NELJÄSKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.
Nero soitti ja lauloi hymniään »Kypron herttuattaren» kunniaksi, johon hän itse oli tehnyt sekä sanat että sävelen. Hän oli hyvässä äänessä ja tunsi soittonsa todella riistävän kuulijat mukaansa. Hänen rintansa laajeni ja hän innostui itsekin. Vihdoin hänen mielensä valtasi sellainen liikutus, että hän kävi aivan kalpeaksi. Hän ei kysynyt läsnäolijainkaan kiitosta—ja se tapahtui luultavasti ensi kerran koko hänen elämänsä aikana. Hetkisen ajan hän istui, sormet liikkumattomina sitran kielillä ja pää kumarassa, mutta sitten hän äkkiä nousi ja virkkoi:
"Olen väsynyt ja tarvitsen ilmaa. Virittäkää sillaikaa sitrat."
Ja näin sanottuaan kääri hän silkkisen huivin kaulansa ympäri.
"Tulkaa te kanssani," virkkoi hän Petroniukselle ja Vinitiukselle, jotka istuivat salin perällä. "Anna sinä, Vinitius, minulle käsivartesi, sillä olen väsyksissä. Petronius saa puhua minulle musiikista."
He läksivät palatsin parvekkeelle, joka oli laskettu alabasterilla ja sirotettu täyteen safrania.
"Täällä on väkevämpi hengittää," lausui Nero. "Mieleni on kuohuksissa, olen alakuloinen, vaikka näenkin, että julkisesti saatan esittää sen, mitä tässä koetteeksi lauloin, ja vaikka tiedänkin, että voittoni on oleva suurempi kuin kenenkään toisen roomalaisen."
"Voit esiintyä täällä sekä Roomassa ja Akaiassa. Ihailen sinua koko sielustani ja mielestäni, oi jumalallinen!" vastasi Petronius.
"Sen uskon. Olet liian laiska viitsiäksesi imarrella. Sitäpaitsi olet vilpitön kuin Tullius Senecio, vaikka olet etevämpi häntä. Kerroppa minulle, mitä sinä ajattelet musiikista?"
"Kun kuuntelen runoja, kun näen sinun ohjaavan nelivaljakkoa sirkuksessa, kun katselen kaunista kuvapatsasta, kaunista temppeliä tai kuvia, niin tunnen, että vaikutus lämpöisenä virtaa läpi koko olentoni ja että minä Innostuksellani imen sieluuni kaikki, mitä ihailuni esineessä on. Mutta kun kuuntelen soittoa, varsinkin sinun soittoasi, avautuu eteeni uusia ihanuuksia ja nautintoja. Minä ajan niitä takaa, minä tavoittelen niitä, mutta ennenkuin olen ehtinyt saada ne käsiini, on sieluuni virrannut yhä uusia ja uusia vaikutuksia, valtavia ja läpikuultavia kuin meren aallot, joiden lähteenä on äärettömyys. Me seisomme rannalla ja katselemme kauas, mutta toista rantaa emme saata nähdä."
"Oi mikä syvä tuntija sinä olet!" huudahti Nero. "Vähän aikaa he astelivat äänettöminä, ja ainoastaan safrani narskui hiljaa heidän jalkainsa alla."
"Lausuit aivan kuin minun ajatukseni," puhkesi Nero vihdoin puhumaan. "Olenkin aina sanonut, ettei minua koko Roomassa ymmärrä kukaan muu kuin sinä. Juuri niin. Minun käsitykseni musiikista on aivan sama. Soittaessani ja laulaessani näen sellaista, jommoista en ole aavistanut löytyvän valtakunnassani enkä koko maailmassa. Olen Caesar, ja maailma on minun ja minä saatan tehdä mitä tahdon. Ja kuitenkin musiikki avaa minulle uusia valtakuntia, uusia vuoria, meriä ja uusia nautintoja, joista ei minulla ole ollut aavistustakaan. Tavallisesti en osaa pukea niitä sanoihin enkä täydelleen ymmärrä niitä—tunnen ainoastaan. Tunnen jumalat, näen Olympon… Taivaallinen ilma löyhyttelee vastaani; eteeni avautuu ikäänkuin sumun läpi äärettömiä kenttiä, tyyninä ja valoisina kuin auringon nousu… Koko iäisyys soi sävelinä ympärilläni, ja minä vakuutan sinulle… (Neron ääni vapisi hämmästyksestä), että minä, Caesar ja jumala, silloin tunnen olevani pieni kuin maan tomu. Voitko uskoa sitä?"
"Kyllä. Ainoastaan suuret taiteilijat saattavat tuntea taiteen rinnalla olevansa pienet."
"Tänä yönä hallitsee vilpittömyys, sentähden tahdon avata sinulle sydämeni ja puhua sinulle kuin ystävälle… Luuletko minua sokeaksi tai hulluksi? Luuletko, etten tiedä mitä Roomassa tapahtuu? että siellä muurille kirjoitetaan solvauksia minua vastaan, että minua siellä sanotaan äidintappajaksi ja vaimonsurmaajaksi … että sanovat minua julmuriksi ja hirviöksi, sentähden, että Tigellinuksen kehoituksesta olen tuominnut kuolemaan muutamia vihamiehiäni… Niin, rakkaani, he pitävät minua hirviönä, ja minä sen kyllä tiedän. Mutta he eivät ymmärrä, että ihminen joskus saattaa olla hirveä, silti olematta hirviö. Oi, kukaan ei usko, ehket sinäkään, rakkaani, että minä monesti, kun musiikki tuudittaa sieluani, saatan olla niin hyvä kuin lapsi kehdossaan. Vannon sinulle kautta näiden tähtien, jotka tässä päämme päällä tuikkivat, että puhun totta: ihmiset eivät tiedä, kuinka paljon hyvää tässä sydämessä on ja mitä aarteita minä sieltä löydän, kun musiikki pääsee avaamaan sen ovet."
Petronius ei laisinkaan epäillyt, että Neron sanat sinä hetkenä olivat vilpittömät. Epäilemättä musiikki todella saattoi paljastaa jalompia taipumuksia hänen sielussaan, jonka itsekkyyden, nautinnonhimon ja rikollisuuden vuoret olivat haudanneet allensa.
"Ihmisten pitäisi tuntea sinut niin likeltä kuin minä sinut tunnen," virkkoi Petronius, "Rooma ei koskaan ole ymmärtänyt antaa sinulle tarpeeksi arvoa."
Caesar nojasi raskaammin Vinitiuksen käsivarteen, ikäänkuin ihmisten huonouden taakka olisi painanut häntä.
"Tigellinus kertoi minulle," virkkoi hän, "senaatissa kuiskattavan, että Diodoros ja Terpnos muka osaavat soittaa sitraa paremmin kuin minä. Senkin lahjan tahtoisivat minulta ryöstää! Mutta sano minulle suoraan, sinä, joka aina olet vilpitön: soittavatko he paremmin kuin minä vai soittavatko he yhtä hyvin?"
"Ei sinnepäinkään. Sinun kosketuksesi on pehmeämpi ja samalla voimakkaampi. Sinussa tuntee paikalla taiteilijan, he—he ovat harjaantuneita ammattisoittajia. Juuri niin! Joka vain ensin on kuunnellut heidän soittoaan, ymmärtää kyllä sitten mikä sinä olet."
"Jos niin on, niin jääkööt henkiinsä! Eivät he aavista minkä palveluksen sinä tällä hetkellä olet heille tehnyt. Täytyisihän minun sitäpaitsi hankkia toiset heidän sijaansa jos heidät tuomitsisin kuolemaan."
"Ja sitten ihmiset rupeaisivat puhumaan, että sinä rakkaudesta musiikkiin surmaat musiikin valtakunnan jäseniä. Älä milloinkaan tapa taidetta taiteen tähden, oi jumala."
"Kuinka sinä olet toisenlainen kuin Tigellinus!" vastasi Nero. "Mutta katsoppa, minä olen taiteilija sormenpäihin saakka. Musiikki avaa eteeni aloja, joita en ole aavistanut löytyvän, maita, joita en vielä hallitse, nautintoa ja onnea, jota en ole tuntenut—sentähden minä en saata elää tavallista elämää. Musiikki ilmoittaa minulle, että on olemassa yliluonnollisuutta, ja sitä minä etsin koko sillä voimalla, jonka jumalat ovat käsiini antaneet. Monesti minusta tuntuu siltä kuin ihmisen, saavuttaakseen olympolaisen maailman, täytyisi saada aikaan jotakin suurta, sellaista, jommoista ei kukaan ihminen vielä ole tehnyt, kuin hänen täytyisi nostaa inhimilliset vietit joko pahan tai hyvän huippuun asti. Minä tiedän, että ihmiset pitävät minua hulluna. Mutta minä en ole hullu, minä vain etsin! Ja jos hulluttelen, niin teen sen siksi, että olen ikävystynyt ja kadottanut kärsivällisyyteni, kun en löydä etsittävääni. Minä etsin! ymmärrätkö? ja sentähden tahdon tulla suuremmaksi muita ihmisiä, koska ainoastaan sillä tavalla saatan tulla suurimmaksi taiteilijoista."
Siinä hän alensi ääntään, jottei Vinitius kuulisi häntä, asetti suunsa
Petroniuksen korvan juureen ja rupesi kuiskaamaan:
"Tiedätkö, että minä juuri siitä syystä suostuin äidin ja vaimon murhaan? Tahdoin kantaa tuntemattoman maailman portin eteen suurimman uhrin, minkä ihminen voi kantaa. Ajattelin, että jotakin tapahtuisi, että jotkut ovet avautuisivat ja että minä saisin nähdä jotakin tuntematonta. Se olisi saanut oudostuttaa ja hirvittää inhimillistä mieltäni, kunhan se vain olisi ollut suurta ja tavatonta… Mutta ne uhrit eivät riittäneet. Vaaditaan nähtävästi enemmän, ennenkuin ovet autuaitten asuntoihin avautuvat—ja tapahtukoon niinkuin taivaan merkit tahtovat."
"Mitä aiot tehdä?"
"Saat nähdä, saat nähdä pikemmin kuin luuletkaan. Vastaiseksi sanon sinulle vain, että on olemassa kaksi Neroa: toinen on se, jonka ihmiset tuntevat, toinen taiteilija, jonka yksin sinä tunnet ja joka surmaa kuin kuolema ja mellastaa kuin Bakkus—mutta vain siitä syystä, että tämän tavallisen elämän typeryys ja viheliäisyys häntä iljettää ja että hän tahtoisi hävittää sen tulella ja miekalla… Oi, kuinka tämä maailma tulee olemaan typerä, kun ei minua enää ole!… Ei kukaan vielä aavista, et sinäkään, rakkaani, mikä taiteilija minä olen. Mutta juuri siitä syystä minä kärsin ja juuri siitä syystä sanon sinulle suoraan, että sieluni on monesti yhtä surullinen kuin nuo sypressit, jotka mustina kohoilevat tuossa edessämme. Raskasta on saman ihmisen kantaa hartiollaan suurinta valtaa ja suurinta neroa."
"Otan koko sydämelläni osaa tunteisiisi, oi Caesar, ja minun kanssani koko maa ja meri, puhumattakaan Vinitiuksesta, joka jumaloi sinua."
"Minä olen niinikään aina pitänyt hänestä," virkkoi Nero "vaikka hän palveleekin Marsia eikä taidetta."
"Hän palvelee ennen kaikkea Afroditea," lausui Petronius.
Hänessä heräsi äkkiä tunne, että nyt oli sopiva tilaisuus järjestää sisarenpojan asiat ja poistaa hänen tieltään kaikki uhkaavat vaarat.
"Hän on rakastunut kuin Troilus Cressinaan," alkoi Petronius. "Salli hänen, herra, lähteä Roomaan, sillä muuten hän lakastuu käsiini. Se lygilainen panttivanki, jonka hänelle lahjoitit, on, kuten kai tiedät, jo löydetty, ja Antiumiin lähtiessään jätti Vinitius hänet erään Linuksen turviin. En tahtonut puhua sinulle tästä asiasta niin kauan kuin luit hymniäsi, sillä sehän on kaikista tärkein asia. Vinitius aikoi ottaa hänet rakastajattarekseen, mutta kun tyttö sitten osoittautui siveäksi kuin itse Lucretia, rakastui hän hänen siveyteensä ja tahtoisi nyt mennä naimisiin hänen kanssaan. Tyttö on kuninkaan tytär, Joten häntä ei tarvitse hävetä, mutta todellisena sotamiehenä sulhanen tässä nyt ähkii, puhkaa, ruikuttaa ja odottaa Imperatorinsa suostumusta."
"Eihän Imperator valitse vaimoja sotureilleen. Mitä hän minun suostumuksellani tekee?"
"Hän jumaloi sinua, herra, kuten jo sanoin."
"Sitä suuremmalla syyllä hän saattaa olla varma suostumuksestani. Olihan tyttö kaunis, vaikka liian laiha lanteiltaan. Augusta Poppaea valitti hänen noituneen lapsemme Palatinuksen puutarhassa."
"Mutta johan minä sanoin Tigellinukselle, ettei noituus vaikuta jumaliin. Etkö sinä muista, oi jumalallinen, kuinka sinä hymähdit ja lausuit heti: habet!"
"Muistan."
Ja Nero kääntyi Vinitiuksen puoleen.
"Rakastatko häntä niinkuin Petronius sanoo?"
"Rakastan, herra!" vastasi Vinitius.
"Siinä tapauksessa käsken sinun huomisaamuna lähteä Roomaan naimaan hänet. Et saa näyttäytyä kasvojeni edessä ennenkuin sormessasi on vihkisormus."
"Kiitän sinua, herra, koko sielustani ja mielestäni."
"Oi, kuinka suloista on tehdä ihmisiä onnellisiksi!" huudahti Nero.
"Soisin, ettei minun muuta tarvitsisikaan tehdä."
"Suoppa meille vielä armonosoitus, oi jumalallinen," pyysi Petronius. "Ilmoita tahtosi Poppaeankin kuullen. Vinitius ei koskaan uskaltaisi naida naista, josta ei Augusta pidä, mutta sinä, herra, saatat ainoalla sanalla poistaa hänen vastenmieliset tunteensa. Sinun ei tarvitse muuta kuin ilmoittaa tahtosi."
"Hyvä on," sanoi Caesar, "sinulta ja Vinitiukselta en saata kieltää mitään."
Hän suuntasi askeleensa huvilaa kohti, ja Vinitius ja Petronius seurasivat häntä iloisina ja onnellisina voitostaan. Vinitius olisi mieluiten heittäytynyt Petroniuksen syliin, sillä näyttäväthän nyt kaikki vaarat ja vastukset voitetuilta.
Huvilan atriumissa juttelivat nuori Nerva ja Tullius Senecio Augustan kanssa. Terpnos ja Diodoros virittivät sitroja. Nero istuutui tuoliin, joka oli koristettu kilpikonnan luulla, kuiskasi jotakin likellä seisovan kreikkalaisen palvelijapojan korvaan ja jäi odottamaan.
Pian palasi poika ja toi Caesarille kultaisen rasian. Nero avasi sen, otti sieltä suurista opaleista yhdistetyn kaulakoristeen ja virkkoi:
"Nämä kivet ovat tämän illan arvoiset."
"Niinhän niissä vaihtelevat värit kuin aamuruskossa" ihaili Poppaea, arvellen, että hän saisi kaulakoristeen. Hetkisen Caesar punnitsi kädessään punertavia kiviä. Sitten hän virkkoi:
"Vinitius, lahjoita minun puolestani tämä kaulakoriste nuorelle lygiläiselle prinsessalle, joka sinun pitää naida."
Poppaea joutui vihan vimmoihin, ja hänen kiukkuinen katseensa lensi
Caesarista Vinitiukseen ja vihdoin Petroniukseen.
Mutta Petronius nojasi levollisena tuolinsa käsipuuhun ja koetteli sormillaan harpun kieliä, ikäänkuin painaakseen mieleensä niiden muodon.
Kiitettyään lahjasta tuli Vinitius Petroniuksen luo ja lausui:
"Kuinka minä voinkaan kiittää sinua kaikesta, mitä tänään olet tehnyt hyväkseni."
"Uhraa Euterpelle pari joutsenta," vastasi Petronius, "ylistä Caesarin laulua ja naura enteille. Toivottavasti ei jalopeurojen kiljunta enää häiritse sinun eikä lygiläisen liljasi unta."
"Ei," sanoi Vinitius, "nyt olen aivan levollinen."
"Olkoon onni teille suosiollinen. Mutta ole varuillasi, sillä nyt tarttuu Caesar forminksiin. Paras on, että kuuntelet henkeä pidätellen ja annat kyyneltesi valua. Caesar oli todella ottanut forminksin käteensä ja nostanut silmänsä taivasta kohti. Kaikki vaikenivat, joten ei salissa saattanut kuulla hiiskahdusta. Jokainen istui kuin kivettyneenä. Ainoastaan Terpnos ja Diodoros, joiden piti säestää Caesaria, kääntelivät päätään, vilkuivat toisiinsa ja seurasivat Caesarin huulia, odottaen laulun ensi säveltä."
Samassa alkoi eteisestä kuulua melua ja ääniä, ja hetkisen perästä syöksyi verhon takaa esiin Caesarin vapautettu, Phaon, sekä hänen perässään konsuli Lecanius.
Neron kulmakarvat rypistyivät.
"Anteeksi, jumalallinen Caesar," puhui Phaon hengästyneenä, "Roomassa on tulipalo! Suurin osa kaupunkia on liekkien vallassa."
Kaikki karkasivat kauhistuneina paikoiltaan, ja Nero laski soittokoneen kädestään, lausuen:
"Jumalat!… Nyt minä saan nähdä palavan kaupungin ja päätän
Troja-runoni!"
Sitten hän kääntyi konsulin puoleen:
"Ehdinkö minä, jos paikalla lähden liikkeelle, näkemään tulipaloa?"
"Herra," vastasi konsuli, kalpeana kuin vaate, "kaupunki on ainoana tulimerenä. Savu tukahuttaa asukkaat, ja toiset heittäytyvät kuin mielipuolet tuleen… Rooma hukkuu, herra!"
Vähän aikaa vaikenivat kaikki. Äkkiä kirkaisi Vinitius:
"Vae misero mihi!…"
Nuori mies viskasi togan yltään ja karkasi paljaassa tunicassa palatsista.
Mutta Nero nosti kätensä taivasta kohti ja huusi:
"Voi sinua, sinä Priamon pyhä kaupunki!"