NELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Apostolin sanat valoivat luottamusta kristittyjen sieluihin. Tosin maailmanloppu heidän mielestään aina oli likellä, mutta he alkoivat taasen uskoa, ettei hirveä tuomio ehkä aivan vielä tule ja että he ehkä vielä saavat nähdä Neron herrauden—ja se oli heidän silmissään samaa kuin Antikristuksen herraus—loppuvan, sekä Jumalan koston saavuttavan hänet hänen rikostensa takia. Kun he siis olivat rukoilleet ja saaneet sydämilleen vahvistusta, alkoivat he poistua maakuopasta erotakseen kukin haaralleen ja palatakseen piilopaikkoihinsa, ehkäpä Tiberinkin taakse, koska oli kerrottu, että tuli muutamissa kohdin oli saatu sammumaan ja että se tuulen kanssa oli kääntynyt poispäin joesta sekä että se, hävitettyään kaikki mitä saattoi hävittää, vihdoin oli lakannut leviämästä.
Apostolikin jätti Vinitiuksen ja Chilonin seurassa maakuopan. Nuori tribuni ei uskaltanut häiritä hänen rukoustaan, vaan kulki jonkun aikaa äänetönnä, rukoillen armoa silmillään ja vavisten tuskasta. Mutta monet monituiset ihmiset tulivat suutelemaan apostolin kättä tai vaatteen lievettä, äidit ojensivat lapsensa hänen puoleensa, toiset heittäytyivät polvilleen pimeään, pitkään eteiseen, nostivat lamput ilmaan ja rukoilivat siunausta. Sitäpaitsi asteli heidän rinnallaan toisia, jotka veisasivat virsiä. Ei siis ilmaantunut sopivaa hetkeä kysymysten tekemiseen eikä vastausten antamiseen. Samoin oli ollut maakuopassa. Vasta kun apostoli kolme kertaa oli siunannut kaikki ja tultiin väljemmille aloille, jonne palava kaupunki jo näkyi, kääntyi hän Vinitiuksen puoleen ja lausui:
"Älä pelkää. Tässä likellä on kivenhakkaajan asunto, josta tapaamme Lygian, Linuksen ja Lygian uskollisen palvelijan. Kristus, joka on määrännyt tytön omaksesi, on suojellut hänet sinulle."
Vinitius horjahti ja jäi nojautumaan kalliota vastaan. Matka Antiumista, tapaukset muurien ulkopuolella, Lygian etsiminen polttavan savun keskeltä, unettomuus ja hirveä levottomuus olivat heikentäneet hänen voimiaan, ja kun hän nyt kuuli, että se, mikä hänelle oli rakkainta maailmassa, on tässä likellä ja että hän pian saa hänet nähdä, niin menivät hänen viimeisetkin voimansa. Hän kävi äkkiä niin heikoksi, että lankesi apostolin jalkain juureen, kietoi käsivartensa hänen polviensa ympäri ja jäi siihen, saamatta sanaa suustaan.
Apostoli, joka tahtoi torjua luotaan kaikki kiitokset ja kunnianosoitukset, lausui:
"Älä kiitä minua! Anna kunnia Kristukselle!"
"Mikä kelpo jumala!" virkkoi Chilon. "Mutta mihin minä oikeastaan panen muulit, jotka tuolla odottavat meitä?"
"Nouse ja seuraa minua," sanoi Pietari tarttuen nuorukaisen käteen.
Vinitius nousi. Loimujen valossa saattoi nähdä, että mielenliikutus oli pusertanut kyyneliä hänen kalpeille kasvoilleen. Hänen huulensa värisivät ikäänkuin hän olisi rukoillut.
"Lähtekäämme," lausui hän.
Mutta nyt puuttui Chilon puhumaan:
"Herra, mihin minä panen muulit, jotka odottavat? Ehkä kunnianarvoisa profeetta mieluummin ratsastaa kuin kävelee."
Vinitius ei itsekään tietänyt mitä hän vastasi, mutta kuultuaan Pietarilta, että kivenhakkaajan maja oli aivan likellä, hän virkkoi vihdoin:
"Vie muulit Macrinukselle."
"Suo anteeksi, herra, jos muistutan sinulle taloa Ameriolassa. Tällaisen hirveän tulipalon aikana pikkuasiat helposti unohtuvat."
"Sinä saat talon."
"Oi, sinä Numa Pompiliuksen jälkeläinen, olen aina luottanut sanaasi, mutta koska itse ylevämielinen apostoli nyt sattuu olemaan tässä kuulemassa, pyydän vielä muistuttaa, että lupasit minulle myöskin viinitarhan. Pax vobiscum. Minä tulen pian luoksesi, herra. Pax vobiscum."
He vastasivat:
"Ja sinun kanssasi."
Sitten he kääntyivät oikealle vuoria kohti. Matkalla puhui Vinitius:
"Herra! pese minut kasteen vedellä, jotta voisin sanoa itseäni Kristuksen todelliseksi tunnustajaksi, sillä minä rakastan häntä koko sielustani ja voimastani. Pese minut pian, sillä sydämeni on jo valmis. Minä teen mitä käsket, mutta käske sinä, sillä muuten en tiedä, mitä minun pitää tehdä."
"Rakasta ihmisiä veljinäsi," vastasi apostoli, "sillä vain rakkaudella voit Häntä palvella."
"Niin! Minä sen ymmärrän ja tunnen. Lapsena uskoin roomalaisiin jumaliin, vaikken rakastanutkaan heitä, mutta tätä ainokaista rakastan niin, että ilolla panisin alttiiksi elämäni Hänen tähtensä."
Hän loi katseensa taivasta kohti ja jatkoi haltioissaan:
"Sillä hän yksin on olemassa! Sillä hän yksin on hyvä ja laupias! Ja vaikka koko tämä kaupunki ja vaikka koko tämä maailma katoaisi, niin yksin Häntä minä tunnustaisin ja todistaisin."
"Hän on siunaava sinut ja sinun huoneesi," virkkoi apostoli.
He joutuivat toiseen maakuoppaan, jonka päästä saattoi eroittaa heikkoa valoa. Pietari viittasi kädellään valoon päin ja lausui:
"Kas tuolla on kivenhakkaajan mökki, joka soi meille suojaa, kun sairaan Linuksen kanssa palasimme Ostrianumista emmekä enää päässeet Tiberin taakse."
Pian olivat he perillä. Mökkiä olisi mieluummin saattanut sanoa luolaksi, sillä se oli rakennettu vuoren taipeeseen ja savesta ja ruo'oista tehdyllä seinällä suojattu ulkoapäin. Ovi oli kiinni, mutta aukosta, joka toimitti ikkunan virkaa, näkyi tulta.
Joku tumma, jättiläiskokoinen olento nousi, läksi tulijoita vastaan ja kysyi:
"Keitä te olette?"
"Kristuksen palvelijoita," vastasi Pietari. "Rauha olkoon kanssasi,
Ursus."
Ursus laskeutui apostolin jalkain juureen, ja kun hän sitten tunsi
Vinitiuksen, nosti hän hänen kätensä huulilleen.
"Ja sinäkin, herra!" huudahti hän. "Siunattu olkoon Karitsan nimi sen ilon tähden, jonka valmistat Callinalle."
Näin sanottuaan avasi hän oven, ja he astuivat majaan. Kipeä Linus makasi olkivuoteella, joka oli tehty permannolle. Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja kellertävät, otsa valkea kuin elfenluu. Lieden ääressä istui Lygia, pujotellen pieniä kaloja rihmaan. Ne olivat nähtävästi määrätyt ilta-ateriaksi.
Hän pujotteli innokkaasti kalojaan ja arveli luultavasti kuulevansa vain Ursuksen askeleet. Sentähden ei hän laisinkaan nostanut päätään. Mutta Vinitius likeni, lausui hänen nimensä ja ojensi käsivartensa hänen puoleensa. Silloin tyttö kiireesti nousi, riemun säde lensi hänen kasvoilleen ja sanatonna onnesta kuin lapsi, joka surun ja tuskan pitkien päivien perästä saa takaisin isänsä tai äitinsä, heittäytyi hän hänen avoimeen syliinsä.
Vinitius painoi häntä rintaansa vastaan ihastuksissaan, ikäänkuin hän ihmeen kautta olisi pelastunut. Sitten hän päästi hänet syleilystään, tarttui molemmin käsin hänen päähänsä, suuteli otsaa ja silmiä ja sulki taasen hänet syliinsä. Hän toisteli toistamistaan hänen nimeään, heittäytyi polvilleen hänen eteensä, suuteli hänen kättään ja osoitti hänelle mitä hartainta, hellintä kunnioitusta. Hänen riemunsa oli rajaton kuten hänen rakkautensa ja onnensakin.
Vihdoin hän rupesi kertomaan, kuinka hän oli lähtenyt lentoon
Antiumista, kuinka hän oli etsinyt Lygiaa muurien takaa ja savun seasta
Linuksen talosta, kuinka hän oli kärsinyt ja kitunut, ennenkuin apostoli
hänelle ilmoitti hänen piilopaikkansa.
"Mutta nyt," puhui hän, "kun vihdoinkin olen sinut löytänyt, en enää jätäkään sinua tulen ja raivostuneen kansanjoukon keskelle. Ihmiset surmaavat toisiaan muurien takana, hurjistuneet orjat käyttäytyvät kuin ryövärit, Jumala yksin tietää mitä kärsimyksiä Rooman vielä on kestettävä. Mutta minä vapautan sinut ja teidät kaikki. Oi, sinä rakkaani!… Tahdotko lähteä mukaani Antiumiin? Siellä astumme laivaan ja purjehdimme Siciliaan. Minun maani ovat teidän maitanne, minun taloni teidän talojanne. Kuulepa minua! Siciliassa tapaamme Aulukset, minä annan sinut Pomponialle ja otan sinut vasta hänen käsistään. Ei sinun enää, rakkaimpani, tarvitse pelätä minua. Kaste tosin ei vielä ole puhdistanut minua, mutta kysypä Pietarilta, enkö minä vähän aikaa sitten, kun olimme matkalla luoksesi, sanonut tahtovani tulla Kristuksen todelliseksi tunnustajaksi ja enkö pyytänyt, että hän kastaisi minut, vaikkapa tässä kivenhakkaajan matalassa majassa. Luota minuun, luottakaa kaikki minuun."
Yhä kirkastuvin kasvoin kuunteli Lygia näitä sanoja. He olivat todella kaikki eläneet ainaisessa pelossa ja epävarmuudessa, ensinnä juutalaisten vainojen tähden, sitten tulipalon ja kaikkinaisesta kurjuudesta johtuvan sekasorron takia. Muutto rauhaisaan Siciliaan olisi tehnyt lopun kaikesta levottomuudesta ja samalla aloittanut uuden onnen aikakauden heidän elämässään. Jos Vinitius olisi tahtonut ottaa mukaansa yksin Lygian, olisi tyttö varmaan voittanut kiusauksen, sillä ei hän olisi suostunut heittämään apostoli Pietaria ja Linusta, mutta olihan Vinitius sanonut: »Lähtekää mukaani! Minun maani ovat teidän maitanne, minun taloni teidän talojanne!»
Lygia painui suutelemaan Vinitiuksen kättä kuuliaisuutensa merkiksi ja lausui:
"Sinun kotilietesi on minun kotilieteni."
Samassa häntä sentään rupesi hävettämään, että hän oli lausunut sanat, jotka morsian roomalaisen tavan mukaan lausui vasta häissä. Hänen poskensa alkoivat hehkua ja hän seisoi siinä tulen valossa pää alas painuneena, hämillään ja peläten, että hänen sanansa tulkittaisiin väärin.
Mutta Vinitiuksen katseessa kuvastui ainoastaan rajaton hellyys. Vihdoin hän kääntyi Pietarin puoleen ja puhkesi puhumaan:
"Rooma palaa Caesarin käskystä. Hän valitti jo Antiumissa, ettei hän koskaan ollut nähnyt suurta tulipaloa. Mutta koskei hän kavahtanut tekemästä sellaista rikosta, niin ajatelkaa, mitä vielä saattaa tapahtua! Kuka takaa, ettei hän, saatuaan kootuksi sotajoukot, käske surmata asukkaita. Kuka tietää, keitä kaikkia tuomitaan kuolemaan, kuka tietää, eikö tulipalon kauhuja seuraa kansalaissota, murhat ja nälkä? Suojelkaa siis omaa elämäänne ja suojelkaamme Lygiaa. Siellä saatatte rauhassa odottaa kunnes myrsky on mennyt ohitse, ja sitten palaatte taasen kylvämään siementänne."
Samassa alkoi, ikäänkuin Vinitiuksen sanojen vahvistukseksi, ulkoa, Vaticanuksen kentältä päin, kuulua kaukaisia, rajuja, kammottavia huutoja. Kivenhakkaaja, mökin omistaja, palasi myöskin kotiin, sulki kiireesti oven ja puhkesi puhumaan:
"Ihmiset surmaavat toisiaan Circus Neron luona. Orjat ja miekkailijat ovat hyökänneet porvarien kimppuun."
"Kuuletteko!" huudahti Vinitius.
"Mitta täyttyy," lausui apostoli, "ja onnettomuudet ovat olevat äärettömät niinkuin meri."
Sitten hän kääntyi Vinitiuksen puoleen, osoitti Lygiaa ja jatkoi:
"Ota neito, jonka Jumala sinulle on määrännyt, ja pelasta hänet.
Lähteköön Linus, joka on sairas, ja Ursus mukaanne."
Mutta Vinitius, joka rakasti apostolia kiihkeän luontonsa koko voimalla, huudahti:
"Vannon sinulle, opettaja, etten jätä sinua tänne turmion omaksi."
"Siunatkoon sinua Jumala hyvästä tahdostasi," vastasi apostoli, "mutta etkö ole kuullut, että Kristus kolme kertaa sanoi minulle meren rannalla: »ruoki minun lampaitani!»"
Vinitius vaikeni.
"Jos siis sinä, jonka haltuun ei kukaan ole uskonut minua, sanot, ettet jätä minua turmion omaksi, niin kuinka minä jättäisin laumani onnettomuuden päivänä? Kun merellä kävi myrsky ja kun me kaikki pelkäsimme sydämissämme, niin ei Hänkään jättänyt meitä. Eikö siis minun, palvelijan, pidä seurata Herrani jälkiä?"
Linus nosti nyt laihtuneet kasvonsa ja kysyi:
"Entä minun, oi Herran huoneenhaltija, eikö minun pidä seurata sinun esikuvaasi?"
Vinitius rupesi sivelemään kädellään otsaansa, ikäänkuin hän olisi taistellut itseään vastaan tai hengissä ruoskinut itseään. Sitten hän tarttui Lygian käteen, ja hänen äänessään värisi roomalaisen soturin päättäväisyys, kun hän virkkoi:
"Kuulkaa minua, Pietari, Linus, ja sinä Lygia! Minä puhuin inhimillisen ymmärrykseni mukaan, mutta teillä on toinen ymmärrys ja se ei katso omaa vaaraa, vaan ainoastaan Vapahtajan käskyjä. Niin! minä en ymmärtänyt asiaa ja minä erehdyin, sillä vielä ei kaihi ole otettu pois silmistäni, ja vanha luonto elää minussa yhä. Mutta minä rakastan Kristusta ja tahdon ruveta Hänen palvelijakseen. Vaikka tässä siis on kysymys paljoa enemmästä kuin oma elämä, polvistun tähän teidän eteenne ja lupaan, että minäkin tahdon täyttää rakkauden käskyn enkä heitä veljiäni onnettomuuden päivänä."
Hän lankesi polvilleen ja joutui äkkiä haltioihinsa: hän korotti käsivartensa taivasta kohti ja rupesi huutamaan:
"Joko ymmärrän Sinut, oi Kriste? Joko kelpaan Sinulle?"
Hänen kätensä vapisivat, silmät täyttyivät kyynelillä, uskon ja rakkauden yli vuotava tunne tärisytti hänen ruumistaan. Mutta apostoli Pietari otti savisen astian, jossa oli vettä, likeni häntä ja lausui juhlallisesti:
"Kastan sinut nimeen Isän ja Pojan ja Hengen, amen!"
Silloin valtasi uskonnollinen innostus kaikki läsnäolijat. Heidän silmissään täyttyi mökki yliluonnollisella valolla, he olivat kuulevinaan taivaallista soittoa, luolan vuori oli avautuvinaan heidän päänsä päältä ja taivaasta liihoitteli enkelejä heidän luokseen. Mutta ylinnä näkyi risti, ja naulojen lävistämät kädet siunasivat heitä.
Ulkona yltyi taistelevien kirkuna, ja liekit palavassa kaupungissa räiskähtelivät yhä ankarammin.