VIIDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Huuto "kristityt jalopeurojen eteen!" levisi leviämistään pitkin kaupunkia. Ensi hetkessä ei kukaan uskonut heitä turmion todellisiksi alkuunpanijoiksi, mutta kukaan ei myöskään tahtonut epäillä heidän syyllisyyttään, koska heidän rankaisemisensa lupaili erinomaisella tavalla huvittaa kansaa. Sittemmin pääsi kuitenkin vallalle sekin mielipide, ettei onnettomuus ikinä olisi saattanut paisua niin äärettömäksi, jollei jumalien viha olisi painanut kaupunkia. Temppeleissä käskettiin nyt uhrata "piaculoita" eli sovitusuhreja. Sibyllan pappien kehoituksesta pani senaatti toimeen kaikenlaisia juhlallisuuksia ja julkisia rukouksia Vulcanuksen, Cereksen ja Proserpinan kunniaksi. Naiset kantoivat uhreja Junolle; pitkässä saatossa kulkivat he meren rannalle asti noutamaan vettä, jolla sitten pirskoittivat jumalattaren kuvaa. Aviovaimot panivat toimeen juhlia ja yövalvontia jumalten kunniaksi. Koko Rooma puhdistautui synneistä, uhrasi ja lepytteli kuolemattomia jumalia. Tuhkaläjien keskelle perustettiin uusia, leveitä katuja. Siellä täällä laskettiin jo komeiden talojen, palatsien ja temppeleiden perustuksia. Ennen kaikkea rakennettiin kuulumattoman nopeasti ääretön, puinen amfiteatteri, jossa kristittyjen oli määrä kuolla. Niin pian kuin neuvottelu Tiberiuksen talossa oli pidetty, lähetettiin varakonsuleille käsky, että heidän tuli hankkia villejä petoja. Tigellinus tyhjensi kaikkien italialaisten kaupunkien, pienimpienkin, vivariot. Afrikassa pantiin hänen käskystään toimeen suuria ajoja, joihin koko paikkakunnan väestön täytyi ottaa osaa. Aasiasta tuotiin tiikereitä ja elefantteja, Niilistä krokodileja ja virtahepoja, Atlaksesta jalopeuroja, Pyreneista susia ja karhuja, Hiberniasta villejä koiria, Epiruksesta molossilaiskoiria, Germaniasta puhvelihärkiä ja jättiläiskokoisia metsähärkiä. Vangittujen lukumäärä oli niin suuri, että kilpaleikit lupailivat voittaa kaikki edelliset, mitä Roomassa ikinä oli ollut. Caesar tahtoi nimittäin hukuttaa kaikki tulipalon muistot vereen ja hurmata kaupungin niin komealla verilöylyllä, ettei sen vertaista ollut nähty.
Kiihtynyt väestö oli pretorianien ja vartijoiden apuna ottamassa kiinni kristittyjä. Tehtävä ei ollut ensinkään vaikea, sillä asuihan joukoittain kristittyjä muun väestön kanssa puutarhoissa ja tunnustivathan he kovalla äänellä uskonsa. Kun heitä otettiin kiinni, lankesivat he polvilleen, rupesivat veisaamaan virttä ja seurasivat vastarintaa tekemättä kiinniottajia. Mutta heidän kärsivällisyytensä ainoastaan kiihdytti joukon vihaa, sillä ihmiset eivät ymmärtäneet, mistä tuo kärsivällisyys johtui, vaan pitivät sitä uppiniskaisuutena ja paatumisena. Vainoojat tulivat kuin hulluiksi. Tapahtui, että kansanjoukko riisti kristittyjä pretorianien käsistä ja repi heidät kappaleiksi omin käsin; naisia laahattiin hiuksista vetäen vankiloihin, lapsia surmattiin lyömällä heidän päänsä kiviä vastaan. Tuhannet ihmiset juoksentelivat ulvoen pitkin katuja. Uhreja etsittiin tuhkaläjistä, uuneista, kellareista. Vankiloiden eteen sytytettiin tulia, kuljetettiin viinitynnyrejä ja järjestettiin bakkhantilais-kemuja ja tansseja. Illoin kuunneltiin ihastuksella jymisevää huutoa, joka pani koko kaupungin kaikumaan. Vankilat olivat täynnä tuhansia ihmisiä, ja joka päivä hankkivat pretorianit ja kaupunkilaiset uusia uhreja. Sääli sammui kokonaan. Tuntui siltä kuin ihmiset olisivat unohtaneet puhumisen taidon ja olleet raivoisan hulluuden vallassa, jolloin eivät muuta muistaneet kuin huudon: kristityt jalopeurojen eteen! Päivät olivat kummallisen helteiset ja yöt viileämmät kuin koskaan ennen. Itse ilma tuntui olevan täynnä hulluutta, verta ja rikosta.
Mutta samassa määrin kuin julmuus kasvoi, kasvoi marttyyriuden ikävöiminenkin. Kristuksen tunnustajat antautuivat vapaaehtoisesti kuolemaan, jopa olisivat etsineet kuolemaa, jollei heidän vanhimpiensa ankara kielto olisi pidättänyt heitä. Heidän kokouksiaan pidettiin ainoastaan kaupungin ulkopuolella, maakuopissa Appian tien varrella ja patricio-kristittyjen kellareissa ulkopuolella kaupunkeja. Ylhäisistä kristityistä ei nimittäin tähän asti ollut vangittu ketään. Palatinuksella kyllä tiedettiin, että Flavius, Domitilla, Pomponia Graecina, Cornelius Pudens ja Vinitius kuuluivat Kristuksen tunnustajiin, mutta koska itse Caesarkin epäili, että kansa saataisiin uskomaan heidän polttaneen Rooman ja koska kansan vakaumus oli ennen kaikkea välttämätön, päätettiin lykätä heidän kestämisensä ja rankaisemisensa tuonnemmaksi. Muutamat arvelivat, että mainittujen patricioiden oli kiittäminen Actea pelastuksestaan. Mutta se luulo oli aivan perätön. Tosin Petronius erottuaan Vinitiuksesta oli lähtenyt suoraa päätä Acten luo, mutta Acte ei ollut muuta voinut kuin itkeä. Hän eli nimittäin alituisessa tuskassa, unohdettuna ja paeten minkä jaksoi Caesaria ja Poppaeaa, koska hän ainoastaan siten saattoi säilyttää henkensä.
Hän kävi kuitenkin vankilassa tervehtimässä Lygiaa, vei hänelle ruokaa ja vaatteita ja suojeli häntä ennen kaikkea väkivallasta vartijasotamiesten puolelta, jotka tosin ennen olivat lahjotut samaa tarkoitusta varten.
Petronius ei saattanut unohtaa, ettei Lygian luultavasti nyt olisi tarvinnut virua vankilassa, jollei häntä hänen kehotuksestaan olisi ryöstetty Auluksen talosta. Sitäpaitsi häntä halutti voittajana päästä pelistä, jota hän paraikaa pelasi Tigellinuksen kanssa. Sentähden oli hän valmis uhraamaan sekä rahoja että vaivaa. Muutamien päivien kuluessa oli hän puhutellut Senecaa, Domitius Aferia, Crispinillaa, jonka kautta hän toivoi voivansa vaikuttaa Poppaeaan, Terpnosta, Diodorosta, kaunista Pythagorasta ja vihdoin Alitutusta ja Paristakin, joiden pyyntöihin Caesar tavallisesti suostui. Chrysothemiksen avulla, joka nykyään oli Vatiniuksen rakastajattarena, oli hän koettanut saada Vatiniustakin taipumaan puolelleen. Kaikkialla oli hän pannut likoon suuria rahoja ja lupauksia.
Mutta kaikki hänen ponnistuksensa osoittautuivat turhiksi. Seneca, joka ei itsekään ollut varma huomisesta päivästä, rupesi selittämään hänelle, että kristityt, jolleivät olleetkaan polttaneet Roomaa, kuitenkin olivat uhrattavat sen hyväksi, sanalla sanoen: hän piti verilöylyä välttämättömänä valtiollisista syistä. Terpnos ja Diodoros pistivät rahat taskuunsa, mutta eivät tehneet mitään. Vatinius ilmoitti Caesarille, että häntä oli koetettu lahjoa. Ainoastaan Aliturus, joka alussa oli katsellut kristittyjä nurjin silmin, rupesi nyt säälimään heitä, jopa uskalsi muistuttaa Caesarille vangittua neitoa ja pyytää, että hänet vapautettaisiin. Mutta hän ei mitään saanut aikaan. Caesar vastasi:
"Luuletko sinä minua vähemmin ylevämieliseksi kuin Brutusta, joka Rooman hyväksi oli valmis uhraamaan omat poikansa?"
Kun Petronius kuuli nämä sanat, virkkoi hän:
"Koska hän jo on keksinyt keinon verrata itseään Brutukseen, niin ei tyttö enää ole pelastettavissa."
Hänen kävi suuresti sääli Vinitiusta ja hän rupesi pelkäämään, että Vinitius surmaisi itsensä. "Nyt", ajatteli hän itsekseen, "pelastusyritykset vielä pitävät häntä pystyssä, hän saa hänet vielä nähdä ja känsiä hänen kanssaan, mutta jahka kaikki ponnistukset menevät myttyyn ja jahka viimeinen toivon kipinä sammuu, niin hän, kautta Castorin, heittäytyy miekkaansa, sillä hän ei saata elää ilman tyttöä." Petroniuksen oli muuten paljon helpompi ymmärtää, että ihminen sillä lailla päättää päivänsä, kuin hän ymmärsi, että ihminen sillä lailla saattaa rakastaa ja kärsiä. Sillaikaa Vinitius teki kaiken mitä ikinä saattoi keksiä Lygian pelastamiseksi. Hän kävi tervehtimässä augustianeja ja hän, joka ennen oli ollut sangen ylpeä, rukoili nyt heiltä apua. Vitelliuksen välityksellä hän tarjosi Tigellinukselle sicialaisia maatilojaan ja olisi ollut valmis antamaan kaikki, mitä hän vain olisi tahtonut, mutta Tigellinus, joka luultavasti ei tahtonut loukata Poppaeaa, kieltäytyi niitä vastaanottamasta. Vinitius olisi ollut valmis menemään Caesarinkin luo, syleilemään hänen polviaan ja rukoilemaan häneltä armoa, vaikka se tuskin olisi auttanut, mutta kun Petronius sai kuulla hänen aikeensa, virkkoi hän:
"Entä jollei hän suostu pyyntöösi, entä jos hän kohtelee sinua ivalla tai häpeällisellä uhalla, niin niitä sitten teet?"
Vinitiuksen kasvot vääntyivät vihasta ja tuskasta, ja hänen kuristetusta kurkustaan tunkeutui käheä ääni.
"Niin," lausui Petronius, "sentähden kehoitan sinua luopumaan siitä tuumasta. Sinä sulkisit kaikki pelastuksen tiet!"
Vinitius koetti hillitä mielenkuohuaan ja sivalsi kädellään otsaansa, joka oli kylmässä hiessä.
"Ei, ei!" sanoi hän sitten. "Olen kristitty."
"Sen sinä unohdat kuten äskenkin unohdit. Sinulla on oikeus tehdä loppu itsestäsi, mutta tyttöä sinä et saa syöstä turmioon. Muista, mitä Sejanuksen tyttären täytyi kärsiä ennen kuolemaansa."
Hän ei ollut täysin vilpitön tätä lausuessaan, sillä hänelle oli Vinitiuksen pelastus paljoa tärkeämpi kuin Lygian. Mutta hän tiesi, ettei mikään niin varmasti pidättäisi Vinitiusta vaarallisesta teosta kuin pelko, että hän tuottaisi turmion Lygialle. Hän toimi muuten sangen viisaasti, sillä nuorta tribunia odotettiin todella Palatinukselle ja hänen käyntiään varten oli jo ryhdytty tarpeellisiin varokeinoihin.
Vinitius oli jo kärsinyt kaiken, mitä ihmismieli saattaa kärsiä. Hän rakasti Lygiaa sata kertaa enemmän senjälkeen kun hän oli joutunut vankeuteen ja marttyyriuden loisto kirkasti häntä. Hengissä alkoi hän osoittaa hänelle suorastaan uskonnollista kunnioitusta ja palvella häntä yliluonnollisena olentona. Ja kun hän sitten ajatteli, että hänen täytyy kadottaa tuo rakastettu, pyhä olento, että hänen rakastettuansa ennen kuolemaa saattaa kohdata kärsimys, joka on kuolemaakin kauheampi— silloin jähmettyi veri hänen suonissaan, koko hänen sielunsa suli valitukseksi, hänen ajatuksensa menivät sekaisin. Ajoittain tuntui hänestä siltä, kuin hänen pääkallonsa olisi ollut täynnänsä tulta: tämän tulen täytyy joko polttaa hänet poroksi tai särkeä hänet. Hän ei käsittänyt miksi tämä kaikki tapahtui, hän ei käsittänyt miksei Kristus, tuo laupias Kristus ja Jumala rientänyt tunnustajiaan auttamaan, minkätähden eivät Palatinuksen tahritut muurit ja niiden mukana Nero, augustianit, pretorianien lauma ja koko tämä rikosten kaupunki romahtaneet maan alle. Hän otaksui vihdoin, että sen täytyy tapahtua ja että kaikki, mitä hänen silmänsä nyt katselevat, mikä painaa ja kalvaa hänen sydäntään, onkin unta. Petojen karjunta kuitenkin vakuutti hänelle, että se on totta, kirveeniskut, jotka kuuluivat arenarakennukselta, vakuuttivat hänelle, että se on totta, ja selvää kieltään puhui myöskin kansan ulvonta ja täytetyt vankilat. Silloin alkoi hänen uskonsa Kristukseen horjua, ja sen horjuminen tuotti hänelle ehkä suurempaa tuskaa kuin kaikki muu.
Lisäksi virkkoi vielä Petronius:
"Muista, mitä Sejanuksen tyttären täytyi kärsiä ennen kuolemaansa."