KUUDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.
Kolmen päivän—tai oikeammin sanoen kolmen yön—aikana ei kukaan häirinnyt heidän rauhaansa. Kun tavalliset työt vankilassa olivat tehdyt, s.o. kuolleet erotetut elävistä ja sairaimmat terveemmistä, ja kun väsyneet vartijat olivat panneet levolle käytäviin, läksi Vinitius kellariin, jossa Lygia oli. Hän viipyi siellä siihen asti, kun aamun sarastus alkoi pilkistää sisään ristikon lomitse, Lygia painoi päänsä hänen rinnalleen, ja sitten he kuiskaten puhuivat rakkaudesta ja kuolemasta. Vähitellen heidän ajatuksensa ja puheensa, yksin halunsa ja toiveensakin irtaantuivat elämästä. He kadottivat maalliset tunteensa. He olivat ikäänkuin laivalla lähteneet maista, eivät enää nähneet rantaa ja hävisivät häviämistään äärettömyyteen. Heidän mielialansa kävi vähitellen surulliseksi, he sulautuivat omaan keskinäiseen rakkauteensa ja Kristuksen rakkauteen ja valmistuivat lentämään muille maille. Mutta ajoittain tuli tuska vielä tuulenpuuskana repimään Vinitiuksen rintaa, silloin tällöin välähti vielä toivo kuin salama hänen mielessään, tuntui siltä kuin usko ristiinnaulitun Herran laupeuteen olisi antanut toivolle siivet—mutta päivä päivältä hänkin sentään yhä enemmän irtaantui maailmasta ja antautui kuoleman haltuun. Kun hän aamulla tuli vankilasta, katseli hän jo maailmaa, kaupunkia, tuttavia ja kaikkia elämää koskevia asioita ikäänkuin unennäköä. Kaikki tuntui hänestä niin vieraalta, etäiseltä, turhalta ja mitättömältä. Hän ei enää pelännyt uhkaavia tuskiakaan, sillä hänellä oli se tunne, että jos ihminen vaivuttaa sielunsa hartauteen ja kääntää katseensa toisaalle, niin eivät nekään mitään merkitse. Heitä molempia ympäröi jo iäisyys. He puhuivat rakkaudesta ja siitä, kuinka he haudan tuolla puolen elävät yhdessä ja rakastavat toisiaan. Jos heidän ajatuksensa vielä hetkiseksi palasivat maallisiin asioihin, tapahtui se ohimennen, ikäänkuin pitkälle matkalle aikovat puhuvat matkavalmistuksista. Heidän ympärillään vallitsi mahtava hiljaisuus. He olivat kuin kaksi unohdettua patsasta jossakin etäällä erämaassa. Heidän ainoana huolenaan oli, ettei Kristus heitä erottaisi, mutta hetki hetkeltä he tulivat yhä enemmän vakuutetuiksi siitä, ettei Hän sitä tee, ja samalla he rupesivat rakastamaan Häntä jäsenenä, joka heidät yhdistää, loppumattoman onnen ja rajattoman rauhan antajana. Maan tomu oli, heidän vielä ollessaan maan päällä, irroittunut heidän jaloistaan, heidän sielunsa olivat kirkastuneet puhtaiksi kuin kyyneleet. Kuoleman varjon alla, tuskassa ja kärsimyksessä, vankilan kurjuudessa avautui heille jo taivas, sillä se ojensi heille ikäänkuin kätensä ja vei heidät lunastettuina ja pyhitettyinä elämän ikuiselle lähteelle.
Petronius näki ihmeissään, että ilme Vinitiuksen kasvoissa yhä tyyntyi ja että ne rupesivat omituisesti loistamaan. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt sellaista ja arveli jo, että Vinitius oli keksinyt uuden pelastuskeinon. Se häntä vain loukkasi, ettei Vinitius uskonut hänelle salaisuuttaan.
Vihdoin hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan puhutteli häntä:
"Nyt näytät aivan toiselta kuin ennen. Älä nyt salaa minulta mitään, sillä minä tahdon ja voin sinua auttaa: oletko saanut aikaan mitään?"
"Olen," vastasi Vinitius, "mutta et sinä voi minua auttaa. Aion hänen kuoltuaan tunnustaa itseni kristityksi ja seurata hänen jälkiään."
"Eikö sinulla siis ole toivoa?"
"On kyllä. Kristus antaa hänet minulle eikä ikinä enää eroita meitä."
Petronius rupesi astelemaan edestakaisin atriumin permannolla, ja hänen kasvoillensa nousi pettymyksen ja kärsimättömyyden ilme.
"Siihen ei tarvita teidän Kristuksenne apua," virkkoi hän vihdoin.
"Saman palveluksen meidän Thanatoksemmekin [Kuoleman haltia.] tekee."
Vinitius hymähti surumielisesti ja vastasi:
"Ei, rakkaani, mutta sinä et tahdo sitä ymmärtää."
"En tahdo enkä voi, sanoi Petronius. Tässä ei ole aikaa selityksiin, mutta muistatko mitä sanoit, kun ei meidän onnistunut vapauttaa häntä Tullianumista? Minä kadotin silloin kaiken toivon, mutta kotiin palattuamme sanoit sinä: »mutta minä uskon, että Kristus voi palauttaa hänet minulle.» Palauttakoon nyt hänet sinulle! Jos viskaan kallisarvoisen pikarin mereen, niin ei kukaan meidän jumalistamme kykene palauttamaan sitä minulle. Jollei teidän jumalanne ole parempi, niin en ymmärrä, mistä syystä minun pitäisi kunnioittaa häntä enemmän kuin entisiä jumalia."
"Hän hänet minulle palauttaakin!" vakuutti Vinitius.
Petronius kohautti olkapäitään.
"Tiedätkö," kysyi hän, "että kristityt huomenna pannaan valaisemaan
Caesarin puutarhaa?"
"Huomennako?" kysyi Vinitius.
Likenevä hirveä todellisuus sai hänen sydämensä vapisemaan pelosta ja tuskasta. Seuraava yö oli ehkä viimeinen, jonka hän saisi viettää Lygian luona, hän sanoi siis Petroniukselle hyvästi ja läksi kiireesti »kuoppien» johtajan luo pyytämään tesseraansa.
Mutta siellä nousi hänen tiensä pystyyn, sillä johtaja ei tahtonut antaa hänelle mitään merkkiä.
"Suo anteeksi, herra," virkkoi hän. "Olen sinun hyväksesi tehnyt kaiken voitavani, mutta henkeäni toki en voi panna alttiiksi. Tänä yönä viedään kristittyjä Caesarin puutarhaan. Vankila tulee olemaan täynnä sotamiehiä ja viranomaisia. Jos sinut sattuisivat tuntemaan, olisin lapsineni päivineni surman oma."
Vinitius käsitti, että olisi ollut turhaa koettaa taivuttaa häntä. Hän toivoi sentään, että sotamiehet, jotka ennestään tunsivat hänet, ehkä päästäisivät hänet vankilaan ilman merkkiä. Yön tullessa hän siis pukeutui tavalliseen hautaaja-tunicaansa, köytti huivin suunsa eteen ja suuntasi kulkunsa vankilan portille.
Mutta sinä päivänä tarkastettiin merkit tavallista ankarammin, ja lisäksi tapahtui, että sadanpäämies Scevinus, ankara herra, joka koko sielullaan ja, mielellään totteli Caesaria, tunsi Vinitiuksen.
Nähtävästi hänen rautaisessa rinnassaan sentään vielä oli kipinä inhimillistä sääliä, sillä hän ei heläyttänytkään peistänsä kilpeä vastaan, kuten oli tapana, kun tahdottiin nostaa melu jostakin, vaan vei Vinitiuksen syrjemmälle ja virkkoi:
"Herra, lähde kotiin. Tunnen sinut, mutta vaikenen, sillä en tahdo syöstä sinua turmioon. Vankilaan en saata päästää sinua, vaan mene kotiin, ja jumalat sinua lohduttakoot!"
"Vai et voi päästää minua," lausui Vinitius. "Mutta salli minun edes seisoa tässä, jotta näen keitä kuljetetaan pois vankilasta."
"Se ei ole vastoin käskyäni," vastasi Scevinus.
Vinitius jäi portille odottamaan vankien kuljetusta. Puoliyön aikana avautuivat vankilan leveät portit, ja pitkänä jonona läksivät vangit liikkeelle. Siinä oli miehiä, naisia ja lapsia, ja molemmin puolin kulki aseellisia pretorianiosastoja.
Oli täysikuun aika ja yö hyvin valoisa, joten selvästi saattoi nähdä sekä onnettomien vartalot että kasvonpiirteet. He astelivat parittain, pitkässä, synkässä saatossa, aivan ääneti. Ei kuulunut muuta kuin aseitten kalske. Vankeja oli niin paljo, että olisi luullut kaikkien kellarien tyhjentyneen.
Kulkueen päässä huomasi Vinitius selvästi parantaja Glaucuksen, mutta
Ursus ja Lygia eivät olleet tuomittujen joukossa.