VIIDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.
Jätettyään Caesarin kannatutti Petronius itsensä taloonsa Carinaella, joka oli pelastunut tulipalosta, sitä kun kolmelta puolelta ympäröi puutarha ja edessä oli pieni Forum Caecilii.
Toiset augustianit, jotka olivat kadottaneet talonsa ja niiden mukana suuren joukon taideteoksia, kehuivat Petroniusta onnelliseksi. Olihan häntä sitäpaitsi jo aikoja sitten sanottu Fortunan lempipojaksi, ja ystävyys, jota Caesar viime aikoina oli hänelle osoittanut, oli kaikin puolin näyttänyt tämän väitteen todeksi.
Mutta nyt oli Fortunan lempipojalla täysi syy ihmetellä äitinsä huikentelevaisuutta tai oikeammin sanoen ihmetellä hänen ja Chronoksen yhtäläisyyttä—Chronoksen, joka söi suuhunsa omat lapsensa.
"Jos minun taloni," puheli Petronius itsekseen, "gemmani, etruskilaiset astiani, aleksandrialaiset lasitavarani ja korinttilaiset vaskiteokseni olisivat palaneet, niin Nero varmaan leppyisi. Kautta Polluxin! omassa vallassani oli päästä pretorianien prefektiksi. Jos olisin myöntänyt Tigellinuksen kaupungin murhapolttajaksi, kuten hän todella on, jos olisin puettanut hänet kidutustunicaan ja antanut kansan käsiin, olisin pelastanut kristityt ja rakentanut Rooman uudelleen. Kuka tietää, vaikka rehellisten ihmisten elämä sitten olisi käynyt turvallisemmaksi. Minun olisi pitänyt se tehdä, vaikkapa vain Vinitiuksen tähden. Jos minulle olisi karttunut liian paljon työtä, olisin voinut uskoa hänelle prefektin toimen—Nero ei olisi uskaltanut nousta minua vastaan!… Vinitius olisi huoleti saanut kastaa kristinuskoon kaikki pretorianit, vaikkapa itse Caesarin. Minulle ei siitä olisi ollut mitään haittaa! Nero hurskaana, Nero siveänä, laupiaana—olisi ollut aika huvittavaa sitä nähdä!"
Hänen huolettomuutensa oli niin suuri, että hän rupesi nauramaan. Mutta hetkisen perästä hänen ajatuksensa kääntyi toisaalle. Hän oli olevinaan Antiumissa, ja Paavali Tarsolainen oli puhuvinaan hänelle:
"Te sanotte meitä elämän vihollisiksi, mutta sano minulle, Petronius: jos Caesar olisi kristitty ja eläisi meidän oppimme mukaan, niin eikö teidän elämänne olisi turvallisempi ja vaarattomampi?"
Nämä sanat muistettuaan jatkoi hän itsekseen:
"Kautta Castorin! Yhtä paljon kuin täällä surmataan kristittyjä, yhtä paljon kääntää Paavali uusia, sillä jollei tämä roistomaisuudelle rakennettu maailma pysy pystyssä, niin hän on oikeassa… Mutta ehkäpä se pysyy, koska se yhä seisoo. Minä itse, joka olen saanut sangen paljon oppia, en ole vielä oppinut olemaan tarpeeksi suuri konna, ja sentähden minun pitää avata suoneni… Mutta täytyisihän minun elämäni kuitenkin loppua, ja jollei se loppuisi tällä tavalla, niin se loppuisi jollakin toisella tavalla. Sääli Eunikea ja sääli vaasiani, mutta onhan Eunike vapaa ja seuraahan vaasi minua. Vaskiparta ei saa sitä missään tapauksessa! Sääli myöskin Vinitiusta. Tosin ei elämäni viime aikoina ole ollut niin ikävää kuin ennen, mutta vähät siitä: olen valmis kuolemaan. Maailmassa on paljon kauniita kapineita, mutta ihmiset ovat enimmäkseen niin saastaisia, ettei elämän menettämistä kannata surra. Sen, joka on osannut elää, täytyy osata kuollakin. Vaikka olenkin ollut augustiani, olen ollut vapaampi mies kuin he aavistavatkaan."
Hän kohautti olkapäitään:
"Kai he ajattelevat, että polveni nyt vapisevat ja että pelko nostattaa hiukseni pystyyn, mutta kun minä palaan kotiin, käyn kylpemään orvokinlemulla sekoitettuun veteen, ja kultatukkaiseni itse voitelee ruumiini. Aterian jälkeen annamme laulaa Anthemioksen säveltämän hymnin Apollolle. Olen itse joskus sanonut, ettei kannata ajatella kuolemaa, koska se kyllä ilman meidän myötävaikutustamme ajattelee meitä. Mutta olisi se sentään hämmästyttävä seikka, jos olisi olemassa jonkinlaisia Elyseumin kenttiä, joilla varjot… Jos Eunike kerran tulisi minun luokseni ja me yhdessä saisimme harhailla niityillä, jotka kasvavat asfodelililjoja. Parempaa seuraa saisin niinikään kuin minulla täällä on… Voi niitä näyttelijöitä ja kulhareita, voi sitä likaista joukkoa! Ei heillä ole aistia eikä sivistystä. Vaikka arbiter elegantiarumeja olisi kymmenen, niin eivät he jaksaisi niistä Trimalchioneista tehdä kelpo ihmisiä. Kautta Persephoneen! olen saanut heistä kylläkseni."
Hän huomasi kummastuksekseen, että hänen ja noiden muiden välille oli jo syntynyt eroittava juopa. Olihan hän jo kauan tuntenut heidät perinpohjin ja olihan hän ennenkin tietänyt, mitä heistä oli ajateltava, mutta tällä hetkellä olivat he hänen mielestään vieläkin kauempana, ja hän halveksi heitä tavallista syvemmin. Hän oli totisesti saanut heistä ihan tarpeekseen.
Pian hän kuitenkin rupesi ajattelemaan omaa tilaansa. Hän oli tarkkanäköinen ja huomasi sentähden paikalla, ettei hänellä likeisimmässä tulevaisuudessa ole mitään vaaraa. Nero oli ratkaisevana hetkenä lausunut muutamia kauniita ja yleviä sanoja ystävyydestä ja anteeksiannosta—ja niillä hän vastaiseksi oli sitonut kätensä. Hänen täytyi ensin etsiä tekosyitä, ja niiden löytämiseen saattoi kulua paljon aikaa. "Aluksi hän nyt valmistaa kilpaleikkejä kristittyjen kustannuksella" puheli Petronius itsekseen "ja vasta toisessa sijassa hän ajattelee minua, mutta asian näin ollen ei kannata ruveta huolehtimaan tai muuttamaan elintapoja. Likeisempi vaara uhkaa Vinitiusta!…"
Eikä Petronius enää muuta ajatellut kuin Vinitiusta, jonka hän päätti pelastaa.
Nopeasti kuljettivat orjat kantotuolia raunioiden, tuhkaläjien ja uunien ohitse, joita Carinae oli täynnä, mutta Petronius kehoitti heitä vieläkin kiiruhtamaan, jotta niin pian kuin suinkin päästäisiin kotiin. Vinitius, jonka "insula" oli palanut, asui Petroniuksen luona ja sattui onneksi olemaan kotona.
"Oletko tänään nähnyt Lygiaa?" kysyi Petronius heti astuessaan sisään.
"Tulen juuri hänen luotaan."
"Kuule nyt mitä sanon äläkä tuhlaa aikaa kysymyksiin. Tänään päätettiin Caesarin luona, että syy Rooman palosta syydettäisiin kristittyjen niskoille. Heitä uhkaa vaino ja vaiva. Näytelmä saattaa alkaa minä hetkenä hyvänsä. Ota Lygia ja paetkaa paikalla, vaikkapa Alppien taakse tai Afrikaan. Ja kiiruhda nyt, sillä matka Tiberin taakse on Palatinukselta lyhyempi kuin täältä!"
Soturina ei Vinitius ruvennut kuluttamaan aikaa turhiin kysymyksiin. Hän kuunteli Petroniuksen sanoja rypistynein kulmakarvoin, kasvot synkkinä ja huolestuneina, mutta osoittamatta minkäänlaista pelkoa. Taistelunhalu ja puolustuksenvietti heräsivät hänen mielessään niin pian kuin vaaran hetki oli käsissä.
"Lähden," virkkoi hän.
"Vielä sananen: ota mukaasi kukkarollinen kultaa, aseita ja kourallinen kristittyjäsi. Ja jos tarve vaatii, niin vapauta."
Vinitius oli jo atriumin ovella.
"Lähetä orja tuomaan minulle tietoa asiain kulusta," huusi Petronius hänen jälkeensä.
Yksin jäätyään alkoi hän astella edestakaisin pylväskäytävässä, joka oli atriumin edessä, ja miettiä, miten kävisi. Hän tiesi, että Lygia ja Linus tulipalon lakattua olivat palanneet entiseen asuntoonsa Tiberin takana, joka, kuten miltei koko se kaupunginosa, oli pelastunut. Tämä asianhaara ei ollut suotuisa, sillä vaikeampi olisi ollut löytää heitä ihmisjoukoista. Hän toivoi kuitenkin, ettei kukaan Palatinuksella tietäisi heidän asuntoaan ja että Vinitius niinmuodoin ehtisi paikalle ennen pretorianeja. Samalla Petronius tuli ajatelleeksi, että Tigellinus, joka varmaan paikalla tahtoo saada niin suuren apajan kuin suinkin, on mahtanut levittää nuottansa yli koko Rooman, s.o. jakaa pretorianit pieniin joukkoihin. Jollei hän lähetä kuin kymmenen miestä Lygiaa noutamaan, arveli Petronius,—niin lygilainen jätti yksinään rutistaa heidän luunsa. Ja entä sitten, kun Vinitius rientää hänen avukseen! Tätä ajatellessa hän rauhoittui. Tosin pretorianien vastustaminen asevoimalla oli samaa kuin sodan aloittaminen Caesaria vastaan. Petronius tiesi varsin hyvin, että jos Vinitius pelastuu Neron kostosta, niin sama kosto saattaa kohdata häntä itseään. Mutta sitä hän ei pelästynyt. Häntä huvitti suuresti ajatella, että hän tekisi turhiksi Neron ja Tigellinuksen puuhat, ja hän päätti olla säälimättä sekä rahaa että väkeä. Olihan Paavali Tarsolainen jo Antiumissa kääntänyt kristinuskoon suurimman osan hänen orjistaan, joten saattoi olla varma siitä, että he olisivat valmiit tekemään mitä uhrauksia hyvänsä, kun oli kysymyksessä kristityn naisen puolustaminen.
Euniken tulo teki lopun hänen mietteistään, sillä kun Petronius hänet näki, hävisivät hänen huolensa ja harminsa jäljettömiin. Hän unohti Caesarin, unohti joutuneensa epäsuosioon, unohti augustianien ylenkatseen, vaaran, joka uhkasi kristittyjä, Vinitiusta ja Lygiaa—hän vain katseli, estetikon silmillä, jota ihanat muodot hurmaavat, katseli rakastajana, jolle samat muodot huokuvat rakkautta. Eunike, puettuna läpikuultavaan, sinipunertavaan pukuun eli niinsanottuun Coa vestikseen, jonka läpi hänen ruusunkarvaisen ruumiinsa muodot hohtivat, oli todella kaunis kuin jumalatar. Hän tunsi Petroniuksen ihailevan katseen seuraavan itseään, hän rakasti häntä koko sielustaan ja ikävöi alituisesti hänen hyväilyään—sentähden riemu nytkin nosti punan hänen kasvoilleen. Hän ei näyttänyt rakastajattarelta, vaan viattomalta tytöltä.
"Mitäs sanot, Charis?" huudahti Petronius tarttuen hänen käteensä.
Tyttö painoi kultaisen päänsä hänen rinnalleen ja virkkoi:
"Herra, Anthemios laulajineen on tullut ja kysyy, tahdotko tänään häntä kuunnella."
"Antaa hänen odottaa. Aterian jälkeen hän saa laulaa meille hymninsä Apollolle. Ympärillä on vielä tuhkaa ja hiiliä, mutta me kuuntelemme hymniä Apollolle! Kautta Paphoksen lehtojen! Kun näen sinut tuossa Coa vestiksessä, luulen Afroditen verhoutuneen pilvenhattaraan ja laskeutuneen alas eteeni."
"Oi herra!" huudahti Eunike.
"Tule tänne, Eunike, kiedo käsivarret ympärilleni ja ojenna minulle huulesi… Rakastatko minua?"
"En rakastaisi Zeusta enemmän kuin sinua."
Hän painoi huulensa hänen huuliaan vasten, ja onni pani hänet värisemään hänen sylissään.
Hetkisen perästä Petronius lausui:
"Mutta entä jos meidän täytyisi erota?…"
Eunike loi häneen pelästyneen silmäyksen:
"Kuinka, herra?…"
"Älä pelästy!… Katso, kuka tietää vaikka minun pitäisi lähteä pitkälle matkalle."
"Ota minut mukaasi…"
Petronius vaihtoi äkkiä puheenainetta ja kysyi:
"Sanoppa, onko puutarhan nurmikolla asfodelililjoja?"
"Sypressit ja nurmikot puutarhassa ovat käyneet aivan keltaisiksi tulipalon takia, lehdet ovat varisseet myrttipensaista ja koko puutarha on kuin kuollut."
"Koko Rooma on kuin kuollut ja kohta se muuttuu oikeaksi hautausmaaksi. Tiedätkö, että pian julistetaan edikti kristittyjä vastaan ja aletaan vainota heitä? Silloin tuhannet ihmiset saavat surmansa."
"Minkätähden heitä rangaistaan, herra? He ovat hyviä ja hiljaisia ihmisiä."
"Juuri sentähden."
"Lähtekäämme meren rannalle. Sinun jumalalliset silmäsi eivät pidä verestä."
"Hyvä, mutta nyt minun täytyy kylpeä. Tule elaeothesiumiin voitelemaan käsivarsiani. Kautta kyprottaren vyön! en vielä ikinä ole nähnyt sinua näin kauniina. Annanpa valmistaa sinulle näkinkengän-kuoren muotoisen kylpyammeen, niin sinä lepäät siinä kuin kallis helmi… Tule, kultatukkaisen!!"
Hän jätti huoneen, mutta tuntia myöhemmin asettuivat he molemmat pöydän ääreen, joka oli katettu kultaisilla astioilla. Pienet, amorineiksi puetut pojat olivat heitä palvelemassa, itse he joivat viiniä murattiköynnöksillä koristetuista kannuista ja kuuntelivat hymniä Apollon kunniaksi, jota kuoro Anthemioksen johtamana ja harppujen säestämänä lauloi. Mitä he siitä välittivät, että heidän ympärillään huvilat muuttuivat tuhkaläjiksi uunien ympärille tai että tuulenpuuskat hajoittivat palaneen Rooman tuhkaa—he olivat onnelliset eivätkä muuta ajatelleet kuin rakkautta, joka muutti heidän elämänsä ikäänkuin jumalalliseksi uneksi.
Mutta ennenkuin hymni oli laulettu loppuun, astui saliin atriumin yliorja.
"Herra," huudahti hän äänellä, joka vapisi levottomuutta, "sadanpäämies ynnä osasto sotaväkeä seisoo portin edessä, vaatien Caesarin käskystä saada nähdä sinua."
Laulu ja harppujen soitto lakkasi. Levottomuus valtasi kaikki läsnäolijat, sillä ystävällisessä seurustelussa ei Caesarin ollut tapana käyttää lähettiläinään pretorianeja. Heidän tulonsa ei siis tietänyt mitään hyvää. Petronius vain ei osoittanut vähintäkään mielenliikutusta. Hän puhui kuin mies, joka on väsynyt ainaisiin kutsuihin:
"Saattaisivatpa he nyt antaa minun edes syödä rauhassa."
Sitten hän kääntyi atriumin ylipalvelijan puoleen ja lausui.
"Päästä sisään!"
Orja katosi verhon taakse. Hiukan myöhemmin alkoi kuulua raskaita askelia ja saliin astui Petroniuksen tuttava, sadanpäämies Aper, täysissä aseissa, rautakypärä päässä.
"Jalo herra," virkkoi hän, "tässä kirje Caesarilta."
Petronius ojensi laiskasti valkean kätensä taulua ottamaan, vilkaisi siihen ja antoi sen sitten tyynesti Eunikelle.
"Hän aikoo illalla lukea uuden Troja-laulun," selitti hän, "ja pyytää minua tulemaan luokseen."
"Minulle ei annettu muuta käskyä kuin jättää kirje, sanoi sadanpäämies."
"Vai niin. Siihen ei tule mitään vastausta. Mutta entä jos sinä, sadanpäämies, söisit hiukan kanssamme ja tyhjentäisit pikarillisen viiniä."
"Kiitän sinua, jalosukuinen herra. Pikarillisen viiniä minä mielelläni tyhjennän terveydeksesi, mutta syömään en saata jäädä, koska olen palveluksessa."
"Minkätähden ei lähetetty orjaa tuomaan kirjettä, vaan annettiin se sinulle?"
"En tiedä, herra. Ehkä siksi, että minut lähetettiin muillekin asioille tännepäin."
"Minä tiedän," sanoi Petronius, "ne koskevat kristittyjä."
"Niin, herra."
"Onko siitä jo kauan, kun vainot ovat alkaneet?"
"Muutamia osastoja lähetettiin Tiberin taakse jo ennen puoltapäivää."
Näitä sanoja lausuessaan sadanpäämies varisti maljasta hiukan viiniä
Marsin kunniaksi ja jatkoi sitten:
"Suokoot jumalat sinulle, oi herra, kaikki mitä toivot."
"Ota maljakin," sanoi Petronius.
Sitten hän antoi Anthemiokselle merkin jatkaa hymniä Apollon kunniaksi.
"Vaskiparta rupeaa leikkimään minun ja Vinitiuksen kanssa," ajatteli hän itsekseen, kun harput taasen helisivät. "Kyllä minä arvaan hänen aikeensa! Hän tahtoi pelästyttää minut ja lähetti siitä syystä centurion minua pyytämään. Illalla hän kysyy centuriolta, millä lailla minä otin hänet vastaan. Niin, niin, et sinä kovin hyvillesi tule, senkin julma, ilkeä nukke! Minä tiedän, ettet sinä unohda kärsimääsi loukkausta, tiedän myöskin, etten minä vältä turmiotani, mutta jos luulet, että minä rukoillen tulen katsomaan silmiisi tai että sinä kasvoistani löydät pelon tai nöyryyden ilmettä, niin erehdyt."
"Herra, Caesar kirjoittaa: »tulkaa, jos teitä haluttaa»", virkkoi
Eunike. "Menetkö?"
"Mielialani on jo muuttunut. Saatan kuunnella vaikkapa hänen runojaan," vastasi Petronius. "Menen siis, varsinkin koskei Vinitius saata tulla."
Päivällisen päätyttyä teki hän tavanmukaisen kävelyretkensä ja antautui sitten hiustaituri-orjien ja vaatteiden poimuja järjestävien orjien käsiin. Tuntia myöhemmin hän uljaana kuin jumala kannatutti itsensä Palatinukselle. Oli jo myöhäistä, ilta oli tyyni ja lämmin ja kuu paistoi niin kirkkaasti, että lampadari-orjat, jotka astuivat kantotuolin edellä, sammuttivat soihdut. Kaduilla ja raunioiden keskellä hoiperteli juopuneita ihmisjoukkoja, päässä muratti—ja viiniköynnösseppeleet, käsissä myrtin ja laakerinoksia, jotka olivat ryöstetyt Caesarin puutarhasta. Viljan runsaus ja suurten kilpaleikkien toivo täytti ihmisten sydämet riemulla. Jossakin laulettiin hymniä, jossa ylistettiin "jumalallista yötä" ja rakkautta, jossakin tanssittiin kuunvalossa. Tuon tuostakin täytyi orjien pyytää tilaa "jalosukuisen Petroniuksen kantotuolille". Silloin, hajaantuivat joukot ja rupesivat huutamaan lemmikkinsä kunniaksi.
Petronius ajatteli Vinitiusta ja ihmetteli, ettei häneltä ollut kuulunut mitään tietoja. Petronius oli epikurealainen ja itsekäs ihminen, mutta Paavali Tarsolaisen ja Vinitiuksen jokapäiväiset kertomukset kristityistä olivat johonkin määrään muuttaneet hänen mieltään, vaikkei hän itsekään sitä tietänyt. Heistä oli löyhytellyt häneen ikäänkuin tuulahduksia, jotka olivat tuoneet hänen sieluunsa uusia, tuntemattomia siemeniä. Hän oli ruvennut ajattelemaan muitakin kuin omaa itseään. Vinitiukseen hän sitäpaitsi aina oli ollut kiintynyt, sillä lapsuudesta asti hän hellästi oli rakastanut sisartaan, Vinitiuksen äitiä. Otettuaan osaa Vinitiuksen vaiheisiin koskivat ne häneen likeisesti. Sitäpaitsi katseli hän Vinitiuksen kohtaloa ikäänkuin jotakin murhenäytelmää.
Hän eli yhä siinä toivossa, että Vinitius oli ehtinyt paikalle ennen pretorianeja tai että hän ainakin oli vapauttanut Lygian. Hän kaipasi kuitenkin varmuutta, sillä hän arvasi, että Palatinuksella ilmaantuisi kaikenkaltaisia kysymyksiä, joiden vastaamiseen oli hyvä valmistua.
Päästyään Tiberiuksen palatsin edustalle astui hän kantotuolista ja tuli hetkisen perästä atriumiin, joka jo oli täynnä augustianeja. Eiliset ystävät, hämmästellen, että Caesar yhä kutsui häntä luokseen, pysyttelivät vielä loitolla, mutta Petronius liikkui heidän joukossaan uljaana, vapaana, huoletonna ja varmana, ikäänkuin suosionosoitusten jakaminen olisi ollut hänen vallassaan. Toiset rupesivat, nähdessään hänet, jo käymään levottomiksi siitä, että ehkä liian aikaiseen olivat osoittaneet hänelle välinpitämättömyyttä.
Caesar ei ollut näkevinään häntä eikä vastannut hänen kumarrukseensa, vaan oli muka kovin innokkaasti juttelevinaan. Sen sijaan Tigellinus paikalla likeni häntä ja virkkoi:
"Hyvää iltaa, arbiter elegantiarum. Vieläkö yhä väität, etteivät kristityt ole polttaneet Roomaa?"
Petronius kohautti hartioitaan, taputti häntä olkapäälle, niinkuin herran on tapana tehdä orjalle, ja vastasi:
"Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, mitä siitä on ajateltava."
"En rohkene kilpailla sinun kanssasi viisaudessa."
"Teet siinä suhteessa aivan oikein, sillä muuten sinun täytyisi lausua määrätty mielipide uudesta Troja-runosta, jonka Caesar pian lukee meille. Et saisikaan rääkyä kuin riikinkukko etkä antaa epämääräisiä lausuntoja."
Tigellinus puri hammasta. Häntä ei ensinkään miellyttänyt, että Caesar tänään oli päättänyt lukea uuden laulunsa—sillä kiistakentällä hän nimittäin ei pystynyt kilpailemaan Petroniuksen kanssa. Lukiessaan Nero vaistomaisesti, vanhan totutun tavan mukaan, käänsi katseensa Petroniukseen, tarkasti katsellen, mitä hänen silmistään näkisi. Petronius kuunteli, kohautteli kulmakarvojaan, nyökäytti välillä myöntäen päätään ja teroitti paikoitellen tarkkaavaisuuttaan, ikäänkuin saadakseen selville kuuliko hän oikein. Vihdoin hän rupesi kiittämään, moittimaan tai ehdottamaan, että muutamia säkeitä korjattaisiin tai sijoiteltaisiin. Nero tunsi itsekin, että kaikki muut kehuivat ja ylistivät häntä oman etunsa vuoksi ja että yksin Petronius piti runoudesta runouden itsensä tähden, että yksin hän sitä ymmärsi, ja että runot todella olivat kiitoksen arvoiset, jos hän niitä kiitti. Lopuksi Nero rupesi keskustelemaan ja väittelemään hänen kanssaan, ja kun Petronius epäili muutaman sanontatavan kelpoisuutta, huudahti hän:
"Viimeisessä laulussa saat nähdä, minkätähden olen pannut sen tähän."
"Vai niin!" ajatteli Petronius, "jään siis odottamaan viimeistä laulua."
Mutta sen kuullessaan lausuivat useat läsnäolijoista hengissä:
"Voi minua! Aikaa voittaen Petronius vielä voi päästä armoihin ja syrjäyttää itse Tigellinuksenkin."
Ja he rupesivat taasen likentelemään häntä. Illan loppu ei kuitenkaan ollut yhtä onnellinen, sillä kun Petronius sanoi hyvästi Caesarille, synkistyivät tämän silmät äkkiä, hänen kasvoihinsa tuli ilkeä, vahingoniloinen ilme ja hän virkkoi:
"Miksei Vinitius tullut!"
Jos Petronius olisi ollut varma siitä, että Vinitius ja Lygia jo olivat kaupunginmuurien ulkopuolella, olisi hän empimättä vastannut: "hän on sinun käskystäsi mennyt naimisiin ja matkustanut tiehensä". Mutta nähdessään Neron kummallisen hymyn hän huomautti:
"Käskysi, oi jumalallinen, ei tavannut häntä kotona."
"Sano hänelle," lausui Nero, "että minä mielelläni olisin nähnyt hänet sekä ettei hän millään muotoa laiminlyö kilpaleikkejä, joissa kristityt esiintyvät."
Nämä sanat tekivät Petroniuksen levottomaksi, sillä hänestä tuntui siltä kuin ne olisivat tarkoittaneet suorastaan Lygiaa. Päästyään kantotuoliin käski hän orjien rientää vieläkin kiireemmin kuin tullessa. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Tiberiuksen talon edustalla seisoi sankka, levoton ihmisjoukko, humalaisena kuten ennenkin, mutta se ei enää tanssinut eikä laulellut, vaan miltei raivosi. Etäältä kuului huutoja, joista Petronius ei heti saattanut saada selvää mutta jotka kasvoivat ja kiihtyivät, kunnes ne vihdoin muuttuivat villiksi kirkunaksi:
"Kristityt jalopeurojen eteen!"
Hovilaisten loistavat kantotuolit tunkeutuivat ulvovan ihmisjoukon halki. Palaneitten katujen syvyydestä tulvi yhä uusia laumoja, jotka kuultuaan huudon rupesivat sitä toistamistaan toistamaan. Uutinen siitä, että vaino oli alkanut ennen puoltapäivää ja että joukko murhapolttajia jo oli saatu kiinni, kulki suusta suuhun. Sekä vastaperustetuilla että vanhoilla kaduilla, kapeissa solissa, jotka olivat raunioina, Palatinuksen ympärillä, kummuilla ja puutarhoissa, pitkin koko Rooman pituutta kaikui pian yhä kiihtyvä kirkuna:
"Kristityt jalopeurojen eteen!"
"Lauma," lausui Petronius ylenkatseellisesti, "on Caesarinsa arvoinen."
Ja hänelle selveni, että tällaisen ylivoimalle perustetun valtakunnan, jonka julmuudelle eivät barbaritkaan saattaneet vetää vertoja, jonka rikokset ja vallattomuus olivat äärettömät—oli mahdoton pysyä pystyssä. Rooma oli maailman valtias, mutta Rooma oli myöskin paiseena maailman ruumiissa. Rooman rappeutuneelle elämälle lankesi jo kuoleman varjo. Siitä oli monesti ollut puhetta augustianienkin kesken, mutta Petroniuksen silmät eivät vielä milloinkaan olleet näin selvästi eroittaneet sitä tosiasiaa, että seppelöidyt kilpa-ajovaunut, joita voittajana ohjasi Rooma ja joita seurasi kahlehdittuja kansakuntien laumoja, syöksyivät syvyyttä kohti. Maailmaa hallitsevan kaupungin elämä näytti hänestä olevan jonkinlaista hurjaa tanssia, jonkinlaista hekuman riemua, jonka täytyy loppua.
Nyt hän ymmärsi, että yksin kristityt voivat laskea elämälle perustuksen, mutta arveli, että kristityt pian ovat hävinneet jäljettömiin. Ja entä sitten?
Hurjaa tanssia yhä jatkuu Neron johdolla, ja jos Nero poistuu näyttämöltä, astuu hänen sijalleen toinen samanlainen, ehkäpä vielä pahempi häntä, sillä tällainen kansa ja tällaiset patriciot eivät tarvitse laisinkaan parempaa Caesaria. Hekuman riemu pääsee uuteen vauhtiin, ehkäpä entistä likaisempana ja rumempana.
Mutta hekuman riemua ei saata kestää ikuisesti. Ihmisen täytyy lopultakin lähteä nukkumaan, jollei muusta syystä niin väsymyksestä.
Tätä ajatellessa Petronius tunsi olevansa sanomattoman väsynyt. Oliko elämä ainaisessa levottomuudessa, silmien edessä tällainen maailman järjestys, elämisen arvoista? Onhan kuoleman haltijatar yhtä kaunis kuin unenkin haltijatar. Onhan heillä molemmilla siivet hartioilla.
Kantotuoli seisahtui jo talon oven eteen ja valpas palvelija avasi sen samassa tuokiossa.
"Joko jalosukuinen Vinitius on palannut?" kysyi Petronius.
"Hän palasi hetki sitten, herra," vastasi orja.
"Hän siis ei ole saanut Lygiaa pelastetuksi!" ajatteli Petronius.
Hän viskasi togan yltään ja karkasi atriumiin. Vinitius istui siellä kolmijalalla, pää käsien varassa ja painuneena polvien tasalle. Askelten liketessä hän kohotti kivettyneitä kasvojaan, ja vain hänen silmänsä loistivat kuin kuumesairaan.
"Tulitko liian myöhään?" kysyi Petronius.
"Tulin. Hänet oli vangittu ennen puoltapäivää."
Syntyi hetkisen äänettömyys.
"Oletko sinä nähnyt häntä?"
"Olen."
"Missä hän on?"
"Mamertilaisessa vankilassa."
Petronius säpsähti ja loi Vinitiukseen kysyvän katseen.
Vinitius ymmärsi, mitä hän tarkoitti.
"Ei," vastasi hän. "Ei häntä toki viskattu Tullianumiin [Vankilan syvin, maanalainen osa, jonka katossa oli yksi ainoa aukko. Siellä kuoli Jugurta aikoinaan nälkään.] eikä edes keskimäiseenkään vankihuoneeseen. Lahjoin vartijan ja hän antoi hänelle huoneensa. Ursus asettui kynnykselle häntä vartioimaan."
"Miksei Ursus puolustanut häntä?"
"Oli lähetetty viisikymmentä pretoriania häntä noutamaan. Sitäpaitsi
Linus kielsi häntä."
"Entä Linus?"
"Linus on kuolemaisillaan. Siksi ei häntä otettu."
"Mitä nyt aiot tehdä?"
"Vapauttaa hänet tai kuolla yhdessä hänen kanssaan. Minäkin uskon
Kristukseen."
Vinitius puhui tyynesti, mutta hänen äänessään ilmeni sellainen tuska, että sääli karmi Petroniuksen sydäntä.
"Kyllä minä sinut ymmärrän," sanoi hän, "mutta miten sinä aiot hänet pelastaa?"
"Lahjoin vartijat, ensinnäkin, jotta he varjelisivat hänet häpeästä, ja toiseksi, jotteivät he estäisi häntä pakenemasta."
"Koska hänen pakonsa sitten tapahtuisi?"
"He sanoivat, etteivät nyt heti saata antaa häntä minulle, koska he pelkäävät vastuunalaisuutta. Mutta kun vankilat tulevat väkeä täyteen, käy vankien silmälläpito vaikeammaksi, ja silloin he luovuttavat hänet minulle. Se onkin viimeinen keino! Mutta pelasta sinä hänet ja minut! Olethan Caesarin ystävä. Hän itse Lygian minulle antoi. Mene hänen luokseen ja pelasta minut."
Petronius ei vastannut mitään, kutsui ainoastaan orjan paikalle ja käski hänen tuoda kaksi tummaa viittaa ja kaksi miekkaa. Sitten hän kääntyi Vinitiuksen puoleen.
"Matkalla kerron sinulle kaikki," virkkoi hän. "Kääriydy nyt ensi työksesi viittaan ja ota miekka, niin lähdemme vankilaan. Anna vartijoille satatuhatta sestertsiä, anna kaksin verroin, anna vaikka viisi kertaa enemmän, kunhan he paikalla luovuttavat sinulle Lygian. Muutoin on näet myöhäistä."
"Lähtekäämme," sanoi Vinitius.
Hetkisen perästä he molemmat olivat kadulla.
"Kuule nyt, mitä sanon," virkkoi Petronius. "En tahtonut tuhlata aikaa hukkaan. Olen tänään joutunut epäsuosioon. Oma elämäni riippuu hiuskarvan päässä ja sentähden en vähääkään saata vaikuttaa Caesariin. Uskonpa, että Caesar toimisi aivan vastoin pyyntöäni—valitettavasti! Luuletko, että minä olisin kehoittanut sinua pakenemaan Lygian kanssa ja vapauttamaan hänet, jolleivät asiat olisi olleet tällä kannalla? Vähät siitä, vaikka hänen vihansa kohtaisi minua, kunhan vain sinun olisi onnistunut paeta! Mutta aivan varmaan hän tänään olisi valmiimpi suostumaan sinun pyyntöösi kuin minun pyyntööni. Älä sentään luota siihen. Ryöstä tyttö vankilasta ja pakene hänen kanssaan! Sinulla ei ole muuta neuvoa. Jollei tuuma onnistu, koetan keksiä uusia keinoja. Tiedä kuitenkin, ettei Lygia ole suljettu vankilaan yksin kristinuskon takia. Poppaean viha uhkaa sekä sinua että häntä. Muistatko, että loukkasit Augustaa ja hylkäsit hänet? Hän tietää, että sinä teit sen Lygian tähden, jota hän on vihannut ensi näkemästä asti ja jonka hän jo koetti tuhota syyttämällä häntä lapsensa noitumisesta. Kaikissa näissä koukuissa piilee Poppaean vaikutus! Tai kuinka muuten olisi selitettävissä, että juuri Lygia ensinnä vangittiin? Kuka heille olisi voinut osoittaa Linuksen talon? Minä vakuutan sinulle, että Lygiaa jo kauan on vakoiltu! Tiedän, että kidutan sieluasi ja että riistän sinulta viimeisen toivon kipinän, mutta teen sen tahallani, sillä jollet sinä pelasta häntä ennenkuin Poppaea ja Nero saavat tietää aikeesi, olette molemmat surman omat."
"Olet oikeassa! Minä ymmärrän!" vastasi Vinitius kolkosti.
Oli myöhäinen yö, joten kadut olivat autiot. Muuan juopunut miekkailija teki lopun heidän keskustelustaan, törmäten Petroniusta vastaan ja laskien kätensä hänen olkapäälleen. Hänen hengityksensä tuli viiniltä ja hän puhalsi sitä suoraan Petroniuksen kasvoille, mylvien käheällä äänellä:
"Kristityt jalopeurojen eteen!"
"Mirmillanilainen," virkkoi Petronius tyynesti, "seuraa nyt hyvää neuvoa ja mene tiehesi!"
Juopunut laski toisenkin kätensä hänen olkapäilleen.
"Huudatko kanssani mitä käsken, tai katkaisen sinulta kaulan: kristityt jalopeurojen eteen!"
Petroniuksen hermot olivat jo liian kauan kärsineet tuota huutoa. Se oli painajaisen lailla kiusannut häntä siitä asti, kun hän Palatinuksen jätti, ja se särki jo hänen korviaan. Kun hän siis näki jättiläisen seisovan edessään nyrkki pystyssä, loppui hänen kärsivällisyytensä.
"Ystävä," virkkoi hän, "sinä hajuat viiniltä ja olet tielläni."
Niin sanottuaan iski hän lyhyen miekkansa, jonka hän kotona oli pannut mukaansa, kahvaa myöten hänen rintaansa. Sitten hän tarttui Vinitiuksen käteen ja jatkoi puhettaan ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut:
"Caesar lausui tänään: 'Sano Vinitiukselle minun puolestani, että hän saapuu kilpaleikkeihin, joissa kristityt esiintyvät.' Ymmärrätkö, mitä se merkitsee? He tahtovat panna näytteille sinun tuskasi. Se on päätetty asia. Ehkäpä meitä, sinua ja minua, siitä syystä vielä ei ole pantu vankeuteen. Jollei sinun nyt onnistu pelastaa Lygiaa, niin … en tiedä mitä tehdä!… Varmaan Acte asettuu sinun puolellesi, mutta onko siitä mitään hyötyä? Ehkä sicilialaiset maatilasi myöskin houkuttelevat Tigellinusta. Koetapa onneasi!"
"Minä annan hänelle kaiken omaisuuteni," vastasi Vinitius.
Carinaelta Forumille ei ole pitkä matka, joten he pian tulivat perille.
Yö oli alkanut valjeta, linnan muurit erottautuivat selvästi hämärästä.
Heidän astuessaan mamertilaista vankilaa kohti Petronius äkkiä seisahtui ja huudahti:
"Pretorianeja!… Liian myöhäistä!"
Kaksinkertainen sotilasrivi ympäröi todella vankilaa. Sarastus hopeoi heidän rautaiset kypäränsä ja terävät peitsensä.
Vinitiuksen kasvot kävivät valkeiksi kuin marmori.
"Menkäämme! sanoi hän."
Hetkisen perästä he seisoivat sotilasrivien edessä. Petronius, jolla oli erinomainen muisti, tunsi paitsi päällikköjä useita sotamiehiäkin. Huomatessaan tutun kohortin päällikön viittasi hän hänet luokseen.
"Mitä kummaa, Niger," huudahti hän, "oletteko saaneet käskyn vartioida vankilaa?"
"Olemme, jalosukuinen Petronius,—Prefekti pelkäsi, että murhapolttajia mahdollisesti yritettäisiin vapauttaa."
"Ettekö saa päästää sisään ketään?" kysyi Vinitius.
"Saamme, herra. Tuttavat saavat käydä tervehtimässä vangittuja, ja sillä lailla me koppaamme käsiimme yhä enemmän kristittyjä."
"Päästä siis sisään minut!" sanoi Vinitius.
Hän painoi Petroniuksen kättä ja virkkoi hänelle:
"Mene puhuttelemaan Actea, niin minä tulen sinun luoksesi kuulemaan, minkä neuvon hän antaa…"
"Tule," vastasi Petronius.
Samassa alkoi maan alta ja paksujen muurien takaa kuulua laulua. Laulu, joka aluksi tuntui kolkolta ja tukahdutetulta, paisui paisumistaan. Miesten, naisten ja lasten äänet sulautuivat sointuvaksi kuoroksi. Koko vankila helisi aamun hiljaisuudessa kuni harppu. Mutta äänet eivät olleet surulliset eivätkä epätoivoiset. Niistä kajahteli päinvastoin voitonriemu.
Sotamiehet katselivat toisiinsa kummissaan. Aamuruskon ensimäinen kultainen ja ruusunkarvainen hohde levisi taivaalle.