NELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Tuli oli jo päässyt Via Nomentanalle asti, mutta samassa kääntyi tuuli. Liekit vetäytyivät silloin Via Latalle ja Tiberiin päin, ympäröivät Kapitoliumin, levisivät Forum Boariumille, hävittivät kaikki mitä ennen olivat säästäneet ja likenivät uudestaan Palatinusta. Tigellinus, joka oli koonnut ympärilleen kaikki pretorianien voimat, lähetti lähettämistään sanansaattajia Caesaria vastaan, huomauttamaan, että Caesar vain pitäisi varansa: tulipalo on tosin vielä yltymässä, mutta ennen pitkää komea näytelmä jo saattaa alkaa riutua. Nero tahtoi sentään vasta yön aikana saapua perille, jotta palavan kaupungin kuva olisi nautittavammillaan. Hän pysähtyi siis Aqua Albanan seuduille, kutsutti telttaansa tragikko Alituruksen, harjoitti hänen avullaan sopivia asentoja, kasvojen ilmeitä ja liikkeitä sekä neuvotteli siitä, miten käsivarret olivat pidettävät lausuessa sanoja: "oi pyhä kaupunki, mi lujemmalta Ida-vuorta näytit"—olivatko molemmat käsivarret pidettävät ylhäällä vai pitikö toisen käden pidellä forminksia ja toisen riippua suorana pitkin kylkeä, tai oliko ainoastaan yksi käsivarsi nostettava ilmaan. Sillä nämä kysymykset olivat hänen mielestään sinä hetkenä tärkeämmät kaikkea muuta. Illansuussa hän vihdoin läksi liikkeelle ja kysyi vielä silloin Petroniukselta, eikö hävitykselle pyhitettyjä runoja välttämättömästi olisi höystettävä muutamilla komeilla, jumalia vastaan tähdätyillä kirouksilla, ja eikö taiteenkin kannalta katsoen sellaisten aivan välittömästi täytyisi puhjeta ilmoille ihmisen suusta, joka paraikaa kadottaa isänmaansa.
Puoliyön aikaan hän ja hänen mahtava hovinsa vihdoin likeni kaupungin muureja. Saatossa oli laumoittain hoviherroja, senaattoreja, ritareja, vapautettuja, orjia, naisia ja lapsia. Kuusitoistatuhatta pretoriania oli asetettu molemmin puolin tietä valvomaan, että Caesar rauhassa ja vaaratta saisi kulkea, sekä pitämään raivostunutta kansaa sopivan matkan päässä. Kun kansa sai nähdä kulkueen, rupesi se sadattelemaan, huutamaan ja viheltämään, mutta ei uskaltanut hyökätä kimppuun. Kuului sentään kättentaputuksiakin, sillä roskaväki, joka ei ollut omistanut mitään ja joka niinmuodoin ei ollut saattanut mitään kadottaakaan, toivoi, että sille nyt jaettaisiin jyviä, oliveja, vaatteita ja rahaa vielä anteliaammin kuin ennen. Vihdoin hukkuivat sentään sekä huudot että vihellykset ja kättentaputukset torvien toitotukseen ja rumpujen pärinään. Tigellinus oli näet käskenyt ottaa vastaan Caesarin tällaisella kunnianosoituksella. Päästyään Ostian portille pysähtyi Nero hetkeksi ja virkkoi: "minä kodittoman kansan koditon valtias, mihin kallistan yöksi onnettoman pääni!" Sitten hän sivuutti Clivus Dalphinin ja nousi varta vasten valmistettuja portaita myöten Appian vesijohtokaarelle. Häntä seurasivat augustianit ja laulajat sitroineen, luuttuineen ja muine soittokoneineen.
Kaikki pidättivät henkeään, odottaen että hän lausuisi joitakin suuria sanoja, jotka, kunkin oman turvallisuuden vuoksi, olisivat mieleen painettavat. Mutta hän seisoi juhlallisena, mykkänä, puettuna purppuraisiin vaatteisiin, päässä kultainen laakeriseppel, ja katseli liekkien yhä yltyvää valtaa. Kun Terpnos ojensi hänelle kultaisen luutun, nosti hän silmänsä taivasta kohti, jota liekit punailivat, ikäänkuin hän sieltä olisi odottanut innostusta.
Kansa näki Caesarinsa seisomassa tulipalon verenkarvaisessa loistossa ja osoitteli häntä sormellaan. Etempänä puhisivat tulikäärmeet, ja Rooman ikuiset, pyhät muistomerkit paloivat poroksi: paloi Herkuleksen temppeli, jonka Evander oli pystyttänyt, Jupiter Statorin temppeli, Lunan temppeli, joka oli rakennettu vielä Servius Tulliuksen aikana, Numa Pompiliuksen talo ja Vestan asunto ynnä Rooman kansan kotijumalat. Liehuvien tuliharjojen lomitse saattoi tuon tuostakin nähdä Kapitoliumin. Rooman entisyys, Rooman henki paloi poroksi, mutta Caesar itse seisoi luuttu kädessä ja kasvoillaan tragillisen näyttelijän naamio. Hän ei ajatellut häviävää isänmaataan, vaan runorakennetta ja sanoja, joilla parhaiten voisi kuvata hävitystä, herättää suurinta hämmästystä ja parhaiten saada yleisön puhkeamaan kättentaputuksiin.
Hän vihasi kaupunkia, vihasi sen asukkaita ja rakasti yksin omia laulujaan ja runojaan. Sentähden hän sydämestään iloitsi, että hän vihdoin oli saanut nähdä murhenäytelmän, jommoista hän oli kuvannut. Runoseppä riemuitsi, lausuja oli innoissaan, vaikuttavien temppujen etsijä nautti kauheasta näytelmästä ja ajatteli ihastuneena, että Trojan hävitys tämän jättiläiskaupungin häviön rinnalla oli ollut leikintekoa. Saattoiko hän enempää toivoa? Paloihan tuossa Rooma, maailmaa hallitseva Rooma, ja hän, Caesar, seisoi vesijohtokaaren päällä, kädessään kultainen luuttu, kaikkien nähtävänä, puettuna purppuraan, hämmästyttävänä, komeana ja runollisena. Vähät siitä että kansanjoukko tuolla etempänä, hämärässä, murisi ja raivosi. Muriskoon! Vuosisadat vaihtuvat, tuhannet vuodet kuluvat, mutta aina ovat ihmiset muistelevat ja ylistelevät runoilijaa, joka tällaisena yönä lauloi Trojan hävitystä ja paloa. Mitä on hänen rinnallaan Homeros? Mitä on hänen rinnallaan itse Apollo forminkseineen!
Nero nosti kätensä, kosketti kieliä ja puhkesi Priamon sanoihin:
"Oi isäini pesä, oi kallehin kehto!…"
Täällä taivasalla, tulipalon huristessa ja tuhansiin nousevan kansanjoukon melutessa tuntui hänen äänensä kummallisen vähäpätöiseltä, heikolta ja epävarmalta. Soittokoneiden helinä oli kuin kärpästen surinaa. Mutta senaattorit, virkamiehet ja augustianit, jotka kaikki olivat kerääntyneet vesijohtokaarelle, painoivat alas päänsä ja kuuntelivat äänettömässä ihastuksessa. Nero lauloi kauan ja hänen laulunsa kävi yhä surullisemmaksi. Kun hän hetkiseksi vaikeni kootakseen henkeä, toisti laulajien kuoro viimeiset säkeet. Sitten Nero—liikkeellä, jonka Aliturnus oli opettanut—riuhtaisi hartioiltaan tragillisen "syrman", kosketteli kieliä ja jatkoi lauluaan. Kun edeltäkäsin sävelletty runo vihdoin loppui, rupesi hän improvisoimaan ja etsimään suuria vertauksia, joilla voisi kuvata edessään olevaa näytelmää. Hänen kasvonsa alkoivat muuttua. Hän totisesti ei surrut syntymäkaupungin häviötä, mutta hän nautti ja ihastui omien sanojensa juhlallisesta soinnusta siihen määrään, että hän äkkiä päästi luutun kolahtamaan maahan ja kääriytyi »syrmaansa». Siinä hän sitten seisoi aivan kuin kivettyneenä, muistuttaen jotakin Palatinuksen pihaa koristavaa Niobidi-kuvaa.
Vähän aikaa vaikenivat kaikki, sitten nousi kättentaputusten myrsky. Mutta etempää kuului kansanjoukon ulvonta. Kukaan ei enää epäillyt, että Caesar oli poltattanut kaupungin vain valmistaakseen itselleen näytelmän ja tehdäkseen tapahtumasta laulun. Kun Nero kuuli huudot sadoistatuhansista kurkuista, kääntyi hän augustianien puoleen, ja hänen kasvonsa olivat surulliset. Hän hymyili tyyntä hymyä, kuten ihminen, jota on kohdeltu väärin mutta joka alistuu kohtaloonsa.
"Kas noin paljon arvoa quiritit antavat minulle ja runoilleni," virkkoi hän.
"Roistot!" vastasi Vatinius, "käske, herra, pretorianien hyökätä heidän kimppuunsa."
Nero kääntyi nyt Tigellinuksen puoleen:
"Saatanko luottaa sotamiesten uskollisuuteen?"
"Saatat, jumalallinen," vastasi prefekti.
Mutta Petronius kohautti olkapäitään.
"Heidän uskollisuuteensa kyllä saatat luottaa, mutta et heidän lukumääräänsä. Pysy vain paikoillasi, sillä täällä olet parhaimmassa turvassa. Kansa on rauhoitettava."
Seneca ja konsuli Licinius olivat samaa mieltä. Raivo laaksossa yltyi yltymistään. Kansa hankki aseikseen kiviä, telttapaaluja, laudanpätkiä, joita se kiskoi irti ajopeleistä, ja kaikkinaisia rautaesineitä. Jonkun ajan perästä saapui muutama kohortinpäämies ilmoittamaan, että joukko ahdistaa pretorianeja sekä että sotamiehet suurimmalla vaivalla puolustavat linjaa. He eivät sentään uskalla ryhtyä mihinkään, koskeivät ole saaneet käskyä hyökätä kansan kimppuun.
"Jumalat!" huudahti Nero "mikä yö! Toisella puolen tulipalo, toisella raivoisa ihmismeri!"
Hän rupesi taasen etsimään sanoja, joilla kauneiten voisi kuvata hetken vaaraa, mutta samassa hän näki kaikkien ympärillä seisovien kalpeat, hätääntyneet kasvot, ja silloin hänkin pelästyi.
"Antakaa minulle tumma viitta päähineineen!" virkkoi hän. "Mahtaakohan tästä todella syntyä ottelu?"
"Herra," sanoi Tigellinus epävarmalla äänellä. "Olen tehnyt mitä ikinä olen voinut, mutta vaara on todella suuri… Puhu, herra, kansalle ja tee sille hyviä lupauksia."
"Vai pitäisi Caesarin puhua joukolle! Joku toinen saa tehdä sen minun nimessäni. Kuka ottaa sen tehdäkseen."
"Minä!" lausui Petronius tyynesti.
"Mene, ystävä! Sinä olet minulle aina uskollisin… Mene, äläkä säästä lupauksia."
Petronius kääntyi seurueen puoleen, kasvot huolettomina ja ivallisina.
"Läsnäolevat senaattorit," virkkoi hän, "ynnä Piso, Nerva ja Senecio seuratkoot minua."
Sitten hän hitaasti astui alas vesijohtokaarelta. Ne, joita hän oli käskenyt, seurasivat epäillen, mutta samalla jonkinlaisella mielihyvällä, sillä hänen tyyneytensä vaikutti heininkin. Kun Petronius oli päässyt kaaren juurelle, käski hän tuoda valkean hevosen ja istuutui sen selkään. Seurueen etunenässä hän sitten ratsasti pitkien pretorianirivien keskitse kohti mustaa, ulvovaa ihmislaumaa. Hänellä ei ollut muita aseita kuin kaitainen, elfenluinen keppi, jota hän tavallisesti piti kädessään.
Päästyään pretorianirivien päähän ratsasti hän suoraan ihmisjoukkoon. Tulipalon valossa näkyi uhkaavia nyrkkejä ja kaikenlaisilla aseilla varustettuja käsiä, kiiluvia silmiä, hiestyneitä kasvoja ja suita, jotka kiljuivat ja joiden pielissä oli vaahtoa. Pian ympäröi raivostunut aalto hänet ja hänen seurueensa. Ihmiset olivat todella heidän ympärillään kuin merenä, pää pään vieressä, ja meri aaltoili ja läikkyi kammottavan näköisenä.
Rähinä kasvoi kasvamistaan ja muuttui vihdoin eläimelliseksi karjunnaksi. Seipäät ja talikot, jopa miekatkin, vinkuivat Petroniuksen pään ympärillä, uhkaavat kädet kävivät kiinni hevosen suitsiin ja ratsastajaan, mutta hän ajoi yhä syvemmälle kansanjoukkoon, kylmänä, välinpitämättömänä, halveksivana. Tuontuostakin läjäytti hän kepillään röyhkeimpiä päähän, mutta vain ikäänkuin raivatakseen tietä tavallisen tungoksen läpi. Hänen tyyneytensä ja varmuutensa ei saattanut olla hämmästyttämättä raivostunutta joukkoa. Vihdoin ihmiset tunsivat hänet, ja useat äänet rupesivat huutamaan:
"Petronius! Arbiter elegantiarum! Petronius!"
"Petronius!" kaikui jo kaikilta tahoilta.
Ja jota useammin hänen nimeään mainittiin, sitä enemmän lauhtuivat kasvot ja sitä enemmän tyyntyi rähinä, sillä tuo komea patricio, joka ei ikinä ollut koettanut saavuttaa kansan suosiota, oli kuin olikin sen suosikki. Häntä pidettiin inhimillisenä ja ylevämielisenä miehenä, ja kansa oli ruvennut suosimaan häntä varsinkin Pedanius Secunduksen rettelöiden aikana. Olihan hän silloin koettanut lieventää hirveää tuomiota, joka määräsi kuolemaan kaikki prefektin orjat. Varsinkin orjalaumat rakastivat häntä sillä rajattomalla rakkaudella, jolla poljetut ja onnettomat ihmiset tavallisesti rakastavat olentoa, joka heille osoittaa edes hiukkasen myötätuntoisuutta. Tänä hetkenä olivat ihmiset sitäpaitsi uteliaat kuulemaan, mitä Caesarin lähettiläällä olisi sanomista. Kukaan nimittäin ei epäillyt, että Caesar tahallaan oli lähettänyt juuri hänet.
Petronius riisui valkean, purppuralla päärmätyn togansa, nosti sen ilmaan ja heilutti sitä päänsä päällä, merkiksi siitä, että hän tahtoo puhua.
"Hiljaa! hiljaa!" huudettiin joka taholta.
Hetkisen perästä kansanjoukko todella vaikeni. Petronius kohosi seisomaan hevosen selkään ja rupesi puhumaan korkealla, tyynellä äänellä:
"Kansalaiset! toistakoot ne, jotka kuulevat sanani, etempänä seisoville mitä olen puhunut. Ja koettakoon jokainen käyttäytyä ihmisiksi eikä kuin peto arenalla."
"Puhu! puhu!…"
"Kuulkaatte siis! Kaupunki rakennetaan uudelleen. Luculluksen, Maecenaksen, Caesarin ja Agrippinan puutarhat avataan käytettäviksenne! Huomisesta alkaen jaetaan teille jyviä, viiniä ja oliveja niin runsaasti, että jokainen voi täyttää vatsansa kurkkua myöten! Sitäpaitsi Caesar valmistaa teille kilpaleikkejä, joitten vertaisia ei maailma vielä ole nähnyt, teitä odottaa juhlat ja lahjat. Rikkaammiksi tulette tulipalon jälkeen kuin ennen sitä olittekaan!"
Vastauksena hänen sanoihinsa alkoi kuulua murinaa, ja se leveni joka haaralle niinkuin aalto leviää vedessä, kun siihen on heitetty kivi: likempänä seisovat ilmoittivat kauempana seisoville hänen tiedonantonsa. Vähitellen rupesi kuulumaan huutoja ja vihan tai tyytyväisyyden ilmauksia ja vihdoin muuttui kaikki mahtavaksi meluksi.
"Panem et circenses!… Leipää ja sirkusleikkejä!"
Petronius kääriytyi togaansa ja pysyi jonkun aikaa liikkumattomana. Hän oli valkeassa puvussaan kuin marmorikuva. Rähinä yltyi, se voitti jo tulipalonkin räiskeen, levisi joka taholle ja tuntui tulevan yhä syvemmältä, mutta lähettiläällä nähtävästi vielä oli jotakin sanomista, koska hän yhä odotti.
Vihdoin hän taasen heilautti kättään, kehoittaen kansanjoukkoa vaikenemaan, ja virkkoi:
"Lupasin teille panem et circenses, mutta korottakaa nyt te puolestanne huuto Caesarin kunniaksi, joka teidät ruokkii ja vaatettaa. Sitten saatte, ihmisrääsyt, panna levolle, sillä päivä alkaa pian sarastaa."
Näin lausuttuaan käänsi hän hevosensa, läiskäytti keveästi kepillään päihin ja kasvoihin, jotka sattuivat olemaan tiellä, ja ratsasti hitaasti pretorianien rivejä kohti.
Hetkisen perästä hän jo oli vesijohtokaarella. Siellä vallitsi hirveä kauhistus. Herrat olivat nimittäin ymmärtäneet väärin huudon panem et circenses ja luulleet, että kansanjoukko oli päästänyt ilmoille uuden vihanpurkauksen. Eivät he myöskään olleet saattaneet odottaa, että Petronius suoriutuisi pälkähästä. Kun siis Nero sai hänet nähdä, karkasi hän aina portaille asti ja kysyi, kasvot kalpeina mielenliikutuksesta:
"No mitä? Miten siellä asiat nyt käyvät? Tuleeko todella ottelu?"
Petronius veti ilmaa keuhkoihinsa, hengitti syvältä ja virkkoi:
"Kautta Polluxin! kuinka he hikoilevat ja haisevat! Antakoon joku minulle kiireesti »epilimmaa», sillä muuten pyörryn."
Sitten hän kääntyi Caesarin puoleen.
"Lupasin heille viljaa, oliveja, pääsyn puutarhoihin ja kilpaleikkejä. He jumaloivat sinua taasen minkä jaksavat ja mylvivät vaahtoavin huulin sinulle kunniaa. Jumalat, kuinka se roskaväki osaa haista pahalta!"
"Pretorianini ovat valmiina," huudahti Tigellinus, "ja jollet olisi heitä rauhoittanut, olisin ikipäiviksi tukkinut kirkujien suun. Sääli, Caesar, ettet sallinut sotamiesten käyttää voimiaan."
Petronius katsahti puhujaan, kohautti olkapäitään ja virkkoi:
"Ei se vielä ole myöhäistä. Ehkä he jo huomenna saavat niitä käyttää."
"Ei, ei!" huudahti Caesar. "Käsken avata heille puutarhat ja annan jakaa viljaa. Kiitän sinua, Petronius! Valmistan heille kilpaleikit ja esitän julkisesti saman laulun, jonka tänään lauloin teille."
Näin sanottuaan laski hän käsivartensa Petroniuksen olkapäälle, vaikeni hetkisen, rauhoittui ja virkkoi vihdoin:
"Sanoppa suoraan: minkä vaikutuksen tein minä laulaessani?"
"Sinä olet näytelmän arvoinen, ja näytelmä oli sinun arvoisesi," vastasi
Petronius.
Sitten hän kääntyi tulipaloon päin ja lausui:
"Nyt katselemme vielä vanhaa Roomaa ja sanomme sille jäähyväiset."