VIIDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
"Herra," virkkoi Chilon, "meri on rasvatyvenenä ja aalto tuntuu nukkuvan… Lähtekäämme Akaiaan. Siellä sinua odottaa Apollon kunnia, siellä sinua odottavat seppeleet ja voitot siellä ihmiset sinua jumaloivat ja jumalat tervehtivät vertaisenaan. Täällä sen sijaan, herra…"
Hän keskeytti puheensa, sillä hänen alahuulensa vapisi niin, että sanat muuttuivat käsittämättömiksi ääniksi.
"Lähdemme heti, kun kilpaleikit ovat loppuneet," vastasi Nero. "Tiedän, että täällä jo muutenkin sanotaan kristittyjä »vahingoittumattomiksi ruumiiksi», »innoxia corpora». Jos minä lähtisin tieheni, kävisi puhe aivan yleiseksi. Mitä sinä pelkäät, senkin musta tatti?"
Nero rypisti kulmakarvojaan ja loi Chiloniin kysyvän katseen, ikäänkuin pyytääkseen selitystä. Hän oli olevinaan tyyni, vaikka hänen mielensä oli kuohuksissa. Hän oli nimittäin viime näytännössä itsekin pelästynyt Crispuksen sanoja. Kotiin päästyään ei hän ollut saanut unta, sillä viha, häpeä ja pelko olivat häntä kalvaneet.
Taikauskoinen Vestinus, joka ääneti oli kuunnellut Neron ja Chilonin keskustelua, katsahti varovasti ympärilleen ja virkkoi salaperäisellä äänellä:
"Kuulitko, herra, mitä tuo vanhus sanoi. Kristityt ovat kummallista väkeä… Heidän jumalansa tekee heidän kuolemansa helpoksi, mutta taitaa olla kostonhimoinen."
Nero vastasi hätäisesti:
"Minä en ole pannut toimeen kilpaleikkejä. Tigellinus sen on tehnyt…"
"Niin onkin! Minä sen olenkin tehnyt," vastasi Tigellinus, joka kuuli Caesarin vastauksen. "Minä sen olen tehnyt ja minä teen pilkkaa kaikista kristittyjen jumalista. Vestinus, oi herra, on taikauskolla täytetty rakko, ja tuo urhea kreikkalainen voi menehtyä pelästyksestä, jos hän näkee rutkavan kanan nostavan höyhenet pystyyn puolustaakseen poikasiaan."
"Hyvä on," virkkoi Nero, "mutta anna käsky, että kristityiltä tästälähin leikataan kieli tai että heidän suunsa tukitaan."
"Kyllä tuli heidän suunsa tukkii."
"Voi minua!" vaikeroi Chilon.
Mutta Caesar, jota Tigellinuksen ylenkatseellinen varmuus oli rohkaissut, rupesi nauramaan, osoitti vanhaa kreikkalaista ja virkkoi:
"Katsokaapa miltä, Akilleksen jälkeläinen näyttää. Chilon oli todella hirvittävän näköinen. Hiustähteet hänen päälaellaan olivat käyneet ihan valkeiksi, ääretön levottomuus, pelko ja ahdistus kuvastui hänen kasvoillaan. Ajoittain hän oli kuin tiedotonna, pyörryksissään. Monesti hän ei laisinkaan vastannut kysymyksiin, jotka hänelle tehtiin, toisinaan hän vimmastui ja saattoi käydä niin myrkylliseksi, että augustianit pitivät viisaimpana jättää hänet rauhaan."
Sellainen tuuli tuli hänelle nytkin.
"Tehkää minulle mitä tahdotte," huusi hän epätoivoissaan ja näpäytti sormiaan, "mutta minä vain en enää lähde kilpaleikkeihin!"
Hetken kuluttua Nero katsahti häneen ja virkkoi, kääntyen Tigellinuksen puoleen:
"Pidäpä huolta siitä, että tämä stoikko puutarhassa joutuu minun likeisyyteeni. Tahdonpa nähdä minkä vaikutuksen soihtumme häneen tekevät."
Caesarin äänessä väreili uhka, joka pelästytti Chilonia.
"Herra," huudahti hän, "en tule näkemään mitään, sillä yöllä en saata eroittaa mitään."
Mutta Caesar hymyili hirveää hymyä ja vastasi:
"Yö on oleva valoisa kuin päivä."
Sitten hän kääntyi toisten augustianien puoleen ja rupesi puhumaan kilpa-ajoista, jotka hän aikoi panna toimeen kilpaleikkien päätyttyä.
Petronius tuli Chilonin luo, kosketti hänen olkapäätään ja virkkoi:
"Enkö sanonut sinulle, ettet sinä kestäisi näytelmää?"
Chlion vastasi:
"Minua janottaa…"
Ja hän ojensi vapisevan kätensä ottamaan maljaa, mutta ei jaksanut viedä sitä huulilleen. Kun Vestinus sen näki, otti hän maljan ja auttoi Chilonia. Sitten hän tuli ihan hänen korvansa juureen ja kysyi uteliaana ja hätääntyneenä:
"Ovatko raivottaret sinun kimpussasi? Mitä?…"
Vanhus tuijotti häneen suu auki, ikäänkuin ei hän olisi käsittänyt kysymystä, ja rupesi siristelemään silmiään.
Vestinus uudisti kysymyksensä:
"Ovatko raivottaret kimpussasi?"
"Ei," vastasi Chilon, "mutta edessäni on yö."
"Kuinka? Yökö… Olkoot jumalat sinulle armolliset! Mitä sinä sanoit?
Yökö?"
"Hirveä yö ja hämäryys, jossa on jotakin, joka liikkuu ja likenee minua.
Mutta minä en tiedä mitä se on, vaan pelkään."
"Olen aina ollut vakuutettu, että löytyy noitia. Etkö ole nähnyt unia?"
"En, sillä en ole maannut. En saattanut ajatella, että heitä rangaistaisiin sillä tavalla."
"Säälitkö sinä heitä?"
"Miksi te vuodatatte niin paljon verta? Kuulitko, mitä se ukko huusi ristiltä? Voi meitä!"
"Kuulin," vastasi Vestinus. "Mutta ovathan he murhapolttajia."
"Eivät ole!"
"Ovathan he ihmissuvun vihollisia."
"Eivät ole!"
"Ovathan he myrkyttäneet veden."
"Eivät ole!"
"Ja surmanneet lapsia…"
"Eivät ole!"
"Kuinka!" kysyi Vestinus kummissaan. "Itsehän sinä niin sanoit ja itsehän sinä heidät annoit Tigellinuksen käsiin?"
"Juuri sentähden minua nyt ympäröi yö ja kuolema likenee minua… Välistä minusta tuntuu siltä kuin jo olisin kuollut, ja te muut samaten."
"Ei! He kuolevat ja me jäämme henkiin. Mutta sanoppa minulle: mitä he kuollessaan näkevät?"
"Kristuksen…"
"Vai onko se heidän jumalansa? Onko väkeväkin jumala?"
Chilon vastasi hänkin kysymyksellä:
"Mitä soihtuja aiotaan sytyttää puutarhaan? Kuulitko mitä Caesar sanoi?"
"Kuulin kyllä ja tiedän muutenkin. Ne ovat nimeltään »sarmentitii» ja »semaxii»… Kristityt puetaan kidutustunicaan, joka on kastettu pikeen, sitten heidät sidotaan paaluihin ja sytytetään palamaan… Kunhan ei heidän jumalansa vain kostaisi kaupungille… Semaxii!! se on hirveä rangaistus."
"On se minusta sentään parempi kuin verenvuodatus," vastasi Chilon. "Käskepä orjan ojentaa malja huulilleni. Minun on jano, mutta viini voi läikähtää, kun käteni vapisee vanhuuttaan…"
Toiset augustianit keskustelivat niinikään kristityistä. Vanha Domitius
Afer teki heistä pilkkaa.
"Heitä on niin paljo," sanoi hän, "että he huoleti voisivat nostaa sisällisen sodan, ja kuten muistatte pelkäsimmekin, että he ryhtyisivät puolustukseen. Mutta he kuolevat kuten lampaat."
"Koettakootpa muuta!" huusi Tigellinus.
Petronius puuttui samassa puhumaan:
"Te erehdytte. Kyllä he puolustautuvat."
"Millä lailla?"
"Kärsivällisyydellä."
"Se on aivan uusi keino."
"Niin on. Tai voitteko väittää heidän kuolevan pahantekijöiden lailla? Ei! He kuolevat sillä lailla, että pahantekijöinä täytyy pitää niitä, jotka ovat tuominneet heidät kuolemaan, s.o. meitä ja koko Rooman kansaa."
"Mitä hullutuksia!" huudahti Tigellinus.
"Hic Abdera!" [Sananlaskuntapainen lause, merkitsee: »tyhmin tyhmistä».] vastasi Petronius.
Toiset, jotka huomasivat hänen sanojensa sattuvaisuuden, katselivat kummastuneina toisiinsa ja toistelivat toistelemistaan:
"Hän on oikeassa! He kuolevat kummallisella ja aivan erityisellä tavalla."
"Minä vakuutan teille, että he näkevät jumalansa," huudahti Vestinus.
Muutamat augustianit kääntyivät nyt Chilonin puoleen:
"Vanhus hoi! sinä tiedät asian, sano meille: mitä he näkevät?"
Kreikkalainen läikäytti viiniä tunicalleen ja vastasi:
"Kuolleistanousemuksen!…"
Hän vapisi niin, että lähimpänä istuvat vieraat purskahtivat äänekkääseen nauruun.