NELJÄSKYMMENESTOINEN LUKU.
Vinitius oli tuskin ehtinyt antaa muutamille orjilleen käskyn, että he seuraisivat häntä, kun hän jo heittäytyi hevosen selkään ja läksi ajamaan Antiumin autioita katuja, läpi yön pimeyden, Laurentumia kohti. Kauhea tieto oli saattanut hänet jonkinlaiseen mielipuolen hurjaan huumaustilaan, joten hän ei ajoittain voinut ensinkään ajatella. Hänellä oli tunne, että hänen takanaan hevosen selässä istui itse onnettomuus, kirkuen hänen korvaansa: »Rooma palaa!» ja ruoskien häntä ja hevosta, syöstäkseen heidät suoraan liekkeihin. Vinitius painoi paljaan päänsä hevosensa kaulaa vastaan ja syöksyi, yllään ainoastaan tunica, eteenpäin kuin sokea, syrjään katsomatta, esteitä väistelemättä. Hiljaisessa yössä, jota tähdet valaisivat, kuun paisteen läpikuultamina olivat ratsastaja ja hevonen kuin ilmestys unien valtakunnasta. Idumealainen orhi, korvat taaksepäin taivutettuina ja kaula ojollaan, karkasi nuolen vauhdilla eteenpäin, ohi liikkumattomien sypressien, joita kasvoi valkeiden huviloiden ympärillä. Tie oli laskettu litteillä kivillä, ja kavioiden kapse herätti siellä täällä koirat haukkumaan kummallista kulkijaa. Ne hämmästyivät hänen vinhaa häviämistään, nostivat kuononsa kuuta kohti ja rupesivat ulvomaan. Orjat, jotka seurasivat Vinitiusta ja joilla oli pienemmät hevoset, jäivät piankin jälkeen. Myrskynä kiidettyään nukkuvan Laurentiumin läpi kääntyi hän Ardeaa kohti, johon hän, samaten kuin Ariciaan, Bovillaehen ja Ustrinumiin, oli majoittanut hevosia voidakseen niin nopeasti kuin suinkin päästä Antiumista Roomaan. Tämän muistettuaan ajoi hän hevosestaan viimeisetkin voimat. Ardean tuolla puolella luuli hän näkevänsä punaista loimua taivaan koillisella rannalla. Mahdollisesti siellä jo hohti aamun koi, sillä yö oli kulunut myöhään, ja näin heinäkuussa rupesi päivä tuntumaan aikaisemmin. Mutta Vinitiukselta pääsi vimman ja epätoivon huudahdus, sillä hän luuli näkevänsä tulipalon kajastuksen. Kun hän muisti Lecaniuksen sanat: »koko kaupunki on ainoana tulimerenä»—tunsi hän olevansa hulluuden partaalla, sillä varmaankaan ei hän enää saata pelastaa Lygiaa, hän ei edes ehdi perille ennen kuin koko kaupunki on tuhkaläjänä. Hänen ajatustensa juoksu kävi paljoa nopeammaksi kuin hänen hevosensa karku. Ajatukset liihoittelivat hänen edellään hirveinä, armottomina ja synkkinä kuin musta lintulauma. Hän tosin ei tietänyt, missä kaupunginosassa tulipalo oli saanut alkunsa, mutta hän edellytti sen alkaneen kaupunginosassa Tiberin tuolla puolen, joka oli täynnä rappeutuneita rakennuksia, puusta tehtyjä puoteja ja vajoja, joissa pidettiin orjakauppaa. Tietysti tämä osa ensinnä oli joutunut liekkien uhriksi. Roomassa oli sangen usein tulipaloja, ja tavallisesti niiden mukana seurasi ryöstö ja väkivalta, varsinkin kaupunginosissa, joissa asui köyhää, puoleksi barbaarista väestöä. Mitä sitten saattoikaan tapahtua Tiberin-takaisessa kaupunginosassa, jota kaikilta maailman kulmilta kerääntynyt roskaväki piti tyyssijanaan! Vinitiuksen mieleen muistui kyllä Ursus ja hänen yliluonnolliset voimansa, mutta vaikka hänellä olisi ollut titanin väkevyys, niin mitä hän olisi voinut tulen hävittävälle voimalle? Orjien kapinaa oli Rooma jo vuosikausia pelännyt. Kerrottiin, että satatuhatta orjaa lakkaamatta, aina Spartacuksen ajoista asti, oli pysytellyt valmiina, odotellen otollista hetkeä, jolloin sopisi hyökätä sortajien ja kaupungin kimppuun. Nyt oli hetki tullut! Mahdollisesti kaupungissa siis tulipalon rinnalla raivosi sota ja teloitus. Ehkä pretorianit Caesarin käskystä olivat hyökänneet kaupunkiin surmaamaan ihmisiä. Kauhu nosti Vinitiuksen hiukset pystyyn. Hän muisti, että Caesarin hovissa viime aikoina itsepintaisesti oli keskusteltu tulipalosta. Caesar oli valittanut, että hänen täytyy kuvata tulipaloa, vaikkei hän koskaan ole nähnyt palavaa kaupunkia, ja hänen vastauksensa oli ollut sangen ylenkatseellinen, kun Tigellinus oli esittänyt, että poltettaisiin Antium tai keinotekoinen, puusta rakennettu kaupunki. Vihdoin muisti Vinitius, kuinka Caesar oli moittinut Roomaa ja Suburran haisevia katuja. Niin! Caesar oli varmaankin käskenyt sytyttää kaupungin tuleen. Hän yksin sen oli uskaltanut tehdä, ja Tigellinus yksin oli ottanut pannakseen täytäntöön hänen käskynsä. Mutta jos Rooma palaa Caesarin käskystä, niin kuka takaa, ettei asukkaita saman käskyn nojalla surmata?—Kyllähän Caesar-hirviö oli valmis kaikkeen! Siis tulipalo, orjien kapina ja verilöyly! Luonnonvoimat irroillaan, ihmisten intohimot valloillaan—ja keskellä tätä sekasortoa Lygia! Vinitius ähki ja voihki, ja hevonen, jonka oli pitänyt laukata täyttä karkua loppumatonta ylämäkeä Ariciasta asti, ähki ja puhalsi sekin, pannen liikkeelle viimeiset voimansa. Kuka hänet riistää palavasta kaupungista, kuka hänet pelastaa? Vinitius oikaisi pitkäkseen hevosen päälle, upotti sormet hiuksiinsa ja oli tuskissaan puraisemaisillaan hevosen niskaa. Mutta samassa viillätti hänen ohitsensa tuulen nopeudella toinen ratsastaja, joka tuli Roomasta päin ja oli matkalla Antiumiin. Ratsastaessaan Vinitiuksen ohi huusi hän: »Rooma hukkuu!» ja meni menojaan. Vinitiuksen korviin sattui sitten ainoastaan sana »jumalat»—kaikki muu hävisi kavioiden kapseeseen. Mutta se sana herätti Vinitiuksen kuin unesta. Jumalat! … kohotti äkkiä päänsä, oikaisi käsivartensa taivasta kohti ja rupesi rukoilemaan: »En huuda avukseni teitä, joiden temppelit paraikaa palavat, vaan Sinua!… Sinä olet itse kärsinyt, Sinä yksin olet laupias! Sinä yksin ymmärrät ihmisen tuskat! Tulithan maailmaan opettamaan ihmisille rakkautta, osoita heille siis sitä! Jos olet sellainen kuin Pietari ja Paavali sanovat, niin pelasta minulle Lygia. Ota hänet käsivarsillesi ja kanna hänet liekkien keskeltä. Sinä voit sen tehdä! Anna hänet minulle, minä annan Sinulle vereni! Mutta jollet tahdo tehdä sitä minun tähteni, niin tee se hänen tähtensä. Hän rakastaa Sinua ja luottaa Sinuun. Sinä olet luvannut elämää ja onnea kuoleman jälkeen, Sinä olet luvannut, ettei se onni koskaan lopu, mutta hän ei vielä tahdo kuolla. Anna hänen elää. Ota hänet käsivarsillesi ja kanna hänet Roomasta. Sinä sen voit tehdä, jos tahdot…»
Hän taukosi äkkiä, sillä hän tunsi, että hänen rukouksensa pian olisi voinut muuttua uhkaukseksi, ja hän kavahti loukkaamasta Jumalaa tällä hetkellä, jolloin hän enemmän kuin koskaan ennen oli Hänen apunsa ja armonsa tarpeessa. Hän kauhistui, kun hän vain sitä ajattelikin, ja estääkseen mieleensä pääsemästä edes uhkauksen varjoa rupesi hän kiireen kautta ruoskimaan hevostaan. Hän olikin jo päässyt puolitiehen Roomasta, sillä tuossa näkyivät Ariciumin valkeat muurit, hohtaen kuun valossa. Hän antoi hevosen täyttä laukkaa laskettaa Mercuriuksen temppelin sivuitse, joka oli lehdossa kaupungin ulkopuolella. Nähtävästi tieto onnettomuudesta jo oli ennättänyt tänne, koska temppelin edustalla vallitsi tavaton hälinä. Vinitius huomasi ohitse viillättäessään, että portailla ja pylväiköissä vilisi ihmisiä, jotka palavat tulisoihdut käsissä olivat paenneet jumalien turviin. Tie ei enää ollut autio eikä vapaa, kuten Ardean tuolla puolen. Tosin ihmislaumat enimmäkseen syrjäteitä riensivät temppeliä kohti, mutta valtatielläkin liikkui suuria joukkoja ja ne saivat kiireen kautta korjautua tiepuoleen, kun ratsastaja tulla karautti. Kaupungista kuului äänten hyminä. Vinitius ratsasti myrskynä kaupunkiin ja tönäsi mennessään kumoon muutamia ihmisiä. Joku jäi hänen hevosensa kavioiden alle. Hänen ympärillään kuului huutoja: »Rooma palaa! Kaupunki on tulessa! Jumalat, pelastakaa Rooma!»
Hevonen kompastui, mutta Vinitius vetäisi sen voimakkain käsin pystyyn ja pääsi onnellisesti majataloon, jonne hän oli sijoittanut toisen hevosen, jotta saisi vaihtaa. Orjat seisoivat pihamaalla, ikäänkuin olisivat odottaneet herransa tuloa, ja kun hän oli käskynsä antanut, karkasivat he kilvan hakemaan uutta hevosta. Mutta Vinitius äkkäsi samassa kymmenmiehisen pretorianiosaston, joka nähtävästi oli matkalla viemään Roomasta sanaa Antiumiin. Hän riensi paikalla miesten luo ja rupesi kysymään:
"Mikä osa kaupunkia palaa?"
"Kuka sinä olet?" kysyi kymmenmiehistön päämies.
"Vinitius, sotatribuni ja augustiani! Vastaa henkesi uhalla!"
"Tulipalo sai alkunsa myymälöistä Suuren Sirkuksen luona. Kun meidät lähetettiin, oli kaupungin keskiosa jo tulessa."
"Entä Tiberin-takainen puoli?"
"Tuli ei vielä silloin ollut ehtinyt sinne, mutta vastustamattomalla voimalla se levisi uusiin kaupunginosiin. Ihmiset tukehtuvat kuumuuteen ja savuun. Pelastus on aivan mahdoton."
Samassa tuotiin Vinitiukselle uusi hevonen. Nuori tribuni hyppäsi sen selkään ja riensi eteenpäin.
Hän ratsasti Albanumiin päin, jättäen Alba-Longan ihanine järvineen oikealle. Arician tie kulki vuoren juurta pitkin, ja vuori peitti sekä näköalan edestäpäin että Albanumin, joka oli sen toisella puolella. Vinitius tiesi kuitenkin, että hän harjalle päästyään näkee sekä Bovilten että Ustrinumin, joissa kaupungeissa uudet hevoset häntä odottavat, ja Rooman. Albanumista alkaen on nimittäin maa molemmin puolin Appian tietä tasaista, matalaa Campaniaa, jolla ainoastaan vesijohtokaaret kulkevat eikä mikään peitä näköalaa.
"Vuoren harjalta näen liekit," mietti Vinitius.
Ja hän rupesi taasen kannustamaan hevostaan.
Mutta ennenkuin hän ehti vuoren harjalle, toi tuuli savun hajua hänen sieramiinsa.
Samassa alkoi vuoren huipulle valua kultaista hohdetta.
"Se on tulen kajastus," ajatteli Vinitius.
Mutta yö oli jo aikoja sitten vaihtunut hämäräksi ja päiväksi, ja kaikilla likeisillä huipuilla loimusi kullankarvainen hohde. Se saattoi johtua aamuruskosta, saattoi myöskin johtua tulipalosta. Kun Vinitius pääsi vuoren harjalle, oli häntä vastassa hirveä näky.
Koko tasanko oli savun peitossa, maanpinnalla näytti lepäävän jättiläispilvi, jonka sisään kaupungit, vesijohtokaaret, huvilat, kaikki oli kadonnut. Tämän kamalan, harmaan tasangon päässä paloi kukkuloillaan kaupunki. Palaessaan tekee yksityinen, vaikkapa laajakin rakennus tulipatsaan vaikutuksen. Mutta tämä tulipalo näytti pitkältä vyöltä ja muistutti aamunkoittoa, joka leviää pitkin taivaanrantaa.
Punaisen vyön yläpuolella leveni savumuuri, joka paikoitellen oli musta, paikoitellen ruusunkarvainen, paikoitellen verenvärinen. Välistä savu ikäänkuin tukahtui, mutta sitten se taas pursui esille, sakeana, suurissa kiemuroissa, jotka vuoroin venyivät, vuoroin vetäytyivät kokoon kuin käärmeet. Välistä oli savumuuri peittämäisillään tulivyönkin ja silloin se hupeni kaitaiseksi nauhaksi, mutta toisinaan tunki tuli savun alitse sellaisella voimalla, että alemmat savukiemurat muuttuivat kuin tuliaalloiksi. Sekä savu että liekit ulottuivat taivaanrannan toisesta päästä toiseen, peittäen sen kuten suuret metsät joskus tekevät. Sabinian vuoria ei saattanut nähdä ensinkään.
Ensi hetkessä sai Vinitius sen käsityksen, että koko maailma oli tulessa eikä yksin Rooma, sekä ettei yksikään elävä olento saata pelastua tästä liekkien ja savun merestä.
Tuuli alkoi yhä voimakkaammin puhaltaa siltä puolelta, missä tulipalo oli, ja tuoda muassaan käryä ja savua. Pian näkyivät likeiset esineet kuin sumun takaa. Oli jo kirkas päivä ja aurinko valaisi Albanian järveä ympäröiviä kukkuloita. Mutta käryssä kävivät auringon heleänkirkkaat säteet surkeiksi ja liankarvaisiksi. Vinitius riensi Albanumia kohti, ja savu hänen ympärillään tuli yhä paksummaksi ja läpitunkemattomammaksi. Itse kaupunki oli kuin savuun haudattu. Hätääntyneet asukkaat harhailivat kaduilla. Hirvittävää mahtoi olla Roomassa, kun täälläkin jo oli vaikea hengittää.
Vinitius joutui epätoivoihinsa. Kauhu karmi hänen pintaansa. Mutta hän päätti koettaa pysyä niin levollisena kuin suinkin. »Mahdotonta on», mietti hän itsekseen, »että koko kaupunki on syttynyt tuleen yhtaikaa. Tuuli tulee pohjoisesta ja tuo kaiken savun tälle puolelle. Toisella puolella ei ole yhtään savua. Tiberin-takainen puoli, jota joki suojelee, on voinut kokonaan pelastua. Joka tapauksessa Ursuksella on ollut aika työ päästä Lygian kanssa Janiculuksen portista vaaraa pakoon. Ei myöskään saata edellyttää, että kokonainen kansa hukkuisi, että kokonainen kaupunki, joka hallitsee maailmaa, tasoitettaisiin maan tasalle. Valloitetuissakin kaupungeissa, joissa tuli ja miekka yhtaikaa raivoavat, jää aina joku ihminen henkiin. Minkätähden siis juuri Lygian pitäisi hukkua? Kuinka ei Jumala suojelisi häntä, Jumala, joka itse on voittanut kuoleman?» Näin mietittyään rupesi hän uudestaan rukoilemaan ja lupasi—vanhan, totutun tapansa mukaan—tehdä Kristukselle suuria palveluksia, antaa Hänelle kaikkinaisia lahjoja ja uhrata hänelle. Päästyään Albanumin sivu, jossa kaikki asukkaat olivat kerääntyneet katoille ja puihin katselemaan palavaa Roomaa, hän rauhoittui ja sai takaisin kylmäverisyytensä. Hänen mieleensä muistui, että Lygiaa, paitsi Ursusta ja Linusta, varjelee myöskin apostoli Pietari, ja se tieto valoi hänen sydämeensä uutta lohdutusta. Sillä Pietari oli aina hänen silmissään ollut käsittämätön, yliluonnollinen olento. Jo hänen esiintymisensä Ostrianumissa oli tehnyt Vinitiukseen ihmeellisen vaikutuksen. Heti Antiumiin tultuaan oli hän kirjoittanut Lygialle, että jokaisen vanhuksen sanan täytyy olla tosi, tai että jokaisen hänen sanansa täytyy toteutua. Sairautensa aikana oli hän likemmin tutustunut apostoliin, ja vaikutus oli yhä vahvistunut, muuttuen lopulta horjumattomaksi uskoksi. Lygia ei saattanut joutua liekkien uhriksi, koska Pietari oli siunannut heidän rakkautensa ja luvannut Lygian Vinitiukselle. Kaupunki saattoi palaa, mutta ei kipinäkään tulisi lentämään Lygian vaatteille. Uneton yö, hurja ratsastus ja mielenliikutus olivat saattaneet hänet omituiseen kiihkoon. Hän oli siis mielentilassa, jossa kaikki tuntuu olevan mahdollista: Pietari asettaa liekit, ja ainoa sana hänen huuliltaan avaa heille vaarattoman tien halki tulimeren. Pietari tiesi tulevat asiat, epäilemättä hän siis edeltäkäsin oli tietänyt tämän tulipalonkin ja tietysti hän niin ollen oli johdattanut kristityt pois kaupungista, varsinkin Lygian, jota hän rakasti kuin omaa lastaan. Toivo Vinitiuksen sydämessä kasvoi kasvamistaan. Hän arveli, että jos he ovat paenneet kaupungista, niin heidät varmaan voi tavata Bovillassa tai tiellä. Ehkäpä Lygian rakastetut kasvot yhtäkkiä paljastuvat savun sisästä, joka yhä sakeampana leviää peittämään Campaniaa.
Se kävi yhä luultavammaksi, sillä tie oli pian täynnä ihmisiä, jotka pakenivat Roomasta ja hakivat turvaa Albanian vuoristossa. Pelastuneina liekeistä pyrkivät he kaikin voimin ulkopuolelle savun rajoja. Vinitius ei vielä ollut ehtinyt Ustrianumiin, kun tungos jo kävi niin suureksi, että hevosen vauhtia oli hiljennettävä. Vastaan tuli jalkamiehiä, jotka kantoivat kamsujaan, hevosia ja muuleja, joiden selkä oli sälytetty täyteen tavaraa, kantotuoleja, joissa orjat kuljettivat varakkaimpia porvareja. Ustrinum oli jo siihen määrään täynnä pakolaisia, että tuuppien täytyi tunkeutua läpi joukkojen. Torilla, temppelien pylväiköissä ja kaduilla vilisi pakolaisia. Siellä täällä oli jo ruvettu pystyttämään telttoja, joihin kokonaiset perheet aikoivat asettua olemaan. Toiset harhailivat taivasalla, kirkuen, huutaen avukseen jumalia tai kiroillen kohtaloaan. Kaikkialla vallitsi sellainen sekasorto, että oli vaikea saada ääntään kuuluville. Kun Vinitius kääntyi ihmisten puoleen kysymään jotakin, eivät he vastanneet, tai rupesivat tylsistynein silmin tuijottamaan häneen ja kertomaan, että kaupunki ja maailma hukkuvat. Rooman puolelta tulvi tulvimistaan uusia ihmisjoukkoja, miehiä, naisia ja lapsia. Heidän mukanaan kasvoi melu ja sekasorto yhä kasvamistaan. Toiset olivat tungoksessa joutuneet eroon seurastaan ja etsivät epätoivoissaan omaisiaan. Toiset tappelivat majapaikoista. Puolivillit paimenparvet karkasivat Campanialta kaupunkiin kuulemaan uutisia ja ryöstämään. Olihan siihen ylen hyvä tilaisuus suuren sekasorron vallitessa. Siellä täällä ryhtyivät orjajoukot, joissa oli väkeä kaikista maailman kansallisuuksista, ryöstämään kaupungin taloja ja huviloita sekä tappelemaan sotamiesten kanssa, kun nämä yrittivät puolustaa asukkaita.
Majatalon edustalla oli Vinitius tavannut senaattori Juniuksen batavilaisine orjaseurueineen, ja häneltä hän sai ensimäiset luotettavat tiedot tulipalosta. Tuli oli todella päässyt irti Suuren Sirkuksen luona, sillä kohdalla, joka on Palatinuksen ja Caeliuksen kukkulain välillä, mutta siitä se oli levinnyt äärettömällä nopeudella, joten koko keskikaupunki lyhyen ajan kuluttua oli ollut tulessa. Brennuksen ajoista asti ei kaupunkia ollut kohdannut näin hirveä onnettomuus.
"Koko sirkusrakennus joutui liekkien uhriksi, samaten kaikki talot ja puodit sen ympärillä," puheli Junius.
"Aventinuksen ja Caeliuksen kukkulat ovat tulessa. Piiritettyään
Palatinuksen pääsivät liekit Carinaelle…"
Juniuksella oli Carinaen varrella ihana insula, täynnä taideteoksia, joita hän rakasti. Kun hän sen muisti, otti hän maasta kourallisen multaa, sirotti sen hiuksiinsa ja huokasi syvään.
Vinitius laski kätensä hänen olkapäilleen.
"Minun taloni on myöskin Carinaen varrella," sanoi hän, "mutta menköön, koska kerran muutkin menevät."
Äkkiä hänen mieleensä muistui, että Lygia ehkä on seurannut hänen neuvoaan ja muuttanut Auluksen taloon.
"Entä Vicus Patricius?" kysyi hän sentähden.
"Tulessa!" vastasi Junius.
"Entä Tiberin-takainen kaupunginosa?"
Junius loi häneen kummastuneen katseen.
"Mitä minä Tiberin-takaisesta kaupunginosasta!" huudahti hän sitten, painellen sormillaan särkeviä ohimojaan.
"Minulle on Tiberin-takainen kaupunginosa tärkeämpi kuin koko muu
Rooma!" pääsi Vinitiukselta tulisesti.
"Tuskin sinä enää pääset sinne, paitsi ehkä Via Portuensiksen kautta, sillä Aventinuksen luona tuli sinut tukahuttaa… Vai aiot Tiberin toiselle puolelle?… En tiedä. Äsken tuli tuskin vielä oli ennättänyt sinne asti, mutta lieneekö ehkä nyt ehtinyt. Sen yksin jumalat tietävät…"
Junius vaikeni äkkiä ja virkkoi hetkisen perästä kuiskaten:
"Tiedän, ettet sinä minua ilmaise. Voin siis kertoa sinulle, ettei tämä ole mikään tavallinen tulipalo. Sirkusta ei saanut pelastaa… Kuulin sen itse… Kun ympärillä olevat talot alkoivat syttyä, huudettiin tuhansista kurkuista: »älköön kukaan ryhtykö pelastamaan … kuoleman uhalla!» Joukko miehiä kiertelee kaupungilla pistämässä taloja tuleen… Kansa huutaa jo vimmoissaan, että kaupunki tahallaan on sytytetty palamaan. Enempää en sano. Voi kaupunkia, voi meitä kaikkia ja voi minua! Ei saata ihmiskieli kuvata, miltä Roomassa nyt näyttää. Ihmiset häviävät liekkeihin tai surmaavat toisensa tungoksessa… Rooman loppu on tullut!…"
Ja taas hän puhkesi valittamaan:
"Voi kaupunkia ja voi meitä!"
Mutta Vinitius heittäytyi hevosen selkään ja läksi ajamaan Via Appiaa.
Hänen kulkunsa oli sentään miltei pelkkää tuuppautumista tungoksen läpi, sillä ihmisiä ja ajopelejä lappoi lappamistaan kaupungista. Kaupunki oli aivan Vinitiuksen silmien edessä, ja liekit ympäröivät sitä joka taholta… Tuli- ja savumeri henki hirveää kuumuutta ja liekkien pauke ja räiskyntä voitti ihmisten voihkeen.