KUUDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Hämärä ei vielä ollut langennut maille, kun jo ensimäiset ihmisaallot rupesivat virtaamaan Caesarin puutarhaan. Juhlavaatteissa, seppeleet kulmilla, iloisina, laulaen ja osaksi humalaisinakin riensivät ihmiset katselemaan uutta komeaa näytelmää. Huudot »Semaxii! Sarmentitii!» kaikuivat Via Tectalta Aemiliuksen sillalle, Tiberin taakse, Via Triumphalikselle, pitkin Neron sirkusta ja aina Vaticanuksen kukkulalle asti. Tosin Roomassa ennenkin oli nähty poltettavan ihmisiä paaluihin sidottuina, mutta näin paljon tuomittuja ei vielä koskaan ollut nähty. Caesar ja Tigellinus, jotka tahtoivat tehdä lopun kristityistä ja samalla ehkäistä vankiloista lähtevän tartunnan leviämisen kaupungille, olivat käskeneet tyhjentää kaikki vankilat. Ainoastaan muutamia kymmeniä kristittyjä säästettiin kilpaleikkien päättäjäisiin. Kun ihmiset astuivat sisään puutarhan porteista, teki hämmästys heidät aivan mykiksi. Sekä pää- että sivukäytävät, jotka kulkivat puiston halki, niityt, saaret, lammikkojen rannat ja kukkakentät olivat ahdetut täyteen paaluja ja kuhunkin paaluun oli sidottu kristitty. Korkealla sijaitsevilta paikoilta, missä eivät puut olleet häiritsemässä näköalaa, saattoi nähdä jonottain pikeen kastettuja paaluja, kukilla, myrtinlehvillä ja murattiköynnöksillä koristettuine ruumiineen. Paalumetsää, joka maanpinnan mukaan milloin nousi ja milloin laski, riitti niin kauas, että kun likimmät paalut olivat korkeat kuin laivan mastot, niin etäisimmät näyttivät paljaalle silmälle vain kirjavilta tyrsos-sauvoilta tai heittokeihäiltä. Tällaista paalujen paljoutta ei kansanjoukkokaan ollut saattanut odottaa. Näytti siltä kuin kokonainen kansa Rooman ja Caesarin huviksi olisi köytetty paaluihin. Ihmisjoukot seisahtuivat yksityisten mastojen eteen, joissa uhrien vartalo tai sukupuoli jollakin lailla oli omiaan herättämään uteliaisuutta, tarkastelivat kasvoja, seppeleitä, murattiköynnöksiä ja jatkoivat sitten matkaansa, kummissaan kysyen: »Onko syyllisiä todella näin paljo, ja kuinka lapset, jotka tuskin omin jaloin kykenivät liikkumaan, saattoivat sytyttää Rooman tuleen?» Ja heidän hämmästyksensä muuttui vähitellen rauhattomuudeksi.
Mutta oli jo tullut pimeä ja tähdet alkoivat syttyä taivaalle. Jokaisen pahantekijän eteen asettui nyt orja, kädessä palava soihtu. Ja kun puutarhan eri kulmilta alkoi kuulua torventoitotuksia, jotka ilmoittivat näytännön alkamista, laskivat he kukin soihtunsa paalun juurelle.
Kukkien alla oli pikeen kastettuja olkia, ja ne humahtivat paikalla ilmituleen. Liekki levisi leviämistään, tarttui murattiköynnökseen, kiipesi ylöspäin ja saavutti uhrin jalat. Yleisö vaikeni, ja valitukset ja tuskan huudot täyttivät koko puutarhan. Muutamat uhrit nostivat silmänsä tähtitaivasta kohti ja rupesivat veisaamaan Kristuksen kunniaa. Kansa kuunteli. Kovimmatkin sydämet valtasi kauhu, kun matalimpien paalujen päistä tuskalliset lapsenäänet alkoivat huutaa: »äiti! äiti!» Humalaisetkin katselijat säpsähtivät, kun he näkivät lasten pienet päät ja viattomat, tuskan vääntämät kasvot ja kun he näkivät niiden pyörtyvän savuun, joka jo oli ruvennut tukahuttamaan muitakin uhreja. Mutta liekit leimusivat korkeuteen ja sytyttivät tuleen yhä uusia ruususeppeleitä ja murattiköynnöksiä. Sekä pää- että syrjäkäytävät syttyivät palamaan, syttyivät puiden latvat, niityt ja kukkakentät, vesi lätäköissä ja lammikoissa kävi punaiseksi, puiden värisevät lehdet ruusunkarvaisiksi. Yö oli valoisa kuin päivä. Kun kärvennetyn lihan haju alkoi täyttää puutarhan, pirskoittelivat orjat katselijoiden joukkoon myrrhaa ja aloeta. Sitä varten oli nimittäin erityisesti valmistettu suitsutusastioita. Tuon tuostakin kuului kansan joukosta huutoja, mutta aiheutuivatko ne säälistä vaiko nautinnosta ja ihastuksesta—sitä ei saattanut tietää. Huudot kasvoivat samassa määrin kuin tuli, joka jo nuoleskeli paaluja, kiipesi uhrien rinnoille, tarttui heidän hiuksiinsa, viskasi huntunsa heidän mustuneille kasvoilleen ja puski vieläkin korkeammalle, ikäänkuin voitonriemulla ylistääkseen sitä voimaa, jonka käskystä hävitystyö tapahtui.
Näytelmän alussa oli Caesar saapunut kansansa joukkoon. Hän seisoi komeissa sirkuskilpa-ajovaunuissa, joiden eteen oli valjastettu neljä valkeaa orhia, puettuna vaununohjaajan pukuun ja oman hovinsa puolueen, s.o. »Vihriäin» väreihin. Hänen perässään tuli muita vaunuja, täynnä vaaleapukuisia hovilaisia, senaattoreja, pappeja, alastomia bakkhantinaisia, seppeleet kulmilla, viiniruukut käsissä, osaksi humalaisina ja päästellen villejä huutoja. Heidän rinnallaan soittivat fauneiksi ja satyreiksi puetut soittoniekat sitroja, forminkseja, huiluja ja torvia. Toisissa vaunuissa ajoi iäkkäitä roomalaisnaisia tyttärineen. He olivat hekin humalassa ja puolialastomina. Kilpa-ajovaunujen rinnalla juoksi miehiä, heiluttaen nauhoilla koristettuja tyrsos-sauvoja tai lyöden rumpua ja sirotellen tielle ruusuja. Koko tämä loistava seurue liikkui »evoe»-huutoja raiuttaen puutarhan pääkäytävää eteenpäin, savun ja ihmissoihtujen keskitse. Caesar oli ottanut Tigellinuksen ja Chilonin vaunuihinsa. Hän tahtoi erityisesti nauttia Chilonin kauhusta. Itse hän ohjasi hevosiaan, ajoi käyttöä, katsellen palavia ruumiita ja kuunnellen kansan huutoja. Seisoessaan kultaisissa kilpa-ajovaunuissa, ympärillä ihmisaallot, jotka kumartuivat hänen jalkainsa juureen, tulen loistossa, päässä sirkusvoittajan kultainen seppel, oli hän korkeampi kaikkia hovilaisia ja koko kansaa, hän näytti jättiläiseltä. Hänen äärettömät käsivartensa olivat ojollaan ohjaksissa ja näyttivät siunaavan kansaa. Hänen kasvoillaan ja hänen räpyttelevissä silmissään asui hymy, hän paistoi kansan yläpuolella kuin aurinko, kuni hirveä, mutta komea ja mahtava jumala.
Tuon tuostakin hän pysähtyi katselemaan jotakin tyttöä, jonka rintoja liekki juuri oli alkanut käryyttää, tai lasta, jonka kasvot vääntyivät tuskasta. Sitten hän taasen jatkoi matkaansa, kuljettaen perässään hurjaa ja hullaantunutta joukkoa. Tuon tuostakin hän tervehti kansaa, kumartui taaksepäin, veti ohjaksia kireämmälle ja puhutteli Tigellinusta. Kun hän vihdoin oli päässyt suurelle suihkulähteelle, joka sijaitsi kahden tien risteyksessä, astui hän alas vaunuista, viittasi seurueelleen ja sekaantui ihmisjoukkoon.
Häntä tervehdittiin huudoilla ja kättentaputuksilla. Bakkhantinaiset, nymfit, senaattorit, augustianit, papit, faunit, satyrit ja sotamiehet häärivät hänen ympärillään hurjassa piirissä. Itse hän, toisella puolellaan Tigellinus, toisella Chilon, kiersi suihkulähteen, jonka vierellä paloi muutamia kymmeniä paaluja. Hän pysähtyi jokaisen eteen ja teki kaikenlaisia huomautuksia uhreista, tai laski leikkiä vanhasta kreikkalaisesta, jonka kasvoilla kuvastui rajaton epätoivo.
Vihdoin he seisahtuivat korkean maston eteen, joka oli koristettu myrtti- ja viiniköynnöksillä. Tulen punaiset liekit ulottuivat jo uhrin polviin, mutta kasvoja ei heti saattanut nähdä, sillä kuivat oksat olivat vasta sytytetyt palamaan ja savu peitti kasvot. Hetken perästä kevyt öinen tuuli hajoitti savun, ja silloin paljastuivat vanhuksen kasvot ja harmaa parta, joka valui rinnalle.
Kasvot nähdessään alkoi Chilon kiemurrella kuin haavoitettu käärme, ja hänen suustaan pääsi huuto, joka enemmän muistutti korpin rääkynää kuin ihmisen ääntä:
"Glaucos! Glaucos!…"
Parantaja Glaucus häntä todella katseli palavasta paalusta.
Hän eli vielä ja hänen kärsivät kasvonsa olivat alas painetut, ikäänkuin hän vielä kerran olisi tahtonut katsella murhaajaansa, joka oli hänet pettänyt, ryöstänyt häneltä vaimon ja lapset ja yrittänyt tappaa hänet. Kaiken tämän hän Kristuksen nimessä oli saanut anteeksi ja sittenkin hän uudestaan oli antanut hänet murhaajien käsiin. Julmempaa ja verisempää vääryyttä ihminen tuskin koskaan oli toiselle tehnyt. Ja nyt paloi uhri, köytettynä pikeen kastettuun puuhun, ja murhaaja seisoi paalun juurella. Glaucuksen silmät eivät hetkeksikään kääntyneet pois kreikkalaisen kasvoista. Välistä peitti savu hänen kasvonsa, mutta kun tuuli haihdutti sen, näki Chilon taasen samat silmäterät tuijottamassa itseensä. Hän kokosi voimansa ja päätti paeta, mutta ei voinut. Äkkiä hänestä tuntui siltä, kuin hänen jalkansa olisivat olleet lyijystä ja kuin joku näkymätön käsi yliluonnollisella voimalla olisi pidellyt häntä paalun juurella. Hän ikäänkuin kivettyi. Sen hän vain tunsi, että hänen rintansa täyttyi ylen täyteen, että siellä ikäänkuin särkyi jotakin, että tuskaa ja verta jo on ollut tarpeeksi, että elämä nyt loppuu, että kaikki, mitä hänen ympärillään on, Caesar, hovi, kansanjoukot—kaikki häviää. Jäljelle jää vain ääretön, hirveä, musta erämaa, josta tuon marttyyrin silmät loistavat, tuomiolle kutsuen. Glaucuksen pää painui yhä alemma ja silmät tuijottivat rävähtämättä Chiloniin. Läsnäolijat arvasivat, että noiden molempien miesten välillä tapahtui jotakin, mutta hymy kuoli heidän huuliltaan, sillä Chilonin kasvot olivat kauhean näköiset. Niissä kuvastui sellainen hätä ja tuska, että olisi luullut tulikielen polttavan hänen omaa ruumistaan. Äkkiä hän säpsähti, ojensi käsivartensa paalua kohti ja huusi hirveällä, läpitunkevalla äänellä:
"Glaucos! anna anteeksi! Kristuksen nimeen!!!"
Kaikki läsnäolijat vaikenivat: väristys kävi heidän ruumiinsa läpi, ja vaistomaisesti nosti jokainen silmänsä ylöspäin.
Marttyyrin pää liikahti hiukan, sitten kuului maston latvasta valittava ääni:
"Minä annan anteeksi!…"
Chilon lankesi kasvoilleen maahan, ulvoi kuin villi peto, otti kourallaan multaa maasta ja sirotteli sitä hiuksilleen. Liekit leimahtelivat, nuolivat Glaucuksen rintaa ja kasvoja, irroittivat myrttikruunun hänen päästään ja tarttuivat nauhoihin, jotka koristivat paalun huippua. Koko paalu hulmahti kirkkaaseen, räikeänkarvaiseen tuleen.
Mutta hetken perästä nousi Chilon, ja hänen kasvonsa olivat niin muuttuneet, että augustianit luulivat näkevänsä toisen ihmisen. Hänen silmänsä paloivat kummallisesti, ryppyiseltä otsalta loisti innostus: ennen niin mitättömän näköinen kreikkalainen oli nyt kuin pappi, joka jumalansa käskystä valmistuu ilmoittamaan tuntemattomia totuuksia.
"Mikä hänen on? Hän on tullut hulluksi!" huudahtivat jotkut.
Chilon kääntyi kansan puoleen, nosti oikean kätensä taivasta kohti ja rupesi huutamaan, tai oikeammin sanoen kirkumaan niin lujaan, että sekä augustianit että kansanjoukko kuuli hänen sanansa:
"Rooman kansa! Kautta kuolemani vannon, että nämä ihmiset kuolevat viattomina. Murhapolttaja on—tuo tuossa!!!"
Hän osoitti sormellaan Neroa.
Syntyi hiiskumaton hiljaisuus. Hovilaiset olivat aivan kankeina kauhusta. Chilon viittasi yhä vapisevalla kädellään Caesariin. Äkkiä nousi myrsky. Kuten laine, jonka tuulenpuuska nostaa, karkasi kansanjoukko likemmä vanhusta, voidakseen paremmin nähdä hänet. Kuului huutoja: »maltappas!» tai: »voi meitä!» Kansanjoukko rähisi ja nielusi: »Vaskiparta! äidinsurmaaja! murhapolttaja!»
Sekamelska kasvoi kasvamistaan. Bakkhantinaiset hakivat kirkuen turvaa vaunuista. Äkkiä kaatui muutamia hiiltyneitä paaluja, kipinät räiskyivät yltympärille, ja sekasorto yhä kasvoi. Sokea, sakea ihmisaalto riisti Chilonin mukaansa ja vei hänet syvälle puutarhaan.
Paalut olivat enimmäkseen jo hiiltyneet ja kaatuilivat ristiin rastiin teiden poikki, täyttäen käytävät savulla, kipinöillä, palaneen puun ja palaneen ihmisrasvan hajulla. Sekä likeisimmät että kaukaisimmat valot sammuivat. Puutarha kävi pimeäksi. Levottomina, synkkinä ja alakuloisina tunkeutuivat joukot portteja kohti. Huhu siitä, mitä oli tapahtunut, kiersi suusta suuhun muutettuna ja liioiteltuna. Toiset kertoivat, että Caesar oli pyörtynyt, toiset, että hän itse oli tunnustanut polttaneensa Rooman, toiset, että hän oli vaarallisesti sairastunut, ja toiset, että hän vaunuihin kannettaessa oli ollut kuin kuollut. Siellä lausuttiin kristittyjen hyväksi joku säälin sana: »Eivät he ole polttaneet Roomaa—miksi siis vuodattaa niin paljon verta? miksi saada aikaan niin paljon tuskaa ja vääryyttä? Eivätköhän jumalat vain tule kostamaan viattomien puolesta?» Sanoja »innoxia corpora!» toistettiin yhä useammin. Naiset surkuttelivat ääneen lapsia, joita joukoittain oli viskattu petojen eteen, naulattu ristiin tai poltettu kirotuissa puutarhoissa. Vihdoin muuttui sääli vihaksi, joka kohdistui Caesariin ja Tigellinukseen. Oli sellaisiakin ihmisiä, jotka äkkiä seisahtuivat ja kysyivät itseltään ja muilta: »mikä jumala se onkaan, joka kuolemassa antaa sellaisen voiman?» Ja mietteisiin vaipuneina he palasivat kotiin.
Chilon yhä vielä harhaili puutarhassa, tietämättä minne mennä, minne kääntyä. Hän oli taasen heikko, turvaton, sairas vanhus. Tuon tuostakin hän kompastui hiiltyneisiin ruumiisiin tai töytäsi kekäleitä vastaan, jotka lähettivät hänen perässänsä laumoittain kipinöitä. Välistä hän istuutui ja tuijotti ympärilleen tajuttomin katsein. Puutarha oli miltei jo pimeä; puiden välitse pilkoitti vain kalpea kuu, valaisten himmeällä valolla puukujia, hehkuvia paaluja, joita oli kaatunut ristiin rastiin, ja uhrien muodottomia jäännöksiä. Vanhan kreikkalaisen silmissä näytti siltä, kuin kuulla olisi ollut Glaucuksen kasvot ja kuin Glaucuksen silmät yhä lakkaamatta olisivat tuijottaneet häneen. Hänen täytyi paeta valoa. Vihdoin hän kuitenkin uskalsi astua esiin varjosta ja silloin hän, ikäänkuin näkymättömän voiman pakottamana, rupesi kulkemaan suihkulähdettä kohti, jossa Glaucus oli heittänyt henkensä.
Äkkiä joku käsi kosketti hänen olkapäätään.
Vanhus kääntyi ja näki edessään vieraan miehen.
"Kuka siellä? Kuka olet?" huusi hän pelästyneenä.
"Apostoli Paavali Tarsolainen."
"Minä olen kirottu!… Mitä tahdot?"
Apostoli vastasi:
"Tahdon tuoda sinulle pelastusta."
Chilon nojasi puuta vasten.
Hänen jalkansa eivät kannattaneet häntä, ja kädet vaipuivat hervottomina alas.
"Minua ei voi pelastaa!" lausui hän synkästi.
"Etkö ole kuullut, että Jumala armahti katuvaa ryöväriä ristinpuulla?" kysyi Paavali.
"Etkö tiedä, mitä minä olen tehnyt?"
"Olen nähnyt sinun tuskasi ja kuullut oikean todistuksesi."
"Oi herra!!…"
"Ja kun Kristuksen palvelijakin tuskan ja kuoleman hetkellä oli valmis antamaan sinulle anteeksi, niin kuinka ei Kristus sinulle anteeksi antaisi?"
Chilon kävi molemmin käsin kiinni päähänsä, ikäänkuin hän olisi tulemaisillaan hulluksi, ja toisti toistamistaan:
"Anteeksi! Voisinko minä saada anteeksi?"
"Meidän Jumalamme on laupeuden Jumala," vastasi apostoli.
"Minullekin!" toisti Chilon.
Hän vaikeroi, ikäänkuin ei hän enää olisi jaksanut kantaa tuskaansa ja hätäänsä. Mutta Paavali virkkoi:
"Nojaa minuun ja seuraa minua."
Paavali talutti häntä, ja he suuntasivat kulkunsa tienhaaraa kohti. Heidän askeleitaan säesti suihkulähde, joka yön hiljaisuudessa tuntui itkevän marttyyrien kuolemaa.
"Meidän Jumalamme on laupeuden Jumala," toisti apostoli. "Jos sinä seisoisit meren rannalla ja heittäisit sinne kiviä, niin voisitko sinä niillä täyttää meren syvyyden? Mutta minä sanon sinulle, että Kristuksen armo on niinkuin meri ja että ihmisen rikokset ja synnit uppoavat siihen niinkuin kivet syvyyteen. Ja minä sanon sinulle, että se on niinkuin taivas, joka peittää vuoret, maat ja meret, sillä se pysyy aina, eikä sillä loppua ole. Sinä kärsit Glaucuksen paalun juurella, ja Kristus näki kärsimyksesi. Sinä huusit katsomatta siihen, mitä huomenna saattaa tapahtua: »tuossa on murhapolttaja!» ja Kristus muistaa sanasi. Sillä ne ovat muuttaneet pahuutesi ja valheellisuutesi, eikä sinun sydämeesi muuta ole jäänyt kuin rajaton tuska… Seuraa minua ja kuule mitä sinulle sanon: katso, minäkin vihasin Häntä ja vainosin Hänen valittujansa. En tahtonut suostua Häneen enkä uskonut Häneen ennenkuin Hän ilmestyi minulle ja kutsui minua. Ja katso, nyt on Hän minulle sula rakkaus. Mutta nyt on Hän sinua murheella, tuskalla ja vaivalla etsinyt, jotta Hän sinut luoksensa kutsuisi. Sinä olet vihannut häntä, mutta Hän on sinua rakastanut. Sinä olet Hänen tunnustajansa ylenantanut tuskaan, mutta Hän tahtoo antaa sinulle anteeksi ja vapahtaa sinut."
Hirveä hätä raivosi kurjan miehen rinnassa, ja tuska tärisytti hänen sieluansa pohjia myöten. Mutta Paavali kävi häneen käsiksi, valloitti ja sitoi hänet, kuten sotamies sitoo vangin.
Hetkisen perästä hän taasen rupesi puhumaan:
"Seuraa minua, ja minä vien sinut Hänen tykönsä. Miksi minä olisin tullut sinun luoksesi, jollen sitä varten? Kaskihan Hän minun rakkautensa nimessä koota ihmissieluja, täytän siis Hänen käskynsä. Sinä luulet olevasi kirottu, mutta minä sanon sinulle: usko Häneen, ja sinua odottaa vapahdus. Sinä luulet että sinua vihataan, mutta minä sanon sinulle vielä kerran, että Hän rakastaa sinua. Katso minua! Silloin, kun en Häntä omistanut, en omistanut muuta kuin pahuuden, joka asui sydämessäni, mutta nyt hänen rakkautensa korvaa minulle isän ja äidin, rikkauden ja vallan. Hänessä yksin on pelastus, Hän yksin hätäsi poistaa, parantaa haavasi, karkoittaa pelkosi ja kantaa sinut kotiin."
Näin sanoen vei hän hänet suihkulähteelle, jonka hopeinen säde kiilteli etäällä kuunvalossa. Ympärillä oli autiota ja hiljaista, sillä orjapalvelijat olivat jo korjanneet pois paalujen kekäleet ja marttyyrien ruumiit.
Chilon heittäytyi vaikeroiden polvilleen, kätki kasvot käsiinsä ja pysyi siinä liikkumattomana. Mutta Paavali nosti silmänsä tähtiä kohden ja rupesi rukoilemaan:
"Herra, katso tämän syntisen, hänen hätänsä, kyyneltensä ja tuskansa puoleen! Laupeuden Herra, joka vuodatit veresi meidän syntiemme tähden, anna hänelle anteeksi piinasi, kuolemasi ja ylösnousemisesi tähden!"
Hän vaikeni, mutta jäi yhä katselemaan korkeutta kohti ja rukoili.
Mutta hänen jalkaansa juuresta nousi valittavina huutoina:
"Kriste!… Kriste! … anna minulle anteeksi!"
Silloin Paavali astui suihkulähteelle, otti käteensä vettä ja kääntyi polvistuvan puoleen:
"Chilon! katso, nyt kastan minä sinut nimeen Isän ja Pojan ja Hengen! amen!"
Chilon nosti päätään, liitti kädet ristiin ja jäi siihen liikkumattomaksi. Kuu valaisi koko kirkkaudellaan hänen valkeita hiuksiaan ja kalpeita kasvojaan, joiden ilme oli liikkumaton ja ikäänkuin kivettynyt. Hetket kuluivat; Domitianuksen puiston siipikarjatarhoissa alkoivat kukot jo laulaa, mutta hän viipyi yhä vielä polvillaan, liikkumattomana kuin kuvapatsas hautausmaalla.
Vihdoin hän heräsi, nousi, kääntyi apostolin puoleen ja kysyi:
"Mitä minun pitää tehdä ennen kuolemaani, herra?"
Paavali oli vaipunut ajattelemaan rajatonta voimaa, joka saattoi valloittaa sellaisetkin sielut kuin tämän kreikkalaisen. Hänkin heräsi nyt mietteistään ja vastasi:
"Usko ja todista totuutta."
He läksivät molemmat liikkeelle. Puutarhan portilla apostoli vielä kerran siunasi vanhuksen, sitten he erosivat. Chilon tahtoi nimittäin itse niin, koska hän arvasi, että Caesar ja Tigellinus äskeisten tapahtumain johdosta alkaisivat vainota häntä.
Eikä hän erehtynytkään. Kotiin palatessaan tapasi hän talonsa ympärillä pretorianeja, jotka Scevinuksen johdolla ottivat hänet kiinni ja veivät Palatinukselle. Caesar oli jo lähtenyt levolle, mutta Tigellinus oli valveella ja odotti. Kun hän näki onnettoman kreikkalaisen, tervehti hän häntä ulkonaisesti tyynenä, mutta kasvoissa pahaaennustava ilme.
"Olet loukannut majesteettia," virkkoi hän "ja rangaistus odottaa sinua. Mutta jos huomenna amfiteatterissa todistat olleesi juovuksissa ja hulluna sekä että kristityt ovat tulipalon alkuunpanijat, niin rangaistuksesi päättyy raippoihin ja maanpakolaisuuteen."
"En voi, herra!" vastasi Chilon hiljaa.
Tigellinus läheni häntä hitain askelin ja kysyi häneltä hillityllä, uhkaavalla äänellä:
"Kuinka et voi, kreikkalainen koira? Etkö muka ollut juovuksissa, etkö ymmärrä, mikä sinua odottaa? Katso tuonne!"
Hän viittasi atriumin nurkkaan, jossa pitkän, puisen lavitsan vieressä puolipimeässä seisoi neljä trakilaista orjaa, liikkumattomina, ruoskat ja pihdit käsissä.
Chilon vastasi:
"En voi, herra."
Tigellinus raivostui, mutta koetti hillitä mieltään.
"Näitkö," virkkoi hän, "kuinka kristityt kuolevat? Tahdotko kuolla samalla tavalla?"
Vanhus nosti kalpeat kasvonsa: jonkun aikaa hänen huulensa vavahtelivat, sitten hän virkkoi:
"Minäkin uskon Kristukseen."
Tigellinus katseli häneen kummissaan:
"Koira, olet totisesti tullut hulluksi!"
Äkkiä puhkaisi hänen rintaansa kerääntynyt vimma kuorensa. Hän syöksyi Chilonin kimppuun, tarttui molemmin käsin hänen partaansa, viskasi hänet maahan, potki häntä ja huusi, suu vaahdossa:
"Sinä peruutat sanasi. Peruutat kun peruutatkin!…"
"En voi!" vastasi Chilon maasta.
"Kiduttakaa häntä!"
Käskyn kuultuaan ottivat trakilaiset vanhuksen ja panivat hänet lavitsalle, sitten he sitoivat hänet köysillä ja rupesivat pihdeillä nipistelemään hänen laihoja sääriään. Mutta Chilon oli, kun häntä sidottiin, nöyrästi suudellut trakilaisten käsiä, sitten hän oli sulkenut silmänsä ja kaiken aikaa pysynyt liikkumattomana kuin kuollut.
Hän eli sentään, sillä kun Tigellinus kumartui hänen puoleensa kysymään: »peruutatko?», liikkuivat hänen kalpeat huulensa, ja hän kuiskasi tuskin kuuluvasti:
"En … voi!…"
Tigellinus käski lakata kiduttamasta ja alkoi astella edestakaisin atriumissa. Hänen kasvonsa olivat sekä kiukun vääntämät että neuvottomat. Vihdoin hänen päähänsä nähtävästi pälkähti uusi tuuma, sillä hän kääntyi taasen trakilaisten puoleen ja virkkoi:
"Reväiskää kieli hänen suustaan!"