KUUDESKYMMENES LUKU.
Vinitius ei muutamaan vuorokauteen ollut viettänyt yötään kotona. Petronius arveli hänen keksineen jonkun uuden tuuman ja yhä tekevän valmistuksia Lygian vapauttamiseksi Esquilinuksen vankilasta. Hän ei tahtonut kysyä häneltä mitään, jottei häiritsisi hänen puuhiaan. Hienostunut skeptikko oli hänkin tavallaan taikauskoinen: hänen ei ollut onnistunut riistää neitoa mamertilaisesta vankilakuopasta, ja sentähden hän oli lakannut luottamasta onnensa tähteen.
Ei hän enää luottanut Vinitiuksenkaan toimien menestymiseen. Tulipalon ehkäisemiseksi oli revitty joukko taloja ja niiden kellarit olivat muutetut vankiloiksi. Niin oli Esquilinuksenkin vankila syntynyt. Ei se tosin ollut juuri niin hirveä kuin vanha Tullianum Kapitoliumin vierellä, mutta sen sijaan sitä vartioitiin sata kertaa huolellisemmin. Petronius ymmärsi, että Lygia oli siirretty sinne vain siitä syystä, ettei hän kuolisi eikä pääsisi pakoon amfiteatteria. Tietysti häntä samasta syystä vartioitiin kuin silmäterää.
"Nähtävästi," puhui hän itsekseen, "Caesar ja Tigellinus ovat päättäneet käyttää häntä erityiseen, hirveään näytelmään, jonka vertaista ei ole nähty. Hänen pelastuksensa on niin mahdoton, että Vinitius itse kuolee ennen kuin hän hänet saa pelastetuksi."
Vinitius itsekin oli kadottanut kaiken toivon hänen pelastamisestaan. Yksin Kristus saattoi hänet pelastaa. Nuorella tribunilla oli nyt vain yksi päämäärä: hän tahtoi päästä vankilaan näkemään Lygiaa.
Häntä oli pitkän aikaa vaivannut ajatus, että Nazarius oli päässyt mamertilaiseen vankilaan kantamaan ruumiita, ja hän päätti koettaa kulkea samaa tietä.
Hän antoi »löyhkäävien kuoppien» päämiehelle äärettömän rahasumman, ja tämä suostui vihdoin ottamaan hänet palvelijainsa joukkoon, jotka hän öisin lähetti noutamaan ruumiita. Ei ollut paljoakaan syytä pelätä, että hänet tunnettaisiin. Yö, orjan puku ja vankilan huono valaistus häntä suojelivat. Kenenkä päähän sitäpaitsi olisi saattanut pälkähtää, että patricio, konsulien poika ja pojanpoika olisi hautauspalvelijoiden joukossa, hengittämässä vankilan ja »löyhkäävien kuoppien» ilmaa ja tekemässä työtä, johon ihmiset vain pakosta tai äärimmäisen kurjuuden ajamina ryhtyivät.
Mutta ikävöitynä iltana vyöttäytyi Vinitius ilomielin, kietoi päänsä ympäri tärpättiin kastetun huivin ja läksi sykkivin sydämin toisten joukossa Esquilinukselle.
Pretorianien vartijat eivät estäneet häntä, sillä kaikki palvelijat päästettiin sisään »tesseran» nojalla, jonka sadanpäämies lampun valossa tarkasti. Hetkisen perästä avautuivat suuret rautaiset ovet, ja he astuivat vankilaan.
Vinitiuksen eteen avautui laaja, holvattu kellari, josta päästiin toisiin samanlaisiin kellareihin. Sumeat kynttilät valaisivat vankilaholveja, jotka olivat täynnä ihmisiä. Toiset makailivat pitkin seiniä, joko uneen vaipuneina tai kuolleina. Toiset kiertelivät suurten vesiastiain ympärillä, jotka seisoivat keskellä permantoa ja joista he joivat kuumesairaiden kiihkolla, toiset istuivat maassa, kyynärpäät polvia vasten, pää käsien varassa. Siellä täällä nukkui lapsi äitinsä sylissä. Yltympärillä kuului sairaiden läähättävä, sihisevä hengitys, itkua, rukouksen hyminää, hyräilyä ja vartijoiden kirouksia. Kellareissa vallitsi tungos ja ruumiin haju. Etempänä hämärässä vilisivät ihmiset mustina, epämääräisinä olentoina, likempänä saattoi tuikkivien lamppujen valossa eroittaa kalpeita, pelästyneitä, laihtuneita ja nälkäisiä kasvoja, joiden silmät olivat ikäänkuin sammuneet tai joitten poskilla kuume paloi. Heidän huulensa olivat sinettyneet, otsalta valui hikipisaroita ja hiukset olivat ikäänkuin liimatut ihoon. Nurkista kuului sairaiden valitus. Toiset pyysivät vettä, toiset rukoilivat että heidät jo kuljetettaisiin kuolemaan. Ja tämä vankila oli sentään parempi kuin vanha Tullianum. Vinitius oli vaipumaisillaan maahan, kun hän tämän kaiken näki. Hengitys loppui hänen rinnastaan. Ja kun hän ajatteli, että Lygia oli täällä, tässä kurjuudessa ja tuskassa, karmi hänen pintaansa, ja epätoivon huudahdus tukahtui rintaan. Amfiteatteri, villien petojen kynnet, risti, mikä hyvänsä oli parempi kuin nämä hirveät, maanalaiset kellarit, joissa ilma oli täynnä ruumiin löyhkää ja joissa joka nurkasta nousi tuskallisia rukouksia:
"Viekää meidät kuolemaan!"
Vinitius pusersi kätensä nyrkeiksi niin että kynnet painuivat lihaan. Hän tunsi heikkenevänsä ja olevansa pyörtymäisillään. Kaikki, mitä hän tähän asti oli kokenut, koko hänen rakkautensa ja kaikki hänen tuskansa vaihtuivat: hän toivoi vain kuolemaa.
Äkkiä hän kuuli »löyhkäävien kuoppien» päämiehen äänen:
"Kuinka paljo ruumiita täällä tänään on?"
"Noin tusinallinen," vastasi vankilan vartija, "mutta aamuun niitä kyllä tulee lisää, sillä tuolla seinillä ihmisiä jo makailee henkitoreissa."
Hän rupesi haukkumaan naisia siitä, että he salaavat kuolleet lapsensa saadakseen kauemmin pitää niitä luonaan. He eivät tahtoisi antaa heittää niitä »löyhkääviin kuoppiin». Vasta hajun avulla saa selville, missä ruumis on, ja siten ilma, joka muutenkin on hirveä, haisee vieläkin enemmän. "Mieluummin," sanoi vartija, "olisin orjana jossakin maalais-ergastulumissa kuin vartioisin näitä elävältä mätäneviä koiria." »Kuoppien» päämies lohdutti häntä vakuuttaen, ettei hänenkään virkansa ole parempia. Vinitius oli saanut takaisin täyden tajuntansa ja alkoi nyt tarkastella kellareja. Turhaan hänen silmänsä sentään etsivät Lygiaa. Hän rupesi jo pelkäämään, ettei hän enää saisi nähdä rakastettuaan elävänä. Kellareja oli useita kymmeniä, ja niiden välillä oli hiljan kaivettu käytäviä, jotka yhdistivät ne toisiinsa. Hautauspalvelijat eivät kuitenkaan päässeet muihin kuin niihin, joista oli ruumiita korjattavina. Vinitius rupesi jo pelkäämään, että kaikki hänen ponnistuksensa olivat olleet turhat.
Onneksi hänen suojelijansa päästi hänet pälkähästä.
"Ruumiit ovat heti korjattavat pois," sanoi hän, "sillä ne levittävät eniten tartuntaa. Kuolette täällä vielä itse ja kaikki vangit."
"Meitä ei ole kuin kymmenen kaikkien kellarien osalle," huomautti vartija "ja täytyy meidän toki saada nukkuakin."
"No minä jätän teille neljä miestä, niin he saavat öisin kulkea pitkin kellaria tarkastamassa, kutka ovat kuolleet."
"Huomenna ryypätään, jos sen teet! Mutta jokikinen ruumis on käytettävä tarkastettavana, sillä on tullut käsky, että kuolleiden kurkut ovat lävistettävät. Sitten suoraa päätä kuoppiin!"
"Hyvä on, ryypätään pois!" huusi »kuoppien» päämies.
Hän valitsi sitten neljä miestä, niiden joukossa Vinitiuksen.
Vartijoiden tehtäväksi tuli nostaa ruumiit paareille.
Vinitius rauhoittui. Nyt hän ainakin tiesi, että hän löytää Lygian.
Hän rupesi huolellisesti tarkastamaan ensimäistä kellaria. Hän nuuski kaikki pimeät nurkat, joihin todella ei päässyt ainoakaan valonsäde, katseli ihmisiä, jotka nukkuivat seinävierillä viittojensa peitossa, ja silmäili sairaita, jotka olivat kannetut nurkkaan, erilleen muista. Lygiaa hän vain ei löytänyt mistään. Toisesta ja kolmannesta kellarista hän niinikään etsi häntä turhaan.
Oli jo myöhäinen yö, ja kaikki ruumiit olivat kannetut pois. Vartijat olivat panneet levolle käytäviin, jotka kulkivat pitkin kellarien syrjiä, ja nukkuneet. Lapsetkin olivat väsyneet itkuihinsa ja vaikenivat. Ei kuulunut muuta kuin vaivattujen rintojen hengitys ja sieltä täältä rukouksen hyminää.
Lamppu kädessä astui Vinitius neljänteen kellariin, joka oli pienempi kuin edelliset, nosti kätensä, jotta valo lankesi yltympärille, ja rupesi tarkastamaan koppia.
Äkkiä hän säpsähti, sillä hän luuli seinävierellä, ristikkoaukon alla, nähneensä Ursuksen jättiläisvartalon.
"Ursus, sinäkö siellä olet?"
Jättiläinen nosti päätään.
"Kuka sinä sitten olet?"
"Etkö tunne minua?" kysyi nuori tribuni.
"Sammutit lampun, kuinka minä siis saattaisin tuntea sinut?"
Samassa Vinitius huomasi Lygian, joka makasi viitan päällä seinävierustalla. Vinitius ei enää saanut sanaa suustaan, vaan lankesi polvilleen.
Ursus tunsi hänet nyt ja huudahti:
"Kiitos olkoon Kristukselle! Mutta älä herätä häntä, herra."
Vinitius katseli häntä kyyneleet silmissä. Hän saattoi hämäränkin läpi eroittaa hänen kasvonsa, jotka olivat valkeat kuin alabasteri, ja hänen laihtuneet olkapäänsä. Kun Vinitius häntä siinä katseli, valtasi hänet rakkaus, joka oli kuin repivä tuska, joka tärisytti hänen sieluansa pohjia myöten ja joka samalla oli niin täynnä kunnioitusta, lämpöä ja ihailua, että hänen täytyi langeta kasvoillensa ja suudella vaatteen saumaa, jonka päällä hänen rakkaimpansa lepäsi.
Pitkän aikaa katseli Ursus häntä vaieten. Vihdoin hän nykäisi häntä tunican liepeestä.
"Herra," kysyi hän, "kuinka sinä tänne pääsit ja tuletko häntä pelastamaan?"
Vinitius nousi ja virkkoi, hetkisen vielä taisteltuaan mielenliikutustaan vastaan:
"Neuvo minulle vain keino!"
"Arvelin, että sinä itse sen keksisit, herra. Yksi ainoa keino tässä pälkähti minun päähäni…"
Hän kääntyi ristikkoaukkoon päin ja jatkoi samassa, ikäänkuin vastaten omaan kysymykseensä:
"Niin… Mutta alhaalla on sotamiehiä."
"Sata sotamiestä," vastasi Vinitius.
"Emme siis pääse siitä!"
"Emme!"
Lygilainen sivalsi kädellä otsaansa ja kysyi toistamiseen:
"Kuinka sinä pääsit tänne?"
"»Löyhkäävien kuoppien» päämies antoi minulle tesseran…"
Samassa hän säpsähti, ikäänkuin joku tuuma olisi välähtänyt hänen päähänsä.
"Kautta Vapahtajan tuskain," puhkesi hän kiihkeästi puhumaan, "minä jään tänne! Hän ottaa tesseran, kietoo huivin päänsä ympäri, heittää viitan ylleen ja lähtee. Onhan hautaaja-orjien joukossa keskenkasvuisia poikia, pretorianit siis eivät voi tuntea häntä, ja kun hän kerran vain pääsee Petroniuksen talolle, niin Petronius kyllä hänet pelastaa!"
Lygiläisen pää painui rintaa vastaan ja hän virkkoi surullisesta:
"Ei hän siihen suostuisi, sillä hän rakastaa sinua."
"Sitäpaitsi hän on sairas eikä pääse liikkumaan omin voimin."
Hetkisen perästä hän jatkoi:
"Kosket sinä, herra, eikä jalosukuinen Petronius ole voinut vapauttaa häntä vankeudesta, niin kuka sen sitten voi tehdä?"
"Kristus yksin!"
Molemmat vaikenivat. »Hän olisi kyllä voinut vapauttaa kaikki kristityt», mietti yksinkertainen lygilainen itsekseen, »mutta tottahan tuskan ja kuoleman hetki on tullut, koskei Hän ole sitä tehnyt.» Ei Ursus omasta itsestään välittänyt, mutta hänen kävi sydämen pohjasta sääli lasta, joka oli kasvanut hänen käsivarsillaan ja jota hän rakasti enemmän kuin mitään muuta maan päällä.
Vinitius lankesi taasen polvilleen Lygian eteen. Ristikosta tunki nyt kellariin kuun säteitä ja ne valaisivat paremmin kuin lamppu, joka vielä yksinään tuikki ovella.
Lygia avasi äkkiä silmänsä, laski läpikuultavan kätensä Vinitiuksen käteen ja virkkoi:
"Näen sinut—ja tiesin, että tulisit."
Vinitius vaipui suutelemaan hänen kättään ja painoi sitä otsaansa ja sydäntänsä vastaan. Sitten hän hiukan kohotti häntä makaavasta asennosta ja painoi hänet rintaansa vastaan.
"Tietysti tulin, rakkaani," sanoi hän. "Kristus sinua varjelkoon. Hän sinut vapauttakoon, rakastettu Lygia!…"
Enempää ei hän saanut sanotuksi, sillä hänen sydämensä voipui tuskasta ja rakkaudesta, eikä hän tahtonut Lygialle näyttää tuskaansa.
"Olen sairas, Marcus," virkkoi Lygia. "Minun täytyy kuolla, en tiedä täälläkö vai arenalla… Mutta sitä minä rukoilin, että ennen kuolemaani saisin nähdä sinut. Sinä tulitkin: Kristus kuuli rukoukseni!"
Vinitius ei vieläkään saattanut puhua, hän vain painoi häntä rintaansa vastaan.
"Näin sinut Tullianumin ikkunasta," jatkoi Lygia, "ja näin, että tahdoit tulla luokseni. Nyt on Vapahtaja tänä hetkenä antanut minun pysyä tajuissani, jotta voisimme sanoa toisillemme jäähyväiset. Minä menen hänen luokseen, Marcus, mutta minä rakastan sinua ja olen aina rakastava sinua."
Vinitius kokosi voimansa, tukahutti tuskansa ja koetti puhua niin levollisesti kuin suinkin:
"Ei, armaani! Et sinä kuole! Apostoli käski minun uskoa ja lupasi rukoilla puolestasi. Tunsihan hän Kristuksen, ja rakastihan Kristus häntä: ei Hän saata kieltää häneltä mitään… Jos sinun pitäisi kuolla, niin ei Pietari olisi käskenyt minun uskoa, mutta hän sanoi minulle: »usko!»—Ei, Lygia! Kristus armahtaa minua. Hän ei tahdo sinun kuolemaasi, ei Hän anna sinun kuolla!… Minä vannon sinulle Vapahtajan nimeen, että Pietari rukoilee puolestasi!"
He vaikenivat. Lamppu oven yläpuolella sammui, mutta kuun valoa tuli tulvimalla ristikkoaukosta. Kellarin toisessa päässä kitisi lapsi, mutta vaikeni pian. Ulkoa kuului pretorianien ääniä. Vuoron vaihduttua pelasivat he muurin juurella »skriptae duodecimia».
"Oi Marcus!" huudahti Lygia, "itse Kristus huusi Isälle: »ota pois minulta tämä katkera kalkki!» ja kuitenkin Hän sen tyhjensi. Itse Kristus kuoli ristinpuussa, ja nyt kuolevat tuhannet hänen mukanaan—miksi Hän siis yksin minua säästäisi? Kuka minä olen, Marcus? Kuulin Pietarin sanovan odottavansa marttyyrikuolemaa, ja mikä minä olen hänen rinnallaan? Kun pretorianit tulivat meille, pelkäsin kuolemaa ja tuskaa, mutta nyt en enää pelkää. Katso, kuinka hirveä tämä vankila on, mutta minä menen taivaaseen. Muista, että täällä hallitsee Caesar, mutta siellä hallitsee Vapahtaja, laupiaana ja täynnä armoa! Ei siellä ole kuolemaa. Sinä rakastat minua, ajattele siis kuinka onnelliseksi minä tulen. Oi armahin Marcus, muista, että sinä tulet minun luokseni."
Hän vaikeni ja veti hätäisesti ilmaa kipeään rintaansa. Sitten hän vei
Vinitiuksen käden huulilleen ja kuiskasi:
"Marcus!"
"Mitä, rakkaani?"
"Älä itke minua, vaan muista, että tulet luokseni. Elämäni oli lyhyt, mutta antoihan Jumala minulle sinun henkesi. Kerron Kristukselle, ettet rikkonut Hänen tahtoaan vastaan ja että aina rakastat Häntä, vaikka minä kuolin, vaikka sinä näit minun kuolevan ja vaikka jäit suureen suruun. Tahdotko sinä todella aina rakastaa Häntä ja kärsivällisesti kantaa kuolemani?… Sillä silloin Hän meidät yhdistää. Mutta minä rakastan sinua ja tahdon olla sinun kanssasi…"
Hän ei enää jaksanut jatkaa, ja viimeiset sanat tulivat tuskin kuuluvana kuiskauksena:
"Vanno minulle se, Marcus!…"
Vinitius sulki hänet vapisevin käsivarsin syliinsä ja vastasi:
"Kautta sinun pyhän pääsi!—vannon!…"
Kuun kalpeassa valossa saattoi nähdä kuinka Lygian kasvot kirkastuivat.
Vielä kerran hän nosti huulilleen hänen kätensä ja kuiskasi:
"Olenhan sinun vaimosi!…"
Pretorianit, jotka muurin juurella pelasivat »scriptae duodecimia», olivat joutuneet äänekkääseen riitaan, mutta Lygia ja Vinitius unohtivat vankilan, tuskat ja koko maailman. Enkelien rauha oli vallannut heidän sielunsa, ja he vaipuivat rukoukseen.