VIIDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Erottuaan apostolista riensi Vinitius vankilaan, ja hänen sydämeensä oli syttynyt uusi toivo. Jossakin syvällä hänen sielussaan huusi kyllä vielä pelko ja epätoivo, mutta hän koetti tukahduttaa ne äänet. Hänestä tuntui mahdottomalta, ettei Jumalan edustajan pyyntö ja hänen oman rukouksensa voima vaikuttaisi. Hän pelkäsi toivoa, pelkäsi myöskin epäilystä. "Minä tahdon uskoa hänen laupeuteensa, vaikka näkisin Lygian jalopeuran kidassa", lausui hän itsekseen. Ja hän uskoi, vaikka hänen sydämensä vapisi ja vaikka kylmä hiki peitti hänen ohimonsa. Hänen sydämensä sykintä muuttui nyt lakkaamattomaksi rukoukseksi. Hän alkoi käsittää, että usko voi siirtää vuoria, sillä hän tunsi, että hänen sielussaan eli kumma voima, jota hän ei ennen ollut tuntenut. Varmaan hän tänään saattoi saada aikaan töitä, joihin hän ei eilen olisi pystynyt. Välistä tuntui siltä kuin vaara jo olisi mennyt menojaan. Kun epätoivo valituksineen uhkasi hiipiä hänen sieluunsa, muisteli hän merkillistä yötä ja pyhiä, harmaantuneita kasvoja, jotka rukoillen olivat katselleet taivasta kohden. "Ei! Kristus ei jätä ensimäisen opetuslapsensa ja lampaittensa paimenen rukousta kuulematta. Kristus ei kiellä häneltä mitään, enkä minä enää tahdo epäillä." Ja hän riensi vankilaa kohti niinkuin ainakin hyvän viestin tuoja.
Mutta vankilan edustalla kohtasi häntä odottamaton este.
Pretorianien päämiehet, jotka vuorotellen vartioivat mamertilaista vankilaa, tunsivat jo kaikki hänet ja päästivät hänet tavallisesti esteitä tekemättä vankilaan, mutta tällä kertaa ei rivi avautunutkaan hänelle, vaan sadanpäämies tuli hänen luokseen ja virkkoi:
"Suo anteeksi, jalosukuinen tribuni, emme tänään saa päästää ketään vankilaan."
"Ettekö saa?" toisti Vinitius kalveten.
Soturi katseli häntä säälien ja vastasi:
"Niin, emme saa. Caesar on kieltänyt. Vankilassa on paljon sairaita, ja ehkäpä he pelkäävät, että taudit leviäisivät kaupunkiin tervehtijöiden mukana."
"Sanoitko, että kielto koskee vain tätä päivää?"
"Puolipäivän aikaan on vartijain muutos."
Vinitius vaikeni ja paljasti päänsä, sillä "pileolus", joka oli hänen päässään, tuntui painavalta kuin lyijy.
Soturi tuli vieläkin likemmä ja lausui matalalla äänellä:
"Rauhoitu, herra. Vartijat ja Ursus varjelevat häntä."
Tämän sanottuaan hän kumartui ja piirsi silmänräpäyksessä pitkällä, gallialaisella miekallaan kalan kuvan kadun kivilaattaan.
Vinitius vilahti häneen kiireesti.
"…Ja olet pretoriani?…"
"Olen, kunnes joudun tuonne," vastasi soturi vankilaa osoittaen.
"Minäkin palvelen Kristusta."
"Ylistetty olkoon hänen nimensä! Minä tiedän sen, herra. En saata päästää sinua vankilaan, mutta jos kirjoitat kirjeen, niin annan sen vartijoille."
"Kiitän sinua, veljeni!…"
Hän painoi soturin kättä ja läksi.
»Pileolus» oli jo lakannut painamasta hänen päätään. Aamuinen aurinko nousi vankilanmuurien takaa ja sen kirkkaus valoi uutta lohtua Vinitiuksen sydämeen. Tuo kristitty sotamies antoi hänelle uuden todistuksen Kristuksen voimasta. Hetkisen perästä hän pysähtyi katselemaan punertavia pilviä, jotka olivat nousseet Kapitoliumin ja Jupiter Statorin temppelin päälle, ja puhkesi puhumaan:
"En saanut tänään nähdä Lygiaa, mutta minä uskon Sinun laupeuteesi."
Kotona odotti häntä Petronius, joka, kuten tavallisesti, oli muuttanut yön päiväksi ja joka vasta oli palannut kotiin. Hän oli sentään jo ehtinyt kylpeä ja antaa voidella ruumiinsa, mennäkseen levolle.
"Tuon sinulle uutisen," virkkoi hän. "Olin tänään Tullius Senecion luona, ja siellä oli Caesarkin. En tiedä, minkätähden Poppaean päähän oli pälkähtänyt ottaa mukaansa Rufius… Ehkäpä sentähden, että poika kauneudellaan pehmittäisi Caesarin sydämen. Onnettomuudekseen lapsi, jonka oli uni, lukemisen aikana nukkui,—aivan kuten aikoinaan Vespasianus—ja kun Vaskiparta sen näki, heitti hän sitä suurella pikarilla niin että se pahasti vikaantui. Poppaea pyörtyi, mutta kaikki kuulivat Caesarin huutavan: »Olen saanut aivan kyllikseni tuosta sikiöstä!» Sinä tiedät, että sellaiset sanat ovat kuolemantuomio."
"Augustaa kohtaa Jumalan rangaistus," vastasi Vinitius, "mutta miksi kerrot tätä minulle?"
"Sentähden, että Poppaean viha tähän asti on seurannut sinua ja Lygiaa, mutta ehkä hän nyt, kun häntä itseään on kohdannut onnettomuus, helpommin taipuu heittämään kostonsa. Ehkä häneen nyt saattaa vaikuttaa. Näen hänet tänä iltana ja koetan puhua hänen kanssaan."
"Kiitän sinua. Ilmoitat minulle hyvän uutisen."
"Mutta kylve sinä nyt ja lähde levolle. Huulesi ovat siniset ja olet kuin varjo."
Vinitius kysyi:
"Tiedätkö, onko ensimäisen ludus matutinuksen päivä jo määrätty?"
"Kymmenen päivän perästä. Mutta muut vankilat otetaan ensin. Jota enemmän aikaa saamme, sitä parempi. Emme vielä ole aivan hukassa."
Hän ei kuitenkaan itsekään uskonut mitä hän sanoi, sillä hän oli päinvastoin varma, että Lygia auttamattomasti oli turmioon tuomittu, koska Caesar Alituruksen pyyntöön oli osannut vastata niin kauniisti, vertaamalla itseään Brutukseen. Hänen oli niin sääli Vinitiusta, ettei hän raaskinut ilmaista hänelle, mitä hän Senecalta oli kuullut: että Caesar ja Tigellinus olivat päättäneet ennen kidutusta valita kauneimmat kristityt tytöt itsensä ja ystäviensä häväistäviksi. Muut olivat kilpaleikkipäivänä jätettävät pretorianien ja petojenkesyttäjien haltuun.
Huomattuaan, ettei Vinitius missään tapauksessa halua elää kauemmin kuin Lygia, rupesi Petronius tahallaan istuttamaan toivoa hänen sydämeensä. Hänen kävi ensinnäkin häntä sääli ja toiseksi hän estetikkona toivoi, ettei hän kuolisi laihtuneena, tuskan ja unettomuuden rumentamana, vaan kauniisti.
"Puhun tänään Augustalle," sanoi hän, "tähän tapaan: pelasta Vinitiukselle Lygia, niin minä pelastan sinulle Rufiuksen. Aion todella tehdä sen. Sillä oikealla hetkellä lausuttu sana voi vaikuttaa Vaskipartaan niin, että hän määrää ihmisen joko surmattavaksi tai jättää hänet elämään. Pahimmassa tapauksessa voitamme aikaa."
"Kiitän sinua," toisti Vinitius.
"Parhaiten osoitat minulle kiitollisuuttasi, jos syöt ja nukut. Kautta Athenen! Odysseus muisti suurimmassakin onnettomuudessaan nukkua ja syödä. Olet kai viettänyt koko yön vankilassa."
"En," vastasi Vinitius. "Aioin kyllä mennä sinne, mutta sinne ei päästetty ketään. Otapa sinä, Petronius, selkoa siitä, tarkoittaako kielto tätä päivää vai koko aikaa ennen kilpaleikkejä."
"Otan siitä tänä yönä selon ja ilmoitan sinulle huomisaamuna, miksi kielto on annettu ja kuinka kauan se on voimassa. Mutta vaikka itse Helios, ikävystyneenä kimmeriläiseen maahansa, nyt astuisi alas luoksemme, niin menisin nukkumaan. Seuraa sinä minun esimerkkiäni."
He erosivat, mutta Vinitius läksi kirjastoon kirjoittamaan Lygialle.
Saatuaan kirjeen valmiiksi läksi hän sitä itse viemään kristitylle sadanpäämiehelle, joka puolestaan paikalla vei sen vankilaan. Hetkisen perästä hän palasi tuoden Lygialta terveisiä ja luvaten vielä samana päivänä toimittaa Vinitiukselle hänen vastauksensa.
Vinitius ei kuitenkaan tahtonut palata kotiin, vaan istuutui kivilohkareelle odottamaan Lygian kirjettä. Aurinko oli jo korkealla, ja Clivus Argentariuksen kautta tulvi, kuten tavallisesti, suuria ihmisjoukkoja Forumille. Myyjät kauppasivat tavaroitaan, ennustajat tarjosivat ohikulkeville palvelustaan, kaupunkilaiset astelivat itsetietoisina rostrumeille kuulemaan jotakin tunnettua puhujaa tai juttelemaan viimeisten uutisten johdosta. Jota helteisemmäksi auringon paahde kävi, sitä innokkaammin kerääntyivät tyhjäntoimittajat etsimään suojaa temppeleiden porttiholveista, joista yhtämittaa lentää kahautteli kokonaisia kyyhkysparvia. Taivaan sineä vastaan loistivat niiden valkeat siivet auringon valossa.
Häikäisevä valo, ihmisvilinä, helle ja ääretön väsymys rupesivat vihdoin vaikuttamaan Vinitiukseen. Häntä alkoi raukaista. Moraa pelaavien poikien yksitoikkoiset huudot ja sotamiesten tahdissa käyvät askeleet tuudittivat häntä uneen. Muutamia kertoja hän vielä nosti päätään ja yritti iskeä silmänsä vankilaan, mutta sitten hän vaipui paadelle ja nukkui kuin lapsi, joka kauan itkettyään vaipuu unen helmaan.
Unikuvat rupesivat pitämään peliään. Hän oli läpi yön kantavanaan sylissään Lygiaa jossakin oudossa viinitarhassa. Heidän edellään kulki Pomponia Graecina, kädessä lamppu, jolla hän valaisi tietä. Ääni, joka oli kuin Petroniuksen ääni, huusi etäältä: "palaa takaisin!", mutta hän ei välittänyt huudosta, vaan seurasi yhä Pomponiaa, kunnes he saapuivat mökille, jonka kynnyksellä seisoi apostoli Pietari. Vinitius osoitti hänelle nyt Lygiaa ja virkkoi: "Me tulemme arenalta, herra, mutta emme saa häntä heräämään. Herätä sinä hänet." Mutta Pietari vastasi: "Kristus tulee itse häntä herättämään!" Sitten alkoivat mielikuvat hämääntyä. Vinitius oli näkevinään Neron ja Poppaean, joka piteli sylissään pientä Rufiusta. Pojan otsa oli verinen, ja Petronius pesi sitä. Tigellinus siroitteli tuhkaa pöydälle, joka oli täynnä herkullisia ruokia. Vitellius hotki paraikaa ruokia. Kesteissä Oli myöskin joukko muita augustianeja. Vinitius lepäsi Lygian vieressä; mutta pöytien välissä kulki jalopeuroja, joiden hallavista harjoista tippui verta. Lygia pyysi, että Vinitius saattaisi hänet pois, mutta Vinitius kävi äkkiä niin hirveän voimattomaksi, että hän tuskin saattoi liikkua. Sitten tuli uni vieläkin sekavammaksi, kunnes lopulta vallitsi täydellinen pimeys.
Auringon paahde ja ympäröivien huudot hänet vihdoin herättivät syvästä unesta. Vinitius avasi silmänsä: katu oli mustanaan väkeä, mutta kaksi keltaisiin tunicoihin puettua edeltäjuoksijaa työnsi pitkillä sauvoilla ihmisiä syrjään, huutaen ja raivaten tietä loistavalle kantotuolille, jota neljä väkevää egyptiläistä orjaa oli kuljettamassa.
Kantotuolissa istui mies, puettuna valkeihin vaatteisiin. Hänen kasvojaan ei saattanut nähdä, sillä papyruskäärö oli hänen kasvojensa edessä ja hän luki tarkkaavasti.
"Tietä jalosukuiselle augustianille!" huusivat edeltäjuoksijat.
Katu oli kuitenkin niin täynnä kansaa, että kantotuolin hetkeksi täytyi seisahtua. Silloin augustiani kärsimättömänä päästi papyruskäärön käsistään, nosti päätään ja huusi:
"Ajakaa pois tuo roistoväki! Kiireesti!"
Samassa hän huomasi Vinitiuksen, painoi alas päänsä ja kätki kiireesti kasvonsa papyruksensa taakse.
Mutta Vinitius sivelsi kädellä otsaansa ja luuli yhä näkevänsä unta.
Kantotuolissa istui Chilon.
Edeltäjuoksijat olivat nyt saaneet tien auki ja egyptiläiset olivat juuri lähtemäisillään liikkeelle, kun nuori tribuni, jolle monet tähän asti käsittämättömät asiat äkkiä olivat selvenneet, likeni kantotuolia.
"Tervehdän sinua, Chilon!" virkkoi hän.
"Nuorukainen," vastasi kreikkalainen ylpeästi ja arvokkaasti, koettaen näyttää niin levolliselta kuin suinkin vaikka sangen huonolla menestyksellä, "terve sinullekin. Mutta älä pidätä minua, sillä minä olen matkalla ystäväni, jalosukuisen Tigellinuksen luokse!"
Vinitius kävi kiinni kantotuolin laitaan, kurottautui Chilonin puoleen, katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi matalalla äänellä:
"Sinäkö Lygian ilmiannoit?"
"Oi Memnonin kolossi!" huudahti Chilon kauhistuen.
Vinitiuksen silmissä ei sentään ollut minkäänlaista uhkaa, joten vanhan kreikkalaisen pelko kiireesti meni menojaan. Hän muisti olevansa Tigellinuksen, jopa itse Caesarin suojeluksen alaisena, häntä varjeli siis voima, jonka edessä kaikki vapisivat. Sitäpaitsi oli hänen ympärillään väkeviä orjia, ja Vinitius seisoi hänen edessään aseetonna, kasvot laihtuneina ja tuskan kalvamina.
Kun hän sen muisti, palasi hänen rohkeutensa. Hän iski Vinitiukseen punoittavat silmänsä ja kuiskasi:
"Kun minä olin kuolemaisillani nälkään, käskit sinä ruoskia minua."
Hetkisen ajan he vaikenivat molemmat, sitten lausui Vinitius kolkolla äänellä:
"Tein väärin sinua kohtaan, Chilon!…"
Kreikkalainen nosti päätään, näpäytti sormiaan, kuten Roomassa oli tapana tehdä kun tahdottiin osoittaa ylenkatsetta ja halveksimista, ja virkkoi niin ääneen, että kaikki saattoivat kuulla:
"Hyvä ystävä, jos tahdot pyytää minun apuani, niin tule aamulla talooni
Esquilinuksella. Kylvettyäni otan vastaan vieraita ja klienttejä."
Hän viittasi kädellään, ja egyptiläiset lähtivät liikkeelle. Mutta keltaisiin tunicoihin puetut orjat huiskivat sauvoillaan ja huusivat:
"Tietä jalosukuisen Chilon Chilonideksen kantotuolille. Tietä!
Tietä!…"