NELJÄSKYMMENES LUKU.
Jokainen päivä Antiumissa tuotti Petroniukselle uusia voittoja augustianeista, jotka hänen kanssaan kilpailivat Caesarin suosiosta. Tigellinuksen vaikutus väheni aivan mitättömäksi. Roomassa, jossa tuon tuostakin täytyi toimittaa vaaralliseksi käyneitä henkilöitä pois tieltä ja ryöstää heidän omaisuutensa, järjestää valtiollisia asioita, panna toimeen näytäntöjä turmeltuneen ja huonon maun tyydyttämiseksi, ja vihdoin noudattaa Caesarin äärimäiseen hulluuteen asti rajoittuvia mielitekoja—Roomassa oli Tigellinus osoittautunut välttämättömäksi, sillä hän oli kaikissa sellaisissa asioissa ylen taitava ja sitäpaitsi valmis mihin tahansa. Mutta Antiumissa, missä palatsit kuvastuivat meren sineen, eli Caesar helleniläistä elämää. Aamusta iltaan luettiin, hiottiin ja viimeisteltiin runoja, koetettiin keksiä niihin hyviä käänteitä, keskusteltiin musiikista, teatterista, sanalla sanoen kaikesta, mitä kreikkalainen nero oli synnyttänyt ja millä se oli maailmaa kaunistanut. Tällaisten asianhaarojen vallitessa tietysti sukkelan, kaunopuheisen, hienostuneen ja älykkään Petroniuksen täytyi viedä voitto sivistymättömästä Tigellinuksesta, kuten kaikista muistakin augustianeista. Caesar haki hänen seuraansa, kuunteli hänen mielipiteitään, kysyi häneltä neuvoja omiin töihinsä ja osoitti häntä kohtaan suurempaa ystävyyttä kuin koskaan ennen. Läsnäolijat tulivat siihen vakaumukseen, että Petronius nyt oli voittanut viimeisen suuren voittonsa ja että hänen ja Caesarin välinen suhde nyt oli saavuttanut pysyväisen kannan, joka kestää vuosikausia. Nekin, jotka ennen olivat katselleet hienostunutta epikurealaista kieroin silmin, rupesivat nyt hääräämään hänen ympärillään ja hakemaan hänen suosiotaan. Mutta monet myöskin vilpittömästi iloitsivat siitä, että vaikutusvalta oli joutunut miehelle, joka todella tiesi, mitä mistäkin ihmisestä oli ajateltava, ja joka epäilijän hymyllä otti vastaan eilisten vihamiestensä imartelut, käyttämättä valtaansa heidän vahingokseen tai turmiokseen—lieneekö sitten säästänyt heitä siksi, että se hänen laiskalle luonteelleen oli mukavinta, tai siksi, että halusi komeilla jalomielisyydellään. Monesti hänellä kyllä olisi ollut tilaisuus syöstä Tigellinuskin turmioon, mutta hän tyytyi pitämään häntä pilkkanaan ja vetämään esiin hänen sivistymättömyyttään ja alhaista syntyperäänsä. Rooman senaatti päästeli helpoituksen huokauksia, kun ei puoleentoista kuukauteen ollut langetettu ainoaakaan kuolemantuomiota. Sekä Antiumissa että Roomassa kerrottiin kummia asioita Caesarista ja hänen suosikistaan sekä siitä hienostuneesta elämästä, joka oli astunut entisen hillittömyyden sijaan. Kaikki olivat yhtä mieltä siinä, että Caesar hienostuneena oli miellyttävämpi kuin Caesar eläimistyneenä Tigellinuksen käsissä. Tigellinus puolestaan oli joutunut ihan suunniltaan ja mietti jo, olisiko ehkä paras luopua koko kilpailusta, koska Caesar monta kertaa oli huomauttanut, ettei koko Roomassa eikä koko hänen hovissaan ollut kuin kaksi sielua, jotka kykenivät ymmärtämään toisensa, kaksi todellista helleniä, nimittäin hän ja Petronius.
Petronius oli saavuttanut voittonsa niin helpolla, että ihmiset todella uskoivat hänen vaikutusvaltansa olevan pysyvämpää laatua kuin muiden. Kukaan ei itse asiassa saattanut ajatella, että Caesar tulisi toimeen ilman häntä. Kenen kanssa hän silloin puhuisi runoudesta, musiikista ja kilpailuista, kenen silmiin hän katselisi saadakseen tietää, olivatko hänen tekonsa täydelliset. Petronius puolestaan esiintyi välinpitämättömänä kuten tavallisesti, panematta mitään arvoa asemalleen. Hänen käytöksensä oli aivan kuten ennen, hidas, huolimaton, ivallinen. Hänestä sai nyt sata kertaa enemmän kuin ennen sen vaikutuksen, että hän tekee pilkkaa ihmisistä, itsestään, Caesarista ja koko maailmasta. Monesti hän uskalsi moittia Caesaria vasten silmiä, ja kun silloin muut luulivat hänen uskaltaneen liian paljon, jopa suorastaan syöksyneen turmioon, osasi hän kääntää moitteensa juuri sillä tavalla, että siitä muodostui voitto hänelle itselleen. Hämmästyneet läsnäolijat tulivat siihen johtopäätökseen, ettei ole olemassa sellaista pulmaa, josta ei hän voittoisana suoriutuisi. Noin viikkoa myöhemmin kuin Vinitius oli palannut Roomasta luki Caesar kerran pienelle seuralle Troja-runojaan. Hänen lopetettuaan kaikui hänen ympärillään ihastuksen myrsky, mutta Petronius, johon hän oli kääntänyt kysyvän katseensa, virkkoi.
"Kelvottomia ovat, juuri sellaisia, joita sopii tuleen työntää."
Läsnäolijoiden rinnoissa seisahtui sydän, niin he kauhistuivat, sillä Nero ei lapsuudestaan lähtien koskaan ollut saanut kuulla sellaista arvostelua. Ainoastaan Tigellinuksen kasvot loistivat ilosta. Vinitius kalpeni, sillä hän luuli Petroniuksen, joka ei yleensä koskaan juonut liiaksi, tällä kertaa juopuneen.
Neron ääni oli makea kuin hunaja, vaikkei hänen kuitenkaan onnistunut kokonaan peittää syvästi loukattua itserakkauttaan, kun hän kysyi:
"Miksi sinä pidät niitä huonoina?"
Petronius keskeytti hänet ja puuttui puhumaan:
"Älä usko heitä—siinä hän kädellään osoitti läsnäolevia—, he eivät ymmärtäneet mitään. Kysyt, miksi pidän runojasi huonoina. Jos tahdot kuulla totuuden, niin sanon sinulle: ne ovat hyvät ollakseen Vergiliuksen, Ovidiuksen, jopa Homeronkin runoja—mutta sinulle ne eivät kelpaa. Sinun ei sovi kirjoittaa sellaista. Tulipalo, jota kuvaat, ei leimua tarpeeksi, sinun liekkisi eivät räiskähtele tarpeeksi. Älä kuuntele Lucanuksen imartelua; jos hän olisi kirjoittanut nämä runot, tunnustaisin hänet neroksi, mutta sinulle ne eivät riitä. Tiedätkö minkätähden? Siksi, että olet suurempi häntä. Siltä, jolle jumalat ovat antaneet niin suuret lahjat kuin sinulle, saattaa vaatia enemmän. Mutta sinä laiskottelet. Sinä nukut mieluummin päivällisunta kuin hiot runojasi. Sinä saatat suorittaa tehtäviä, jommoisia ei maailmassa vielä ole nähty, ja sentähden sanon sinulle suoraan: kirjoita paremmin!"
Hän lausui sanansa keveästi, ikäänkuin leikillä, mutta samalla antaen moitteen tuntua. Caesarin silmät kostuivat Ihastuksesta ja hän huudahti:
"Jumalat ovat antaneet minulle hiukan lahjoja, mutta sitäpaitsi he ovat antaneet minulle ystävän, joka on todellinen tuntija ja joka sanoo minulle totuuden vasten silmiä—ja se merkitsee vielä enemmän."
Sen sanottuaan nosti hän lihavan, punaisten karvojen peittämän kätensä korkeaa, kultaista haarakynttiläjalkaa kohti, joka oli ryöstetty Delphosta, polttaakseen runonsa.
Mutta Petronius koppasi hänen kädestään paperin ennenkuin tuli oli ehtinyt tarttua siihen.
"Ei, ei," virkkoi hän, "nämäkin, vaikka onnistumattomat, kuuluvat ihmiskunnalle. Anna ne minulle."
"Salli minun siinä tapauksessa lähettää ne sinulle säiliössä, joka on valmistettu oman keksintöni mukaan, sanoi Nero ja otti Petroniukselta paperit."
Hetken kuluttua rupesi hän puhumaan:
"Olet aivan oikeassa. Minun Trojani tulipalossa ei ole tarpeeksi loistoa, minun liekeissäni ei ole tarpeeksi kuumuutta. Mutta minä olin ajatellut, että riittäisi päästä Homeron tasalle. Minä olen aina ollut liian arka, minä olen aina liian vähän luottanut itseeni. Sinä avasit silmäni. Mutta tiedätkö, mikä on syynä niihin puutteisiin, jotka mainitsit? Kun kuvanveistäjä tahtoo valmistaa jumalankuvan, valitsee hän aina jonkun esikuvan, mutta minullapa ei ole ollut esikuvaa. En ole koskaan nähnyt palavaa kaupunkia, ja sentähden puuttuu kuvauksestani todellisuutta."
"Vakuutan sinulle, että ainoastaan suuri taiteilija voi sen ymmärtää."
Nero vaipui mietteisiin ja lausui hetkisen perästä:
"Vastaapa, Petronius, seuraavaan kysymykseen: säälitkö sinä sitä, että
Troja paloi?"
"Säälinkö minä?… Kautta Venuksen ramman puolison: en vähääkään! Ja selitänpä heti miksi. Troja ei olisi palanut, jollei Prometheus olisi lahjoittanut ihmisille tulta ja jollei Kreikka olisi julistanut sotaa Priamoa vastaan; jollei tulta olisi ollut, niin ei Aiskhylos olisi voinut kirjoittaa Prometheustansa; ilman sotaa ei taas Homero olisi kirjoittanut Iliadia. Minä puolestani olen sitä mieltä, että maailma on enemmän voiton puolella omistaessaan Iliadin ja Prometheuksen kuin omistaessaan pienen pahanpäiväisen kaupungin, joka varmaan olisi haiseva ja likainen ja jossa joku sinne määrätty prokuraattori riitelisi kaupungin areopagin kanssa, ikävystyttäen sinua aika lailla."
"Kas niin puhuu järkevä mies!" lausui Caesar. "Kaikki on uhrattava runouden ja taiteen vuoksi. Onnellinen Akaia, joka sai antaa Homerolle aiheen Iliadiin, ja onnellinen Priamo, joka sai nähdä isänmaansa perikadon! Mutta minä, minä en koskaan ole nähnyt palavaa kaupunkia!"
Kaikki vaikenivat. Vihdoin virkkoi Tigellinus:
"Johan minä sanoin sinulle, Caesar, että käske, ja minä sytytän Antiumin tuleen. Taikka kuulepa! jos sinä säälit näitä palatseja ja huviloita, niin käsken polttaa laivat Ostiumissa tai rakennutan Albanian vuoristoon puisen kaupungin, jonka itse voit sytyttää. Tahdotko?"
Nero loi häneen mitä ylenkatseellisimman silmäyksen.
"Vai pitäisi minun katsoa töllöttää puisen kaupungin palamista. Sinun ajatuskykysi, Tigellinus, on käynyt aivan hedelmättömäksi! Huomaan sitäpaitsi, ettet pidä kykyäni etkä Troja-runojani suuri-arvoisina, koska arvelet, ettei niiden tähden kannata tehdä suurempaa uhrausta."
Tigellinus kävi aivan hämilleen, mutta Nero nähtävästi tahtoi vaihtaa puheainetta, koska hän hetkisen perästä virkkoi:
"Kesä kuluu kulumistaan… Kuinka siellä Roomassa nyt mahtaa haista!…
Ja kuitenkin meidän täytyy palata sinne kesä-kilpaleikkeihin."
Tigellinus puuttui nyt puheeseen:
"Salli minun, oi Caesar, hetkiseksi jäädä luoksesi, kun muut augustianit ovat poistuneet…"
Tuntia myöhemmin olivat Vinitius ja Petronius kotimatkalla.
"Minä jo pelkäsin sinun puolestasi," puhui Vinitius.
"Luulin sinun humalapäissäsi syöksyvän suoraan surman suuhun. Sinun tulee muistaa, että leikkikalunasi on kuolema."
"Sellainenhan minun arenani on," vastasi Petronius huolettomasti, "ja minua huvittaa tietää, että olen paras sen gladiatoreista. Näithän nyt kuinka kävi. Vaikutusvaltani kasvoi taas tänäkin iltana. Nyt hän lähettää minulle runonsa rasiassa, joka—lyödäänkö vetoa?—on hyvin korea ja hyvin mauton. Lääkärini saa sitten säilyttää siinä vatsalääkkeitäni. Tein temppuni siitäkin syystä, että Tigellinus, nähdessään miten sellaisia tehdään, varmaan koettaa seurata esimerkkiäni. Saatan jo kuvitella kuinka hän hämää vyhtensä. Hän tulee käyttäytymään aivan kuin pyrenealainen karhu köydellä tanssien, ja minä tulen nauramaan kuin Demokritos. Jos oikein tahtoisin, voisin epäilemättä syöstä Tigellinuksen ja päästä kaupungin pretorianiprefektiksi. Silloin olisi Vaskiparta säkissäni. Mutta en minä viitsi. Minä tyydyn mieluummin elämääni sellaisena kuin se on, Caesarineen ja runoineen päivineen."
"Kyllä sinä olet taitava, kun osaat kääntää loukkauksetkin kohteliaisuuksiksi! Mutta ovatko hänen runonsa todella niin huonot? Minä en sellaisia asioita ymmärrä."
"Eivät ne ole huonommat kuin muidenkaan runot. Lucanuksella on sentään yhden ainoan sormen päässä enemmän lahjoja kuin Vaskiparralla, mutta onhan hänelläkin joku määrä. Ainakin, hän äärettömästi pitää runoudesta ja soitosta. Kahden päivän perästä meidän tulee olla hänen luonaan kuulemassa säestystä, jonka hän on säveltänyt hymniin Afroditen kunniaksi ja joka tänään tai huomenna valmistuu. Meitä tulee vain pieni piiri: minä sinä, Tullius Senecio ja nuori Nerva. Mutta puhuakseni runoista, sanoin sinulle kerran käyttäväni hänen runojaan samaan tarkoitukseen kuin Vitellius flamingonsulkia. Se ei ole totta!… Välistä ne ovat aika kauniit. Hecuben sanat esimerkiksi ovat aivan liikuttavat. Hän siinä vaikeroi synnytystuskissaan, ja Nero on osunut löytämään hänen valituksilleen varsin sopivan muodon—ehkä siitä syystä, että hän itse tuskassa synnyttää jokikisen runonsa… Välistä minun käy häntä sääli. Kautta Polluxin! se mies on kummallinen sekoitus! Tosin Kaligulakin oli päästään sekaisin, mutta ei hän toki tällainen kummitus ollut."
"Kuka saattaa edes aavistaa, mihin äärimäisyyksiin Vaskiparran hulluus vielä johtaa?" huudahti Vinitius.
"Ei kukaan. Hän voi saada aikaan asioita, jotka vielä pitkien aikojen kuluttua nostavat ihmisten hiukset pystyyn, kun he vain häntä ajattelevat. Mutta se se juuri on hauskaa ja huvittavaa. Joskus käy aikani kyllä pitkäksi kuin Jupiter Ammonilaisen erämaassa, mutta luultavasti se kävisi vielä sata kertaa pitemmäksi, jos joku toinen Caesar hallitsisi. Sinun juutalaisesi Paavali on hyvä puhuja, sen tunnustan, ja jos useammat sellaiset miehet julistavat kristinoppia, niin varmaan meidän jumalamme saavat ruveta käymään vakavaa puoluesotaa, jolleivät tahdo joutua kahleisiin. Elämämme olisi tietysti varmempi jos Caesarina olisi esimerkiksi kristitty mies, mutta selittäessään syitään ei tarsolainen profeetta laisinkaan tullut ajatelleeksi, että juuri tuo epävarmuus tekee elämän minulle viehättäväksi. Pelaamalla voi ihminen kadottaa omaisuutensa ja hän säästyy siitä, jollei hän ollenkaan pelaa, mutta kuitenkin ihmiset pelaavat. Se tuottaa iloa ja unohdusta. Olen tuntenut ritarien ja senaattorien poikia, jotka vapaasta tahdosta ovat ruvenneet miekkailijoiksi. Sanot minun pitävän elämääni leikkikaluna. Olet oikeassa. Sillä se huvittaa minua, mutta teidän kristillinen hyveenne ikävystyttäisi minut yhtenä päivänä aivan yhtä perinpohjin kuin Senecan selitykset. Sentähden meni Paavalinkin puhe ihan hukkaan. Pitäisihän hänen käsittää, etteivät sellaiset ihmiset kuin minä ikinä ota vastaan hänen oppiaan. Sinä olet aivan toista maata! Sinun tapaisesi miehen täytyy joko vihata kristityn nimeä tai heti paikalla ruveta kristityksi. Minä tunnen vaistomaisesti, että hän on oikeassa. Mutta me riennämme mielipuolina syvyyttä kohti, meidän allamme ratkeaa maa ja meidän rinnallamme kuolee ihmisiä, mutta vähät siitä! Me osaamme kuolla. Emme anna kuoleman tärvellä elämäämme emmekä alistu sen palvelijoiksi ennenkuin se meidät ottaa. Elämä on olemassa itsensä tähden eikä kuolemaa varten."
"Minun käy sinua sääli, Petronius."
"Älä sääli minua enemmän kuin itsekään säälin itseäni. Ennen sinä viihdyit joukossamme ja ollessasi Armenian sotaretkellä ikävöit Roomaa."
"Ikävöin nytkin Roomaa!"
"Niin, sinä olet rakastunut kristittyyn vestalittareen, joka istuu siellä Tiberin takana. En sitä ensinkään ihmettele enkä liioin sinua moiti. Mutta sitä ihmettelen, että vaikka sinä sanot tuon oppisi olevan kokonaisen onnen meren ja vaikka rakkautesi nyt pian kruunataan avioliitolla, suru ei poistu kasvoiltasi. Pomponia Graecina on aina surumielinen, ja kun sinä rupesit kristityksi, niin lakkasit sinäkin hymyilemästä. Älä siis koetakaan väittää, että se olisi iloinen oppi! Roomasta sinä palasit entistä surullisempana. Jos kristittyjen rakastamistapa on sellainen, niin kautta Bakkuksen vaaleain kiharoiden! en seuraa minä teidän jälkiänne."
"Siihen on omat syynsä," vastasi Vinitius. "Vakuutan sinulle—en kautta Bakkuksen kiharoiden, vaan kautta isäni varjon—etten vielä milloinkaan ole tuntenut esimakuakaan sellaisesta onnesta, jommoisessa nykyään elän. Mutta minun kaipaukseni on sanomaton, ja kummastuksekseni olen huomannut, että kun vain olen erossa Lygiasta, niin luulen jonkun vaaran uhkaavan häntä. En tiedä mikä vaara se olisi ja mistä päin se tulisi, minä vain tunnen sen tulevan, niinkuin ihminen tuntee myrskyn lähestyvän."
"Kahden päivää perästä koetan hankkia sinulle luvan lähteä Antiumista ja viipyä poissa niin kauan aikaa kuin vain tahdot. Poppaea näyttää nyt tyyntyneen, ja mikäli minä saatan nähdä, ei sinua ja Lygiaa enää uhkaa mikään vaara."
"Tänään viimeksi kysyi Poppaea minulta, mitä tekemistä minulla oli
Roomassa, vaikka tein matkani aivan salaa."
"Mahdollisesti hän vakoilee sinua. Nyt hänen kuitenkin täytyy taipua minun tahtoni alle."
Vinitius seisahtui äkkiä ja virkkoi:
"Paavali sanoo, että Jumala joskus varoittaa ihmisiä, mutta ettei silti saa uskoa enteisiin. Minä koetankin olla uskomatta, mutta en pääse pelostani. Mutta ehkä minä saankin keventää sydäntäni kertomalla sinulle erään tapauksen. Istuimme kahden, minä ja Lygia, ja yö oli ihana niinkuin tämäkin yö. Puhelimme tulevaisuudestamme. En saata sanoin lausua, kuinka onnelliset ja tyytyväiset olimme. Äkkiä rupesivat jalopeurat karjumaan. Tapahtuuhan sellaista usein Roomassa, mutta minä vain en siitä hetkestä lähtien ole saanut rauhaa. Se vaikutti minuun kuin uhkaus, kuin tapaturman enne… Sinä tiedät, etten minä ole mikään pelkuri, mutta kas, sinä yönä oli pimeys täynnä kauhua. Se tuli niin äkkiä ja odottamatta. Vielä tänäkin hetkenä olen kuulevinani samat äänet ja sydäntäni kalvaa levottomuus, ikäänkuin Lygiaa uhkaisi joku hirveä vaara ja ikäänkuin hän tarvitsisi apuani … vaikkapa noita jalopeuroja vastaan. Minä olen tuskissani. Hanki minulle lupa lähteä täältä, sillä muuten lähden ilman lupaa. En saata istua täällä, sanon sen vieläkin: en saata!"
Petronius hymähti.
"Sellaista ei vielä ole tapahtunut," puhui hän, "että konsulien poikia tai vaimoja olisi pantu arenalle jalopeurojen eteen. Ei teitä siis odota se kuolema, vaikka kyllä voi odottaa mikä muu tahansa. Kuka sitäpaitsi takaa, että pedot olivat jalopeuroja? Germanilaiset metsähärät osaavat mylviä aivan yhtä komeasti. Minä puolestani teen pilkkaa enteistä ja merkeistä. Viime yö oli lämmin ja tähtiä putosi vallan satamalla. Moneen tekee sellainen näky kolkon vaikutuksen, mutta minä ajattelin tyynesti: jos minunkin tähteni on niiden joukossa, niin ainakaan en kaipaa nykyistä seuraani!…"
Hän vaikeni, vaipui mietteisiin ja virkkoi hetken kuluttua:
"Mutta jos teidän Kristuksenne on noussut kuolleista, niin kai Hän teitäkin voi varjella kuolemasta."
"Voi kyllä," vastasi Vinitius ja loi silmänsä taivaalle, joka oli täynnä tähtiä.