päähäni, mutta tunnen, että niin on, sillä en koskaan ole ollut näin onnellinen enkä ikinä olisi voinut tulla näin onnelliseksi, jos väkivallalla olisin vienyt sinut talooni. Lausuithan sinä juuri minulle: 'rakastan sinua', ja niitä sanoja en vaihtaisi koko Rooman mahtiin. Oi Lygia, järkeni sanoo, että tämä oppi on jumalallinen ja kaikista paras, sydän sen tuntee—ja kuka saattaisi sellaisia voimia vastustaa?"
Lygia kuunteli hartaasti hänen sanojaan ja katseli häneen sinisillä silmillään, jotka kuun loisteessa olivat kuin salaperäiset kukat, joissa kaste kimmeltelee.
"Niin, Marcus, olet oikeassa!" virkkoi hän ja painoi yhä hellemmin päätään hänen rintaansa vastaan.
Sinä hetkenä täytti heidän sielunsa ääretön onni, sillä he ymmärsivät, ettei rakkaus ole ainoana yhdyssiteenä heidän välillään, vaan että heitä yhdistää toinenkin voima, suloinen ja vastustamaton, joka tekee heidän rakkautensa epäitsekkääksi ja muuttumattomaksi ja joka voittaa kuolemankin. Heidän sydämiinsä valui täydellinen varmuus siitä, että vaikka kaikki muu maailmassa muuttuisikin, niin he eivät lakkaa rakastamasta toisiaan ja olemasta toistensa omat. Ja tämä tieto valoi heidän sieluihinsa aavistamattoman rauhan. Sittemmin tunsi Vinitius, että tämä rakkaus on sekä puhdas että syvä ja samalla aivan uusi, tunne, jommoista ei maailma vielä ole tuntenut ja jommoista se ei ole voinut synnyttää. Kaikki, mitä hänen ympärillään oli, suli hänen sydämessään yhdeksi kokonaisuudeksi: Lygia, Kristuksen oppi, kuutamo, joka kalpeana lepäsi sypressien latvoilla, lämmin yö—se oli hänen silmissään kaikki yhtä.
Hetkisen perästä jatkoi hän hiljaisella, väräjävällä äänellä:
"Sinä tulet olemaan samaa sielua kuin minä, sinä tulet olemaan minun rakkaimpani maailmassa. Sydäntemme sykintä tulee olemaan yhteinen, yhteinen rukouksemme ja kiitollisuutemme Kristusta kohtaan. Oi armaani! Me saamme elää yhdessä, yhdessä palvella suloista Jumalaa ja tietää, että kun kuolema tulee, silmämme uudestaan avautuvat ja me pääsemme suloisesta unesta uuteen kirkkauteen—voimmeko enempää toivoa! Minä hämmästelen vain sitä, etten ennen ole tätä käsittänyt. Ja tiedätkö, minä luulen, ettei kukaan voi vastustaa tätä oppia. Kahden- tai kolmensadan vuoden päästä koko maailma sitä tunnustaa. Ihmiset unohtavat Jupiterin eivätkä palvele muita jumalia kuin Kristusta. Temppelit häviävät—ei jää muuta kuin kristittyjen rukoushuoneet. Sillä kuka ei haluaisi tulla onnelliseksi? Mutta tosiaan! kuulin tuonoin Paavalin ja Petroniuksen keskustelun, ja tiedätkö mitä Petronius lopuksi sanoi: »se ei sovi minulle» muuta hän ei voinut sanoa."
"Kerropa mitä Paavali puhui," pyysi Lygia.
"He olivat minun luonani. Oli ilta. Petronius rupesi laskettamaan keveää puhetta ja laskemaan leikkiä, kuten hänen tapansa on, mutta silloin lausui Paavali hänelle: »Kuinka taidat sinä, ymmärtäväinen Petronius, kieltää, että Kristus on ollut maan päällä ja kuolleista noussut, kosket silloin vielä elänyt, kun sen sijaan Pietari ja Johannes näkivät Hänet, ja minä näin Hänet Damaskon tiellä. Osoittakoon sinun viisautesi ensinnä minut valhettelijaksi ja todistakoon vasta sitten minun puheeni vääräksi.» Mutta Petronius sanoi, ettei hän aio ruveta todistamaan mitään vääräksi, koska maailmassa tapahtuu paljon käsittämättömiä asioita, joita luotettavat henkilöt väittävät tosiksi. Ja hän sanoi, että uuden, vierasmaalaisen jumalan keksiminen ja hänen oppinsa vastaanottaminen ovat kaksi aivan eri asiaa. »En tahdo», virkkoi hän, »kuulla mitään, joka voisi häiritä elämääni ja sen kauneutta. Olkoot meidän jumalamme keksittyjä olentoja, mutta he ovat kauniit, meidän on hauska heidän seurassaan ja me saamme elää huolettomina.» Silloin vastasi Paavali: »Sinä pelkäät elämän huolia ja hylkäät siitä syystä rakkauden, oikeuden ja laupeuden opin, mutta ajattele, Petronius, onko teidän elämänne itse asiassa vapaa huolista? Et sinä herra, enempää kuin yksikään toinen teistä Rooman rikkaimmista ja mahtavimmista, illalla levolle pannessasi tiedä, etkö sinä aamulla herää vastaanottamaan kuolemantuomiota. Mutta vastaa minulle: jos Caesar tunnustaisi oppia, joka säätää laupeutta ja oikeutta, niin eiköhän onnesi olisi varmempi? Sinä pelkäät kadottavasi ilon, mutta eiköhän ilosi siinä tapauksessa olisi suurempi? Sinä puhut elämän suloudesta ja kauneudesta, mutta koska te olette voineet rakentaa niin paljon kauniita temppeleitä ja kuvapatsaita pahojen, kostonhimoisten, riettaiden ja väärien jumalienne kunniaksi, niin paljon kauniimpia te vielä voisitte rakentaa ainoan oikeuden ja rakkauden Jumalan kunniaksi. Sinä kiität kohtaloasi, koska olet mahtava ja elät ylellisyydessä, mutta saattaisithan olla köyhä ja hylättykin, vaikka olet ylhäisen suvun jälkeläinen, ja siinä tapauksessa olisi sinun helpompi elää maailmassa, jos ihmiset tunnustaisivat Kristusta. Teidän kaupungissanne saattavat nimittäin vanhemmat, jotka eivät tahdo nähdä vaivaa lapsistaan, huoleti heittää heidät kadulle, jolloin niitä lapsia sanotaan alumneiksi. Sinäkin, herra, saattaisit olla tällainen alumni. Mutta jos vanhempasi eläisivät meidän oppimme mukaan niin olisi sellainen menettely heille aivan mahdoton. Miehuuden ikään päästyäsi menet naimisiin rakastetun morsiamesi kanssa ja suot hänen pysyvän uskollisena kuolemaan saakka. Mutta kuinka teidän joukossanne eletään? Katso, mikä häpeä, rikollisuus ja vaimojen vaihto täällä vallitsee! Te hämmästelette, jos tapaatte yhdenkin naisen, jota voitte sanoa univiraksi. Mutta minä sanon sinulle, että ne, joiden sydämessä Kristus asuu, eivät riko uskollisuuttaan miestänsä kohtaan, kuten ei myöskään kristitty mies petä vaimoaan. Mutta te ette voi luottaa valtiaaseenne, ette isiinne, ette vaimoihinne, lapsiinne tai palvelijoihinne. Maailma vapisee teidän edessänne, mutta te vapisette omien orjienne edessä, sillä voivathan he minä hetkenä hyvänsä nostaa hirveän sodan teidän sortoanne vastaan, kuten he jo kerran ovatkin tehneet. Olet rikas, mutta et tiedä, eikö sinun ehkä huomenna ole pakko luopua rikkauksistasi; olet nuori, mutta ehkä sinun huomenna täytyy kuolla; sinä rakastat, mutta sinua saattaa vaania petos; pidät huviloista ja kuvapatsaista, mutta huomenna saatat joutua tuomituksi Pandatarian erämaihin; sinulla on tuhat palvelijaa, mutta huomenna voivat palvelijasi vuodattaa veresi. Voitteko te, asiain näin ollen, elää rauhassa, ilossa ja onnessa? Mutta minä julistan teille rakkautta ja julistan teille sitä oppia, joka vaatii, että valtiaat rakastaisivat alamaisiaan ja herrat orjiaan, että orjat palvelisivat herrojaan rakkaudessa ja että kaikki tekisivät oikeutta ja laupeutta, mutta lopulta saavuttaisivat onnen, joka on syvä ja loppumaton kuin meri. Kuinka saatat siis, Petronius, sanoa, että tämä oppi turmelee elämän, kun se päinvastoin parantaa elämän ja kun sinun itsesi olisi sata kertaa onnellisempi ja turvallisempi olla, jos se hallitsisi maailmaa teidän roomalaisen valtanne sijassa."
"Niin puhui Paavali, oi Lygiani, mutta Petronius sanoi: »tämä ei sovi minulle», valitti olevansa väsyksissä ja läksi pois. Lähtiessään hän sentään vielä virkkoi: »Pidän enemmän Eunikestäni kuin sinun opistasi, sinä pikku juutalainen. En kuitenkaan tahtoisi kamppailla kanssasi väittelyssä.» Mutta minä kuuntelin hänen sanojansa koko sielullani ja mielelläni, ja kun hän puhui meidän naisistamme, siunasin sitä oppia, josta sinä olit kasvanut kuten liljat keväisin nousevat mureasta maaperästä. Tulin ajatelleeksi Poppaeaa, joka Neron tähden hylkäsi kaksi miestä, Calvia Crispinillaa, Nigidiaa ja kaikkia muita, jotka tunnen ja jotka ovat rikkoneet uskollisuutensa ja valansa. Sillä kaikki ovat he tehneet sen paitsi Pomponia ja minun armaani, joka ei petä minua eikä heitä kotiliettäni, vaikka kaikki muut minusta luopuisivat ja vaikka kaikki, joihin olen luottanut, minut pettäisivät. Ajattelin siis: miten voisin hänelle osoittaa kiitollisuuttani, jollen rakastamalla ja kunnioittamalla häntä? Oletko sinä tuntenut, että minä siellä Antiumissa yhtä mittaa olen seurustellut kanssasi ja puhunut sinulle, ikäänkuin olisit ollut luonani? Minä rakastan sinua sata kertaa enemmän sentähden, että karkasit käsistäni Caesarin palatsista. Minäkään en enää välitä Caesarista. En siedä hänen huvejaan enkä soittoaan—ikävöin ainoastaan sinua. Sano sananen, ja me heitämme Rooman ja asetumme asumaan jonnekin kauas."
Päätään liikauttamatta Vinitiuksen rinnalta nosti Lygia silmänsä sypressien latvoihin, jotka olivat kuin hopeoidut, ja virkkoi:
"Hyvä on, Marcus. Sinä kirjoitit minulle kerran Siciliasta, jonne
Auluskin perheineen aikoo asettua viettämään vanhuutensa päiviä…"
Riemastuen keskeytti Vinitius hänen puheensa:
"Niin, armaani! Maatilamme ovat aivan likellä toisiaan, ja koko ranta on ihana. Ilma siellä on vielä suloisempi ja yöt vielä lämpöisemmät, tuoksuvammat ja tähdet kirkkaammat kuin Roomassa… Elämä siellä on sulaa onnea…"
Ja Vinitius rupesi uneksimaan tulevaisuutta.
"Siellä unohtuvat kaikki huolet. Me kävelemme öljypuulehdoissa ja istuudumme varjoon lepäämään. Oi Lygia, mikä elämä meille koittaa! Saada rakastaa, yhdessä katsella merta, yhdessä katsella taivasta, yhdessä palvella suloista Jumalaa ja levittää siunausta ja onnea ympärilleen!"
He vaikenivat molemmat ja heidän ajatuksensa viipyivät tulevaisuudessa. Vinitius painoi tyttöä yhä voimakkaammin rintaansa vastaan, ja kuun valossa kimmelsi hänen sormessaan ritarisormus. Köyhän kaupunginosan asukkaat olivat jo kaikki levolla, ei kuulunut ainoatakaan ääntä, vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.
"Saanko minä käydä tervehtimässä Pomponiaa?" kysyi Lygia.
"Tietysti, rakkaani. Pyydämme heidät luoksemme tai lähdemme itse heidän luokseen. Jos tahdot, niin otamme apostoli Pietarin luoksemme asumaan. Vuodet ja työ jo painavatkin häntä. Paavali tulee myöskin meitä tervehtimään. Hän tahtoo kääntää Aulus Plautiuksen kristinuskoon. Ja niinkuin sotamiehet perustavat siirtoloita kaukaisiin maihin, niin perustamme me Siciliaan kristittyjen siirtolan."
Lygia tarttui Vinitiuksen käteen ja tahtoi viedä sen huulilleen, mutta Vinitius pidätti hänet ja puhkesi puhumaan hiljaa ja kuiskaten, ikäänkuin hän olisi pelännyt häiritsevänsä heidän onneaan:
"Ei, Lygia! Minun asiani on kiittää ja ylistää sinua—anna minulle kätesi!"
"Minä rakastan sinua."
Vinitius oli jo painanut huulensa hänen käsiänsä vastaan, jotka olivat valkeat kuin jasminikukan lehdet, ja pitkiin aikoihin eivät he kuulleet muuta kuin omien sydäntensä sykinnän. Ilmassa ei tuntunut pienintäkään tuulenhenkeä. Sypressit seisoivat liikkumattomina, ikäänkuin henkeä pidätellen…
Äkkiä ja odottamatta kajahti läpi hiljaisuuden parahdus, syvä ja kumea, joka tuntui tulevan maan alta. Lygia vavahti, mutta Vinitius nousi ja rauhoitti häntä.
"Jalopeurat vain kiljuvat vivarioissa."
He rupesivat molemmat kuuntelemaan. Ensimäistä karjaisua seurasi toinen, kolmas, kymmenes. Niitä kuului kaikilta kaupungin kulmilta. Kaupungissa säilytettiin nimittäin monesti useita tuhansia jalopeuroja, sijoitettuina eri arenoille, ja usein ne öisin likenivät häkkien ristikkoa, nojasivat mahtavan päänsä sitä vastaan ja valittivat ikäväänsä. Olihan niiltä riistetty vapaus ja erämaa. Niin he nytkin valittivat. Yön hiljaisuudessa huutelivat ne toisilleen, ja koko kaupunki kaikui niiden kiljunnasta. Tuossa äänessä ilmeni niin jylhä ja kumea suruisuus, että Lygia, jonka ajatus juuri oli liidellyt tulevaisuuden tyynissä, kirkkaissa unelmissa, tunsi omituisen, surunsekaisen kauhun alkavan kouria sydäntään.
Vinitius kiersi käsivartensa hänen olkapäidensä ympäri ja lausui:
"Älä pelkää armaani. Kilpaleikit ovat ovella ja sentähden ovat kaikki vivariot täynnä petoja."
He astuivat Linuksen taloon, mutta kuulivat leijonain kiljunnan kaupungilla yltymistään yltyvän.