SEITSEMÄSKYMMENESTOINEN LUKU.
Roomassa jatkui hurja elämä entiseen tapaansa. Näytti siltä kuin kaupunki, joka oli valloittanut maailman, vihdoin itsekin olisi alkanut hajota johtajien puutteessa. Pison salaliitto oli saatu ilmi jo ennen apostolien kuolemaa, ja silloin oli Rooman ylhäisten päitä katkottu niin armottomasti, että Nero niidenkin silmissä, jotka pitivät häntä jumalana, lopulta kävi itse kuoleman jumalaksi. Suru valtasi kaupungin, kauhu täytti kodit ja sydämet, mutta portit seppelöitiin muratti- ja kukkaköynnöksillä, sillä kuolleita ei saanut surra. Aamulla herätessään kysyi jokainen itseltään, joko hänen vuoronsa tänään oli tuleva. Haamujen joukko, joka alituisesti seurasi Caesaria, kasvoi kasvamistaan.
Piso sai päällään maksaa salaliittohankkeensa, ja häntä seurasi Seneca ja Lucanus, Fenius Rufus ja Plautius Lateranus, Flavius Scevinus, Afranius Quinetianus, Caesarin hillitön mellastuskumppani Tullius Senecio, Proculus, Araricus, Tugurinus, Gratus, Silanus, Proximus, Subrius Flavius, joka aikoinaan koko sielustaan oli rakastanut Neroa, ja Sulpicius Asper. Toisten täytyi kuolla mitättömyytensä, toisten pelkonsa, toisten rikkautensa ja toisten rohkeutensa tähden. Caesar, jota salaliittolaisten suuri lukumääräkin pelästytti, asetti sotamiehiä kaupungin muurien ympärille ja piti sitä ikäänkuin piiritystilassa. Joka päivä lähetettiin sadanpäämiehiä epäiltyihin taloihin viemään kuolemantuomioita. Tuomitut alentuivat siihen määrään, että kirjoittivat Nerolle mairittelukirjeitä, joissa kiittivät Caesaria tuomiosta ja määräsivät hänelle osan omaisuudestaan, jotta lapsille pelastuisi edes osa. Näytti jo siltä kuin Nero tahallaan olisi tahtonut koetella, mille alhaisuuden asteelle roomalaiset olivat vaipuneet ja kuinka kauan he aikoivat sietää hänen veristä hallitustaan. Kosto kohtasi salaliittolaisten sukulaisia ja ystäviä, yksin tuttaviakin. Kun kauniiden, tulipalon jälkeen rakennettujen talojen asukkaat vain kävelivät kadulla, saattoivat he olla vakuutetut siitä, että näkisivät joukoittain hautaussaattoja. Pompejuksen, Cornelius Martialiksen, Flavius Nepoksen ja Statius Domitiuksen täytyi kuolla siitä syystä, etteivät he muka tarpeeksi rakastaneet Caesaria; Novius Priscus tuomittiin Senecan ystävänä; Rufius Crispukselta riistettiin »oikeus tuleen ja veteen» sentähden, että hän ennen oli ollut Poppaean mies. Suurelle Traseakselle tuotti turmion hänen hyveensä, monen täytyi kuolla ylhäisen syntyperänsä takia. Vihdoin teki Nero, äkkinäisen vihanpuuskan valtaamana, lopun Poppaeastakin.
Mutta senaatti yhä nöyrtyi hirveän hallitsijan edessä, rakensi temppelejä hänen kunniakseen, osoitti uhreilla kiitollisuuttaan hänen jumalallisesta äänestään, seppelöi hänen kuvapatsaitaan ja asetti pappeja hänen palvelukseensa, ikäänkuin hän todella olisi ollut jumala. Pelko sydämessä menivät senaattorit Palatinukselle ylistämään »Periodoniceksen» laulua ja mellastamaan yöllisissä juhlissa, alastomien ruumiiden, viinin ja kukkien keskellä. Mutta alhaalta, vainioilta, jotka veri ja kyyneleet olivat höystäneet, nousi hiljaa mutta voimakkaana Pietarin kylvämä oras.