VIIDESKYMMENES LUKU.
Petronius läksi kotiin, Nero ja Tigellinus menivät Poppaean atriumiin. Siellä heitä odottivat samat miehet, joita prefekti vasta oli puhutellut.
Heitä oli kaksi »rabbia» Tiberin takaa, puettuina pitkiin, juhlallisiin viittoihin, hiipat päässä, nuori kirjuri, joka avusti heitä, ja Chilon. Caesarin nähdessään papit kalpenivat mielenliikutuksesta, nostivat käsivartensa ilmaan ja kumarsivat syvään.
"Terve, hallitsijain hallitsija ja kuningasten kuningas," lausui vanhin, "terve maan valtias, valitun kansan holhooja ja Caesar, sinä jalopeura ihmisten joukossa, jonka herraus on kuin auringon loisto, kuin seeteripuu Libanonilla, kuin lähde, kuin palmu ja kuin Jerikon balsami."
"Ettekö te tunnusta minua jumalaksi?" kysyi Caesar.
Papit kävivät vieläkin kalpeammiksi, mutta vanhempi heistä korotti taaskin äänensä:
"Sinun sanasi, herra, ovat suloiset kuin viinirypäleterttu ja kuin kypsä viikuna, sillä Jehova on täyttänyt sydämesi hyvyydellä. Mutta vaikka isäsi edeltäjä, Caesar Cajus, olikin julma mies, eivät lähettiläämme tunnustaneet häntä jumalaksi, vaan olivat valmiit kuolemaan mieluummin kuin rikkomaan lain käskyjä."
"Käskihän Kaligula heittää heidät jalopeurojen eteen?"
"Ei, herra, Caesar Cajus pelkäsi Jehovan vihaa."
He nostivat päänsä, sillä mahtavan Jehovan nimi rohkaisi heitä. Luottaen hänen apuunsa katsoivat he jo rohkeammin Neroa silmiin.
"Syytättekö kristittyjä Rooman polttamisesta?" kysyi Caesar.
"Me syytämme heitä, oi herra, vain siitä, että he ovat lain vastustajia, ihmissuvun vihamiehiä, Rooman ja sinun vihamiehiäsi, sekä siitä, että he jo aikoja sitten ovat uhanneet kaupunkia ja maailmaa tulella. Loput kertoo sinulle tämä mies, jonka huulia ei valhe ole tahrinut, koska hänen äitinsä suonissa virtasi valitun kansan veri."
Nero kääntyi Chilonin puoleen:
"Kuka olet?"
"Ihailijasi, oi Osiris, ja köyhä stoikko…"
"En kärsi stoikkoja," huomautti Nero, "vihaan Traseasta, vihaan Musoniusta ja Cornutusta. Minä en siedä heidän puhettansa, he halveksivat taidetta ja elävät vapaaehtoisesti liassa ja kurjuudessa."
"Herra, sinun opettajasi Seneca omistaa tuhat seeteripuusta tehtyä pöytää—minä olen valmis omistamaan niitä kaksi kertaa niin paljon, jos sinä vain käsket. Olen stoikko tarpeen vaatiessa. Seppelöi, oi säteilevä Caesar, stoalaisuuteni ruusuilla ja aseta sen eteen viinileili—niin minä olen valmis laulamaan Anakreonia sellaisella innolla, että epikurealaisten korvat halkeavat."
Nero, jota nimitys "säteilevä" mairitteli, hymähti ja lausui:
"Sinä miellytät minua!"
"Se mies maksaa yhtä paljon kultaa kuin hän painaa," huomautti
Tigellinus.
Chilon puuttui puheeseen:
"Täytä, herra, minun vaakapuoleni anteliaisuudellasi, sillä muuten tuuli puhaltaa pois makson…"
"Totta totisesti, et sinä painollasi voita Vitelliusta," huomautti
Caesar.
"Ehei, sinä hopeakaarinen kuu, eivät minun sukkeluuteni ole lyijystä!"
"Huomaan, ettei lakisi estä sinua nimittämästä minua jumalaksi."
"Oi, kuolematon! Sinä olet minun lakini: sitä lakia ovat kristityt herjanneet ja sentähden minä heitä vihaan."
"Mitä sinä tiedät kristityistä?"
"Sallitko minun itkeä, jumalallinen?"
"En," vastasi Nero, "se on niin ikävää."
"Olet kolmin kerroin oikeassa, sillä silmät, jotka sinut ovat nähneet, eivät ikinä enää saa vuodattaa kyyneliä. Herra, varjele minua vihollisistani."
"Puhu kristityistä," huomautti Poppaea malttamattomasti.
"Tapahtukoon niinkuin sinä tahdot, oi Isis," vastasi Chilon. "Hamasta nuoruudestani olen uhrannut elämäni filosofialle ja etsinyt totuutta. Olen etsinyt sitä vanhojen, jumalallisten viisasten teoksista, Atenan Akademiasta ja Aleksandrian Serapeumista. Kuultuani puhuttavan kristityistä arvelin, että he muodostavat jonkun uuden koulun, josta mahdollisesti saatan löytää muutamia totuuden siemeniä. Tutustuin siis heihin—onnettomuudekseni! Ensimäinen kristitty, jonka seuraan ilkeä kohtalo minut liitti, oli muuan Glaucus, parantaja Napolista. Häneltä sain vähitellen tietää, että he kunnioittavat erästä Kristusta, joka oli luvannut hävittää maailmasta kaikki ihmiset ja kaupungit, mutta säästää heidät, jos he auttaisivat häntä hävittämään Deukalionin lapset. Sentähden, oi herra, he vihaavat ihmisiä, sentähden he myrkyttävät kaivot, sentähden he kokouksissaan kiroilevat Roomaa ja kaikkia temppelejä, joissa meidän jumaliamme palvellaan. Kristus ristiinnaulittiin, mutta antoi heille lupauksen, että kun Rooma on tulella hävitetty, niin hän toisen kerran palajaa maailmaan—ja antaa heille maailman herrauden…"
"Nyt kansa kyllä ymmärtää, minkätähden Rooma paloi," keskeytti
Tigellinus.
"Monet sen jo ymmärtävät, herra, sillä minä kuljen puutarhoissa ja Mars-kentällä opettamassa. Mutta jos tahdotte kuunnella minua loppuun asti, niin ymmärrätte, mistä syystä minä tahdon heille kostoa. Parantaja Glaucus ei alussa ilmoittanut minulle, että hänen oppinsa käski vihaamaan ihmisiä. Päinvastoin! Hän sanoi, että Kristus on hyvä jumala ja että hänen oppinsa perusteena on rakkaus. Hellä sydämeni ei saattanut vastustaa sellaista totuutta. Rupesin rakastamaan Glaucusta ja luottamaan häneen. Jaoin hänen kanssaan jok'ikisen leipäpalaseni, jokaisen rahakolikkoni, ja tiedätkö, herra, kuinka hän minut palkitsi? Matkalla Napolista Roomaan iski hän minua veitsellä rintaan, ja vaimoni, nuoren, kauniin Berenikeni hän möi orjakauppiaille. Jos Sofokles tietäisi tekoni … mutta mitä minä puhunkaan! kuunteleehan minua se, joka on parempi kuin Sofokles."
"Mies-raukka!" huudahti Poppaea.
"Se, joka on nähnyt Afroditen kasvot, ei ole onneton, ja katselenhan minä niitä paraikaa. Mutta silloin etsin lohdutusta filosofiasta. Tultuani Roomaan koetin saada tavata kristittyjen vanhimpia, vaatiakseni oikeutta Glaucukselta. Arvelin, että he pakottaisivat hänet antamaan takaisin vaimoni… Tutustuin heidän pääpappiinsa ja sitten toiseen, nimeltä Paavali, joka jonkun aikaa oli täällä vankeudessa mutta joka sitten päästettiin vapaaksi, tutustuin Sebedeuksen poikaan, Linukseen, Cletukseen ja moniin muihin. Tiedän, missä he asuivat ennen tulipaloa, tiedän heidän nykyiset piilopaikkansa, saatan näyttää maakuopan Vaticanuksen kukkulan likellä ja hautausmaan Nomentanan portilla, jossa he viettävät rivoja juhliaan. Olen siellä nähnyt apostoli Pietarin ja olen nähnyt Glaucuksen surmaavan lapsia, jotta apostoli saisi pirskoittaa heidän vertansa läsnäoleviin. Olen myöskin nähnyt Lygian, Pomponia Graecinan kasvattityttären ylpeilevän siitä, että hän, joka ei saata vuodattaa lasten verta, toki on tuottanut kuoleman yhdelle lapselle, nimittäin pikku Augustalle, teidän tyttärellenne, oi Osiris ja Isis, jonka hän noitui!"
"Kuuletko, Caesar!" huudahti Poppaea.
"Olisiko se mahdollista?" pääsi Caesarilta.
"Minä saatoin antaa anteeksi vääryyden, jonka itse kärsin," jatkoi Chilon, "mutta kun kuulin puhuttavan teidän kärsimyksistänne, olisin tahtonut pistää veitsen heidän kurkkuunsa. Valitettavasti asettui jalosukuinen Vinitius, joka tyttöä rakastaa, tielleni."
"Vinitiusko? Eikö tyttö paennut hänen luotansa?"
"Pakeni kyllä, mutta Vinitius etsi hänet, sillä hän ei voinut elää ilman häntä. Kurjasta maksusta autoin minä häntä etsimään tyttöä, joka asui kristittyjen joukossa Tiberin takana. Menimme sinne yhdessä, ja miekkailijasi Croton, jonka Vinitius turvallisuuden vuoksi oli palkannut, oli mukanamme. Mutta Ursus, Lygian orja, kuristi Crotonin. Se on, oi herra, hirveän väkevä mies, joka vääntää härältä niskat nurin yhtä helposti kuin joku toinen taittaa unikukan varren. Siitä syystä Aulus ja Pomponia hänestä pitivätkin."
"Kautta Herkuleksen!" huudahti Nero, "sille kuolevaiselle, joka kuristi
Crotonin, pitäisi pystyttää kuvapatsas Forumille. Mutta nyt sinä,
vanhus; joko erehdyt tai valehtelet, sillä Vinitiushan veitsellä surmasi
Crotonin."
"Niin ne ihmiset pettävät jumalia! Oi herra, näin omin silmin, kuinka Crotonin selkäranka taittui Ursuksen käsissä, joka sitten karkasi Vinitiuksen kimppuun. Hän olisi tappanut hänetkin, jollei Lygia olisi ehtinyt hätään. Vinitius oli sitten pitkän aikaa sairaana, mutta kristityt hoitivat häntä, toivoen, että rakkaus kääntäisi hänetkin kristityksi. He arvasivat oikein: nyt hän on kristitty."
"Vinitiusko?"
"Niin."
"Ehkä Petroniuskin?" kysäisi Tigellinus kiihkeästi.
Chilon kierteli, väänteli käsiään ja virkkoi:
"Ihmettelen tarkkanäköisyyttäsi, herra! Oi! … se on hyvin mahdollista, se on hyvin mahdollista!"
"Nyt ymmärrän, miksi hän niin puolusti kristittyjä."
Nero rupesi nauramaan.
"Petronius kristittynä!… Petronius elämän ja nautinnon vihollisena! Ei, älkää nyt hullutelko älkääkä kehoittako minua uskomaan sitä, sillä silloin lakkaan uskomasta kaikkeen, mitä te olette minulle puhuneet."
"Jalosukuinen Vinitius ainakin on ruvennut kristityksi, herra. Vannon kautta valon, joka sinusta lähtee, että puhun totta, ja ettei minua mikään niin inhoita kuin valhe. Pomponia on kristitty, pikku Aulus on kristitty, samaten Lygia ja Vinitius. Palvelin häntä uskollisesti, mutta palkaksi antoi hän Glaucuksen pyynnöstä ruoskia minua, vaikka olen vanha ja vaikka silloin olin sairas ja nälkäinen. Vannoin kautta Hadeksen, etten sitä unohda. Oi herra, kosta vääryydet, jotka olen saanut kärsiä, ja minä toimitan käsiisi apostoli Pietarin, Linuksen, Cletuksen, Glaucuksen, Crispuksen, vanhimmat, Lygian ja Ursuksen, minä osoitan teille satoja ja tuhansia kristittyjä, osoitan teille rukoushuoneet ja hautausmaat. Heitä on niin paljon, etteivät he mahdu kaikkiin teidän vankiloihinne!… Ilman minua ette heitä löytäisi. Tähän saakka olen filosofiasta etsinyt lohdutusta suruuni, sallikaa minun nyt saada lohtua armosta, joka päälleni vuotaa!… Olen vanha enkä vielä ole saanut elää—sallikaa elämäni nyt alkaa!…"
"Vai tahdot stoikkona istua ylelliseen pöytään," sanoi Nero.
"Joka antautuu sinun palvelukseesi, sen pöytä täyttyy itsestään."
"Et erehdy, filosofi."
Mutta Poppaea ei ollut unohtanut vihamiehiään. Hänen rakastumisensa Vinitiukseen oli tosin ollut vain hetkellistä, mustasukkaisuuden, vihan ja loukatun itserakkauden synnyttämää mielitekoa, mutta nuoren patricion kylmäkiskoisuus oli kuitenkin syvästi koskenut häneen ja täyttänyt hänen sydämensä katkeralla vihalla. Jo se, että hän oli uskaltanut pitää toisesta enemmän kuin hänestä, tuntui hänestä rikokselta, joka vaati kostoa. Lygiaa hän taas oli vihannut ensi hetkestä, koska pohjoisen liljan kauneus heti oli saattanut hänet levottomaksi. Petronius oli puhunut tytön liian kapeista lanteista—saattoihan hän Caesarin päähän mättää mitä tahtoi, mutta ei Augustan päähän. Tuntijana oli Poppaea heti ensi silmäykseltä ymmärtänyt, että koko Roomassa yksin Lygia saattoi kilpailla hänen kanssaan kauneudessa, ehkäpä voittaa hänet. Ja samalla oli Poppaea päättänyt tuhota hänet.
"Herra," rukoili hän, "kosta lapsemme kuolema!"
"Kiiruhtakaa!" kehoitti Chilon, "kiiruhtakaa! Muuten Vinitius hänet piiloittaa. Minä osoitan talon, jonne he tulipalon jälkeen ovat palanneet."
"Annan avuksesi kymmenen miestä, niin voit paikalla lähteä," sanoi
Tigellinus.
"Herra, sinäpä et nähnyt Crotonia Ursuksen käsissä: jos annat viisikymmentä miestä, niin ainoastaan etäältä osoitan sinulle talon. Mutta jollette te vangitse Vinitiusta, olen surman oma."
Tigellinus loi katseensa Neroon.
"Eikö olisi paras paikalla päästä eroon sekä enosta että sisarenpojasta?"
Nero mietti hetkisen ja virkkoi sitten:
"Ei! ei vielä!… Kansa ei uskoisi, jos sille koetettaisiin vakuuttaa, että Petronius, Vinitius tai Pomponia Graecina ovat polttaneet Rooman. Heidän talonsa olivat liian kauniit… Nyt tarvitaan muita uhreja, heidän vuoronsa tulee sitten myöhemmin."
"Anna siis minulle, herra, sotamiehiä suojakseni," pyysi Chilon.
"Tigellinus saa pitää huolta siitä."
"Vastaiseksi saat asua minun luonani," sanoi prefekti.
Ilo alkoi säteillä Chilonin silmistä.
"Minä toimitan heidät kaikki teidän käsiinne, kunhan kiiruhdatte!
Kiiruhtakaa!" huusi hän käheällä äänellä.