VIIDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Kaikki ponnistukset olivat olleet turhat. Vinitius oli alentunut etsimään sekä Caesarin että Poppaean orjien ja vapautettujen suosiota, hän oli runsaasti maksanut heidän tyhjät lupauksensa ja suurilla lahjoilla saanut heidän suosionsa kääntymään puoleensa. Hän kävi puhuttelemassa Augustan ensimäistä miestä Rufius Crispinusta ja sai häneltä kirjeen; hän lahjoitti hänen pojalleen ensimäisestä avioliitosta, Rufiukselle, huvilan Antiumissa, mutta tällä toimenpiteellä hän vain ärsytti Caesaria, joka ei sietänyt poikapuoltaan. Hän lähetti taatun sanansaattajan viemään kirjettä Poppaean toiselle miehelle, Otholle, Espanjaan, pani likoon koko omaisuutensa eikä suinkaan säästänyt omaa itseään, kunnes huomasi olevansa vain leikkikaluna ihmisten käsissä sekä että hänen pikemmin olisi onnistunut vapauttaa Lygia, jos hän vähemmin olisi ollut valittavinaan hänen vangitsemisestaan.
Saman huomion teki Petroniuskin. Mutta päivät kuluivat ja amfiteatteri valmistui valmistumistaan. Jaeltiin jo "tesseroita" s.o. pääsylippuja "ludus matutinukseen". Tällä kertaa "päivänäytäntöjen" täytyi kestää päiviä, viikkoja ja kuukausia, koska uhreja oli aivan kuulumattoman paljon. Ei enää tiedetty minne kristityt saataisiin mahtumaan. Vankilat olivat täydet ja niissä raivosi kuume. Yhteiset kopit, joissa orjia tavallisesti pidettiin, rupesivat nekin täyttymään ääriään myöten. Alettiin pelätä, että tauti leviäisi koko kaupunkiin, ja sentähden täytyi pitää kiirettä.
Kaikki nämä huhut ennättivät Vinitiuksen korviin ja veivät häneltä viimeisenkin toivon välähdyksen. Niin kauan kun vielä oli hyvää aikaa, oli hän saattanut kuvitella keksivänsä jonkun pelastuksen keinon, mutta nyt ei enää ollut aikaa. Näytäntöjen piti alkaa. Lygia saattoi milloin tahansa joutua sirkuksen "cuniculumiin", josta ei enää ollut pääsyä muualle kuin arenalle. Vinitius, joka ei tietänyt, minne kohtalo ja hirveä ylivoima hänet viskaisi, rupesi etsimään häntä kaikista sirkuksista. Hän lahjoi vartijat ja petojen kesyttäjät ja teki heille kaikenkaltaisia ehdotuksia, joita oli mahdoton panna täytäntöön. Välistä hän käsitti, ettei hänen puuhistaan enää saata olla muuta hyötyä kuin mahdollisesti se, että Lygian kuolema voi käydä vähemmän hirveäksi, ja juuri silloin tuntui hänestä siltä kuin pääkallossa aivojen asemesta olisi ollut hehkuvia hiiliä.
Ei hän muutoin aikonutkaan jäädä henkiin Lygian kuoltua. Hän päätti kuolla hänen kanssaan. Luultavasti tuska sitäpaitsi polttaisi poroksi hänen henkensä ennenkuin kauhun hetki ehti tullakaan. Hänen ystävänsä, Petroniuskin, olivat sitä mieltä, että varjojen valtakunta pian hänelle avautuu. Vinitiuksen kasvot kalpenivat niin, että lopulta olivat kuin "larariumin" vahanaamiot. Ilme hänen piirteissään kankeni, hän ei käsittänyt mitä oli tapahtunut ia mitä saattaisi tapahtua. Kun joku puhutteli häntä, vei hän koneentapaisella liikkeellä kädet päätä kohti, rupesi painelemaan ohimojaan ja loi puhujaan pelästyneen, kysyvän katseen. Yöt hän vietti Ursuksen kanssa Lygian oven edustalla vankilassa. Kun Lygia käski häntä menemään levolle, palasi hän Petroniuksen luo ja käveli aamuun asti edestakaisin atriumissa. Usein tapasivat orjat hänet polvillaan, kädet korotettuina taivasta kohti tai otsa painettuna maata vasten. Hän huusi avukseen Kristusta, sillä Hän oli hänen viimeinen toivonsa. Kaikki toiveet olivat pettäneet. Yksin ihme saattoi pelastaa Lygian. Vinitius löi siis otsansa kiviseen permantoon ja rukoili ihmettä.
Hänelle oli kuitenkin jäänyt niin paljon järkeä, että hän ymmärsi
Pietarin rukouksen tehokkaammaksi omaansa. Pietari oli luvannut hänelle
Lygian, Pietari hänet oli kastanut, Pietari oli itse tehnyt
ihmeitä—antakoon nyt pelastusta ja apua!
Eräänä yönä hän läksi häntä etsimään. Kristityt, joita tosin ei enää ollut jäljellä paljoakaan, kätkivät apostolia nyt huolellisesti toisiltaankin, jottei kukaan heikkouden hetkenä ilmiantaisi häntä, joko ehdoin tahdoin tai vasten tahtoaan. Yleisen sekasorron vallitessa ja pettymystensä painamana sekä ponnistaessaan kaikki voimansa pelastaakseen Lygiaa vankilasta oli hän kadottanut apostolin silmistään. Sinä aikana, joka oli hänen kastamisensa ja vainojen välillä, ei hän ollut nähnyt häntä kuin yhden kerran. Kivenhakkaajalta, jonka töllissä kastaminen oli tapahtunut, sai hän tietää, että kristityt kokoontuvat eräässä Cornelius Pudensin kellarissa Porta Salarian likellä. Kivenhakkaaja lupasi saattaa Vinitiuksen paikalle ja vakuutti, että he siellä tapaavat Pietarin. Hämärissä he siis läksivät liikkeelle ja kun he olivat päässeet muurien ulkopuolelle ja kulkeneet kuoppien ohi, jotka kasvoivat kaislaa, tulivat he yksinäiseen, autioon viinitarhaan. Kokous oli kellarissa, jossa tavallisesti säilytettiin viiniä. Vinitiuksen korvaa kohtasi pian rukouksen hyminä, ja sisään astuessaan näki hän lamppujen himmeässä valossa muutamia kymmeniä ihmisiä polvillaan, rukoukseen vaipuneina. He lukivat jonkinlaista litaniaa, ja kuoro, jossa oli sekä mies—että naisääniä, toisteli yhtämittaa: "Kriste, armahda meitä!" Heidän äänissään värisi syvä, sydäntäsärkevä suru ja tuska.
Pietarikin oli siellä. Hän oli polvillaan kynnyksellä, puusta tehdyn ristin juurella, joka oli naulattu seinään. Siinä hän rukoili. Vinitius tunsi kaukaa hänen valkeat hiuksensa ja kädet, jotka olivat korotetut taivasta kohti. Nuori patricio aikoi ensi työkseen tunkeutua joukon läpi, heittäytyä apostolin jalkain juureen ja huutaa: "pelasta!" Mutta rukouksen juhlallisuus tai väsymys vaikutti häneen niin, että polvet ikäänkuin kankenivat. Hän polvistui siis ovelle ja rupesi tuskallisesti ja käsiään väännellen toistelemaan: "Kriste, armahda!" Jos hän olisi ollut täysissä tajuissaan, olisi hän kyllä ymmärtänyt, ettei yksin hänen rukouksensa ollut niin tuskallinen ja ettei yksin hän täällä valittanut hätäänsä, suruaan ja murheitaan. Kokoontuneiden joukossa ei ollut ainoatakaan, joka ei hiljan olisi kadottanut jotakin rakastettua olentoa. Kun rohkeimmat ja järkähtämättömimmät Kristuksen tunnustajat olivat vangitut, kun joka hetki levisi uusia huhuja häpeästä ja kärsimyksistä, joita vankiloissa oli kestettävä, kun hädän voima paisui kaikkia edellytyksiä suuremmaksi, kun ainoastaan tämä kourallinen kristittyjä oli jäänyt jäljelle,—silloin ei enää ollut ainoatakaan sydäntä, jonka usko ei olisi horjunut ja joka ei epäillen olisi kysynyt: missä Kristus on? minkätähden Hän on sallinut pahuuden paisua Jumalaa mahtavammaksi?
Mutta he rukoilivat Häneltä kuitenkin epätoivoissaankin armoa, sillä jokaisen sielussa eli vielä toivon kipinä että Hän tulee, särkee pahuuden vallan, syöksee Neron syvyyteen ja ryhtyy hallitsemaan maailmaa… Heidän katseensa olivat yhä tähdätyt taivaaseen, yhä he kuuntelivat, yhä jatkoivat rukoustaan vavistuksessa. Jota useammin Vinitius toisti sanoja "Kriste, armahda!", sitä enemmän hänet valtasi sama huumaus kuin kivenhakkaajan töllissä. Sydämensä syvyydestä huutavat he Häntä nyt avukseen, Pietari huutaa häntä avukseen—taivaan täytyy aueta, maan perustusten täytyy täristä ja Hänen astua alas sanomattomassa loistossa, jalkojen kärjissä tähdet, laupiaana ja hirmuisena vapauttamaan uskollisiaan ja tuomitsemaan turmioon heidän vainoojansa.
Vinitius peitti kasvot käsillään ja lankesi maahan. Hetkisen ajan vallitsi hänen ympärillään syvä hiljaisuus, ikäänkuin pelko olisi kahlehtinut kaikkien suut ja estänyt niitä huutamasta. Hänestä tuntui, että nyt vihdoinkin tapahtuu jotakin, että ihmeen hetki vihdoin on koittanut. Hän oli varma, että kun hän nostaa päänsä ja avaa silmänsä, niin hän näkee valon, joka häikäisee jokaisen kuolevaisen silmät, ja kuulee äänen, joka vie tainnoksiin sydämet. Mutta äänettömyyttä yhä kesti, ja naisten huokaukset siitä vihdoin tekivät lopun.
Vinitius nousi ja rupesi kivettynein silmin tuijottamaan eteensä.
Yliluonnollisten valojen asemasta tuikki kellarissa lyhtyjen heikkoja liekkejä, ja kuun säteet, jotka tunkivat sisään katossa olevasta aukosta, täyttivät sen hopeaisella hohteella. Ihmiset, jotka olivat polvillaan Vinitiuksen ympärillä, nostivat ääneti kyyneltyneet silmänsä ristin puoleen. Sieltä täältä kuului nyyhkytyksiä ja ulkoa erottautuivat vartijoiden varovaiset vihellykset. Pietari nousi, kääntyi joukon puoleen ja lausui:
"Lapset, ylentäkäät sydämenne meidän Vapahtajamme puoleen ja uhratkaat
Hänelle kyyneleenne."
Hän vaikeni.
Äkkiä puhkesi naisen ääni puhumaan täynnä tuskaa ja rajatonta kärsimystä:
"Olen leski, minulla oli ainoa poika, joka minua elätti… Anna hänet minulle takaisin, herra!"
Syntyi taasen hiljaisuus. Pietari seisoi polvistuvan joukon edessä, vanhana, huolestuneena, ollen tällä hetkellä kuin ruumistettu raihnaus ja voimattomuus.
Jo alkoi toinen ääni valittaa:
"Pyövelit häpäisivät tyttäreni, ja Kristus salli sen!"
Sitten kuului kolmas:
"Olen jäänyt yksin lasteni kanssa, mutta jos minut vievät, min kuka heille antaa leipää ja vettä?"
Sitten neljäs:
"Linuksen, jonka ensin jättivät paikoilleen, veivät kuitenkin kidutettavakseen, herra!"
Sitten viides:
"Kotimatkalla ottavat pretorianit kiinni meidät. Emme tiedä minne piiloutuisimme."
"Voi meitä! Kuka meitä suojelee!"
Yön hiljaisuudessa kuuluivat valitukset lakkaamatta. Vanha kalastaja sulki silmänsä ja pudisti valkeaa päätänsä, kun hän ajatteli ihmisten tuskaa ja hätää. Oli taasen niin hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin vartijain hiljaiset vihellykset kellarin edustalta.
Vinitius päätti taaskin kulkea ihmisjoukon halki apostolin luo vaatiakseen häneltä apua, mutta äkkiä hän näki ikäänkuin syvyyden aukeavan eteensä, ja silloin hänen jalkansa lamaantuivat. Miten käy, jos apostoli tunnustaa olevansa voimaton, jos hän vakuuttaa Rooman Caesarin olevan väkevämmän kuin Kristus Natsarealaisen? Ja sitä ajatellessa nosti kauhu hänen hiuksensa pystyyn. Hän tunsi, että silloin syvyys nielee sekä hänen toivonsa tähteet että hänet itsensä, hänen Lygiansa, hänen rakkautensa Kristukseen, hänen uskonsa ja koko hänen elämänsä. Jäljelle jää vain kuolema ja yö, määrättöminä kuin meri.
Nyt rupesi Pietari puhumaan, ja alussa oli hänen äänensä niin hiljainen, että sitä tuskin saattoi kuulla:
"Lapseni! Minä näin kuinka Herra Golgatalla naulittiin ristinpuulle. Kuulin vasaran iskut ja näin kuinka risti ylennettiin vuorelle, jotta kansa näkisi Ihmisen pojan kuolevan…"
* * * * *
"…Ja minä näin kuinka he avasivat Hänen kylkensä ja kuinka Hän heitti henkensä. Mutta silloin käännyin ristiin päin ja huusin tuskissani kuten te nyt huudatte:"
"Voi meitä, voi meitä, Herra! Sinä olet Jumala! miksi sallit tämän tapahtua, miksi kuolit, miksi kidutat meidän sydämiämme, jotka uskoivat, että Sinun valtakuntasi lähestyisi?…"
"…Mutta kolmantena päivänä hän, Herramme ja Jumalamme, nousi kuolleista ja oli meidän keskellämme, kunnes hän suurella kunnialla meni valtakuntaansa… Mutta me, saatuamme tuta uskomme heikkouden, voimistuimme sydämissämme ja kylvimme Hänen siementään…"
* * * * *
Nyt hän kääntyi sinne päin, mistä valitukset ensinnä olivat kuuluneet, ja hänen äänensä oli jo voimakkaampi, kun hän lausui:
"Miksi te valitatte?… Jumala itse antoi itsensä kärsimykseen ja kuolemaan, mutta te tahdotte, että Hän teitä säästäisi. Oi te heikkouskoiset! ettekö te ole ymmärtäneet Hänen oppiansa, eikö hän ole luvannut teille muuta kuin tämän elämän? Nyt hän tulee teidän luoksenne ja puhuu teille: 'seuratkaa minua!' Hän nostaa teidät luokseen, mutta te käytte kiinni maan pintaan ja huudatte: Herra, pelasta meidät!' Tomu olen minä Jumalan edessä, mutta teidän edessänne olen Jumalan apostoli ja Hänen sijaisenaan sanon teille Kristuksen nimeen: ei odota teitä kuolema, vaan elämä, ei kyyneleet ja valitukset, vaan ylistyslaulut, ei orjuus, vaan herraus! Minä, Jumalan apostoli, sanon sinulle, leski: sinun poikasi ei kuole, vaan menee kunniaan ja iankaikkiseen elämään, ja sinä tulet elämään yhdessä hänen kanssaan. Sinulle, isä, jonka viattoman tyttären pyövelit häpäisivät, vakuutan, että olet tapaava hänet valkeampana Hebronin liljoja! Teille, äidit, jotka he riistävät orvoilta, teille, jotka kadotatte isänne, teille, jotka valitatte, teille, joitten täytyy nähdä rakkaittenne kuolevan, teille, jotka olette surulliset, huolestuneet ja onnettomat, ja teille, joitten tulee kuolla Kristuksen nimeen, sanon, että te heräätte niinkuin unesta iankaikkiseen elämään ja niinkuin yöstä Jumalan aamunkoittoon. Pudotkoon Kristuksen nimessä kaihi silmiltänne ja tulkoon sydämiinne valkeus."
Näin lausuttuaan nosti hän ikäänkuin käskien kätensä, mutta he tunsivat uuden veren virtaavan suoniinsa ja ikäänkuin väristyksen karkaavan luihinsa, sillä heidän edessään ei enää seisonut raihnas, huolten painama vanhus, vaan väkevä, joka riisti hengen heidän rinnoistaan ja nosti sen tomusta ja tuskasta korkeuteen.
"Amen!" huusivat useat äänet.
Mutta hänen silmiensä loisto kävi yhä kirkkaammaksi ja hänestä virtasi voimaa, majesteettia ja pyhyyttä. Päät taipuivat hänen edessään, ja kun amen-huuto oli vaiennut, jatkoi hän:
"Te kylvätte kyynelillä, että te ilolla saisitte niittää. Miksi te surette tämän maailman pahuutta? Maata, Roomaa, kaupungin muureja hallitsee Herra, joka asuu teissä. Kivet ovat kostuvat kyynelistä, veri on kasteleva hiekan ja teidän ruumiinne ovat täyttävät notkot, mutta minä sanon teille: te olette voittajat! Herra on tuleva rankaisemaan tätä rikosten, pimeyden ja ylpeyden kaupunkia, ja katso, te olette Hänen legionansa! Ja niinkuin Hän itse kärsimyksillään ja verellään on ostanut maailman vapaaksi synneistä, niin Hän tahtoo, että tekin kärsimyksillänne ja verellänne ostaisitte tämän vääryyden pesän vapaaksi synneistä!… Sen Hän teille julistaa minun suuni kautta."
Hän levitti kätensä ja loi silmänsä taivasta kohti. Mutta heidän sydämensä ikäänkuin lakkasivat sykkimästä, sillä he tunsivat, että hänen silmänsä näkevät jotakin, jota eivät heidän kuolevaiset silmänsä taida nähdä.
Apostolin kasvot olivat muuttuneet todella ja käyneet säteilevän kirkkaiksi. Jonkun aikaa hän vaikeni, ikäänkuin huumaus olisi tehnyt hänet mykäksi, mutta hetkisen perästä hän taasen korotti äänensä:
"Sinä olet täällä, Herra, ja osoitat minulle tiesi!… Kuinka, oi Kriste!… Tämänkö saatanan kaupungin, etkä Jerusalemia, Sinä tahdot tehdä pääkaupungiksesi? Näistä kyynelistä ja tästä verestäkö Sinä tahdot rakentaa seurakuntasi? Täälläkö, missä Nero tänään hallitsee, Sinun valtakuntasi on oleva? Oi Herra, Herra! Ja näitten heikkouskoistenko Sinä käsket laskea luunsa perustukseksi maailman Sionille ja minun henkenikö Sinä käsket vallita heitä ja maailman kansoja?… Katso, Sinä annat voimasi virrata herkkoihin, että he väkeviksi tulisivat, ja Sinä käsket minun kaitsea lampaitasi aina aikojen ääriin asti… Ylistetyt olkoot Sinun neuvosi, joiden kautta me voiton saamme. Hosianna! Hosianna!…"
Ne, jotka olivat pelänneet, nousivat rohkeina, niiden sieluihin, jotka olivat epäilleet, valui uskon virta. "Hosianna!" huusi pian joku ääni, ja toinen jatkoi: "Kristuksen tähden!" Sitten hiljeni kaikki. Kirkas, kesäinen rusko tunki kellariin ja valaisi mielenliikutuksen kalventamat kasvot.
Pietari rukoili kauan, näkyihinsä vaipuneena, mutta vihdoin hän heräsi, käänsi hartaat, kirkastuneet kasvonsa kansan puoleen ja lausui:
"Niinkuin Herra on nyt voittanut epäilyksen teissä, niin menkää tekin voittamaan Hänen nimessään!"
Ja vaikka hän tiesi, että he voittavat, vaikka hän tiesi, mitä heidän kyynelistään ja verestään oli nouseva, pani mielenliikutus kuitenkin hänen äänensä vapisemaan, kun hän otti ristin, siunasi heitä ja lausui:
"Ja nyt vihin minä teidät, lapseni, kärsimykseen, kuolemaan, iankaikkisuuteen!"
Mutta he kerääntyivät hänen ympärilleen ja huusivat: "Me olemme jo valmiit, mutta suojele sinä pyhää päätäsi, sillä sinä olet Kristuksen sijainen ja huoneenhaltija". Näin sanoen tarttuivat he hänen viittansa liepeeseen, mutta hän laski kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä kutakin erikseen, niinkuin isä siunaa lapsia, jotka ovat lähdössä pitkälle matkalle.
He alkoivat heti rientää pois kellarista, sillä heidän oli kiire kotiin, kotoa vankiloihin ja vankiloista arenalle. Heidän ajatuksensa irtaantuivat maailmasta ja liitelivät iäisyyden maille. He kulkivat kuin unissaan, kiihkeällä alttiudella uhraamaan voimansa ja kaikkensa taistelussa ylivoimaa ja "petojen" julmuutta vastaan.
Nereus, Pudensin palvelija, vei apostolin salatietä viinitarhasta kotiinsa. Läpi valoisan yön seurasi heitä Vinitius, ja kun he tulivat Nereuksen mökille, heittäytyi hän apostolin jalkain juureen.
Apostoli tunsi hänet ja kysyi:
"Mitä haluat, poikani?"
Seurattuaan asiain kulkua kellarissa ei Vinitius enää uskaltanut pyytää mitään. Hän vain kietoi käsivartensa apostolin polvien ympäri ja painoi nyyhkyttäen päänsä häntä vastaan, ikäänkuin sillä lailla rukoillen lohdutusta.
Apostoli virkkoi:
"Minä tiedän, että he ovat ottaneet neidon, jota sinä rakastat. Rukoile hänen puolestaan."
"Herra!" vaikeroi Vinitius kietoen yhä väkevämmin käsivartensa apostolin ympäri. "Herra! minä olen kurja matonen, mutta sinähän olet tuntenut Kristuksen. Rukoile Häntä! Puolusta Lygiaa!"
Tuskissaan vapisi hän kuin lehti ja löi otsansa maahan, sillä hän oli nähnyt apostolin voiman ja tiesi, että yksin hän saattoi palauttaa hänelle Lygian.
Hänen tuskansa liikutti Pietaria. Hän muisti, että Lygia kerran, Crispuksen uhkaamana, niinikään oli heittäytynyt hänen jalkainsa juureen anomaan lohdutusta. Hän oli silloin nostanut ylös tytön pään ja silittänyt hänen päätään. Samoin teki hän nyt Vinitiukselle.
"Poikani," sanoi hän, "minä tahdon rukoilla hänen puolestaan, mutta muista, mitä vasta lausuin heikkouskoisille: että Jumala itse kärsi ristin tuskat. Muista myöskin, että tätä elämää seuraa toinen, ikuinen."
"Tiedän!… Kuulinhan, pääsi Vinitiukselta, joka kalpein huulin keräsi ilmaa keuhkoihinsa.—Mutta, katso herra … en saata. Jos tarvitaan verta, niin rukoile Kristusta että Hän ottaa minun vereni… Olenhan soturi. Minä tahdon kärsiä hänelle määrätyt tuskat kaksinkertaisina, kolminkertaisina, kunhan hän pääsee vapaaksi! Hän on vielä lapsi, oi herra! Mutta Kristus on väkevämpi kuin Caesar. Minä tiedän, että Hän on väkevämpi!… Pidäthän sinäkin Lygiasta. Siunasithan sinä meidät! Hän on vielä viaton lapsi!…"
Vinitius kumartui taasen maahan, nojasi päänsä Pietarin polvia vasten ja toisti toistamistaan:
"Sinä tunsit Kristuksen, herra! Sinä tunsit hänet, sinua Hän kuulee!
Asetu Lygian puolelle!"
Pietari sulki silmänsä ja rukoili kiihkeästi.
Kesäinen aamurusko oli taasen alkanut punailla taivasta. Vinitiuksen silmät riippuivat apostolin huulilla, hän odotti häneltä elämän—tai kuolemantuomiotaan. Oli aivan hiljaista. Ainoastaan peltopyyt piipattivat viinitarhassa ja kaukaa Via Salarian luota kuului myllynkivien kumea jyrinä.
"Vinitius," kysyi apostoli vihdoin, "uskotko sinä?"
"Herra, olisinko muuten tullut tänne?" vastasi Vinitius.
"Usko siis loppuun asti, sillä usko saattaa vuoria siirtää. Vaikka näkisit neidon pyövelin kirveen alla tai jalopeuran kidassa, niin usko yhä, että Kristus voi hänet vapauttaa. Usko ja rukoile Häntä, ja minä tahdon rukoilla sinun kanssasi."
Hän nosti kasvonsa taivasta kohti ja lausui suurella äänellä:
"Oi laupias Kriste, katso tämän kärsivän sydämen puoleen ja lohduta sitä! Oi laupias Kriste, käännä myrsky pois lammaslaumastasi! Oi laupias Kriste, joka itse rukoilit Isää ottamaan pois huuliltasi katkeran kalkin, käännä se pois palvelijasi huulilta! Amen!"
Vinitius korotti kätensä taivasta kohti ja puhui vaikeroiden:
"Oi Kriste, minä olen sinun omasi! Ota minut hänen asemestaan!"
Idän taivas alkoi jo valjeta.