SEITSEMÄSKYMMENES LUKU.
Varhain seuraavana aamuna kulki kaksi mustaa haamua pitkin Appian tietä
Campanian tasangolle päin.
Toinen oli Nazarius, toinen apostoli Pietari, joka nyt jätti Rooman ja ahdistetut uskonveljensä.
Idän taivaalla oli jo autereinen, vihreä kajastus, jonka alalaita vähitellen kävi safraninkarvaiseksi. Hopealehtiset puut, valkeat marmorihuvilat ja vesijohtokaaret, jotka pitkin tasankoja kiertelivät kaupunkiin, erottautuivat jo pimeästä. Vihreä kajastus taivaalla vaihtui vähitellen kullankarvaiseksi. Sitten alkoi itä punoittaa. Albanian vuoret hohtivat ihanina, sinipunertavina, ikäänkuin ne olisivat olleet ruskopilviä.
Sarastus heijastui kastehelmiin, jotka väreilivät puitten lehdillä. Sumu hälveni ja näköala tasangolle laajeni, avaten katsojan eteen rakennuksia, hautausmaita, pikku kaupunkeja ja puuryhmiä, joiden välitse pilkoitti temppeleiden valkeita pylväikköjä.
Tie oli autio. Maalaiset, jotka aikoivat viedä ruokatavaroita kaupunkiin, eivät nähtävästi vielä olleet ruvenneet valjastamaan juhtiaan. Tie oli laskettu kivillä aina vuorille asti, ja kun matkamiehet käyttivät puukenkiä, syntyi siitä hiljainen kopina.
Vihdoin nousi aurinko vuorten kaaren takaa, ja samassa sattui apostolin silmiin ihmeellinen näky. Kultainen kiekko ei kohonnutkaan taivaan korkeutta kohti, vaan ulkoni vuorista ja rupesi kieppumaan pitkin tietä.
Pietari seisahtui ja virkkoi:
"Näetkö tuota kirkkautta, joka meitä likenee?"
"En näe mitään," vastasi Nazarius.
Pietari varjosti kädellä silmiään ja jatkoi hetkisen perästä:
"Joku ihminen tulee meitä kohti auringon kirkkaudessa."
Mutta he eivät kuulleet minkäänlaisia askelia. Kaikkialla vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, ainoastaan sen Nazarius huomasi, että puut etäällä värisivät, ikäänkuin joku olisi niitä ravistanut, sekä että kirkkaus yhä häikäisevämpänä valautui tasangolle.
Kummissaan hän alkoi katsella apostolia.
"Rabbi, mikä sinun on?" kysyi hän huolestuneena.
Mutta matkasauva vaipui Pietarin käsistä maahan, hän tuijotti vilkkumattomin silmin eteensä, suu oli auki ja kasvoilla kuvastui hämmästys, riemu ja ihastus.
Äkkiä hän heittäytyi polvilleen, ojensi molemmat käsivartensa ja huusi:
"Kriste! Kriste!…"
Hän lankesi kasvoilleen maahan ikäänkuin suudellakseen jonkun jalkoja.
Sitten oli kauan ihan hiljaista. Vihdoin pääsi vanhukselta nyyhkytyksensekainen huuto:
"Quo vadis, Domine?…" ["Minne menet, herra?…">[
Nazarius ei kuullut mitään vastausta, mutta Pietarin korva eroitti surumielisen, suloisen äänen lausuvan:
"Koska sinä hylkäät kansani, menen minä Roomaan toistamiseen ristiinnaulittavaksi."
Apostoli oli pitkänään maassa, kasvot hiekkaa vastaan, liikkumattomana, ääntä päästämättä. Nazarius luuli hänen menneen tainnoksiin tai kuolleen. Vihdoin hän kuitenkin nousi, nosti vapisevin käsin matkasauvan maasta ja kääntyi sanaa lausumatta kohti seitsemän kukkulan kaupunkia.
Kun poikanen sen huomasi, toisti hän kaikuna Pietarin kysymyksen:
"Quo vadis, Domine?…"
"Roomaan," vastasi apostoli hiljaa.
Ja hän kääntyi takaisin.
* * * * *
Paavali, Johannes, Linus ja kaikki uskovaiset vastaanottivat hänet hämmästyneinä ja suurella pelolla, varsinkin koska pretorianit heti hänen poistuttuaan olivat piirittäneet Miriamin asunnon, etsiäkseen apostolia. Mutta hän vastasi kaikkiin heidän kysymyksiinsä tyynenä ja täynnä riemua:
"Minä näin Herran!"
Ja vielä samana iltana hän läksi Ostrianumin hautausmaalle opettamaan ja kastamaan kaikkia, jotka tahtoivat tulla pestyiksi elämän vedessä.
Hän meni sittemmin sinne joka päivä, ja päivä päivältä kasvoivat ihmisjoukot, jotka häntä seurasivat. Näytti siltä kuin jokaisesta marttyyrien kyyneleestä olisi syntynyt uusia kristinopin tunnustajia ja kuin jokainen arenalta kohonnut valitus olisi herättänyt vastakaikua tuhansissa rinnoissa. Caesar ui veressä, Rooma ja koko pakanamaailma oli kuin hulluna. Mutta ne, joita veri ja hulluus jo oli alkanut inhoittaa, ne, joita oli poljettu, joiden elämä oli pelkkää tuskaa ja kärsimystä, kaikki sorretut, kaikki kärsivät, kaikki onnettomat riensivät kuulemaan kummaa sanomaa Jumalasta, joka oli niin rakastanut ihmisiä, että Hän antoi ristiinnaulita itsensä vapahtaakseen heidät heidän synneistään.
Kun he siis löysivät Jumalan, jota he saattoivat rakastaa, löysivät he sen, mitä ei siihenastinen maailma ollut voinut kenellekään antaa; nimittäin rakkauden onnen.
Mutta Pietari ymmärsi nyt, ettei Caesar eivätkä kaikki hänen legionansa saattaisi voittaa elävää totuutta, ettei veri eivätkä kyyneleet voisi sitä kuluttaa. Vasta nyt sen voittokulku alkoi. Hän ymmärsi senkin, miksi Herra oli kääntänyt hänet takaisin tieltä: korskeuden, rikosten, hillittömyyden ja voiman kaupunki oli oleva hänen kaupunkinsa. Kaksinkertaisesti oli se oleva hänen pääkaupunkinsa, sillä sieltä oli maailmaan vuotava herraus, joka hallitsisi sekä ihmisten ruumiit että sielut.