SEITSEMÄSKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.
Vihdoin koitti molempien apostolienkin hetki. Mutta ikäänkuin palveluksen päättäjäisiksi oli Jumalan kalamiehen sallittu vankilassakin voittaa kaksi sielua. Sotamiehet Processus ja Martinianus, jotka vartioivat mamertinilaisessa vankilassa, kääntyivät kristinuskoon ja kastettiin. Vihdoin tuli tuskan hetki. Nero ei sillä haavaa ollut Roomassa. Helius ja Politetes, kaksi Neron vapautettua, joille Caesar poissaolonsa ajaksi oli uskonut Rooman hallituksen, langettivat tuomion. Ensin iäkästä apostolia ruoskittiin, kuten laki määräsi, ja seuraavana päivänä hänet kuljetettiin kaupunginmuurien ulkopuolelle, Vaticanuksen kukkulalle. Siellä hänen tuli kärsiä rangaistus, joka hänelle oli määrätty, kuolema ristinpuussa. Sotamiehet ihmettelivät kansanjoukkoa, joka oli kerääntynyt vankilan edustalle. Heidän käsityksensä mukaan ei yksinkertaisen miehen kuoleman—varsinkin koska mies oli muukalainen—olisi pitänyt herättää sellaista huomiota. He luulivat saattajia uteliaiksi katselijoiksi eivätkä tietäneet, että he olivat uskonheimolaisia, jotka tahtoivat saattaa suuren apostolin rangaistuspaikalle. Puolenpäivän jälkeen vankilan portit vihdoin avautuivat ja Pietari tuli ulos pretorianiosaston keskellä. Aurinko aleni jo Ostiaa kohti, ilta oli tyyni ja lämmin. Pietarin ei tarvinnut kantaa ristiään, koska hän oli vanha mies ja koska arveltiin, ettei hän jaksaisi liikuttaa sitä paikalta. Hänen kaulaansakaan ei pantu kahleita, koskei tahdottu vaikeuttaa hänen käyntiään. Hän astui vapaana, ja hänen ystävänsä saattoivat selvästi nähdä hänet. Sinä hetkenä, jolloin hänen valkea päänsä ilmestyi sotamiesten kypäröiden joukkoon, alkoi ihmisjoukosta kuulua nyyhkytyksiä, mutta pian ne vaikenivat, sillä vanhus oli niin hilpeä ja hänen kasvoistaan loisti sellainen riemu, että kaikki ymmärsivät uhrin kulkevan voittoa eikä tappiota kohti.
Voittoa kohti hän kulkikin. Kalamies, joka tavallisesti oli esiintynyt niin nöyränä, selkä kumarassa, astui nyt suorana, varreltaan korkeampana sotamiehiä, täysin arvokkaana. Hän ei vielä koskaan ollut näyttänyt niin majesteettiselta. Olisi luullut hallitsijan liikkuvan kansansa ja sotamiestensä ympäröimänä. Joka taholta kuului ääniä: »Pietari menee Herran luokse.» Kaikki näyttivät unohtaneen, että häntä odotti tuska ja kuolema. He astelivat juhlallisina ja vakavina, mutta ihan levollisina ja täydellisesti tietäen, että hänen kuolemansa—Herran kuoleman jälkeen—oli oleva suurin siihenastisista tapahtumista, sekä että hänen kuolemansa oli lunastava tämän kaupungin, kuten Herran kuolema lunasti koko maailman.
Kummissaan pysähtyivät ihmiset tiellä katselemaan vanhusta, mutta uskovaiset laskivat kätensä heidän olkapäilleen ja lausuivat tyynesti: »katsokaa, kuinka kuolee vanhurskas mies, joka on tuntenut Kristuksen ja julistanut rakkautta maailmalle.» Mutta he vaipuivat mietteisiin, läksivät pois ja puhuivat itsekseen: »totisesti ei tämä voinut olla pahantekijä!»
Etempänä vaikeni meteli, ja katumelu lakkasi kuulumasta. Saatto kulki vastamaalattujen rakennusten sivuitse, ohi valkeitten temppelipylväikköjen, joiden päällä kaarteli syvä, tyyni, sininen taivas. Se kulki aivan ääneti, vain silloin tällöin kalisivat sotamiesten aseet tai kuului rukouksen hyminää. Pietari kuunteli hyminää ja ilon loiste hänen kasvoissaan kävi yhä valoisammaksi: uskonheimolaisia oli tuhansia, hänen silmänsä tuskin ulottuivat näkemään heidän joukkoaan. Nyt hän tunsi, että hän oli täyttänyt tehtävänsä, että se totuus, jota hän koko elinaikansa oli julistanut, aallon lailla oli tempaava mukaansa kaikki ja ettei mikään saattaisi sitä pidättää. Mietteissään nosti hän silmänsä korkeutta kohti ja puhui itsekseen: »Herra, sinä käskit minun valloittaa kaupungin, joka hallitsee maailmaa. Minä olen sen valloittanut. Sinä käskit minun tehdä sen pääkaupungiksesi. Minä olen sen tehnyt. Se on nyt Sinun kaupunkisi, Herra, mutta minä tulen Sinun tykösi, sillä minä olen paljon työtä tehnyt.»
Astuessaan temppelien ohitse puheli hän niille: »te tulette olemaan Kristuksen temppelejä». Katsellessaan kansanjoukkoa, joka vilisi hänen silmiensä edessä, virkkoi hän sille: »sinun lapsesi tulevat olemaan Kristuksen palvelijoita», ja hän jatkoi matkaansa tuntien taistelleensa hyvän taistelun, täyttäneensä tehtävänsä, olevansa väkevä, tyyni ja suuri. Sotamiehet veivät hänet Pons Triumphaliksen kautta, siten tahtomattaan todistaen hänen voittokulkuansa, sekä siitä eteenpäin Naumachialle ja sirkukselle. Uskovaiset Tiberin takaa liittyivät kulkueeseen, ja syntyi sellainen tungos, että sadanpäämies, joka pretorianeja johti, vihdoin rupesi luulemaan saattavansa jotakin ylimmäistä pappia, jota hänen uskovaisensa ympäröivät, ja pelkäsi ottaneensa matkaan liian vähän sotamiehiä. Mutta tungoksesta ei kuulunut vähintäkään vihanpurkausta tai kiihoittavaa huutoa. Hetken suuruus kuvastui ihmisten kasvoilla, he kulkivat juhlallisina ja ikäänkuin odottaen. Muutamat uskonheimolaiset, jotka tulivat ajatelleeksi, että Herran kuollessa maa oli kauhusta halkeillut ja kuolleet nousseet haudoistaan, ajattelivat todella, että ehkä nytkin tapahtuu joitakin merkkejä, jotka kuluttamattomasti piirtävät apostolin kuoleman vuosisatojen aikakirjoihin. Toiset puhelivat keskenään: »entä jos Herra valitsee Pietarin kuolinhetken astuakseen alas taivaasta, niinkuin hän lupasi, ja tulee tuomitsemaan maailmaa». Siinä tapauksessa sulkeutuivat he Vapahtajan armolliseen huomaan.
Mutta kaikkialla vallitsi täydellinen hiljaisuus. Aurinko paahtoi vuoristoon, joka tuntui lepäilevän paahteessa. Saatto pysähtyi vihdoin sirkuksen ja Vaticanuksen kukkulan välille. Siihen rupesivat muutamat sotamiehet kaivamaan kuoppaa, toiset laskivat maahan ristin, vasarat ja naulat jäivät odottamaan valmistusten päättymistä. Kansanjoukko, levollisena ja vakavana kuten ennenkin, laskeutui polvilleen ympärille.
Auringon loisto ja kultaiset säteet ympäröivät apostolin päätä. Viimeisen kerran kääntyi hän kaupunkiin päin. Kaukana laaksossa vieri välkkyen Tiber; toisella rannalla näkyi Mars-kenttä, ylempänä Augustuksen mausoleumi, alempana äärettömät kylpylät, joita Nero juuri oli alkanut rakennuttaa, vielä alempana Pompejuksen teatteri, ja niiden takaa pilkoitti Septa Julia, porttikäytäviä, temppelejä, pylväikköjä, monikerroksisia rakennuksia. Kaukaisuudessa näkyi vihdoin mäenrinteitä, kirjavanaan taloja ja viliseviä ihmispesiä, jotka vähitellen haihtuivat siniseen autereeseen. Hänen edessään oli Rooma, rikosten ja voiman, mielettömyyden ja kauneuden pesä, joka oli kohonnut maailman pääksi ja sortajaksi, sen laiksi ja rauhan ylläpitäjäksi, kaikkivoipa, voittamaton, ikuinen Rooma.
Pietari seisoi sotamiesten ympäröimänä ja katseli sitä niinkuin valtias ja kuningas katselee perintömaataan. »Olet lunastettu ja olet minun», lausui hän sille. Mutta ei kukaan sotamiehistä, jotka kaivoivat kuoppaa ristiä varten, eikä edes kukaan uskonveljistä saattanut aavistaa, että heidän keskellään seisoi kaupungin todellinen haltija, että Caesarit olivat vaihtuvat ja barbarilaumat menevät menojaan, vaan että tuo vanhus oli täällä hallitseva lakkaamatta.
Yhä alemma laski aurinko Ostiaa kohti. Se kävi suureksi ja punaiseksi. Koko lännenpuolisella taivaalla paloi loistava rusko. Sotamiehet likenivät Pietaria riisuakseen hänet.
Mutta hän oli vaipunut rukoukseen ja oikaisi samassa suoraksi, kohottaen oikean käsivartensa korkealle ilmaan. Sotamiehet pysähtyivät ikäänkuin olisivat säikähtyneet hänen asentoaan; uskonheimolaiset odottivat henkeä pidätellen, että hän sanoisi jotakin. Hiljaisuus oli aivan hiiskumaton.
Mutta Pietari seisoi ääneti kummulla. Vihdoin hän alkoi liikuttaa oikeaa käsivarttaan ja teki sillä ristinmerkin, siten kuolinhetkenään siunaten kaupungin ja kansan:
"Urbi et orbi!"
* * * * *
Samana ihanana iltana saattoi toinen pretorianiosasto Paavali Tarsolaista Ostian tietä paikalle, jonka nimi on Aquae Salviae. Heitäkin seurasi suuri joukko uskovaisia, joita Paavali oli kääntänyt. Hän tunsi likinnä seisovat tuttavat ja pysähtyi heitä puhuttelemaan, sillä vartijat soivat hänelle suurempia vapauksia, koska hän oli Rooman kansalainen. Portilla, jota nimitettiin Tergeminaksi, tapasi hän Plautillan, prefekti Flavius Sabinuksen tyttären, ja kun hän näki hänen nuorteat, itkettyneet kasvonsa, virkkoi hän hänelle: »Plautilla, iankaikkisen lunastuksen tytär, mene rauhaan. Anna minulle kuitenkin huntusi, jotta sillä sitoisin silmäni sinä hetkenä, jolloin menen Herran tykö.» Hän otti hunnun ja jatkoi matkaansa, mutta hänen kasvonsa olivat iloiset ja tyytyväiset niinkuin työmiehen, joka koko päivän on tehnyt ahkerasti työtä ja illalla palaa kotiin. Hänen ajatuksensa olivat—kuten Pietarinkin—tyynet ja valoisat kuni illan taivas. Mietteisiin vaipuneena katseli hän tasankoa, joka oli hänen edessänsä, ja Albanian vuoria, jotka loistivat häikäisevässä valossa. Hän muisteli matkojansa, vaivojansa ja töitänsä, muisteli taisteluja, jotka hän oli voittanut, seurakuntia, joita hän oli perustanut kaikkiin maihin ja kaikkien merten taakse, ja tunsi, että hän jo olikin rauhan tarpeessa. Olihan hänkin täyttänyt velvollisuutensa. Hän tunsi, ettei pahuuden tuuli enää saattaisi puhaltaa pois hänen siementään. Hän kulki kuolemaa kohti siinä varmassa tiedossa, että totuus, jonka hän oli julistanut maailmalle, oli voittava, ja ääretön riemu valtasi hänen sielunsa.
Tie rangaistuspaikalle oli pitkä, ja ilta alkoi jo langeta maille. Vuorten huiput kävivät purppurankarvaisiksi ja niiden juuret vähitellen vaipuivat varjoon. Karjat palasivat kotiin laitumelta. Tuon tuostakin tuli vastaan joukko orjia, työaseet olalla. Tien varrella olevien talojen pihamailla leikki lapsia ja ne jäivät uteliaina katselemaan ohitse kulkevia sotamiehiä. Illan kultainen kirkkaus henki lepoa, rauhaa ja sanomatonta hartautta, joka tuntui nousevan maasta taivaaseen. Paavali kuuli tämän hartauden sävelen, ja riemu täytti hänen sydämensä, kun hän ajatteli, että hänkin tähän maailman suureen soittoon oli liittänyt sävelen, jota siinä ei ollut ennen ollut ja jota vailla koko maailma oli ollut kuin »helisevä vaski ja kilisevä kulkunen».
Hän muisti opettaneensa ihmisille rakkautta, hän muisti neuvoneensa, että vaikka he antaisivat kaiken omaisuutensa köyhille ja vaikka he osaisivat kaikki kielet ja vaikka he tietäisivät kaikki salaisuudet ja vaikka heillä olisi kaikki tieto, niin eivät he mitään olisi ilman rakkautta, joka on laupias, kärsiväinen, joka ei pahaa pahalla palkitse, joka ei kunniaa vaadi, joka kaikki kärsii, kaikki uskoo, kaikki toivoo ja kaikki kestää.
Koko elämä häneltä oli kulunut tämän totuuden opettamiseen. Ja nyt hän hengissä virkkoi itsekseen: mikä voima sitä taitaa vastustaa ja mikä mahti sen taitaa voittaa? Turhaan tekee työtä Caesar, vaikka hänellä olisi kaksi vertaa enemmän legionia, kaupunkeja, meriä, maita ja kansoja.
Ja voittajana hän kulki saamaan palkkaansa.
Vihdoin poikkesi saatto valtatieltä ja kääntyi kaitaiselle polulle, joka vei Aquae Salviaelle. Aurinko punaili kanervia. Lähteellä sadanpäämies pysäytti sotamiehet, sillä oltiin perillä.
Mutta Paavali heitti käsivarrelleen Plautillan hunnun, jolla hänen piti sitoa silmänsä, loi viimeisen, sanomattoman levollisen katseen illan sammuviin ruskoihin ja rukoili. Niin! Hetki oli tullut. Mutta hänen eteensä avautui ikäänkuin leveä valotie, joka vei taivaaseen, ja hengissä lausui hän samat sanat, jotka hän vähää ennen, tietäen täyttäneensä tehtävänsä ja loppunsa likenevän, oli kirjoittanut: »Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon pitänyt. Tästedes on minulle tallelle pantu vanhurskauden kruunu.»