NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
Kansanjoukot asettuivat Caesarin ihaniin puutarhoihin, entisiin Domitianuksen ja Agrippinan puistoihin, Mars-kentälle, Pompejuksen, Sallustiuksen ja Maecenaksen puutarhoihin. He anastivat porttikäytävät, pallonlyöntiä varten rakennetut huoneet, ihanat huvimajat ja eläinten kopit. Riikinkukot, flamingot, joutsenet, kamelikurjet, gasellit, Afrikasta tuodut antilopit, hirvet ja kauriit, joita pidettiin kaunistamassa puutarhoja—kaikki teurasti joukko. Ostiasta tuotiin ruokavaroja niin runsaasti, että erilaiset alukset muodostivat ikäänkuin sillan, jota myöten saattoi astua Tiberin toiselta rannalta toiselle. Viljaa myytiin kuulumattoman halvasta hinnasta, nimittäin kolmesta sestersistä, ja köyhimmät saivat sitä aivan ilmaiseksi. Äärettömiä viini-, olivi- ja kastanjavarastoja saapui kaupunkiin, ja vuorilta kuljetettiin joka päivä lehmä- ja lammaskarjoja. Kerjäläiset, jotka ennen tulipaloa olivat piiloitelleet Suburran ahtailla kaduilla ja jotka monesti todella olivat olleet nälkään kuolemaisillaan, elivät itse asiassa nyt paljoa paremmin kuin ennen. Nälänhädän vaara oli kokonaan ehkäisty, mutta vaikeampi oli välttää ryöstöä, varkautta ja muuta vallattomuutta. Kulkurielämä vakuutti varkaille, ettei rangaistus saata tulla kysymykseenkään, varsinkin koska he sanoivat olevansa Caesarin ihailijoita ja taputtivat käsiään aina kun hän näyttäytyi. Olojen pakosta lakkasi oikeuslaitos, joka olisi voinut hillitä vallattomuutta, toimimasta, ja kaupungissa, jonne oli kerääntynyt koko maailman roskaväki, kävi elämä sellaiseksi, ettei sitä ihmiskielin saata kuvata. Öisin tapeltiin, murhattiin ja ryöstettiin naisia ja poikia. Porta Mugioniksen luona, minne Campanialta kuljetetut karjat pysähtyivät, oteltiin niin kiivaasti, että sadat ihmiset saivat surmansa. Joka aamu vilisi Tiberin rannoilla hukkuneiden ruumiita. Kukaan ei korjannut pois niitä, ja heinäkuun kuumuudessa, jonka tulipalo oli tehnyt vieläkin sietämättömämmäksi, mätänivät ne pian, täyttäen ilman mitä iljettävimmällä hajulla. Leireissä levisivät taudit, huolestuneet ihmiset rupesivat jo pelkäämään suurta ruttoa.
Kaupunki yhä paloi. Vasta kuudentena päivänä, kun tulipalo oli päässyt Esquilinuksen kaupunginosaan, jossa suuri joukko rakennuksia oli hajoitettu, rupesi sen voima heikkenemään. Hehkuvissa hiililäjissä oli sentään vieläkin niin väkevä valo, ettei kansa saattanut uskoa onnettomuuden olevan loppumaisillaan. Seitsemäntenä yönä kävi tuli uudella voimalla Tigellinuksen rakennuksen kimppuun, mutta raivosi ainoastaan lyhyen ajan, koska siltä pian loppui paloaines. Siellä täällä romahtivat palaneet rakennukset maahan, ja silloin loimusi ilmaan tulikäärmeitä ja kipinäpatsaita. Hehkuvat rauniot rupesivat vähitellen mustumaan pinnalta. Auringon laskettua ei taivas enää käynyt verenkarvaiseksi. Vain öisin, kun hävitetty kaupunki lepäsi mustana erämaana, nousi hiililäjästä sinertäviä kieliä väreilemään ilmaan.
Rooman neljästätoista kaupunginosasta säilyi ainoastaan neljä, niihin luettuna Tiberin-takainen puoli. Muut joutuivat liekkien uhreiksi. Kun kekäleläjät vihdoin olivat hiiltyneet, jäi jäljelle ääretön, harmaa, surullinen ja kuollut ala, joka ulottui Tiberistä Esquilinukseen ja jossa mustat uunit törröttivät riveissä kuin muistopatsaat hautausmaalla. Päivän aikaan liikkuili näiden patsaiden joukossa juhlallisia ihmisjoukkoja etsimässä kalliita esineitä tai rakkaiden omaisten luurankoja. Öisin ulvoivat koirat tuhkaläjillä, entisten talojen paikoilla.
Koko se anteliaisuus ja avuliaisuus, jota Caesar oli osoittanut joukolle, ei pystynyt tukahuttamaan mielenkuohua ja panettelua. Tyytyväisiä olivat yksin rosvot, varkaat ja kodittomat kerjäläiset, jotka nyt saivat syödä, juoda ja ryöstää minkä jaksoivat. Mutta ihmiset, jotka olivat kadottaneet rakkaimmat omaisensa ja koko omaisuutensa, eivät tyytyneet siihen, että puutarhat avattiin, että viljaa ja lahjoja jaettiin sekä että luvattiin panna toimeen kilpaleikkejä. Heidän onnettomuutensa oli liian suuri ja liian kuulumaton. Ne, joiden sydämissä vielä kyti jonkinlainen kipinä rakkautta syntymäkaupunkiin ja isänmaahan, joutuivat epätoivoihinsa ajatellessaan, että vanhan "Rooman" nimi oli nyt häviävä maan päältä ja että Caesar sen tuhkasta aikoi nostaa uuden kaupungin, jolla tulisi olemaan Neropoliksen nimi. Tyytymättömyyden aalto kasvoi ja paisui päivä päivältä, ja vaikka augustianit yhä mairittelivat ja Tigellinus valehteli kuten ennenkin, ajatteli Nero, joka yhtä herkästi kuin muutkin Caesarit kaipasi joukon suosiota, pelolla ja vavistuksella sitä kovaa taistelua elämästä ja kuolemasta, joka hänen oli taisteltava patricioiden ja senaatin kanssa ja jossa hän helposti saattoi joutua tappiolle. Yhtä levottomat olivat augustianitkin, sillä joka aamu saattoi tuottaa heille turmion. Tigellinus ehdotteli, että tuotettaisiin muutamia legionia Vähästä-Aasiasta. Vatinius, jonka oli tapana nauraa silloinkin, kun hän sai korvapuustin, tuli pahalle päälle; Vitellius kadotti ruokahalunsa.
Toiset augustianit neuvottelivat keskenään, miten vaara olisi torjuttava, sillä kaikki tiesivät, että jos kapina syttyy ja Caesar saa surmansa, niin ei yksikään augustianeista—paitsi mahdollisesti Petronius—hengissä pääse leikistä. Neron hullutuksista syytettiin nimittäin heidän vaikutustaan ja kaikki hänen rikoksensa pantiin heidän niskoilleen. Kansa vihasi heitä paljon enemmän kuin Neroa.
He miettivät päänsä halki, miten he saisivat kansan epäluulon tulipalon alkuunpanosta käännetyksi toisaalle. Mutta jos heidän onnistui turvata oma henkensä, täytyisi heidän myöskin puhdistaa Caesar kansan tuomiosta, sillä muutoin ei kukaan uskoisi, että he olivat viattomat onnettomuuteen. Tigellinus rupesi nyt neuvottelemaan Domitius Aterin ja yksin Senecankin kanssa, jota hän ei kärsinyt. Poppaea, joka hyvin tunsi, että Neron turmio olisi tuottanut hänellekin hukan, kysyi neuvoa uskonheimolaisiltaan ja hebrealaisilta papeilta. Oli nimittäin yleisesti tunnettu asia, että hän jo monta vuotta oli tunnustanut Jehovan uskoa. Nero katseli asiaa omalta kannaltaan. Se näytti hänen silmissään milloin hirveältä, milloin lystikkäältä, ja mielialansa mukaan hän milloin oli kauhistuksissaan, milloin huvitteli kuin lapsi. Ennen kaikkea hän sentään koetti vainuta, mitä oli tulossa.
Kerran oli Tiberiuksen pelastetussa talossa pidetty pitkä neuvottelu, joka ei johtanut mihinkään tuloksiin. Petronius oli sitä mieltä, että ikävyyksien välttämiseksi oli paras matkustaa Kreikkaan, Egyptiin ja Vähään-Aasiaan. Olihan matka päätetty jo aikoja sitten, mitä siinä enää oli siirtämistä tuonnemmaksi, kun olo Roomassa muutenkin oli ikävä ja vaarallinen.
Caesar ihastui tähän neuvoon, mutta hetkisen mietittyään virkkoi Seneca:
"Helppo sinne on lähteä, mutta vaikeampi sieltä on palata."
"Kautta Herakleksen!" vastasi Petronius. "Sopisihan palata aasialaisten legionien etunenässä."
"Sen teenkin!" huudahti Nero.
Mutta Tigellinus asettui vastarintaan. Hän ei itse puolestaan ollut keksinyt mitään neuvoa, ja jos Petroniuksen esitys vain olisi syntynyt hänen omassa päässään, olisi hän pitänyt sitä kerrassaan pelastavana, mutta nyt tuntui hänestä sietämättömältä, että Petronius taasen esiintyi ainoana miehenä, joka vaaran hetkenä kykeni antamaan neuvoja ja pelastamaan heidät kaikki pälkähästä.
"Kuule minua, oi jumalallinen," virkkoi hän, "se neuvo on kerrassaan turha. Ennenkuin pääset Ostiaan, saattaa puhjeta sisällinen sota, ja kuka tietää, eikö joku jumalallisen Augustuksen jälkeläisistä huudata itseään Caesariksi, ja mitä me teemme, jos legionat asettuvat hänen puolelleen?"
"Pidämme jo edeltäkäsin huolta siitä," vastasi Nero, "ettei Augustuksen jälkeläisiä ole olemassa. Eipä heitä olekaan monta, joten on helppo päästä heistä."
"Saatamme kyllä hävittää heidät, mutta onko tässä kysymys yksin heistä?
Vasta eilen kertoi väkeni kuulleensa kansanjoukon puhuvan, että
Caesarina pitäisi olla Traseaksen kaltainen mies."
Nero puraisi huultaan. Hetkisen perästä hän sentään nosti silmänsä taivasta kohti ja virkkoi:
"Kelvottomat, kiittämättömät! Heillä on yllin kyllin jyviä ja hiiliä, he voivat paistaa kakkuja niin paljon kuin haluavat—mitä he vielä tahtovat?"
Siihen vastasi Tigellinus:
"Kostoa."
Kaikki vaikenivat. Äkkiä Caesar nousi, nosti kätensä korkeutta kohti ja alkoi lausua:
»Sydän kostoa huutaa, kosto uhria.»
Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat ikäänkuin hän olisi unohtanut kaikki.
"Antakaa minulle taulu ja kynä," huudahti hän, "jotta kirjoittaisin muistiin tämän runon. Lucanus ei ikinä ole luonut tällaista. Huomasitteko, että se minulta syntyi silmänräpäyksessä?"
"Oi sinä verraton!" huusivat muutamat äänet. Nero kirjoitti taululle säkeen ja virkkoi:
"Niin! kosto huutaa uhria."
Sitten hän kääntyi läsnäolijoiden puoleen ja jatkoi:
"Entä jos levittäisimme huhuna, että Vatinius on polttanut kaupungin, ja uhraisimme hänet kansan vihalle?"
"Oi jumalallinen! Minkä arvoinen minä olen?" huusi Vatinius.
"Olet oikeassa! Uhriksi vaaditaan sinua suurempi… Entä Vitellius?…"
Vitellius kalpeni ja purskahti nauruun.
"Minun ihrani," sanoi hän, "saattaisi sytyttää uuden tulipalon."
Mutta Neron ajatukset olivat toisaalla. Hän vaivasi päätään miettimällä, kuka todella saattaisi tyydyttää kansan raivon, ja löysikin vihdoin mitä haki.
"Tigellinus," virkkoi hän hetkisen perästä, "sinä poltit Rooman!"
Läsnäolijat säpsähtivät. He ymmärsivät, että Caesar oli lakannut laskemasta leikkiä ja että käännekohta asiain kulussa nyt oli tullut.
Tigellinuksen kasvot menivät irvaan kuin koiran, joka valmistuu puremaan.
"Poltin Rooman sinun käskystäsi," vastasi hän.
He jäivät tuijottamaan toisiinsa kuin pahat henget. Äänettömyys oli niin ehdoton, että saattoi kuulla atriumissa lentelevien kärpästen surinan.
"Tigellinus," virkkoi Nero, "rakastatko minua?"
"Tiedäthän sen, herra!"
"Uhraudu minun puolestani!"
"Jumalallinen Caesar," vastasi Tigellinus, "miksi ojennat minulle suloisen juoman, jota minun ei ole lupa viedä huulilleni? Kansa on jo raivoissaan ja vimmoissaan—tahdotko, että pretorianitkin vimmastuisivat?"
Vaaran tunne valtasi kaikki läsnäolijat niin, että heidän selkäpiitänsä karmi. Tigellinus oli pretorianien prefekti, ja hänen sanansa sisälsivät selvän uhkauksen. Itse Nerokin ymmärsi sen, ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi.
Samassa astui Epaphroditos, Caesarin vapautettu, huoneeseen ilmoittamaan, että jumalallinen Augusta haluaa nähdä Tigellinusta, koska hänen luonaan paraikaa on miehiä, joiden tiedonantoja prefektin täytyy kuunnella.
Tigellinus kumarsi Caesarille ja jätti huoneen, kasvoissa tyyni, ylenkatseellinen ilme. Hän oli näyttänyt hampaansa heti kun häntä oli uhattu lyödä, hän oli tahallaan näyttänyt kuka hän oli. Tuntien Neron pelkuruuden oli hän nimittäin varma siitä, ettei maailman valtias enää toista kertaa uskalla nostaa kättään häntä vastaan.
Nero vaikeni hyvän aikaa, mutta huomatessaan, että läsnäolijat odottivat hänen sanojaan, lausui hän vihdoin:
"Olen elättänyt käärmettä povellani."
Petronius kohautti olkapäitään ikäänkuin huomauttaakseen, että sangen helposti saattoi vääntää niskat nurin sellaiselta käärmeeltä.
"Mitä sanot? Puhu, neuvo!" virkkoi Nero, joka oli huomannut hänen liikkeensä. "Yksin sinuun luotan, sillä sinulla on enemmän älyä kuin kaikilla muilla, ja sinä rakastat minua."
Petronius oli jo sanomaisillaan: »nimitä minut pretorianien prefektiksi, niin minä annan Tigellinuksen kansan käsiin ja rauhoitan kaupungin yhdessä päivässä». Mutta hänen synnynnäinen mukavuutensa pääsi voitolle. Prefektintoimi olisi velvoittanut häntä ottamaan niskoilleen koko Caesarin persoonan ja ryhtymään tuhansiin julkisiin asioihin. Minkätähden hän ottaisi niskoilleen sellaisen vaivan? Paljon hauskempi oli hänen istua lukemassa runoja kauniissa kirjastossa, katsella vaaseja ja kuvapatsaita tai pidellä sylissään Euniken jumalallisen kaunista ruumista, kierrellä sormien ympäri hänen kultaisia kutrejaan ja suudella hänen korallinvärisiä huuliaan.
Petronius virkkoi siis:
"Minä neuvon sinua lähtemään Akaiaan."
"Oi," vastasi Nero, "odotin sinulta parempaa neuvoa. Senaatti ei kärsi minua. Jos minä lähden, niin kuka takaa, etteivät senaattorit liittoudu minua vastaan ja huudata toista miestä Caesariksi? Ennen oli kansa minulle uskollinen, mutta nyt se vetää yhtä köyttä heidän kanssaan… Kautta Hadeksen! jospa senaatilla ja kansalla olisikin yksi yhteinen pää!…"
"Salli minun huomauttaa, oi jumalallinen, ettei sinun tarvitse säilyttää puolellasi kuin muutamia roomalaisia, niin koko Rooma on puolellasi," lausui Petronius hymyillen.
Mutta Nero puhkesi valittamaan:
"Mitä minä välitän Roomasta ja roomalaisista! Akaiassa minua toteltaisiin. Täällä minua vaanii petos. Kaikki luopuvat minusta, kaikki te valmistutte pettämään minua! Kyllä minä tiedän, kyllä minä tiedän!… Te ette välitä siitä, miten tulevat vuosisadat teitä tuomitsevat, kun petitte sellaisen taiteilijan kuin minä."
Äkkiä hän iski nyrkillä otsaansa ja huusi:
"Mutta todellakin!… Nämä huolet saattavat minut kokonaan unohtamaan kuka olen."
Ja näin sanottuaan kääntyi hän Petroniuksen puoleen, ja hänen kasvonsa olivat kokonaan kirkastuneet.
"Petronius," lausui hän, "kansa on vimmoissaan, mutta jos minä ottaisin käteeni luutun ja lähtisin Mars-kentälle, jos siellä laulaisin kansalle saman laulun, jonka tulipalon aikana lauloin teille, niin etkö luule, että lauluni vaikuttaisi kuten Orpheuksen laulu villeihin petoihin?"
Tullius Senecio, joka halusi päästä Antiumista palaavien orjattariensa luokse ja joka jo aikoja sitten oli kyllästynyt keskusteluun, puuttui nyt puheeseen.
"Epäilemättä, Caesar, jos kansa vain antaa sinun päästä alkuun."
"Lähtekäämme Hellaaseen!" huudahti Nero tyytymättömänä.
Samassa astui Poppaea ja hänen perässään Tigellinus huoneeseen. Kaikkien silmät kääntyivät ehdottomasti heihin. Ei ollut voittaja ikinä niin ylpeänä astunut Kapitoliumille kuin Tigellinus tällä hetkellä seisahtui Caesarin eteen.
Hän rupesi puhumaan hitaalla, merkitsevällä äänellä, josta kuului ikäänkuin raudan kalske.
"Kuule minua, Caesar, sillä nyt saatan kertoa sinulle keksineeni keinon. Kansa vaatii kostoa ja uhria, mutta sille ei riitä yksi uhri, se tahtoo tuhansia. Oletko koskaan kuullut puhuttavan Kristuksesta, joka ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana? Tiedätkö, keitä kristityt ovat? Enkö ole kertonut sinulle heidän rikoksistaan, heidän hulluista juhlamenoistaan ja heidän ennustuksistaan, joiden mukaan maailma hukkuu tuleen? Kansa vihaa ja epäilee heitä. Kukaan ei ole nähnyt heitä temppeleissä, sillä he pitävät meidän jumaliamme pahoina henkinä; eivät he käy Stadiumissa katsomassa kilpa-ajoja eivätkä kristityt ikinä ole kunnioittaneet sinua kättentaputuksilla. Kukaan heistä ei koskaan ole tunnustanut sinua jumalaksi. He ovat ihmissuvun vihollisia, he ovat kaupungin ja sinun vihamiehiäsi. Kansa on raivoissaan sinulle, mutta ethän sinä, Caesar, käskenyt polttaa Roomaa, enkä minä sitä polttanut… Kansa tahtoo kostoa—saakoon se himonsa tyydytetyksi! Kansa epäilee sinua—kääntäkäämme se epäluulo toisaalle!"
Aluksi kuunteli Nero kummissaan Tigellinuksen sanoja, mutta vähitellen hänen näyttelijäkasvonsa alkoivat muuttua ja ilmaista vihaa, sääliä, myötätuntoisuutta ja kiihkoa. Äkkiä hän nousi, viskasi yltään togan, joka valui hänen jalkainsa juureen, nosti molemmat kätensä korkeutta kohti ja viipyi hetkisen äänetönnä siinä asennossa.
Vihdoin hän avasi suunsa ja lausui traagillisen näyttelijän äänellä:
"Zeus, Apollo, Hera, Athene, Persephone ja te kaikki kuolemattomat jumalat, miksi ette rientäneet avuksemme? Mitä tämä onneton kaupunki on tehnyt noille julmureille, kun he siihen määrään unohtivat kaiken inhimillisyytensä, että polttivat sen?"
"He ovat ihmissuvun ja sinun vihollisia!" virkkoi Poppaea.
Muutkin rupesivat nyt huutamaan:
"Rankaise murhapolttajia! Jumalatkin vaativat kostoa."
Nero istuutui, päästi pään painumaan rinnalleen ja vaikeni taasen, ikäänkuin häijyys, jolle hän oli korvansa kallistanut, olisi huumannut häntä. Mutta hetkisen perästä hän ravisti käsiään ja virkkoi:
"Onko olemassa rangaistuksia ja tuskia, jotka olisivat sellaisten rikosten arvoiset?… Mutta jumalat kyllä lohduttavat minua ja Tartaruksen avulla keksin kansaraukalleni näytelmiä, joista se vielä vuosisatojen kuluttua kiittää minua."
Petroniuksen otsa peittyi pilviin. Hän ajatteli vaaraa, joka uhkasi Lygiaa, hänen rakastettua Vinitiustaan ja kaikkia muita, joiden opin hän tosin oli hylännyt, mutta joiden viattomuudesta hän oli vakuutettu. Sitäpaitsi hän ajatteli niitä verisiä huveja, jotka nyt olivat alkavat ja joita hänen estetinen silmänsä ei voinut kärsiä. Tärkein oli hänelle sentään seuraava ajatus: »minun täytyy pelastaa Vinitius, joka tulee hulluksi, jos tuo kristitty tyttö saa surmansa», ja tämä päätös voitti kaikki muut, vaikka Petronius varsin hyvin tiesi, että hän nyt ryhtyy vaarallisempaan leikkiin kuin koskaan koko elämänsä aikana.
Hän rupesi kuitenkin puhumaan tavalliseen huolettomaan ja vapaaseen tapaansa, kuten aina, kun hän arvosteli tai nauroi Caesarin ja augustianien epäestetisiä puuhia:
"Niin, olettehan te nyt löytäneet sopivat uhrit! Hyvä on! Saatattehan lähettää heidät arenalle tai pukea heidät »kidutustunicaan». Hyvä kyllä! Mutta kuulkaa minua: teidän käsissännehän on valta, teidän käsissänne pretorianit, teidän käsissänne voima—olkaa siis rehelliset edes silloin, kun ei kukaan vieras ole kuulemassa. Pettäkää kansaa, mutta älkää pettäkö itseänne. Saatattehan antaa kristityt kansan käsiin, saatattehan määrätä heille mitä kärsimyksiä hyvänsä, mutta olkaa toki siksi rohkeat, että itsellenne uskallatte tunnustaa, etteivät he ole polttaneet Roomaa!… Hyi! Te sanotte minua arbiter elegantiarumiksi— tietäkää siis, etten minä siedä huonoja komedioja. Hyi! kuinka tämä kaikki muistuttaa teatterivajaa Porta Asinarian luona, jossa näyttelijät huvittavat ulkokaupungin roskaväkeä näyttelemällä jumalia ja kuninkaita, mutta näytännön loputtua kulauttavat kurkkuunsa hapanta viiniä ja sipulia tai saavat selkäänsä. Olkaa todella jumalia ja kuninkaita! Vakuutan, että teillä on oikeutta siihen. Sinä, Caesar, uhkasit meitä tulevien vuosisatojen tuomiolla, mutta muista, että ne tulevat langettamaan tuomion sinustakin. Kautta jumalallisen Clion! Maailman valtias Nero, jumala Nero poltti Rooman, sillä hän oli yhtä mahtava maan päällä kuin Zeus on Olympossa. Runoilija Nero rakasti runoutta siihen määrään, että hän runouden tähden uhrasi isänmaansa! Maailman alusta asti ei kukaan ole uskaltanut tehdä sellaista. Rukoilen sinua yhdeksän Libethridin nimessä: älä kieltäydy sellaisesta kunniasta, sillä vuosisadat ovat lauluin ylistävät sinua. Mitä Priamo on sinun rinnallasi? mitä Agamemnon? mitä Akhilleus? mitä itse jumalat? Tosin ei Rooman polttamista sanota hyväksi teoksi, mutta se on suuri ja tavaton! Minä vakuutan sinulle, ettei kansa ole satuttava kättään sinuun. Ei ikinä! Luota minuun. Kavahda itseäsi alentumasta tekoihin, jotka eivät ole sinun arvoisiasi, sillä—sinua uhkaa tulevien vuosisatojen tuomio. Ne saattavat sanoa: »Nero poltti Rooman, mutta ollen sekä pelkurimainen Caesar että pelkurimainen runoilija ei hän uskaltanut tunnustaa suurtekoa omakseen, vaan syyti syyn syyttömien niskoille»."
Petroniuksen sanat tekivät Neroon tavallisesti syvän vaikutuksen, mutta tällä kertaa Petronius selvästi tiesi käyttävänsä viimeistä keinoaan: parhaimmassa tapauksessa se saattoi pelastaa kristityt, mutta paljoa helpommin se saattoi tuottaa hänelle itselleen turmion. Ei hän sentään hetkeäkään epäillyt, sillä koskihan asia Vinitiusta, jota hän rakasti, ja olihan samalla tilaisuus koetella onnea, ja se häntä aina oli viehättänyt. »Arpa on heitetty», mietti hän itsekseen. »Saammepa nähdä, mikä mieli apinassa pääsee voitolle: oma nahka vaiko maine hänelle on rakkaampi.»
Sielussaan hän ei sentään laisinkaan epäillyt, ettei pelko pääsisi voitolle.
Hänen sanojaan seurasi äänettömyys. Poppaea ja kaikki muut läsnäolijat tuijottivat Neron silmiin kuin taivaankaareen. Nero puolestaan rupesi oikomaan ylähuultaan, joten se tuli aivan likelle sieramia. Hänellä oli tapana tehdä sillä lailla, kun hän ei tietänyt mihin hän ryhtyisi. Vihdoin inho ja huoli selvästi kuvastuivat hänen kasvoillaan.
"Herra," virkkoi sen nähdessään Tigellinus, "salli minun lähteä täältä, koska täällä tahdotaan syöstä sinun persoonasi turmioon ja koska sinua täällä sanotaan pelkurimaiseksi Caesariksi, pelkurimaiseksi runoilijaksi, murhapolttajaksi ja kulhariksi, sillä korvani eivät saata sietää sellaisia sanoja."
"Olen joutunut tappiolle," ajatteli Petronius. Hän kääntyi Tigellinuksen puoleen katsein, jolla suuri herra ja hienostunut mies katselee alhaista kerjäläistä. Tigellinus joutui suuresti hämilleen.
"Tigellinus," virkkoi Petronius, "sinua minä sanoin näyttelijäksi, sillä sinä näyttelet tänäkin hetkenä."
"Senkötähden, etten tahdo kuulla solvauksiasi?"
"Sentähden, että sanot rajattomasti rakastavasi Caesaria, vaikka vastikään uhkasit yllyttää pretorianit häntä vastaan. Me ymmärsimme sinut kaikki, Caesar myöskin."
Tigellinus, joka ei ollut uskonut Petroniuksen uskaltavan lyödä pöytään sellaista valttia, kalpeni, hätääntyi ja meni aivan ymmälle. Mutta se olikin arbiter elegantiarumin viimeinen voitto kilpailijasta, sillä samassa virkkoi Poppaea:
"Herra, kuinka saatat sallia sellaisten ajatusten lentää ihmisen päähän ja kuinka saatat sallia hänen lausua ne ääneen, suoraan vasten kasvojasi!"
"Rankaise röyhkeää!" huusi Vitellius.
Nero oikoili taasen huultaan sieramiaan kohti ja käänsi Petroniukseen lasimaiset, likinäköiset silmänsä.
"Niinkö," lausui hän, "sinä palkitset kaiken sen ystävyyden, jota olen sinulle osoittanut?"
"Jos erehdyn, niin todista se," vastasi Petronius, "mutta tiedä, että rakkauteni sinuun minut pakotti lausumaan mitä lausuin."
"Rankaise röyhkeää!" toisti Vitellius.
"Tee se!" kuului useita ääniä.
Atriumissa syntyi hälinää ja liikettä, sillä miehet rupesivat vetäytymään erilleen Petroniuksesta. Pois meni Tullius Senecio, hänen uskollisin toverinsa hovissa, ja nuori Nerva, joka siihen asti oli osoittanut olevansa häneen erittäin kiintynyt. Hetkisen perästä seisoi Petronius yksinään vasemmalla puolella atriumia, korjaili hymyillen togansa poimuja ja odotti, mitä Caesar vielä sanoisi tai tekisi.
Nero virkkoi:
"He tahtovat, että minä rankaisisin sinua, mutta sinä olet toverini ja ystäväni. Tiedä siis, että vaikka oletkin haavoittanut sydäntäni, minun sydämeni sinua kohtaan tuntee ainoastaan … anteeksiantoa."
"Olen pelannut ja joutunut tappiolle," ajatteli Petronius.
Caesar nousi. Neuvottelu oli lopussa.